Teksti: Kai Vaara

Savotta tarkoittaa puunkorjuutalkoita. Elvytyssavotta viittaa osin päinvastaiseen: talkoihin monimuotoisen metsän ja elävän maaperän palauttamiseksi. Ihminen voi monipuolistaa elinpiirejään kestävästi elättäviksi kokonaisuuksiksi!

Elonkehän elvytyssavotta eli Elossa! on hahmotelma osallistavasta kansalaistoiminta-aloitteesta näiden tavoitteiden edistämiseksi. Aloite pohjautuu Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n vuoden 2019 kevätseminaariin, Katajamäen yhteisössä pidettyihin jatkopohdoksiin sekä aiheen parissa työskennelleen työryhmän ja ystäväpiirien kommentteihin.

Aloitteen lähtökohta

Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin heikkeneminen ovat saman kolikon kaksi puolta. Ne tuhoavat tulevien sukupolvien elinehtoja. Fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutuksen lisäksi tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia kaventavat humuskato ja metsäpeitteen pitkäaikainen väheneminen. Elävä maaperä on elinehto. Sen palauttaminen elvyttää myös ilmaston, mutta haastaa sitä useampaa sukupolvea, mitä hitaammin toimeen tartutaan.

Eläviä, elättäviä, kestäviä ja parhaita hiilinieluja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat monimuotoiset metsät ja niihin liittyvä viljely mineraali-, mikrobi- ja sienirihmastopitoisine maaperineen. Niiden edistäminen turvaa viime kädessä ihmisten elinehdot, vähentää elämälle tarpeetonta kuluttamista ja luo toimeentuloedellytyksiä ilman kestämättömäksi osoittautuvaa talouskasvua. Haasteena on palauttaa ihmisen ja elävän elinympäristön luova yhteys, ekologinen kädenjälki. Monimuotoistamalla elinympäristöjä voidaan turvata myös villejä elinpiirejä ja hillitä ilmastonmuutosta kosteutta ylläpitävillä ja humusta kasvattavilla pienilmastoilla.

Biodiversiteetti, terve elinympäristö ja niitä luova ilmapiiri eivät ole kaupan, vaan ne on turvattava omaehtoisesti ja yhteisvastuullisesti sekä kaupungeissa että maaseudulla.On myös etsittävä lähtökohtia ja periaatteita, jotka ovat yhdenmukaisia globaalisti kaikille ihmisille. Jatkuva kaupungistuminen syö tulevaisuuden elinehtoja. Kaupungeissa asuville on mahdollista luoda yhteyksiä maahan, kestävää ruokahuoltoa ja mielekkäitä väyliä myös maalle muuttamiseen.

Teollistumisen, markkinoille tuotteistamisen ja niihin kytkeytyvän ammatillisen koulutuksen myötä elämän edellytyksiä ja jatkuvuutta ylläpitävät koti- ja omavaraistaidot paikallisymmärryksineen ja ”resurssitajuineen” ovat pitkälti syrjäytyneet. Näillä perinnöillä on kuitenkin ylläpidetty elinympäristön hiilensidontakykyä, pienilmastoja ja vesikiertoja puutarhoineen, laidunmaineen ja monimuotoisine metsineen viimeistään fossiilikapitalismin viime vuosisataiseen läpimurtoon asti. Koti- ja pienteollisuuden turvaaminen, paikallistalouksien edistäminen ja yhteisöllisiin toimeentulotapoihin tukeutuminen eivät ole saaneet oikeutta kolonialismin ja teollisen läpimurron globaalissa valtataistelussa ja resurssisodissa.

Koululaisten ja muidenkin ilmastohätään vastaamiseksi yhteiskunnan tulisi edistää kaikille halukkaille mahdollisuuksia käytännön toimiin hiilen sitomiseksi kasvustoon ja maaperään – eikä vastata ongelmaan vain ”kuluttajina”; vähentämällä turhaa ja vahingollista kulutustaan ja vaatimalla niin sanotulle tuotantoelämälle päästövähennystavoitteita. Kansalaistoiminta ja -oikeudet elonkehän käytäntöjen elvyttämiseksi voisivat vähentää mielenterveydellisiä ongelmia, luoda siltoja sukupolvien välille ja elvyttää sellaista perinnetietoa ja historiallista ymmärrystä, joka auttaa hiilen sitomista kasvustoon ja maaperään.

Valitettavasti kulutuksen kasvattaminen eli talouskasvu – ja jo pelkästään rahataloudellinen elämäntapa tai toimeentulomuoto – on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua. Ruokaturva ei voi perustua oman kontrollimme ulkopuolisiin edellytyksiin, tarvitaan riittävää ruokasuvereniteettia. Elinympäristömme monimuotoisuutta ja hiilensidontaa maaperään eivät turvaa ydinvoima tai bioenergialähteet. Tehtailtu ravinto ei vastaa ihmiskehon muinaisiin terveydellisiin tarpeisiin eikä edistä elävää maaperää eli humusta luovaa kulttuuria. Elämää ylläpitävän ”vihreän infrastruktuurin” vahvistaminen ei voi olla vain bisnes tai luonnonsuojelua. Sen on oltava yhteisvastuullista, yhteiskunnan tunnustama ja jopa kannustama tapa elää ja tulla toimeen, vaikka hyvin vaatimattomastikin.

