Teksti Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska. Julkaistu Elonkehässä 3/2014.

Kohta kolmenkymmen vuoden ajan politiikan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun piirissä ovat kuuluneet kestävän kehityksen kaiut. Kansainväliset neuvottelukierrokset ja sitoumukset ovat päättyneet vuosi toisensa jälkeen vaikutuksettomina. Tarvittavaa muutosta ei olla saatu aikaan, eikä se myöskään ole näköpiirissä. Päinvastoin, tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että pahimmat skenaariot ilmastonmuutoksesta ovat käymässä toteen, ja kuudes massasukupuutto uhkaa planeettaamme. On korkea aika tarkastella kahta kestävyyden perimmäistä vihollista, uusliberaalia talouspoliittista ideologiaa ja modernin ihmisen sokeaa teknologiauskoa.

Suomalainen Kestävän kehityksen toimikunta julkaisi viime vuonna yhteiskuntasitoumuksen Suomi, jonka haluamme 2050. Siinä huomionarvoisesti visioidaan, että Suomi tulee olemaan hyvinvointiyhteiskunta, jossa luonnon kantokykyä ei ylitetä ja luonnonvaroja käytetään kestävällä tavalla. Sitoumuksen allekirjoittaneet julkishallinnon edustajat yhdessä muiden toimijoiden kanssa ovat siis sitoutuneet edistämään kestävää kehitystä kaikessa työssään ja toiminnassaan. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Yksinkertaisuudessaan: jotta luonnon kantokykyä ei kuormitettaisi enempää ja luonnonvaroja käytettäisiin jatkossa kestävällä tavalla niin taloudellisen toiminnan laajuutta tulisi kutistaa sekä yksilöiden että organisaatioiden kuin myös kansallisvaltioiden osalta. Ja sopivina kestämättömyyden mittareina voitaisiin tällä hetkellä käyttää bruttokansantuotteen kasvua ja organisaatioiden liikevaihdon sekä yksilöiden kulutuksen kasvua. Kuvaavathan nämä taloudellisen toiminnan laajuuden mittarit mainiosti yhteyttä luonnonresurssien käyttöön ja hiilidioksidipäästöjen määrään (joko suorasti tai epäsuorasti).

Tuhoaminen ei voi jatkua

Kestävän kehityksen tarpeesta alettiin laajamittaisesti keskustella Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1987 julkaiseman Brundtlandin raportin myötä. Raportin mukaan ihmiskunnan kehityksen tulisi olla kestävää siten, että sen avulla voitaisiin tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän omat tarpeensa. Nykyhetken tarpeiden tyydyttämisellä ei tarkoitettu länsimaisten ihmisten ja yritysten vaurauden lisäämistä entisestään vaan erityisesti maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämistä.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi raportissa annettiin merkittävä huomio ekologiselle kestävyydelle, joka kohdistui erityisesti luonnonresurssien säilyttämiseen, päästövähennyksiin, ja jätemäärän minimointiin sekä ekosysteemien suojelemiseen kokonaisuudessaan, jotta edellytykset elämälle säilyisivät maapallolla. Raportin mukaan meidän tulisikin säilyttää tietty määrä luonnonvaroja ja turvata ekosysteemien kestävyys. Toimenpiteitä tähän suuntaan ei kuitenkaan ole tehty riittävästi. Lisääntyneiden lajikuolemien myötä ekosysteemit jatkavat romahtamistaan ja luonnonvarojen kulutus kiihtyy vuosittain. Monet päättäjät toki ymmärtävät, että tuhoamisen sijasta luonnonvaroja sekä ekosysteemejä tulisikin suojella ja säästää tuleville sukupolville. Tarjotut ratkaisuvaihtoehdot ovat kuitenkin ongelmallisia.

Lisää ihmiskeskeistä kontrollia

Keskeiseksi ratkaisumalliksi kestävyyden ongelmaan on tarjottu uusinta olemassa olevaa teknologiaa, erilaisia koneita ja laitteita. Ydinvoimateknologia on yksi näistä, jonka avulla pyritään mahdollistamaan energian saatavuus ja keskittynyt tuotanto sekä kulutusyhteiskunnan jatkuvuus. Ihmisen rakentamat tehtaat ja erinäiset järjestelmät eivät kuitenkaan pysty koskaan korvaamaan niitä luonnonresursseja ja -prosesseja, joita kulutusyhteiskunta tuhoaa. Näin ollen tekniikan kehittäminen ei ratkaise ylituotannon ja -kulutuksen ongelmaa.

Taloudellinen ja teknologinen kehitys onkin ruokkinut ihmiskeskeistä harhakuvaa siitä, että elämä maapallolla olisi olemassa ainoastaan ihmistä varten. Tätä illuusiota ovat ravinneet nimenomaan maan uumenista löydetyt mittavat energiavarat, jotka teollisen vallankumouksen myötä ovat mahdollistaneet muun muassa ruoan ja energiatuotannon keskittämisen sekä koneiden ja laitteiden laajamittaisen käyttöönoton. Liian monet ihmiset ovat vauhtisokeudessaan erehtyneet ajattelemaan, että uteliaisuuden ja omien mielihalujensa tyydyttäminen keinoja kaihtamatta on oikeutettua, ja että voimme hallita luontoa. Näin ei tietenkään ole, koska olemme vain osa elämän kiertokulkua, ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaan vastuussa tekemisistämme myös jälkipolvillemme.

