Teksti Pertti Koskimies. Julkaistu Elonkehässä 2/2013.

Kun ihmisen kehutaan ammoin astuneen uudelle ja entistä kehittyneemmälle asteelle, sanotaan hänen laskeutuneen puusta.

Minusta tuo ajatus on pöhkö, sillä puussa ihminen on paljon viisaampi ja kaukonäköisempi kuin maassa. Tiedän sen yli 50 vuoden kokemuksella, jollaista ei ole 99,99 prosentilla ihmisistä. Se on yksi syy, miksi he ovat niin onnettomia ja toistaitoisia, vihamielisiä puille ja kaikelle kauniille.

Puussa on hyvä olla, siksi nousen puuhun satoja kertoja kesät talvet ja vietän siellä yhteenlukien päiväkausia joka vuosi. Mikään muu työ tai toimi ei saa mieltä keskittymään samaan mittaan, ei tuomaan sellaista mielihyvää kuin nousu seutukunnan järeimpään petäjään, korkeimpaan kuuseen tai huimimpaan haapaan, julmista jättikoivuista puhumattakaan.

Tunnen satoja ja taas satoja puita jokaisen kaarnankolon, rungonpahkuran, oksanmutkan ja taivasta tavoittavan latvanipukan tarkkuudella. Kymmenet tuhannet kerrat olen kietonut käsivarteni rungon ympäri, solminut sormeni lomittain kuin rukoillessa, puristanut jalkani puun kylkiä vasten ja vetäissyt itseni irti maasta. Se on juhlava hetki, silloin nousee mielikin sellaisiin korkeuksiin, joita ei maassa tavoita.

Nuorempana meni reisimällä melkein kaksikymmentä metriä, kunhan petäjää ei peittänyt punainen ja liukas hilse ensimmäisellä kymmenmetrisellä. Nyt kuudenkympin porstuassa ei lihasten puristusvoima enää ihan samaan yllä, mutta suunnaton nautinto on silti yhä edelleen kohota ilman pylväskenkiä useimpiin niistä samoista puista kuin poikasena. Vaikka omat mittani ovat samat kuin kaksikymppisenä, paidannapit ja vyönreiät entisillä kohdillaan, ovat nuo puut paksuuntuneet ja pidentyneet. Monet vajaamittaiset, joiden ympäri ylsivät nuoret sormet sormien lomahan, ovat nyt jo niin jylhiä, että käsi ei vastapuolella enää toista tavoita.

Parasta näissä puissa on, että ne on rauhoitettu ihmiseltä, edes ne kuuluvat metsässä muille kuin meille. Saan kiivetä niihin aikojeni loppuun asti, ja joku toinen nousee niihin minun jälkeeni.

Juurenniskasta saakka on suuri nautinto sivellä samaa kaarnanpintaa kuin silloin kun elämäni oli vielä edessä, antaa kättä ja panna henkensä alimman oksan varaan kuin parhaan tutun, joka oli silloin vielä ehjä, elävä ja verevä mutta nyt jo kuoliaaksi keloutunut. Sittenkin siihen luotan kuin parhaaseen ystävään, tiedän sen tukevan tyven kantavan painoni elämäni ehtooseen, siihen viimeiseen kertaan kun tässäkin petäjässä joskus käyn, päivänä jota en onneksi vielä tiedä mutta jonka aprikointi vetää mielen apeaksi, ainakin haikeaksi.

Puuhun nousussa parasta on rautainen rutiini, tuttuuden tunne, jokaisen liikkeen huolellinen harkinta. Puuhun nousu on osaamisen juhlaa, ammattitaidon aatelia, todistus siitä että ihminen voi oppia jotain tärkeää ja keskittyä olennaiseen.

Oppia itse.

Suuri Erno Paasilinna sanoi viisauksia satojen oppineiden edestä. Yksi siteeratuimmista on, että vain itseoppinut on oppinut, muut ovat opetettuja. Kolmannes kansakunnan älystä meni hautaan Ernon mukana.

Melkein kaksi kolmasosaa asuu siinä kahdeksankymppisessä, joka jo kauan ennen minua nousi näihin samanlaisiin puihin Hämeen järviseuduilla, samankaltaisissa maisemissa kuin minä tällä omalla rakkaalla järvimaallani itärajan sylissä.

Puuhun nousija jos kuka on Ernon kehuma itseoppinut, hän on voittanut pelkonsa mutta hillinnyt uhmansa, rakentanut rohkeutensa huolellisuudellaan ja harkinnallaan, tiedoillaan ja taidoillaan, ennakoiden ja arvioiden.