Haasteena on sellaisen taloudenpidon, toimeentulotapojen ja kulttuurin edistäminen, mikä lähtee korjaamaan ilmastonmuutoksen syitä ja vaikutuksia tuleville sukupolville – edistää maan palauttamista hedelmälliseksi sitomalla hiiltä kasvikuntaan, metsiin ja maahan, vahvistaa paikalliset vesikierrot ja sen myötä myös pienilmastoja – luoden samalla edellytyksiä hyvälle ja terveelle elämälle ja paikallisyhteisöllisyydelle sekä maankäytön kestävälle säätelylle. Metsien käsittelytavat vaativat uudistumista hiiltä sitoviksi: aukot umpeen ja metsäojat tukkoon! Metsätuotteet ovat muutakin kuin puuntuotantoa; marjat, sienet, villivihannekset, kalat, riista, lääkekasvit, virkistys ja monimuotoisuutta kunnioittava pientuotanto on ymmärrettävä todellisiksi toimeentulomahdollisuuksiksi.

Kun talouskasvun kestämättömyyteen (talouslaskuun tai laskutalouteen) ja mahdollisesti hallitsemattomaan romahdukseenkin tulisi varautua, onko talouden ja toimeentuloedellytystemme ”vientivetoisuus” välttämätöntä? Eikö suunta paikallisempaan talouteen, vaihdannan ja jakamisen eri muotojen edistämiseen ja omavaraistumiseenkin vahvistaisi itsehallinnollisempia ja paikallisempia toimeentulon edellytyksiä sekä innovaatioita myös pientuotantoa edistäville ja mahdollisesti laajemmillekin markkinoille?

Elonkehän elvyttämisen luonnollisena lähtökohtana on virallisten luonnonsuojelualueiden ja paikallisyhteisöjen omaehtoisten suojelualueiden ympärille ja niiden välille luotavat puskuri- tai suojavyöhykkeet, ”elämänsuojeluvyöhykkeet” (”Territories of Life”), joita luomalla biodiversiteetti pääsee vahvistumaan ja lajisto myös siirtymään alueilta toisille ilmastonmuutoksen myötä. Näin myös alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen kestäviä elämänperintöjä ja uusien ekokylien elinmahdollisuuksia voidaan turvata – ja niiden kokemuksista voi jotain välittyä laajemminkin sovellettavaksi.

Vain Maan uudelleen viljavoittaminen takaa ihmiskunnan tulevaisuuden elinehdot. Tarvitaan mahdollisuuksia kaikille voida osallistua elvytyssavottaan tarpeettoman tuottamisen ja kulutuksen sijaan. Tämä on välttämätön oppimisen sarka ja haaste useammille sukupolville.

Seuraavat teesit on pyritty osin muodostamaan niin, että ne loisivat pohjaa jonkinlaiselle globaalille ”solidaarisuusaloitteelle”, johon myös erilaisissa konfliktitilanteissa voitaisiin viitata.

Teesit

1)Ilmastohätä ja biodiversiteettikato ovat saman asian kaksi puolta liittyen ihmisen ja luonnon erottamiseen, ei niidenyhteyteen. Ihmiset on irrotettu ja irrotetaan elävää elinympäristöä kunnioittavasta ja vahvistavasta yhteisöllisyydestä ja omavaraisuuteen tukeutuvista keskinäisistä elä(ttä)vistä kokonaisuuksista. Luonnosta on tehty omistettavissa oleva luonnonvara, jota luonnontieteiden avulla hyödynnetään markkinoille kuluttajien kysynnän mukaan – paikallistiedon selviytymisperinteiden merkityksistä piittaamatta.

2) Kulutuksen ilmastokompensaatiot on suunnattava metsien monimuotoisuuden säilyttämiseen ja luomiseen paikallisyhteisöjen omaan käyttöön ja vain paikallisyhteisöjen ehdoilla viljelyyn ulkomarkkinoille. Pienimuotoinen, ympäristön kestokyvyn huomioon ottava viljely, monilajiset metsäpuutarhat sekä alkuperäiskansojen villeinä säilyneet metsäalueet ovat kestäviä eläviä hiilinieluja. Niiden vahvistaminen turvaa kestäviä toimeentuloedellytyksiä ja riippumattomuutta perusteettomasta talouskasvusta. Paikallisyhteisöille niin maalla kuin kaupungeissakin on taattava mahdollisuudet kehittää metsäpuutarhoja ja ruokaomavaraisuutta. Kaupunkiyhteisöt tarvitsevat myös sillanrakennusta maaseutuyhteisöihin.

3) Kaikille on sallittava (ihmis)oikeus elonkehää elvyttävään, humusta luovaan ja kulutusta vähentävään kulttuuriin – elonkehän paikallisiin jälleenrakennustoimiin, niiden yhteisölliseen luomiseen sekä niistä keskinäisesti oppimiseen. Tätä tehtävää on sitä haluavien edistettävä omaehtoisesti, mutta paremmin myös yhteiskunnan tuella. Vallitseva koulutus suuntautuu ammattiosaamisen edistämiseen tuotanto- ja kulutusmarkkinoille syrjäyttäen paikallisyhteisöllisen kehittämisen ja taidot uusiutuvien luonnonvarojen käytössä. Ihmisille on kuitenkin luotava käytännön edellytykset osallistua ”ilmaston ja elinympäristön elvyttämistalkoisiin tai -savottaan” omaksi ja yhteisölliseksi ”elonkehän jälleenrakennusopiksi”.

