Metsähakkuilta säästyneelle Ärjän saarelle Kajaaniin kokoontui heinäkuussa 2018 parin sadan hengen joukko tutkijoita, taiteilijoita ja festivaaliyleisöä. Ensimmäistä kertaa järjestetyn Ärjän Taidefestivaalin tavoitteena oli synnyttää taiteen keinoin tapoja kohdata ja käsitellä ilmastonmuutosta ja muita ekologisia teemoja.

Ärjän perintö

Oulujärven suurten selkien keskellä kohoavalla hiekkarantaisella Ärjänsaarella on värikäs historia. Aikoinaan sen harjumaisemissa piileskeli järvirosvoja väijymässä Oulusta Kajaaniin palaavia tervansoutajia. Saarella on myös pitkät perinteet kajaanilaisten tärkeänä lomanviettopaikkana. Monelle muulle Ärjänsaari on tuttu ainakin parin vuoden takaisista metsäkiistoista. Vuonna 2016 silloinen omistaja, metsäyhtiö UPM, aikoi suorittaa hakkuita saaren sisäosissa. Syntyi suoranainen kansanliike Ärjän metsien puolesta. UPM päätti lopulta keskeyttää hakkuut ja laittaa saaren myyntiin. Vuoden 2017 alkupuolella valtio osti Ärjänsaaren luonnonsuojelu- ja virkistysalueeksi.

Värikkyyttä tulee riittämään tulevaisuudessakin, sillä nyt saareen on suunnitteilla erilaisia tapahtumia ja taidetoimintaa. Kajaanilaisen Vaara-kollektiivin ja Metsähallituksen Luontopalveluiden järjestämä, jokavuotiseksi kaavailtu Ärjän Taidefestivaali haluaa koota taiteilijoita, tutkijoita ja muita kiinnostuneita pohtimaan yhdessä maapallon tulevaisuutta. Tapahtuman mainos julistaa: ”Ei kaljatelttoja, ei viherpesua. Tulossa on täysin toisenlainen festivaali, joka vaatii myös kävijäänsä suunnittelemaan osallistumisensa toisin.”

Kuulostaa lupaavalta. Siispä matkustan Ärjänsaareen.

”Täällä mikään ei ole tehokasta”

Oulujärven suuret ulapat yllättävät ensikertalaisen. Tämähän on kuin meri! Ja Ärjä hiekkarantoineen sen keskellä kohoava paratiisisaari. Palmujen tilalla kasvaa komeita vanhoja mäntyjä. ”Ärjä” tarkoittaa tuulista paikkaa tai jyrkkää rantatörmää, eikä ole ihme, että saari on saanut tällaisen nimen. Jatkuva tuulenvire tuntuu virkistävältä heinäkuun tukalassa helteessä.

Festivaalivieraita lipuu saarelle pitkin iltaa ja seuraavaa päivää. Olemme tulleet tänne venekuljetuksilla, surkuhupaisasti pääasiassa fossiilisia polttoaineita käyttäen. Poikkeuksiakin löytyy: tapahtuman paneelikeskusteluihin osallistuva historiantutkija Tero Toivanen on saapunut Ärjään soutaen lähes 50 kilometrin päästä Manamansalosta. Soutumatka voimakkaassa vastatuulessa oli kestänyt kaksi päivää.

Kokoonnumme Säipän hiekkarannalle festivaalin avajaisiin. Vaara-kollektiivin Veikko Leinosen avajaispuhe menee kaunistelematta suoraan asiaan:

”Nykymaailma on alati laajenevan teknisen tehokkuuden maailma. Myös tapahtumien järjestämisestä on tullut alati tehokkuuden vaatimuksia palvelevaa toimintaa. 1970-luvulla sekavalla tee-se-itse-meiningillä alkaneista musiikkifestivaaleista on tullut kaikkialla samanlaisena toteutuva koneisto, joka tarjoaa mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä mahdollisuuden kuluttaa mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri määrä kertakäyttönautintoja: kaljaa, tupakkaa, muovimukeja, ruokakääreitä, mainoskondomeja, hassuja muovihattuja, serpentiinejä.”

