Teksti: Kaisa Kortekallio. Juttu julkaistaan myös Elonkehässä 2/17.
Helsingissä vieraillut professori Anthony Barnosky peräänkuuluttaa nopeaa yhteiskunnallista muutosta maailmanlaajuisen ympäristökriisin liennyttämiseksi.
Ihmiskunta on muokannut maata ja merta niin paljon, että elämää ylläpitävät järjestelmät horjuvat romahduksen partaalla. Biosfääriin kohdistuvien muutosten edetessä saattaa käydä niin, että kriittinen piste, kynnys, ylitetään yllättäen – niin yllättäen, etteivät yhteiskunnat ehdi reagoida siihen – ja tuloksena on ratkaisevalla tavalla toisenlainen elinympäristö. Tällaista äkillistä muutosta kutsutaan myös keikahduspisteeksi. Nykyisessä maailmantilanteessa planetaarinen keikahduspiste lähestyy useiden toisiinsa kytkeytyvien kehityskulkujen vuoksi: väestönkasvu, saastuminen, sairaudet, luonnonvarojen liikakulutus, ilmastonmuutos ja lajikato vaikuttavat toisiinsa kompleksisilla tavoilla. Planetaarisen tason äkillisiä muutoksia on tapahtunut ennenkin – sukupuuttoaallot, jääkauden loppuminen – joten sellainen voi tapahtua nytkin, jopa niin lyhyessä ajassa kuin vuosikymmenissä.
Elonkehän lukijoille tällainen ajattelu ei ole uutta – lehden sivuilla on kirjoitettu maailmanlaajuisesta ympäristökriisistä koko lehden 20-vuotisen taipaleen ajan, ja viime vuosilta muistetaan esimerkiksi Tere Vadénin ”Öljyn kirous ja fossiilijärki” ja Ville Rantasen laaja katsaus ”Myyttiajattelu, vallankumous, romahdus ja selviytyminen” (molemmat Elonkehässä 1/14), joissa pohditaan mm. loppulamaa ja modernin sivilisaation romahdusta. Tällä kertaa äänessä eivät kuitenkaan ole suomalaiset radikaalifilosofit vaan professori Anthony Barnosky, joka on yhdessä vaimonsa ja kollegansa Elizabeth Hadlyn kanssa kirjoittanut teoksen Loppupeli: Onko maapallo keikahduspisteessä? (Vastapaino 2017, suom. Tapani Kilpeläinen).
Barnosky ja Hadly tunnetaan myös Nature-lehdessä vuonna 2012 julkaistusta katsauksesta ”Approaching a state shift in Earth’s biosphere”, joka kokosi 22 tutkijan voimin luonnonjärjestelmien keikahduspisteisiin liittyvää tutkimustietoa. Katsaus on siitä harvinainen, että se on otettu tosissaan myös yhteiskunnallisella tasolla: Kalifornian kuvernööri Jerry Brown otti Barnoskyyn yhteyttä pian katsauksen julkaisun jälkeen kysyäkseen ”jos tämä tieto on niin tärkeää, miksi ette huuda sitä katoilta?”. Seuraavan vuoden aikana Barnosky ja Hadly muotoilivat tieteellisen katsauksen uuteen, poliittisille toimijoille helpommin sulatettavaan muotoon konsensusraportiksi, jota Brown on innokkaasti käyttänyt edistääkseen ilmastonmuutoksen torjuntaan keskittyvää politiikkaa niin Kaliforniassa, liittovaltion tasolla kuin kansainvälisissäkin neuvotteluissa.
Samankaltaista tieteelliseen tietoon pohjautuvaa yhteiskunnallista vaikutustyötä Suomessa on tehnyt monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö, joka kutsui Barnoskyn Helsinkiin puhumaan planeettaa uhkaavien äkillisten muutosten mahdollisuuksista ja esittelemään kirjansa tuoretta suomennosta. Tilaisuus keräsi kuutisenkymmentä kuulijaa. Kenties yllättäen termi ”keikahduspiste” sai jo heti Barnoskyn alustuksen aikana myös positiivisen merkityksen: oikeiden poliittisten ratkaisujen ja perustavanlaatuisen yhteiskunnallisen muutoksen myötä keikahdus voi Barnoskyn mukaan tapahtua myös suuntaan, jossa pahin tuho vältetään ja ekologisesti kestävistä toimintamalleista tulee uusi normaali. Tilaisuuden keskustelullisen osion pääpaino keskittyi tämän positiivisen keikahduksen mahdollisuuksiin. Paneelikeskusteluun ottivat osaa Sitran johtaja Mari Pantsar, Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen ja tutkija Paavo Järvensivu BIOS-tutkimusyksiköstä. Puhetta johti dosentti Jussi T. Eronen, niinikään BIOSista, joka oli myös mukana valmistelemassa yllämainittua katsausta.