4) Elinympäristön monimuotoisuutta turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” vahvistamiseksi tarvitaan virallisten ja paikallisyhteisöjen suojelualueiden ympärille puskurivyöhykkeitä ja niiden välille käytäviä, joissa biodiversiteetti voi elpyä ja lajisto siirtyä alueilta toisille ilmastonmuutoksen edetessä. Julkisella vallalla ja yhteiskunnalla on vastuunsa infrastruktuurien kehittämisessä ja näin on myös biodiversiteettiä turvaavan ”vihreän infrastruktuurin” suhteen. Tällaisilla alueilla ihmisille olisi turvattava mahdollisuus päästä yhteyteen kestävien elämänperintöjen kanssa ja luomaan ”inhimillistä vihreää infrastruktuuria” tai pikemminkin ”elämänsuojeluvyöhykkeitä” (”Territories of Life”).

5)”Elämänsuojeluvyöhykkeillä” ihmisen yhteys elävään ja hiiltä sitovaan elinympäristöön voidaan palauttaa tukemalla siirtymistä:

(a) maanviljelyssä luomu- ja peltometsäviljelyyn,

(b) metsänhoidossa jatkuvaan kasvatukseen ja metsien moninaiskäyttöön ja

(c) yleisesti maankäytössä ”villin ja inhimillisen vihreän infrastruktuurin” luomiseen

puutarhametsillä tai metsäpuutarhoilla, ihmisten mökittämällä tai asuttamalla, ekologisesti kestävällä elämällä, jolla voidaan vahvistaa paikallisia vesikiertoja ja pienilmastoja.

6) ”Elvytyssavotta” tarjoaa uutta väylää sosiaali- ja terveystoimelle, toimeentulomuodoille, kotouttamiselle sekä koulutukselle. Se luo integroivia oppimismahdollisuuksia luonnontieteiden, historian, taiteen, käsityön, puutarhanhoidon, terveydenhoidon, sosiaalityön, kotouttamisen yms. aloilla. Se luo myös kestävän elämän erilaisia vaatimattoman toimeentulon perspektiivejä, jotka eivät perustu niinkään rahatalouteen kuin ”maalle omistautumiseen”, vaihdantaan ja omavaraistumiseen – vaikka voivat poikia innovaatioita ja hyvinvointia edistävää toimintaa laajemmallekin. Agroekologian ja permakulttuurin aloilla on myös kehitetty monenlaisia menetelmiä, joita voidaan soveltaa näihin pyrintöihin. Asettuminen elämänsuojelualueille ei niinkään vahvista verotuloja, mutta vähentää sosiaali- ja terveysmenoja, vaikka toimeentulo ensivaiheessa perustuisikin tukiaisiin.

7)”Inhimillisen vihreän infrastruktuurin” alueita voidaan luoda vain paikallisesti koulujen ja oppilaitosten, oppilaiden ja vanhempien, kuntien ja seurakuntien, maan- ja metsänomistajien, vapaaehtoisten perinnetaitajien sekä kiinnostuneiden yksilöiden ja yhteisöjen omaehtoisella keskinäisellä yhteistyöllä. Yhteys paikallistahojen kanssa kartuttaa ymmärrystä kestävän elämän mahdollisuuksista tukeutuen kullakin alueella myös paikallistietämykseen, sen perintöihin ja sen jälleenluomiseen. Kaupunkikoulut voivat verkottua maaseutukoulujen kanssa ja yksittäiset oppilaat perheineen mökkiyhteyksiensä kautta. Näin kouluyhteistyö voi muodostaa kaupungeissa asuvillekin mahdollisen väylän päästä maahan kiinni. Tällainen Maan puolustus elvytyssavotalla voi toimia uutena keskinäisenä, ryhmädynaamisena ”oppiaineena” ja kansalaispalveluna täydentäen mahdollisesti perinteistä maanpuolustusvelvollisuuttakin.

8)Tällaisille ”elämänsuojeluvyöhykkeille” voi olla tarvetta muodostaa uusia maankäytön, kaavoituksen, rakentamisen, työllistämisen sekä soten kokeiluja, poikkeuksia ja oikeuksia, jotka tukeutuvat paikallisen monimuotoisuuden ja omavaraistumisen vahvistamiseen. Näille ”vastakkaisena” vertailukohtana ovat rahataloudellisen globalisaation myötä yleistyvät ”erityistalousvyöhykkeet” (Special Economic Zones, SEZ), joissa työntekijöiden ja ympäristön oikeudet on syrjäytetty. Elämänsuojeluvyöhykkeillä sen sijaan poikkeamiset voisivat liittyä esimerkiksi siirtymätukiin viljelyssä ja metsänhoidossa, rahataloudesta riippumattomien ja ekologisesti kestävien toimeentulomahdollisuuksien edistämiseen sekä asutuksen mahdollistamiseen myös ilman kunnallistekniikkaa. Itsenäiset paikallisyhteisöt voisivat rakentuakseen saada tarvitsemiaan helpotuksia alueille asettuvina uudisasutuksen airueina.

9) Kansainvälisissä sopimuksissa ja oikeuksissa alkuperäiskansoilla ja paikallisyhteisöillä on erityisoikeuksia perinteisten kestävien elämänmuotojensa turvaamiseen. Jos uusia paikallisyhteisöjä perustettaisiin biodiversiteetin palauttamiseksi, metsäpuutarhojen rakentamiseksi ja näihin perustuvien toimeentulomuotojen ja ruokasuvereniteetin edistämiseksi sekä luotaisiin omalle paikallistietämykselleen ja -kulttuurilleen perustuvia tapoja, niiden oikeuksia olisi voitava turvata vastaavasti kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niin perinteiset kuin uudetkin paikallisyhteisöt yhteystahoineen voisivat oppia toistensa käytännöistä. Ne voisivat muodostua kestävien elämäntaitojen oppimissijoiksi ja ne voisivat muodostaa kansainvälistä solidaarisuusverkostoa biodiversiteettiä vahvistavien yhteisöjen oikeuksien puolustamiseksi mahdollisissa kiistakysymyksissä.