Puheessaan Leinonen kuvailee osuvasti myös mahdollisimman tehokkaan kuluttajan modernia ärsyyntymistä, jota ei suinkaan aiheuta ”Syyrian sota tai ilmastonmuutos, vaan hajoavat kengännauhat ja hidas mummo kaupan kassajonossa”. Leinosen mukaan festivaalitkin pyritään organisoimaan tehokkaasti niin, että ihmisten ei tarvitse ärsyyntyä esimerkiksi kuluttamista häiritsevästä turhasta jonottamisesta. Siksipä tämän avajaispuheenvuoron lopuksi toivotetaan:

”Hyvä ihmiset, tervetuloa Ärjään. Täällä mikään ei ole tehokasta tai hyvin järjestettyä. Täällä meillä ei ole kuin toisemme.”

Paratiisissa vaatimattomasti

Järjestäjien mukaan kyseessä on ”retkeilevä festivaali”. Ärjänsaaressa ei juurikaan ole rakennettuja puitteita muutamaa rapistunutta mökkiä ja huussia lukuun ottamatta. Yövymme omissa teltoissa ja riippumatoissa. Esitykset tapahtuvat lavojen sijasta hiekkarannalla ja metsässä. Juomavettä saa kaivosta. Roskat on vietävä mukanaan takaisin mantereelle. Ehkä tämä voi kaljatelttafestivaaleihin tottuneelle tuntua eksoottiselta. Luulen kuitenkin, että suurin osa tapahtumaan tulleista on tällaisissa leirioloissa varsin kotonaan.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa menneiden aikojen romantisointia ja kivikaudelle palaamista, johon toisinajattelijat kuulemma jatkuvasti syyllistyvät? Minäkin olen itsepäisesti ottanut mukaani huipputeknisten tallennusvälineiden sijaan vanhan filmikameran ja pari rullaa kaapin pohjalta löytynyttä filmiä, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt vuosia sitten. Välttelen kaikista moderneinta teknologiaa, koska kehityksellä ei ole minulle itseisarvoa, ja koska välttely tuntuu aina asettavan terveitä rajoja: esimerkiksi nyt kuvia tulee otettua paljon vähemmän ja lopputuloskin on vähemmän kontrolloitavissa.

Rähjäisyysromantiikasta huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta) Ärjän festivaalilla katse on menneisyyden sijaan tulevaisuudessa, jota voi onneksi yrittää hahmotella muutenkin kuin teknisen tehokkuuden ja jatkuvan kasvun ihanteiden kautta. Vanhoissa kameroissa ja rapistuneissa huusseissa on toki oma esteettinen viehätyksensä, mutta kyse ei ole vain kivasta tunnelmoimisesta, vaan siitä, että käyttämämme välineet vaikuttavat ajatteluumme ja kokemisen tapaamme.

Pidän siitä, miten Ärjän vaatimattomissa oloissa vastuut jakaantuvat toisin kuin yleisötapahtumissa ehkä yleensä. Kun esimerkiksi tuottamansa roskan kanssa joutuu olemaan tekemisissä usean päivän ajan, suhtautuminen roskaan muuttuu entistä tietoisemmaksi. Myös oman ruumiin toimintoja ja saaren säätiloja tulee havainnoitua tarkemmin, kun suojaa ei ole kaikkialla ja vettä on haettava välillä kaukaakin. Siinä mielessä tapahtuma muistuttaa enemmän metsäretkeä kuin festivaalia, ja hyvä niin. Täällä ei ole mahdollista killua pelkissä älyllisissä sfääreissä piittaamatta ihmiskehon ja luonnon todellisuuksista. Ehkä sen ansiosta olemme myös toisillemme enemmän läsnä. Saunassa, kaivolla ja järvessä syntyy ainakin hyviä keskusteluja.

Yhteisen näkemisen paikka

Ärjän Taidefestivaalia järjestävä Vaara-kollektiivi on vuonna 2014 Kajaanissa perustettu vapaa ammattiteatteri ja taiteilijayhteisö, joka toimii kollegiaalisesti, ilman johtajaa. Vaara-kollektiivin aiempaan tuotantoon on kuulunut mm. Talvivaara-aiheinen dokumenttiteatteriprojekti, joka onnistuneesti kokosi kainuulaisia yhteen keskustelemaan kaivoksen herättämistä ajatuksista.

”Kainuussa ei kauheasti ole tiloja julkiselle keskustelulle. Täällä on Kainuun Sanomat, ja sitten joku tämmöinen teatteriporukka. Ihmisillä on tarve saada kokonaiskuva siitä, mitä maailmassa tai paikallisesti tapahtuu ja miksi. Tähän taiteentekijöillä on mahdollisuus ainakin jollain lailla yrittää vastata”, Veikko Leinonen pohtii.

