Teksti Marketta Horn. Julkaistu Elonkehässä 4/2015.

Mistä johtuu, että Suomessa roiman alkunousun jälkeen vihreän liikkeen kannatus seisoi paikoillaan lähes 20 vuotta? Miten on mahdollista että innovatiiviset ja älykkäät ihmiset muuttivat maasta tai jättäytyivät politiikasta? Miksi Suomessa modernit ekologiset ratkaisut ja naapuriapu eivät ole edistyneet?

Yhden vastauksen antaa Pekka Saurin yllättävän omalaatuinen romaani Parempaa kuin seksi (Kaiku 2014). Luin kirjaa niin kuin se ei olisi fiktio vaan kuvaisi vihreän liikkeen vetäjäksi työntäytynyttä kolmikkoa 1980- ja 1990-luvulla. Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Sauri esiintyvät kirjassa peitenimillä Jussi, Anja ja Pete.

Alter egojen käyttö on kaunokirjallisuudessa tavallinen tapa kertoa ihmisistä, jotka vielä ovat elossa ja asioista joita muuten ei oikein voi sanoa. Saurin kirjan suhteen se saattaa olla ainutkin, sillä henkilöiden suuhun pannut repliikit ovat, tai ainakin kuulostavat minun korvissani, hyvin uskalletuilta. Provokatiivisilta. Eikä ainakaan vihreämmän Suomen ja kansalaisvaikuttamisen kannalta kovin lohdullisilta.

Dokumenttiromaani tai autofiktio ovat kirjallisuudenlajeina omiaan erityisesti kuvattaessa kipeitä traumoja. Lajityyppi sopii hyvin Saurille, Mielenterveyden keskusliiton ex-puheenjohtajalle ja radion ex-Yölinja-ohjelman juontajalle. Tämän kirjoitustyylin eettisyys on siinä, että siinä ei omaelämäkerran tavoin teeskennellä, että ihminen voisi olla täysin läsnä minässään, täysin itsestään tietoinen. Autofiktiossa kirjailija tyypillisesti esiintyy kertojana, usein omalla nimellään jokseenkin uskollisena totuudenmukaisille faktoille. Erilaiset metafiktiiviset kommentit ja muut juonen uskottavuutta rikkovat elementit yhdistävät autofiktion postmodernistiseen kirjallisuuteen, sanoo kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto.

Postmodernismi on taidesuuntaus, jossa kyseenalaistetaan tieto yleensä, koskipa se maailmaa tai itseä. Kyse ei ole sisäisestäkään totuudesta, ehkä tunnustuksellisuudesta. Tekstissä nostetaan esille kipeitä, häpeällisiksi tai salaisiksi ajateltuja asioita. Autofiktiolle on Koiviston mukaan tyypillistä poliittinen kantaaottavuus, tuleepa se sitten esille henkilökohtaisten ”yksityinen on poliittista” -ajatusta noudattavan rehellisyyden tai nostamalla esiin suuren joukon kärsimyksiä. Koivisto toteaa, että kun kirjoitetaan kärsimyksestä, koettu tuodaan näkyville, mutta pyritään vaikuttamaan myös siihen, etteivät menneet synnit unohdu. Anna-Leena Härkönen on käyttänyt autofiktiota poliittisen vaikuttamisen välineenä teoksessaan Loppuunkäsitelty. Hän syyttää sisarensa itsemurhasta mm. huonoa mielenterveyshoitoa. Jutut vetävät lukijan tempaavasti mukaansa Saurinkin kirjassa, samastumaan.

Koska traumaattisia kokemuksia, äärimmillään esimerkiksi sotaa, on vaikea ilmaista, saatetaan tuntea myös syyllisyyttä ja häpeää, sopii kokijalle autofiktion kaltainen ilmaisu. Hän haluaa todistaa kokemastaan. Teoksen maskeeraaminen fiktiivisiin kerrontakeinoihin tekee vaikeaksi lukijalle tulkita päähenkilöä. Väärät nimet tunnistettavien tapahtumien henkilöillä on yritys pelastaa kirjailijan nahka kunnianloukkaussyytteiltä. ”Olipa autofiktio miten lähellä romaania, fiktiota, sen voima todistuksena on monesti romaania vahvempi”, kertoo Koivisto. Kirjailijan nimi lähettää haasteen myös lukijalle. Jos jotain tällaista on voinut tapahtua joissakin tilanteissa – vaikkapa kokouksen manipulointia – voisiko niin tapahtua nytkin?

Saurin romaanissa kuvataan sitä, mitä itse koin elämäni tärkeimpinä vuosina vihreässä liikkeessä aktiivisesti toimiessani. En näköjään törmännytkään lasikattoon, vaan pekkapoikien salakavalaan suunnitelmaan. Miten monen muunkin unelmat kestävämmästä Suomesta Keskuskomitea murensi? On kuin olisin saanut synninpäästön kirjan luettuani – heidän taitavaa valtapolitiikkaansa vastaan en olisi mitenkään voinut muuttaa maailmaa vihreämmäksi. Romaanihenkilö Jussin ajatusjuoksun mukaan me muut maailmanmuuttajat, ”yhden kortin varaan laskeneet idealistit”, ajauduimme ”vähänsä antaneina” kohti ”samenevien” päiviemme määrää. En voi käsittää, että Sauri, itse lurjuksiin kuuluneena, on voinut tehdä niin tarkkoja muistiinpanoja, ja tilanteen ilmeisesti hyvin tajutessaan roikkua mukana. Synninpäästöä en anna, vaikka autofiktiivisen romaanin tarkoitus se useinkin on. Olisipa Sauri edes kerran maininnut, että liikkeellä saattoi olla muitakin ”esityslistoja” kuin kolmikon tai muitakin aatteellisia liittolaisia eli kilpailijoita kuin ”koirankuonolaiset” (Pentti Linkolan ja Eero Paloheimon ryhmä).