10) Mikäli Suomi (tai joku muu maa) voisi edistää tällaisia ”ilmaston- ja elämänsuojeluvyöhykkeitä”, voisi se toimia kansainvälisesti merkittävänä esimerkkinä ilmastonmuutoksen torjunnassa ihmis- ja yhteisöoikeuksia sekä ”Maan oikeuksia sen elämää ylläpitäviin yhteisöihin” edistävällä tavalla. Suomella tai ns. suomalaisilla, edustaen vanhaa vaikka monin tavoin edesmennyttä metsäkansaa, voisi taustaansa nähden olla arvokas antinsa tällaiselle tulevaisuusperspektiiville. Myös kuntien tai kaupunkien kansainvälinen verkottuminen kokemusten keskinäiseksi välittämiseksi ja niistä oppimiseksi olisi aiheellinen kehityssarkansa.

Jatkosta

Aloitteen muotoilua jatketaan tänä vuonna. Tarkoituksena on koota täsmällisemmät perustelut yksittäisille kohdille. Tarvitaan myös laajempaa faktapohjaista tekstiä aiheesta tavoitteineen ja perusteluineen sekä tavoitteen ytimen kirkastamista.

Toteutuakseen aloite vaatisi paikallistason toimijoita ja myös kuntatason yhteistoimintaa. Lisäksi toiveena on muotoilla aloitetta hyödynnettäväksi myös kansainvälisesti kestävien yhteisöllisten oikeuksien eteen.

Olisi myös hienoa hahmottaa Suomen karttaa niin, että luonnonsuojelualueille kuviteltaisiin suojavyöhykkeitä ja niiden väleihin ”elämänsuojelukäytäviä”. Tämä edellyttäisi kuitenkin miltei kuntakohtaista hahmottelua, sillä suojelualueet ovat hyvin pirstaleisia.

Aloitteen edistämisestä kiinnostuneet voivat olla yhteydessä kirjoittajaan: kai.vaara[at]gmail.com.

Teksti: Taina Tokkari

Kuvat: Museoviraston kuva-arkisto

Kaupungit ovat kehittyneet maaseudun tuottaman elintarvikeylijäämän varaan. Miten kaupunkilaisten käy, kun maaseudun elintarviketuotanto ja elintarvikkeiden jakelu kriisiytyy? Taina Tokkari kuvailee artikkelissaan helsinkiläisten kokemuksia jatkosodan ajalta.

Viimeisin iso kriisi Suomessa oli jatkosota vuosina 1941–1944. Jatkosodan aikana Suomeen kehittyi vakava elintarvikepula ja ensimmäisenä sotatalvena myös nälänhätä oli lähellä. Jatkosodan ruokapulan takia helsinkiläiset joutuivat valitsemaan kahden vaihtoehdon väliltä: joko he tyytyivät hyvin pieniin säännöstellyn ruoan annoksiinsa ja näkivät nälkää tai he alkoivat aktiivisesti hankkia ruokaa ja siirtyivät näin osittaiseen omavaraisuuteen. Oli toki myös kolmas mutta laiton tie, eli siirtyminen mustan pörssin kauppiaiden asiakkaaksi. Tämä vaihtoehto oli kuitenkin monelle mahdoton sekä moraalisista että taloudellisista syistä.

Miten kaupunkilaiset sitten muuttivat ruoanhankintatapojansa? Ensinnäkin helsinkiläiset lisäsivät luonnontuotteiden keruuta: he alkoivat sienestää ja marjastaa, ja osa uskaltautui myös käyttämään luonnonkasveja kuten nokkosta ja voikukkaa. Lisäksi keväästä 1942 lähtien helsinkiläiset alkoivat viljellä puutarhakasveja ja varsinkin perunaa palsta-alueilla. Onnekkaat omakotitaloasukkaat ja siirtolapuutarhamökkien omistajat hyödynsivät tonttinsa perusteellisesti. Ruokavalio muuttui ja ruokaa syötiin vähemmän kuin mihin aiemmin oli totuttu. Pulan syvetessä yhä useampi helsinkiläinen alkoi myös kokeilla eläintenpitoa. Kaupunkilaiset aloittivat ruoanhakumatkat maaseudulle ja hyödynsivät sukulais- ja tuttavaverkostoja. Osa päätti hylätä kokonaan kaupunkielämän ja siirtyi koko sodan ajaksi maaseudulle. Tämä tehtiin maaseudun paremman elintarviketilanteen vuoksi ja ilmapommitusten välttämiseksi. Kaikille kaupungin hylkääminen ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Artikkeli perustuu vuonna 2012 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani: ”Nälkä vai oma apu – helsinkiläisten naisten kokemuksia omaehtoisesta ruoanhankinnasta jatkosodan aikana”. Tekstin suorat lainaukset ovat joko Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen Naisten työ -muistitietokeräyksestä tai gradua varten tekemistäni haastatteluista.

Jatkosodan elintarvikepulan synty

Pula-aikana olin aina nälkäinen. (MV:SO/95)

Jatkosodan alussa Suomen sodanjohto ja väestö ylipäänsä oli varautunut lyhyeen kesäsotaan. Jatkosota ei ollut kuitenkaan lyhyt kesäsota, vaan se kesti yli kolme vuotta. Kaikki sotavuodet olivat sääolosuhteiltaan hyvin haastavia, käytännössä katovuosia. Oli aikaisin tulleita syyspakkasia, kuivuutta ja väärään aikaan tulleita sateita. Sääolot itsessään heikensivät ruokaomavaraisuutta. Vasta vuonna 1944 oli sääolojen suhteen normaali satovuosi.