Globaalissa ja erikoituneessa maailmassa fossiilisiin luonnonvaroihin perustuva talousjärjestelmä estää meitä pitkälti näkemästä yhteyksiä asioiden välillä, kuten ekologian ja teknologian, ja on osaltaan tuotantohierarkioita pystyttämällä ja yhteiskuntia monimutkaistamalla aiheuttanut modernin ihmisen vinoutuneen luontosuhteen. Valitettavan harva meistä on enää kosketuksessa (ei ihmisen luomaan) luontoon, sillä vietämme aikaamme kaupungeissa ja näyttöpäätteillä. Ja hyvin harva näkee luonnonvaraisissa metsissä, vuorissa, ja eläimissä juurikaan arvoa. Miten voisimmekaan haluta suojella ja säästää jotain sellaista, mitä emme tunne arvokkaaksi?

Raskas talouspoliittinen kytkös

Suomen talouspoliittinen eliitti tarinoi nyt kestävästä kehityksestä. Käsitteen sisältö on toki muutettu palvelemaan heidän ideologiaansa, uusliberalismia, globaalin pohjoisen dominoivaa talouspoliittista aaterakennelmaa. Tässä 1970-80 -luvuilla läpi lyöneessä markkinafundamentalismin renessanssissa tavoitellaan talouskasvua ja kilpailukykyä sekä yksityisen omistusoikeuden laajentamista markkinoita vapauttamalla. Todellisuudessa uusliberalismissa on enemminkin ollut kyse valtioiden muokkaamisesta palvelemaan monikansallisen pääoman etuja. Tämä ideologia on tarjoiltu suurille massoille ihmiskunnan ainoana vaihtoehtona tai toisaalta härskisti povaamalla vihreää hyvinvointia ja kestävää kasvua. Talouskasvuun perustuvat tulevaisuuden hyvinvoinnin lupaukset ovat kuitenkin ristiriitaisia utopioita, sillä on tiedossa, että kaikki tuleva taloudellisen toiminnan laajentaminen vain pahentaa velkaa tuleville sukupolville saasteiden ja luonnonvarojen liikakäytön johdosta9.

Kestävän tulevaisuuden kannalta onkin äärimmäisen vahingollista, että uusliberaalit mantrat kasvusta, kilpailukyvystä ja kuluttamisesta on iskostettu syvälle päättäjien, yrityseliitin sekä yksittäisten kansalaisten mieliin. Esimerkiksi yritysjohtajille on lähes mahdotonta selittää miksi heidän tulisi osallistua kestävään toimintaan, joka edellyttää taloudellisen toiminnan kutistamista. Saatikka kertoa yksityisautoilusta ja ulkomaan matkailusta nauttivalle perheelle, että kulutusta tulisi vähentää ja elintasoa laskea. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että kapitalistisen markkinatalouden toimijat näkevät ympäristön ja yhteiskunnan ensisijaisesti panoksina tuotannolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki (materiaalinen ja ei-materiaalinen, elävä ja ei-elävä) mistä vain voi olla hyötyä vaurauden kerryttämisessä tulee alistaa yksityisten tuotantovoimien käyttöön. Näin on käynyt myös kestävän kehityksen ajatukselle.

Kestävyys-käsitteen alistaminen ja hyväksikäyttö

Kestävyys näyttää olevan käsite, jota voi käyttää lähes kuka vain, mihin vain, miten vain, ja milloin tahansa10. Ihmiskunnan ja ei-inhimillisen maailman olemassaolon näkökulmasta tämä ei liene hyvä asia. Käsitteen monimerkityksellisyys tulee esille erityisesti tilanteissa, joissa kestävyydestä puhuminen auttaa oikeuttamaan tiettyjä poliittisia tavoitteita, kuten terveydenhuollon yksityistämistä tai innovaatio- ja talouskasvuyliopistojen perustamista. Tai yritysmaailmassa, jossa kestävyydestä puhutaan ennen kaikkea välineenä saavuttaa liiketoiminnan muita tärkeämpiä tavoitteita, kuten liikevoiton kasvattamista. Myös kansalaiset tai ’kuluttajat’ (kuten heitä kaupallisuuden kyllästämässä yhteiskunnassa kutsutaan) on saatu ymmärtämään kestävyys erikoisella tavalla. Sen mukaan kestävyyttä voi lisätä kuluttamalla: ostamalla vain erilaisia tuotteita ja palveluita kuin ennen. Asian laita ei valitettavasti ole näin. Kuluttamisesta ei yksinkertaisesti ole olemassa kestävää versiota – varsinkaan täällä materiaalisesti yltäkylläistyneessä pohjoisessa.