”Tarkoituksenamme on luoda tästä festivaalista yhteisen näkemisen ja yhteenkokoontumisen paikka”, niin ikään vaaralainen Elsa Lankinen jatkaa. Hän kertoo, että samalla Vaara on halunnut löytää vaihtoehtoisen tavan järjestää festivaaleja. ”Tarvitsemme siltoja pois kulutuskeskeisyydestä. Tämä tapahtuma oli yhdenlainen avaus ja tänä vuonna ekologisuus toteutui järjestelyissä tiettyyn pisteeseen asti. Ensi vuonna voimme mennä taas vähän pidemmälle.”

Maasta nousevaa ja maatuvaa taidetta

Osana festivaalin ohjelmistoa Ärjän maisemissa voi kokea erilaista esittävää taidetta – tai Ärjän maisemia voi kokea esittävän taiteen kautta. Miten päin sen nyt haluaakaan ajatella. Jukka Takalon Kajakkiorkesteri todellakin soittaa metsäisiä laulujaan kajakeissaan meloen, yleisön istuessa rannalla. Tuomas Rounakarin Shamaaniviulu puolestaan ilakoi mäntykankaalla, joten me kuulijat saamme uppoutua villiintyneen ja vireensä luovuttavan viulumusiikin lisäksi myös pehmeään sammaleeseen.

Teatterintekijä Hanna-Kaisa Tiaisen ja näyttelijä Marja Salon lyhyistä kohtauksista koostuva Metsäpuheita esittelee erilaisia tapoja katsoa metsää. Mukana ovat niin hömötiainen kuin metsämuseon turistiopaskin. Esitysten sovittaminen metsään ei tunnu teennäiseltä lisältä, vaan on olennainen osa kokemusta. Kaikissa Ärjän esityksissä on mukana leppoisan tuntuista tee-se-itse-meininkiä ja välittömyyttä – yleisön ja esiintyjän raja on olemassa, mutta se ei ole ehdoton.

Festivaalilla on lisäksi esillä useita ympäristötaideteoksia. Kainuulainen kuvataiteilija Riikka Keränen on rakentanut maahan pudonneista männyn käkkäräisistä oksista rannalle valtavaa kokkoa muistuttavan teoksen Maarönsyjä. Taiteilijakaksikko nabbteeri puolestaan on loihtinut sokerista minikokoisia veistoksia rantahiekkaan esimerkiksi muurahaisten iloksi. En onnistu paikantamaan yhtäkään sokeriveistosta, mutta tuntuu vain mukavalta ajatella, että kaikki ei ole eikä tarvitsekaan olla ihmisen ulottuvilla.

Kaikista riemastuttavin festivaalin ympäristötaideteoksista on kuitenkin Niko Tii Nurmi Sipiläisen Vessalukemista. Se on vessapaperille käsin painettu tekstitaideteos, joka löytyy huussista ja jota ”riittää niin kauan kuin sitä riittää”. Vessapaperille painetut tekstit käsittelevät ravinnekiertoa, esimerkiksi näin: ”Kasvimaan pito alkaa huussista, kompostin perustamisesta. Omaa kasvimaata aletaan pitää tulemalla siksi maaksi, josta on tullut.” Siksi tuntuu aivan luonnolliselta, että teoksella voi pyyhkiä ahterinsa, ja että se jää kompostoitumaan festarivieraiden tuotosten sekaan Ärjän huussiin.

Tilaa surulle

Ohjelmaan kuuluu taiteen lisäksi yhteensä kolme paneelikeskustelua. Niiden aiheet ovat ihailtavan kunnianhimoisia: Omavaraisuus ja yhteiskunnan muutos, Ympäristöahdistus ja ilmastonmuutos Suomessa sekä Tulevaisuus.

Tulevaisuudentutkija Minna Santaoja peräänkuuluttaa omassa puheenvuorossaan teknologian kritiikkiä. Hän puhuu luontokokemuksen sukupuutosta viitaten siihen, miten ihmiset ovat entistä enemmän vain mediavälitteisesti kontaktissa muuhun luontoon. Omavaraopiston Lasse Nordlund kiteyttää asian hyvin: ”Luontosuhde on monilla muuttunut virkistyssuhteeksi. Sekin on yhdenlaista kuluttamista, ja siinä jää todella paljon olennaista ulkopuolelle.”