Yksi lisäsyy elintarvikepulaan oli Moskovan rauhassa menetetyt maa-alueet, jotka vastasivat noin 10 prosenttia koko peltoviljelyalasta. Maa-alueiden menetyksen vaikutuksia lisäsi se, että esimerkiksi Kannaksen alueen peltojen laatu ja samalla myös tuotto oli ollut erinomaista. Maito- ja lihaomavaraisuutta jatkosodan aikana heikensi se, että evakkomatkalla menetettiin tai jouduttiin rehun ja tilojen puutteessa teurastamaan noin 300 000 lypsykarjaeläintä.

Kolmen vuoden sota aiheutti vakavan työvoimapulan maaseudun tuottajatalouksiin. Työvoimapulaa pyrittiin paikkaamaan mm. yleisellä työvelvollisuudella, talkoilla, neuvostoliittolaisilla sotavangeilla ja työtyttötoiminnalla. Tavallisimpana käytännön ratkaisuna maatilojen emännät sekä alaikäiset lapset vain venyivät, raatoivat ja tekivät useamman ihmisen työt muiden vaihtoehtojen puutteessa.

Elintarvikeomavaraisuutta heikensi myös se, että maailmansodan vuoksi normaali ulkomaankauppa oli jäissä. Ulkomaankaupan myötä Suomi menetti myös maatalouskoneisiin tarvittavan polttoaineen. Illuusio suomalaisesta hevosvetoisesta maataloudesta ei pidä paikkaansa, sillä varsinkin Etelä- ja Länsi-Suomen tuottoisat suurtilat olivat pitkälle koneistuneita esimerkiksi viljanpuinnin suhteen. Hevosistakaan ei tosin olisi ollut apua, sillä armeija takavarikoi suuren osan maatilojen työhevosista rintamalle. Suomen maatalous oli myös riippuvainen ulkomailta tuoduista lannoitteista.

Suomi oli siis sodan aikana tilanteessa, jossa jouduttiin turvautumaan kansalliseen omavaraisuuteen, vaikka niin moni asia vaikeutti sitä. Jatkosota myös paljasti Suomen johdolle sen, millaiselle juoksuhiekalle suomalaisen maatalouden ”omavaraisuus” oli rakennettu. Jatkosodan aikana Suomen viljasato väheni kolmanneksella ja heinäsato puolella normaalivuosista. Karjatalous kärsi, kun elintarvikepulassa mm. leseiden, naattien ja juureksien syöttäminen lehmille kiellettiin. Näillä oli perinteisesti korvattu heinäsadon puutteita. Tilalle tarjottiin paperikoneiden tuottamaa selluloosarehua, käytännössä paperia. Sillä ei moni lehmä lypsänyt ja maidontuotanto heikkeni voimakkaasti.

Jo ennen talvisotaa oli perustettu kansanhuoltoministeriö huolehtimaan elintarvikkeiden ja kulutushyödykkeiden säännöstelystä. Säännöstely alkoi vähitellen, koskien aluksi vain lähinnä siirtomaatavaratuotteita ja polttoaineita, mutta laajeni jatkosodan aikana koskemaan lähes kaikkia hyödykkeitä. Säännöstelyllä pyrittiin turvaamaan se että jokainen kansalainen saisi yhtä paljon – tai puutteen ollessa pahimmillaan – yhtä vähän. Säännöstelyllä oli merkittävä vaikutus yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä poikkeusoloissa, olihan vuoden 1917 elintarvikepula, säännöstelyn toimimattomuus ja pakko-otot olleet merkittäviä syitä sisällissodan syntyyn.

Säännöstelyyn kuului tärkeänä osana ostokorttijärjestelmä. Aina ostotilanteessa oli tiskillä näytettävä henkilökohtainen ostokortti, joka määritti, kuinka paljon kyseistä tuotetta sai ostaa. Ostokortteja varten kaikki siviilit jaettiin ammattiluokituksien avulla ryhmiin. Suuri osa kaupunkilaisista sai kaikkein pienimmät kevyen työn tekijän kortit. Kaikkein pienintä korttia sanottiin myös ”henkisen työn tekijän kortiksi”. Moni helsinkiläinen koulutettu nainen päätti lähteä osittaisen omavaraisuuden tielle, koska kuului juuri tähän ryhmään. Korttien osto-oikeuteen vaikutti myös henkilön ikä. Lapsille turvattiin suurempi määrä kaloreita kuin aikuisille ja he saivat muun muassa maitotuotteita ja kananmunia silloinkin, kun aikuisille näitä tuotteita ei pystytty tarjoamaan.

Nälkätalvi 1941–1942

Helsinkiläisestä näkökulmasta Helsinki on kaiken keskus. Jos asiaa katsotaan maantieteellisesti, sijaitsee Helsinki kuitenkin Suomen mittapuulla kaukana kaikesta. Tämä vaikeutti merkittävästi Helsingin huoltoa jatkosodan aikana. Polttoainepula haittasi elintarvikekuljetuksia maaseudulta Helsinkiin. Junat toki kulkivat, mutta ne olivat jatkuvasti alttiita Neuvostoliiton pommituslennoille. Ensimmäisenä sotatalvena elintarviketilanne Helsingissä kriisiytyi. Vuodenvaihteessa 1942 kansanhuoltoministeriössä huomattiin, että ruokatilanne asutuskeskuksissa oli kestämättömällä pohjalla, ja jos lisää perunoita ja viljaa ei saataisi, korttiannoksia ei voitaisi jakaa ja maata uhkaisi nälänhätä.