Keskustelun lähtökohdaksi asetettiin luontevasti Pariisin ilmastosopimuksen tavoite, jossa globaalin ilmaston lämpenemisen kehitys vuoteen 2050 mennessä pyritään pitämään alle kahdessa celsiusasteessa verrattuna esiteolliseen tasoon. Tämän tavoitteen saavuttaminen merkitsisi hiilidioksidipäästöjen merkittävää leikkaamista niin, että vuoden 2020 jälkeen päästöt vähentyisivät puolella joka vuosikymmenen aikana (ns. carbon law). Tavoite on selvä, yhteiskunnalliset keinot eivät. Keskustelijoiden arviot tavoitteen saavuttamisen todennäköisyydestä vaihtelivat varovaisen optimistisesta hyvin pessimistiseen, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ilmasto-olot, ekosysteemit ja yhteiskunnat muuttuvat tulevien vuosikymmenten aikana elämälle vihamielisiin suuntiin. Ilmastonmuutos vaikeuttaa veden saatavuutta ja ruoan tuotantoa monilla alueilla, ja ruokapula saa kansat liikkeelle. Ilmastopakolaisuudelta ja konflikteilta ei voida välttyä. Barnoskyn jääräpäisen optimistisen näkemyksen mukaan pahimmalta tuholta voidaan kuitenkin välttyä, jos nyt tehdään oikeita ratkaisuja: ”Nämä asiat eivät muutu yhdessä yössä – tämä on kuin valtavan valtamerialuksen kääntämistä. Juuri nyt meidän täytyy ryhtyä kääntämään ruoria hyvin tarmokkaasti.”
Ruoria puskevat kuitenkin monenlaiset voimat. Järvensivun mukaan riittävä päästöjen vähentäminen vaatisi muutosta kaikilla elämänalueilla, ja kulttuuria jossa kerta kaikkiaan kulutetaan vähemmän energiaa. Sitran Pantsar piti kuitenkin kiinni talouskasvun ihanteesta, ja laittoi uskonsa kiertotalouteen, jossa uusia luonnonvaroja otetaan mahdollisimman vähän käyttöön mutta teollisen toiminnan taso sinänsä ei juuri laske. Pantsar rummutti myös uusiutuvien energiamuotojen kehitykseen investoinnin puolesta, ja korosti että vihreän teknologian kehitys voi myös piristää taloutta. Tähän ”uuteen talouteen” panostaminen kohtaa kuitenkin vastustusta ”vanhan talouden” suunnasta – vaikkapa lihan, turpeen ja sementin tuottajat pitävät tiukasti kiinni omien alojensa jatkuvuudesta. Hukkinen huomautti valaisevasti, että kysymys talouskasvun välttämättömyydestä on lopulta sivuasia: kun kestävämpiä toimintamalleja kehitetään, jotkin alat väistämättä kasvavat ja toiset pienenevät, ja talouskasvua tapahtuu jos tapahtuu. Sekä Hukkinen että Järvensivu korostivat, että abstraktin talouspuheen sijaan olisi keskityttävä muutokseen konkreettisella, materiaalisella tasolla.
Talouden muuttamisen haasteet johtivat keskustelua laajempaan kysymykseen kulttuurisen muutoksen vaikeudesta. Barnosky muistutti tutkimuksista, joiden mukaan vaikkapa teknologinen muutos on viime vuosikymmeninä ollut huomattavasti nopeampaa kuin uutta teknologiaa kohtaan osoitettujen asenteiden muutos – hyväksyntä on hidasta. Myös radikaalin yhteiskunnallisen vihertymisen voidaan siis odottaa herättävän vastustusta. Barnoskyn mukaan olisikin ensiarvoisen tärkeää saada kansanjoukot mukaan muutokseen laajalla tavalla, eri vaikutus- ja osallistamiskeinoja käyttäen. Hänen vaikutustyössään yhteistyökumppaneita on löytynyt yllättäviltäkin tahoilta. Esimerkiksi Yhdysvaltojen armeijan eläköityneistä sotilasjohtajista koostuva CNA-tutkimuslaitos on selonteoissaan varoittanut ilmastonmuutoksen tuomista turvallisuuspoliittisista uhista. Sotilaallisen auktoriteetin esittämä viesti tehoaa moniin oikeistolaisiin päättäjiin luonnontieteilijöiden tai yhteiskuntakriitikoiden viestejä paremmin.