Lauantai-illan keskustelu käsittelee ympäristöahdistusta ja toivoa. Ahtaudumme romahtamispisteessä olevaan vanhaan kahviorakennukseen suojaan rankkasateelta. Riikka Keräsen taideteos saa toimia symbolisena nuotiona, jonka ympärille muutaman kymmenen hengen joukkomme asettuu istumaan.

Kuten ympäristöahdistustutkija Panu Pihkala korostaa, vaikeat tunteet voivat ympäristökriisissä olla myös voimavara ja muutoksen käynnistäjä, jos ne kanavoituvat oikein. Ilmastokasvatuksen asiantuntija Anna Lehtonen muistuttaa, että omien tunteiden kohtaaminen on edellytyksenä sille, että voi kohdata muiden tunteita, esimerkiksi lasten ympäristösurua. Lehtonen myös arvelee, että surulle ei ehkä vielä ole annettu tarpeeksi tilaa, jolloin siitä voi olla vaikeaa päästä eteenpäin.

Keskustelun päätteeksi vetäisemme etnomusikologi Tuomas Rounakarin johdolla yhteisen itkuvirren, jossa tunteet saavat purkautumisreitin ulos. Yksi itkee tulevien sukupolvien kohtaloa, toinen sitä, miksi ihmiset haluavat aina vain grillata makkaraa. Itkun rytmi tuntuu lohduttavalta. Muutumme keinahtelevaksi mereksi, josta tuon tuosta kohoaa yksittäisen ihmisen ääneen ilmaistu suru.

Tapahtuman yllättävin kohtaaminen syntyy kuitenkin varsinaisen festivaaliohjelman ulkopuolella. Istumme pienellä porukalla nuotiopaikalla iltapalalla, kun paikalle saapuu kolme miestä kaljatölkkeineen. He ovat tulleet Ärjänsaareen ”muistelemaan vanhoja ja ryyppäämään” ja päätyneet sattumalta festivaaliyleisön joukkoon. He naureskelevat itkuvirsillemme ja omituiselle kasvisruuallemme. En välitä, vaan kyselen heidän elämästään. Käy ilmi, että kaikki ovat paikallisia ja viettäneet kesänsä tällä saarella jo lapsena. Miltä parin vuoden takainen hakkuu-uhka heistä tuntui?

”No kyllähän se pahalta tuntui”, miehet muistelevat ja vakavoituvat. Ympäristösurua on monenlaista.

Metamorfooseja Ärjän yössä

Festivaalin päätapahtuma, Ärjän yö, on Vaara-kollektiivin toteuttama immersiivinen eli sisäänsä upottava esitys, jonka aikana kuljetaan ympäri Ärjänsaarta usean tunnin ajan. Esitys käynnistyy lauantai-illan auringonlaskusta ja loppuu sunnuntaiaamun auringonnousuun. Matkaan lähtee lähes 90 festivaalivierasta. Ennen lähtöä osallistujilta kerätään puhelimet pois.

Yö on tihkusateinen ja utuinen. Polulla yleisöä on ensimmäisenä vastaanottamassa muurahaismaisia ihmishahmoja. Erilaiset metamorfoosit toistuvat pitkin matkaa, eläin-ihmiset polun varrella vievät katsojan unenomaiseen maailmaan. Norpat uiskentelevat Oulujärvessä ja saksofonin äänet kajahtelevat hongikossa. Päähenkilönä on raivoava ilmastonmuutoksen kieltäjä Erkki Johannes Tahvanainen, ”mies, joka vihaa luontoa” (Panu Lyytinen). Myöhemmin paljastuu, että hän on aiemmin elämässään ajanut autolla oman äitinsä ylitse. Tämän voisi helposti nähdä kuvana ihmisestä, joka on tuhonnut oman luontoäitinsä ja vihaa siksi kaikkea elämää.

Draamapedagogi ja ympäristökasvattaja Anna Lehtonen on tullut osallistumaan tapahtumaan sekä paneelikeskustelijana että osana yleisöä. Hän on haltioissaan festivaalin tunnelmasta ja erityisesti Ärjän yö -esityksestä.

”Siinä ajantaju katosi ja uudet voimat löytyivät. Astuimme alitajunnan näyttämölle – maailmaan, joka ei ollut lineaaris-rationaalinen”, hän kuvailee seuraavana aamuna. Lehtonen pohtii, että esitys heijasteli hienolla tavalla myös sitä, miten hulluuden ja terveen mielen raja on muuttumassa ympäristökriisin myötä.