Elin täysin korttiannosten varassa. (…) Helsinkiläisenä ilman ’’maalaisserkkuja’’ olin jatkuvasti nälkäinen. (MV:K34/2116)

Kansanhuollon tiedotusosasto ja muun muassa Martat olivat tehneet kovan työn ja käännyttäneet helsinkiläiset käyttämään perunaa viljan asemasta. Syksyllä 1941 kovat pakkaset saapuivat aikaisin. Osa perunasta jäi työvoimapulan ja pakkasten takia korjaamatta ja satoa menetettiin. Peruna ja juurekset säilöttiin maaseudulla perinteisesti aumoihin eli maakuoppiin ja lisäksi käytettiin kellareita. Aumoja ja kellareita ei kuitenkaan voi avata pakkasella, muuten niiden lämpötila laskee liikaa ja perunat paleltuvat. Kansanhuolto huolestui Helsingin heikosta perunatilanteesta ja vaati peruna-aumoja avattavaksi. Pakon edessä perunaa kuljetettiin Helsinkiin hitaasti keskellä pakkasia. Perunakellareissa olleet perunat paleltuivat joskus myös siksi, että maaseudulla kellareita käytettiin pommisuojina.

Tilannetta kiristi myös se, että kovien pakkasten vuoksi Saksasta ei saatu edes jo sovittuja viljalasteja. Kolme saksalaista perunalastissa ollutta laivaa oli kyllä päässyt jäiden läpi Suomen puolelle, mutta perille päästyä huomattiin, että osa näistäkin perunoista oli jäässä. Helsinkiläiset siis lopulta saivat kauppoihin perunaa, mutta se oli paleltunutta. Kotona perunat sulivat ja mädäntyivät. Näitäkin perunoita kuitenkin jonotettiin. Eräs muistitietoaineiston helsinkiläinen perheenäiti käytti luovuutta ja ratkaisi tilanteen. Hän valmisti paleltuneista perunoista ruislimppuja, ne kun maistuivat paleltuneina valmiiksi imelletyiltä. Lapset olivat tyytyväisiä kun saivat makeaa leipää. Perunoiden sijaan helsinkiläiset joutuivat syömään lanttua, sillä se kesti kylmää kuljetusta paremmin. Ajanjaksoa alettiin kutsumaan ”lanttutalveksi”, nimitys kiteytti helsinkiläisissä kerrostalorapuissa leijuvan keitetyn lantun tuoksun ja jatkuvan kurnivan nälän.

Laskennallisesti pienimmillä korttiannoksilla olisi periaatteessa voinut tulla toimeen. Pienimmät kortit turvasivat noin 1400 kaloria päivässä. Kortti ei kuitenkaan taannut, että kaupassa todella oli jotain ostettavaa. Kuluttajan ajasta suurin osa kului erilaisissa jonoissa, joissa seisottiin ja toivottiin parasta. Jos aikaa tai mahdollisuutta jonottamiseen ei ollut, oli hyvin tavallista, että kortit jäivät käyttämättä ja vanhenivat.

Kaupassa sai jonottaa päivittäin ja aina oli pelko jos ei saa edes sitä pientä leipäannostaan tai ½ lt lanttukeittoa. (MV:SO/680)

Nälästä tuli totta ja arkipäivää kaupungissa. Varsinkin kevättalvi oli hyvin hankala. Ihmiset eivät olleet millään tavalla olleet varautuneita elintarvikepulaan sillä talvisodan aikana vastaavaa puutetta ei ollut. Tilanne tuli monelle shokkina. Mitään muuta ei oikeastaan voinut tehdä kuin vain yrittää jatkaa arkea.

En aina ehtinyt ruokatunnilla kotiin Kruununhakaan asti ja pyörryinkin nälästä kerran ylioppilastalon vaihtopysäkillä. Ruokatilanne oli silloin melko hintelä ja vaikka olin laiha, olin kova syömään. Se oli raskasta työaikaa. (MV:K34/1133)

Lanttua keitettiin vedessä ja yritettiin ostaa ihan mitä tahansa mitä kaupoista sai, mutta moni laihtui paljon tuona keväänä. Muistitietoaineistossa erityisen vaikea tilanne oli niin sanotuilla virkanaisilla. Heillä ei ollut työn takia aikaa seistä kauppajonoissa. Helsinkiä myös pommitettiin, ja jos sattui niin, että työpäivä keskeytyi pommitusten takia, piti töitä jatkaa illalla varsinaisen työpäivän jälkeen, mikä aiheutti jatkuvan aikapulan.