Vain ”kaikkia ovia sopivasti raollaan pitäneet” selviytyivät. He ylittivät jopa omat odotuksensa vallan saleissa liikkuessaan. Jussi ihmettelee, että voisiko kukaan pyrkiä tavoittelemaan mitään muuta kuin valtaa, ”pelkkä periaatteellinen kriittisyys” ei ole kunniakasta. Hänen mukaansa ”kaikki vallankumoukset tässä maailmassa on tehty jollain pienellä ryhmällä, joka tietää mitä tekee”. Kolmikko osasi olla se pieni ryhmä. Meitä muita ei kutsuttu poliittisen vaikuttamisen kurssille. Tulevaisuus näyttää, mikä hinta siitä maksetaan.

Heidän menestyksensä perustui ”älykkäästi” junailtuun kolmen hengen vallanjakoon, kokouksissa pidettyjen kannatuspuheiden suunnitteluun, avainsanojen käyttöön. He ymmärsivät varhain, että jonkun täytyy laatia esityslistat kokouksiin eivätkä ”ehdotukset ja suunnitelmat ja päätökset ilmesty jostakin tyhjästä ilmasta”, vaan ”jonkun pitää miettiä ne etukäteen ja tuoda porukan päätettäväksi”. Niin yksinkertaista, ”valta on sillä, joka kykene kirjoittamaan agendan”. Etukäteen oli mietittävä kymmenen virkettä, jotka pitää ehdottomasti saada sanotuiksi keskustelun aikana esillä olevista aiheista riippumatta. Tämän lisäksi kokouksiin oli saatava ”riittävän päätösvaltainen joukko tolkullista väkeä koolle”. Esitykset oli suunniteltava niin, että ”aina jäi takaportti perääntymiselle auki”. Päättäjien päitä on kyllä vaadittava vadille, mutta samalla varmistettava, ettei se koskaan ole oma pää: ”Sä hoidat asiat niin, että sä et ole koskaan vastuussa mistään yhteisistä päätöksistä. Sä olet ikuisessa, periaatteellisessa oppositiossa.”

Jussin ”vallan järkevä työnjaon suunnitelma” tarkoitti, että pelikentän ”hyötysuhde” oli maksimoitava. Romaanin Pete kertoo, että he suosittelivat tilaisuuksien järjestäjille aina toisiaan, jos eivät itse ehtineet, jotta ”sananjulistus ja palkkiot saataisiin pysymään omassa piirissä”. He tajusivat, että ei ole mitään mieltä siinä että ”me huseerataan kaikki joka paikassa ja kilpaillaan vielä toistemme äänistä kaikissa vaaleissa”. Maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oli hyödyllistä, että juuri heidät äänestettiin puolueen johtotehtäviin: ”Kun Jussi on eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Anja puoluejohtaja ja Pete puoluesihteeri”, voivat he ”yhdessä saada aikaan merkittäviä tuloksia.”

Kolmikolla oli selkeä suunnitelma siitä, miten he pystyvät sanelemaan päätökset. Suomen jäsenyydestä Euroopan vapaakauppaliitossa ohjeistaa Jussi: ”Tyylilaji” on harkittava niin että myönteinen julistus ei luiskahda ”liikaa paatoksen puolelle”, sen on vaikutettava ”epäsuorasti ja salavihkaa”. Siinä auttaa ”häive huumoria”, itseironia ja Peten sarkastiset piirrokset. Tällöin ”asia menee läpi ilman että kukaan oikeastaan huomaakaan” ennen kuin on liian myöhäistä. Koska vihreät survivalistit ”eivät missään oloissa tulisi jäsenyyttä hyväksymään”, on varmistettava, että ”he pysyisivät riittävän mitättömänä vähemmistönä”. Koirankuonolaisten puolue on ”päättäväisesti murskattava” niin ettei se enää ”mudasta nouse”. Järkevät ihmiset on saatava omaan puolueeseen. Survivalistit ja Eero Paloheimoa etunenässä voidaan ”ehkä joissakin poikkeustilanteissa valjastaa ihmisten mobilisoimiseen hyvälle asialle, mutta missään olosuhteissa ei ketään koirankuonolaista saa päästää johtotehtäviin”.

Ja nappiin meni: Petestä itsestään tehtiin Helsingin ja Anjasta Euroopan suurpäättäjä. Suunnitelmien mukaan Jussista on tulossa Maailman suurpäättäjä YK:n pääsihteerinä. Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomissa 18.9.2014 kirjaa arvostellessaan: ”Seksiä parempaa on näemmä vapaa syöksy kohti maata benji-hypyssä. Useimmiten kai hoetaan, että seksiä parempaa on valta… Ja katso, onnistuihan se! Eepoksen tyylilaji on pikareski, siis sankarillisuuden ja koomisuuden liitto. Lopuksi kolmikon jäsenet kohtaavat lähinnä vain puolisattumalta suuren maailman valtavilla lentokentillä, vallankumous syö omaa lastaan.”

He hautasivat unelman paremmasta Suomesta – semmoisesta jota Ville Komsi lähti edustamaan ja jota me jotkut muualta tulleet seurasimme. Into maailman muuttamiseen oli vielä 1970-80-luvuilla järkkymätön. Esa Saarinen pauhasi Kansallisteatterissa täydelle kuulijakunnalle Kalevalan käsittein, Erkki Tuomioja kulki rauhan merkki rinnassaan yhteisissä suunnitelmissamme. Myttyyn meni.

(Kaikki sitaatit kokonaisuudessaan: http://dissidentti.org/ekovihreidenperustaminen.html)