Teksti Kristiina Anttila. Julkaistu Elonkehässä 2/2014.

Laura Ruohosen käsikirjoittama ja ohjaama Luolasto -näytelmä sijoittuu luolaan, jonne aiotaan loppusijoittaa ydinjätettä. Positiva -yhtiön insinöörien tehdessä lujuuslaskelmiaan tutkii luolaa myös yksinäinen arkeologi, tavoitteenaan ymmärtää muinaista kultturiperintöä ja pelastaa se rakennushankkeelta. Paitsi esitys ydinjäteprojektista, on Luolasto myös rakkaustarina naisarkeologin ja luolan vartijan välillä. Molemmissa tarinoissa kuvastuvat suureelliset pyrkimykset, joiden edessä nöyryys ja oma kuolevaisuus unohtuvat. Tarinat punoutuvat yhteen odotuksien, oikkujen ja kunnianhimon teemoin.

Loppusijoitusprojekti kuvastuu nykyajan uskonnollisena missiona, ihmiskunnan mahtavuuden osoituksena, joka on toteutettava vaikka mikä olisi. Inhimillisten, itkevien ja erehtyvien insinöörien pyrkimys kirjaimellisesti vedenpitävään ydinhautarakennelmaan näyttäytyy Luolastossa täysin mahdottomassa ja absurdissa valossa. Paineet ovat kuitenkin kovat, aikataulussa on pysyttävä. Entä jos ei ehdi? Pakko ehtiä!

Korkeimmankin teknologian takana on kuitenkin vain ihminen eli luontokappale, erehtyväinen ja tunteva olento. Tässä hurjassa projektissa on muuttujia enemmän kuin insinöörin laskimessa numeroita. Kuinka paljon tiede voi tietää? Vain sen minkä se tänään pystyy mittaamaan. Luolassa teknorationaalisuus ja muinaisuus kohtaavat arvaamattomin seurauksin. Maan syvyyksissä rinnastuvat koko ihmiskunnan, sekä vartijan ja arkeologin henkilökohtaiset riskit. Lisäksi siellä raottuu näkymä ihmismielen syövereihin. Mitä syvemmälle mennään, sitä kaoottisempaa ja arvaamattomampaa paljastuu.

Nykyihmisen oman edun tavoittelu on näytelmän sanoman keskiössä; edistys- ja teknologiausko ovat aikamme uskonto. Näennäinen vastuunotto on näytelmän sanoin ”suurinta hybristä mihin ihminen voi sortua. Se ei puhdista kaivoa, ei herätä lasta kuolleista”. Mitä merkitsee vastuu, jonka joku aikalaisemme ottaa 200 000 vuotta säteilevästä myrkkypiilosta? Luolan on kestettävä. Kestääkö se? Pakko kestää!

Alimpana luolassa on Kristallijärvi, muinaisten shamaanien portti kahden maailman välillä. Täällä totuus paljastuu armotta ja suuret luulot murenevat. Tässä ratkaisevassa kohtauksessa on henkeäsalpaavan näyttävät lavasteet; tuhansista muovipulloista punotut ryppäät välkehtivät omaa ikuisuusmetaforaansa.

Luolasto on syväluotaava kertomus ihmisen pienuudesta ja naiiviudesta maailman, luonnon ja ajan edessä. Maailmalla ja luolahengillä on yllin kyllin aikaa, jota modernilla ihmisellä ei ole. Näytelmä saa miettimään, miten ylipäätään olemme voineet tähän asti välttyä lopulliselta katastrofilta. Mopo on karannut käsistä, ihminen on astunut aivan liian suuriin saappaisiin. Siitä ovat näytelmässä hyvinä tosielämän esimerkkeinä etenkin surkuhupaisat insinöörit, mutta myös kunnanjohtaja, säteilyturvakeskuksen johtaja sekä muut tutkijat. Kun projekti epäonnistuu, kysytään lapsenomaisesti: ”miksei saatu vähän parempi planeetta?”

Näytelmä on ajankohtaisuudessaan erityisen vaikuttava. Avoin ydinvoimakriittisyys yllätti; on rohkeaa teatterilta esittää tällainen näytelmä, etenkin suurella näyttämöllään. Esitys on kaiken kaikkiaan erinomainen ja rohkaiseva osoitus taiteen yhteiskunnallisen vaikuttamisen voimasta.

Luolastoa esitettiin Kansallisteatterissa keväällä ja syksyllä 2014.