Annoin oman voiannokseni eräälle nuorelle rouvalle, tuttavalleni Helsingissä. Hän odotti lasta ja hän oli niin kaino, ettei sinä pahimpanakaan puutteen aikana saanut puhuneeksi kenellekään, että oli aliravittu ja olisi kipeästi tarvinnut lisäravintoa. Hänen miehensä oli pitkään rintamalla pääsemättä lomalle, joten hänkään ei tiennyt vaimonsa todellisesta kunnosta. Olin kauhuissani kun näin tämän ennestäänkin sorjan ystävättäreni luurangoksi laihtuneen, vain vatsa oli kasvanut. (MV:SO/955)

Vuotta 1942 voidaankin pitää eräänlaisena uudelleenarvioinnin aikana, jolloin elintarvikepula sai osaltaan Suomen sodanjohdon punnitsemaan suhteensa sotaan uusiksi. Vaikka Suomi oli sotilaallisesti jo saavuttanut alkuperäiset tavoitteensa, sota ei näyttänyt olevan lähelläkään päättymistä. Sama uudelleenarviointi tehtiin monessa helsinkiläiskeittiössä. Suhde kuluttajuuteen muuttui ja helsinkiläiset ottivat askeleen kohti osittaista omavaraisuutta. Luottamus siihen, että jokin ylempi taho, kuten valtio, voisi turvata elintarvikkeiden saannin murtui, ja ihmiset ottivat asian omiin käsiinsä.

Puistoista perunamaiksi

Lanttutalven jälkeen alkoi ymmärrettävästi suuri kaupunkiviljelyinnostus. Helsingin kaupunki vastasi kysyntään ja kaavoitti pikavauhtia uusia palsta-alueita. Palstoja rakennettiin jo vakiintuneiden palsta-alueiden jatkeeksi, otettiin käyttöön tyhjiä tontteja, puolivalmiita puistoja, piha-alueita ja lisäksi kaupunki osti niin sanottuja syöttömaita yksityisiltä maanomistajilta. Kaikkialle kaavoitettiin lisää palstoja. Moni suuri työnantaja hankki työsuhdepalstoja työntekijöilleen. Lapset saivat palstoja koulun ja järjestöjen kautta.

Helsingin kuva muuttui. Puistoihin oli toki kaivettu pommisuojia jo ennen sodan alkamista, mutta nyt koristeistutukset korvattiin hyötykasveilla. Kun puistojen nurmet oli joka tapauksessa avattu, ei ollut niin suurta surkua repiä ylös loppujakin kukkapenkkejä. Erityisen suosittu viljelykasvi oli peruna. Se oli helppo kasvattaa, se sopi vastamuokattuun heikkoonkin maahan ja sen juuret valmistivat tilaa seuraavan vuoden viljelyksille. Nurmikoita voitiin helposti muuttaa perunamaiksi.

Pimeisiin palstoihin päädyttiin, jos ei oltu saatu virallista palstaa, jos palstavuokra oli liian kallis tai palsta sijaitsi liian kaukana kotoa. Pimeän palstan pitäjä altistui kuitenkin varkauksille. Ne vaivasivat myös virallisten palstojen vuokraajia, joten palsta-alueilla olikin tavallista järjestää vartiointi sadonkorjuuaikaan. Pitkäkyntiset olivat ongelma myös kerrostaloissa.

Vanhemmillani oli vuokrattuna palsta H:gin kaupungilta perunan viljelyä varten. Perunat riittivät talveksi paitsi -41 kun perunat varastettiin kellarista. (MV:K34/1845)

Kaupunki suhtautui hyvin positiivisesti kaikkiin asukkaiden yrityksiin helpottaa ruokatilannettaan. Sodan jälkeen suhtautuminen kaupunkitilan käyttöön kuitenkin muuttui nopeasti. Tonttimaa tarvittiin asuntojen rakentamiseen ja normaalitila palasi. Sota-aika muodosti poikkeuksen suhteessa kaupunkitilan käyttöön.

Kaupunkiviljelijän käytännön haasteita

Helsinkiläisille palstoilla oli suuri merkitys. Itseviljellyt juurekset ja peruna olivat koko ruokatalouden perusta. Vastaava tilanne koettiin 1990-luvun alussa Venäjällä kun Neuvostoliitto hajosi ja venäläiset joutuivat rakentuvan kapitalismin koekaniineina turvautumaan datsojensa antiin.

Kun kaupasta saatava peruna Helsingissä ylen usein oli pakkasen panemaa, imeltynyttä ja helposti mätänevää, saimme omista perunoista erinomaisen perustan koko ruokavaliollemme.

Erityinen ongelma oli kuitenkin kulkeminen palstalle. Polttoainepula vaikutti myös joukkoliikenteeseen, bussit kulkivat harvoin kaupungissa. Häkäpönttöautoja oli otettu käyttöön, mutta ne olivat tavallisempia pitkän matkan linja-autoissa. Henkilöautoihin eivät siviilit saaneet lainkaan polttoainetta, ja osa autoista oli takavarikoitu armeijan käyttöön jo talvisodan aikana. Polkupyörä oli joillekin vaihtoehto, mutta pyörien sisäkumit ja paikat olivat korttitavaraa, joihin oli todella vaikea saada ostolupaa. Ratkaisuna oli usein raitiovaunut ja käveleminen.

Saimme vuokrattua Pukinmäeltä isohkon peltosaran, jossa viljelimme perunaa. (…) Pukinmäen perunamaan viljeleminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Matka sinne Pakilasta oli 5 km. Kun hevosta ei ollut saatavissa maan kyntämiseen ja multaamiseen, jouduimme kuljettamaan sekä siemenperunat että kaikki työkalut, myös käsin vedettävän auran sinne kottikärryille kuormattuna. Tie oli huonokuntoinen ja mäkinen ja matka vei kumpaankin suuntaan 2 tuntia. Yksi sunnuntai kului aamuvarhaisesta iltamyöhään jokaisella retkellä. Pakilan viljelykset hoidettiin arki-iltoina, koska päivät, myös lauantait, olimme kaikki ansiotyössä. Kulku Pakilaankin oli sotavuosina hankalaa, bussien kulku satunnaista ja autoa meillä ei ollut. Ainoa keino oli ajaa raitiovaunulla Käpylään ja kävellä sieltä n. 3 km matka. (MV:K34/2435)

Palstojen pidossa ilmeni myös muita ongelmia. Osa helsinkiläisistä oli tottumattomia puutarhatyöhön, oli pulaa tiedosta ja kokemuksesta. Osalla ei ollut sopivia työkaluja käytössään ja lisäksi osa oli niin nälän heikentämiä, että fyysinen työ itsessään oli liian raskasta. Lisäksi merkittävä syy oli myös se, että viljelymaan laatu saattoi olla hyvin huono.