Uusliberaalit ideologiset johtoajatukset vapaista markkinoista ja vaihdannasta sekä ehdoton vaatimus talouskasvusta kulkevat siis vahvasti ristiriidassa kestävyyden kanssa. Aikana, jolloin tarvitsisimme rajoituksia luonnonpääoman käyttöön saamme tilalle lähinnä yksityisiä intressejä palvelevaa talouspolitiikkaa, joka kiihdyttää luonnonpääomien hupenemista taloudellisen toiminnan vapauttamisen ja markkinamekanismien keinoin sekä uuden ”puhtaamman” teknologian vauhdittamana. Tätä kasvu- ja teknologiakeskeistä tuotantopolitiikkaa edistävät Suomessa niin puolueet oikealta vasemmalle, erinäiset tutkimuslaitokset ja yliopistot sekä ajatushautomot, kuin myös työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sekä suuret liikeyritykset, mutta myös tavalliset kansalaiset omilla valinnoillaan. Talouspoliittiset päätöksentekijät ovat kaiken lisäksi ja hyvin johdonmukaisesti (uusliberaalin ideologian mukaisesti) vierittäneet vastuuta kestävyydestä pois valtioilta ja julkishallinnolta, kasvua ja voittoa tavoitteleville yksityisille markkinatoimijoille. Näkyvät kädet ovat pesty vastuusta kestävään kehitykseen.

Tarvittavat toimenpiteet

Vaikutusvaltaiset yritysjohtajat, asiantuntijat ja muut teknokraatit tuntuvat pitkälti sanelevan maailman sekä Suomen ”kehityksen” suunnan. Uusliberaalin ideologian mukaan meidän tulee ennen kaikkea olla kuluttaa sekä yksityistää ja olla markkinoilla kilpailemassa sekä kasvamassa määrällisesti. Teknologiauskovaisuus taas kannustaa meitä luonnon kontrollointipyrkimyksissä ja luo uskoa ihmisen ylivertaisuuteen suhteessa muuhun maapallon elämään. Mutta kuten olemme historian saatossa ja varsinkin nykypäivän tilanteen valossa hätkähtäneet huomaamaan, tämän suuntainen kehitys ei ole ollut kestävää. Luottamus siihen, että tulevaisuudessa pystytään kehittämään puhdasta teknologiaa, jonka avulla voidaan myös korvata ekosysteemille aiheutetut vahingot, vapauttaa meidät toimimasta kestävästi tänään. Vastaavanlaisesti vastuu ulkoistetaan uusliberalistisen ideologian myötä. Tällöin ajatellaan, että markkinat ja näkymätön käsi tuovat meille kestävää kehitystä kunhan vain jatkamme kasvua haittaavien instituutioiden ja arvomaailmojen purkamista. Uusliberalistiset fantasiat ja sokea usko teknologian pelastavaan voimaan ovatkin kestävyyden arkkivihollisia, jotka saattavat ehkä luoda illuusion paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa vievät meitä kohti kollektiivista itsemurhaa.

Tulevien sukupolvien tarpeista vastaaminen ei edellytä vapaampia markkinoita ja edistyksellisempää teknologiaa vaan luonnonresurssien käyttökiintiöitä ja säännöstelyä sekä ekosysteemien suojelua. Yhteiskunnallisten rakenteiden lisäksi meidän on vaihdettava arkiset käytäntöjämme sellaisiin, joilla emme osallistu kasvu- ja fossiilitalouteen vaan luomme vaihtoehtoisia olemisen tapoja. Tämä tarkoittaa varmasti monelle matalampaa elintasoa, ja tarpeiden uudelleen määrittelemistä. Tämä tarpeiden kohtuullistaminen on joka tapauksessa edessämme, sillä halvan öljyn aika on päättymässä11. Jo pelkästään tästä syystä yltäkylläisyydessä elävien yhteiskuntien, organisaatioiden ja kansalaisten tuleekin kauttaaltaan uudelleenarvioida omat todelliset tarpeensa suhteuttamalle ne köyhyydessä elävien kanssaihmisten todellisuuteen kuin myös tulevien sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää.

Tarvittavaan syvälliseen sosiokulttuuriseen muutokseen uusliberalistinen ideologia ja teknologiausko ei meitä johda eikä kannusta. Ne päinvastoin luovat harhakuvan siitä, että voisimme jatkaa niin kuin tähänkin asti – luopumatta talouskasvuhakuisesta kulutus- ja fossiilikapitalismista. Aidosti kestävien tulevaisuuden visioiden tilalle runnotaan vuodesta toiseen talouspoliittisen eliitin etuja palveleva jatkuva huoli kansallisesta kilpailukyvystä. Siitä huolenpito esitetään julkisessa keskustelussa ainoana selviytymisenkeinona maailmanlaajuisessa kapitalistisessa markkinataloudessa, jolla ei ole mitään tiettyä suuntaa taikka inhimillistä saati ekologista arvopohjaa. On aika nujertaa kestävän kehityksen arkkiviholliset.