Nopean yhteiskunnallisen muutoksen myötä demokraattinen järjestelmä kyseenalaistuu. Hukkinen muistutti, että historiallisesti nopeisiin muutoksiin on liittynyt vallankumouksia, diktatuureja ja joukkoihin vaikuttamista propagandan keinoin. Hän kuitenkin kehotti uskomaan edelleen avoimeen vaikuttamiseen ja joukkojen tietoisuuden lisäämiseen. Järvensivu ehdotti, että ”ehkäpä maailma voisi muuttua sellaiseen suuntaan, johon ihmiset jo haluavat mennä” – siis kestävämpään ja vakaampaan yhteiskuntaan. Barnosky ja Hukkinen eivät myöskään nähneet ylitsepääsemätöntä ristiriitaa tiukkojen ympäristölakien ja hyvinvoivan yhteisön välillä. Barnoskyn mukaan Kalifornian ympäristölakien tiukentaminen on johtanut talouden nopeaan vihertymiseen ja tuonut mukanaan puoli miljoonaa uutta työpaikkaa. Ja presidentti Trumpin omapäinen irtautuminen Pariisin sopimuksesta on vain vahvistanut useiden Yhdysvaltojen osavaltioiden sitoutumista sopimukseen: kuvernööri Jerry Brown neuvottelee Kiinassa uusiutuvan energian kehittämisestä liittovaltiosta piittaamatta, ja Havaiji on säätänyt lain joka sitouttaa sen vähentämään päästöjään Pariisin sopimuksen edellyttämällä tavalla. Tusina muuta osavaltiota liikkuu samaan suuntaan.
Keskustelun perusteella on selvää, että Barnoskylle erityisen tärkeäksi on muodostunut ratkaisuista puhuminen. ”Muutoksesta puhuttaessa ihmiset haluavat kuulla, millä tavalla se voi parantaa heidän elämäänsä”, hän toisti kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen askel yhteiskunnallisen ja kulttuurisen muutoksen tekemiseen on osoittaa, että muutosta tehdään jo. Pitkällisen ympäristöaktivismin kyynistyttämille syväekologeille tällainen asenne vaikuttanee sekä tutulta että epäilyttävältä – entä jos uusiutuva energia ja kiertotalous ovat vain uusia kapitalistien temppuja, joilla jotenkin kuitenkin onnistutaan oikeuttamaan luonnontuhon jatkuminen? Entä jos kaikki tämä keskustelu onkin kuolevan miehen korinaa, ja romahdus tulee joka tapauksessa?
Uhkaskenaarioista tilaisuudessa ei juurikaan puhuttu – ehkä johtuen siitä, että skenaariot olivat puhujille jo tuttuja, ehkä siitä, etteivät he halunneet vahvistaa maailmanlopun tunnelmaa. BIOSin tutkijan Antti Majavan piti erikseen pyytää Barnoskya muotoilemaan selkeästi, millaista tilannetta voidaan odottaa jos ilmaston ja yhteiskuntien kehityssuuntaa ei käännetä ripeällä tahdilla. Barnosky vastasi viittaamalla ahtaissa ja jännitteisissä oloissa syntyviin laajamittaisiin ongelmiin, kuten lisääntyviin tartuntatauteihin ja väkivaltaisiin konflikteihin, ja vilautti myös kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Loppupeli-kirjassa uhkaskenaarioihin paneudutaan perusteellisesti ja elävästi, ja se sopiikin herätyskirjaksi heille, joille toisiinsa kytkeytyneiden globaalien kriisien luonne vielä tuntuu etäiseltä tai vaikeasti hahmotettavalta. Toiveikkaille tarjolla on myös paikallisia yhteisöllisiä ratkaisuja kartoittava dokumenttielokuva Tomorrow (2015, ohj. Cyril Dion ja Mélanie Laurent), joka Barnoskyn mukaan on ikäänkuin vastaus Loppupelin esittämiin haasteisiin.
“Planetary state-shift and Finnish/Californian solutions” -keskustelutilaisuus. Metsätalo (Unioninkatu 40), Helsingin yliopisto, 8.6.2017. Järjestäjät: BIOS-tutkimusyksikkö, Vastapaino ja Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteema. Videotallenne tilaisuudesta Helsingin yliopiston Unitube-palvelussa