Paras opettaja on kokemus, kymmenes tai sadas kerta kun oikean käden sormet kouristuvat pään ylle kaartuvan oksantyven ympäri, vasen käsi koukistaa rungon syliotteeseen, oikea päkiä asettuu pitävästi kelo-oksan tyveen ja vasen kohoaa hallitusti runkoa hipoen oikeaa ylemmäs seuraavaa jalansijaa tavoittamaan. Neljästä raajasta kolme on yhtä puun kanssa, vain yksi on vuorollaan irti ja sekin hakee jo tuttua sijaansa. Enää kymmenen metriä, ja molemmat kädet ja jalat lepäävät elävän oksan varassa.

Lihaksilla on muisti siinä kuin silmillä ja aivoillakin. Suunnaton tyydytys tulee siitä, että kymmenet kerrat kiivetyn vanhan tutun turvallisille hartioille nousisi vaikka silmät ummessa, ja silti jokainen kurkotus, veto, venytys, taivutus, ojennus olisi hallittu ja täydellinen, liikerata tarkoituksenmukainen ja ihanteellinen.

Kaikki turha on silloin karsittu, on vain puu ja ihminen, he ovat yhtä. Ihmisen ruumis yhtyy puun ruumiiseen, ottaa omissa liikkeissään huomioon sen jokaisen mutkan, pahkuran, haaran, oksan, puun jokaisen liikkeen joka on päivä päivältä erilainen sen mukaan, miten sen runko ja oksat ottavat syliinsä tuulen, suunnaltaan ja voimaltaan kerta kerralta vaihtelevan.

Mitä isompi puu on, sitä syvemmin ihminen siihen yhtyy, sitä täyteläisimmin aistii ja ajattelee sen jokaisen yksityiskohdan, sitä perinpohjaisemmin keskittyy puuhun, puun pintaan, oksien järjestykseen, paksuuteen, elinvoimaan, suuntaan, heilahduksiin, kantavuuteen, kaikkeen.

Isoon puuhun nousija ei ajattele mitään muuta kuin kaarnan liukkautta tai tuohen karkeutta, kuolleen oksantyven vetolujuutta, oksien välistä senttimäärää suhteessa käsiensä ja jalkojensa pituuteen, sopivinta noususuuntaa, omien asentojensa ja liikkeidensä pienipiirteisimpiä yksityiskohtia, liikeratojensa laajuutta ja kestoa, painopisteen muutosta pienessäkin liikkeessä, levähdyshetkien ajoitusta, tuulen nousua horisontissa huojuvien latvojen kaarista.

Isossa puussa ihminen ei ajattele tekemättömiä töitä, ei perhettään, ei huoliaan, ei surujaan, ei onnellisuuttaan. Hän keskittyy täydellisesti siihen, mitä on. On vain puu ja hän, ja se miten hän on yhtä puun kanssa.

Poikavuosilta muistan monia puita, joita pelkäsin. Alas päästyäni ajattelin, että enää 365 päivää ja minun on seisottava tässä paikassa pelkoni kanssa uudelleen. Nyt nekin puut ovat hyviä ja turvallisia tuttuja, kuin ystäviä. Vaikka teoria oli jo silloin hallussa, ei ollut kokemusta. Pelkäsin putoamista, kelo-oksan katkeamista, otteeni pettämistä. Olinhan nähnyt mehiläishaukan pesällä, yläpuolelta, kun perässäni noussut rengastajatoveri putosi oksan katkettua kahdeksassa metrissä, selälleen metsänpohjalle. Näen sen tänä päivänä kuin hidastetussa filmissä, näen sen niin kuin se puukin silloin näki, kuinka ylemmyydentuntoinen ihminen kärsii häviön.

Nyt ei ole yhtään puuta, jota pelkäisin. Nousen niihin ihan erilaisella, luottavaisella asenteella, jossa jännityksen on syrjäyttänyt rentous.

Puuhun nousijan tärkein ominaisuus on itseluottamus ja omavaraisuus, tinkimätön luottamus omaan osaamiseen, Ernon ylistämä riippumattomuus. Puussa hän on täydellisesti omien taitojensa, tietojensa ja kokemustensa varassa. Hän asettaa terveytensä ja henkensä osaamisensa varaan, koko kohtalonsa sen varaan, miten hän lukee puuta. Osaaminen tai henki.