”Siitä, mitä pidetään sairaana, tuleekin tervettä. Esimerkiksi uupumus ja ilmastoahdistus voivat olla terveitä reaktioita nykymaailmassa.”

Malli, johon olemme kasvaneet

Ennen pakkaamista ja lähtöä takaisin kohti Kajaania ehdin vielä keskustella kahden Vaara-kollektiivin esiintyjän, Panu Huotarin ja Hemmo Kauppisen, kanssa yöllisen esityksen teemoista.

”Sehän on vähän sellainen dystopia, jossa kakka on jo osunut tuulettimeen. Jotkut yrittävät sitten pärjätä sopeutumalla, jotkut muuttumalla entistä enemmän osaksi luontoa vaikkapa hyönteistymällä”, Huotari kuvailee.

Esityksen loppukohtauksessa kaksi valkoista hahmoa saattelee luontovihaaja-Erkin rantatörmää pitkin järveen, ja he kahlaavat matalassa vedessä kaukaisuuteen. Kohtaus on avoin monenlaisille tulkinnoille. Huotari ja Kauppinen näkevät Erkin kohtalon sovintona luonnon kanssa, mutta myös eräänlaisena uhrautumisena. Se kuvastaa hyvin nykyihmisen kokemaa ristiriitaa.

”Merkittävällä osalla maapallon väestöstä luontosuhde on täysin kestämätön. Minuus rakentuu kestämättömään kulutukseen, ja sellainen elämäntapa on osa identiteettiä. Onhan se iso uhri heittää identiteettinsä pois. Siihen liittyy kipua. On niin saakelin vaikea päästää irti siitä mallista, johon olemme kasvaneet”, Huotari pohtii.

”Ja jos tekee muutoksen itselleen haitallisella tavalla ja rikkoo itsensä siinä prosessissa, niin meneekö muutos silloin hukkaan?” Kauppinen jatkaa.

Ekologiset teemat ovat nyt niin ajankohtaisia, että ne tulevat mukaan myös teatterin tekemiseen ainakin jollain tasolla melkein pakostakin, Huotari ja Kauppinen kertovat. Projekteissaan he ovat työskennelleet melko raskaiden aiheiden parissa. Onko teatterintekijöillä itsellään ympäristöahdistusta?

”Ympäristöteemaisia esityksiä tehdessä saa todella paljon lisää tietoa, ja kun koko ajan pakertaa niiden teemojen parissa, niin kyllä sellainen lisää tuskaa siitä, että tässä ollaan aika syvällä kusessa”, Panu Huotari sanoo. Hän ei kuitenkaan vaihtaisi tuota ymmärrystä pois, vaan kertoo haluavansa mieluummin yrittää katsoa maailmaa sellaisena kuin se on. Esitysten ja aineistohankintojen yhteydessä syntyneet kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa Huotari on puolestaan kokenut helpottavina ja toivoa lisäävinä.

Hemmo Kauppinen muistuttaa, että oma työskentely ja arkikokemus voivat kuitenkin olla ristiriidassa keskenään.

”Tällaiset projektit auttavat ympäristöahdistukseen ehkä vain sen hetken, kun tekee töitä. Kuitenkin arjessa pitää käydä marketissa ja se aina vähän vetää takaisin päin”, hän miettii. Tämä onkin varmasti monelle kestävään elämäntapaan pyrkivälle tuttu ristiriita. Pyristelemme ja ehkä hetkittäisesti pääsemmekin irti sellaisesta koneistosta, jonka osasia kuitenkin hyvin kiinteästi olemme olleet syntymästämme saakka.

Tämä epätodellinen todellisuus iskee vasten kasvoja heti festivaalin päätteeksi. Veneet hakevat vieraita takaisin mantereelle. Siirrymme bussikuljetuksella Kajaanin juna-asemalle. Alkaa matka kohti kotia, ja öljyä palaa. Istumme ravintolavaunussa ja puhumme ilmastonmuutoksesta. Maailma toimii taas kuin junan vessa: jätökset katoavat nappia painamalla viemäriverkoston näkymättömiin syövereihin.

Teksti ja kuvat: Isla Kaisa Naukkarinen. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Elonkehän numerossa 3/18.