Täysinoppinut puuhun nousija ei sorrukaan ylimielisyyteen eikä uhkarohkeuteen. Hän ei yliarvioi kykyjään, ei asetu taitojensa epävarmoille ylärajoille, todennäköisyyksien luotettavuusvälien tuolle puolen. Hänen on oltava varma puusta ja ennen kaikkea itsestään.

Viimeisten kymmenen päivän aikana en noussut kahteen puuhun yli kuudestakymmenestä, koska latvat olivat liian ohuet, koska pohjoiset puhurit pauhasivat liian kovaa. Luultavasti ne olisivat kestäneet, kestiväthän ne satojen kilojen risulinnat viime vuosien julmissa myrskyissäkin, mutta silti. Varma on aina varmaa, sanoi viisas isäni, joka eli 92 vuoden kunnioitettavaan ikään, esimerkikseni.

Nousen puuhun paitsi puiden vuoksi myös päästäkseni lähemmäs lintuja, lintujen maisemaa, vapautta maan kahleista, näköalattomuuden vankeudesta. Pisimpään, viidettä vuosikymmentä, olen noussut samoihin, soiden, saarten ja kankaiden korkeimpiin honkiin ja kuusiin saadakseni edes hetken elää samassa maailmassa kuin sääksi, suunnattomasti ihailemani kalakotka. Kun keinun korkean kelon tai elävän lakkapääpetäjän latvassa, yliskuusen ylimmillä oksilla, maanpiirin korkeimmalla kohdalla, tunnen olevani yhtä paitsi puun myös komean ilmanlinnun kanssa.

Tunnen olevani maailmanpuun huojuvilla hartioilla, iskulinnun, käyräkynnen, vaakasiiven suuressa satumaassa, jonka ovesta vain harva, onnekas ja uuttera, sitkeä ja määrätietoinen, omanarvontuntoinen ja itsetietoinen ihminen pääsee kurkistamaan.

Tuo ovi on puu, puun kunnioittaminen ihmistä ylempänä olentona, puun aistiminen silmin, korvin, sormin, nenälläänkin. Suuri puu on minulle ovi toiseen todellisuuteen, niin kuin se oli esi-isillemme ovi yliseen ja aliseen maailmaan, ihmistä isomman hengen maailmaan.

Syvistä syvin suhteeni puuhun syntyi jo pikkupoikana, kun olin Saikon Pakkalassa Taipalsaarella isäni tuttujen, juurevien isäntien mailla rankametsässä. Kirves pysyi hädin tuskin käsissäni, mutta isäni opetti minut jo aisaamaan, katkomaan ja karsimaan. Muistan sen rankamääränkin, mikä pikkuinen kotimökkimme kulutti kamarin pönttöuunissa ja keittiön hellassa, siinä oikeassa Högforsissa, talvessa se oli 14 tai 15 pinomottia. Ne motit teimme isäni kanssa.

Oli kädessäni sitten pihkainen mänty, sileänvalkoinen koivu, rosoinen raita, karhea kuusi, mattapintainen pihlaja, lempeänlämmin leppä – kaikki ne tuntuivat iholla sanomattoman hyviltä. Mikään kosketus ei ennen sitä ollut hivellyt tuntoaistiani yhtä ylevästi kuin ote puusta, ja siksi se on tänä päivänä suurempi kuin ylimmän ystävän kättely aikojen ja matkojenkin takaa.

Tajusin puun ainutlaatuisuuden, turvallisuuden, tuttuuden, luotettavuuden jo lapsena, vaikka silloin tunnustelin enemmän kuolleita kuin eläviä puita. Kun elintasoni rankametsässä, halonhakkuussa ja muussa polttopuunteossa on onneksi yhtä korkea kuin isän kanssa poikasena, ja kun omakin perheeni pysyy lämpimänä samalla mottimäärällä kiitos hienoista hienoimman Högforssin H-kuutoseni, olen vieläkin rakastuneempi puuhun.

Mutta vannoutuneinkaan puulämmittäjä ei voi aavistaakaan, miten uskollisen suhteen ihminen voi solmia elävien puiden kanssa, miten suunnaton ja harvoille suotu onni on tervehtiä kädellään ylispuuta, metsän ja suon mahtihonkaa, aarnikuusta, jättihaapaa, jopa ihmisen lailla suojaamaa, usein menneen metsän viimeiseksi jäänyttä oikeaa puuta, puiden puuta.

Kun eroan sellaisesta puusta, kuulen askelteni yli, kuinka se sanoo minulle kaikkein kauneimman toivotuksen mitä olen koskaan kuullut, saman kuin saamelaiset tunturiin menevälle toverilleen.

Mene terveenä!