Sitten sain kuulla että kaupunki vuokraa pieniä palstoja halukkaiden saatavaksi. Niin sain palstan radan kupeelta Käpylästä. Maa oli aivan raakaa, kuokalla hakkasin 2 aarin palstan kylvökuntoon, sinne kylvin kasviksia ja suurin osa tuli tietysti perunamaata. Myöhemmin maa otettiin rakennusmaaksi. (MV:K34/1479)

Perunaa kasvatimme Käpylän kuntoutuskeskuksen lähellä josta tuskin tuli sitä määrää mitä istutettiin, oli kovin huono maa. (MV:SO/169)

Kaupungin omat arviot perunapalstojen tilasta ennen vuokralle antoa ovatkin tässä mielessä kuvaavia. Koska pula palstoista oli niin suuri, palsta-alueiksi otettiin mitä vain: ”entisiä perunamaita, päässeet nyt metsittymään, kelpaavat kumminkin syöttömaiksi”, ja ”osaksi ruohottunutta, osaksi viljeltyä vanhaa peltoa”kuvailtiin uusien palsta-alueiden kuntoa kaupungin raportissa. Kaupungilla oli kuitenkin aina tapana pienentää palstan vuosivuokraa, jos viljelijän oli raivattava palsta raakaan maahan. Joskus palstan muokkaus vaati äärimmäisiä tekoja.

Se oli niin kovaa savimaata, se oli niin kovaa. Ja mä muistan kun kerran yksin sitä koetin saada, en saanut varmaan neliömetriäkään se oli niin kovaa ja raskasta. (…) Niin sitä mä muistelin että isä teki siihen sellaisen auran, ja hevosina oltiin sitten sisareni ja minä, ja isä sitten työnsi. Ja hehheh, se oli kyllä niin raskasta, että mä luulen että se oli kyllä isän voimien varassa se työntäminen. Kyllä meitä vähän naurattikin mutta ei sentään itkettänyt. (Haastattelu 1.)

Ne kaupunkilaiset, jotka kokivat onnistuneensa huonosti viljelyssä tänä ensimmäisenä vuonna, keskittyivät jatkossa muihin ruoanhankintatapoihin. Ne jotka kokivat, että viljelyyn käytetty aika ja energia olivat järkevässä suhteessa sen tuottoon, jatkoivat viljelyä myös seuraavina sotavuosina. Tämä oli järkevää resurssien käyttöä ja osoitus kaupunkilaisjärjen käytöstä. Palstaviljelyyn kuuluva fyysinen työ, sen viemä aika ja jopa keväiset perunat, jotka piti syömisen sijasta uhrata siemenperunoiksi, olivat kaikki arvokkaita resursseja, joiden käyttöä piti tarkkaan harkita.

Sadon säilöntää

Varastointikysymykset olivat tärkeitä. Monia vanhoja kerrostaloja oli ennen sotia uudistettu ja otettu keskuslämmityksen piiriin. Keskuslämmitetyissä taloissa kellari ei ollut soveltuva juuresten ja muiden elintarvikkeiden säilytykseen. Hyvästä kellarista tuli kultaakin kalliimpi. Hyviä kellareita vuokrattiin eteenpäin ja lainattiin osa kellarinhyllyistä sukulaisille. Ne joilla ei kellaria ollut, joutuivat pohtimaan tarkemmin sadon säilömistä. Yksi mahdollisuus oli vinttikomeron käyttö. Vintit olivat usein lämmittämätöntä tilaa, joten ne soveltuivat säilytykseen. Perunat oli kuitenkin syytä siirtää pois ennen pakkasten alkamista.

Säilöntä ainakin jossain muodossa oli ollut tavallista myös rauhanaikana. Siitä tuli tärkeämpää pulan aikana, mutta samalla se vaikeutui. Sokeria ei juurikaan saanut, korttiannos oli noin 500 g kuukaudessa, ja toisin kuin muut kortit, sokerikortti oli sidottu tupakkakorttiin. Kuluttajalla oli siis mahdollisuus valita vain toinen tuote, sokeri tai tupakka. Sotilashuumorissa hyvän tyttöystävän ehtona pidettiinkin sitä että nuorikko oli valmis uhraamaan omat sokeriannoksensa ja postittamaan tupakat rintamalle. Näin pystyi kuulemma tunnistamaan hyvän tulevan vaimon. Sokeri korvattiin säilönnässä sakariinilla ja uusilla teollisilla säilöntäaineilla kuten Atamonilla. Säilykkeiden säilyvyys oli kuitenkin monille ongelma. Säilykkeitä tarkkailtiin pilaantumisen varalta, ja vaikka hometta olisi ehtinyt tulla, ne käytettiin silti.

Muita säilöntämenetelmiä olivat keittäminen, hilloaminen ilman sokeria, rexaaminen (erityisesti säilöntään suunnitellut lasipurkit erikoiskorkeilla), umpioiminen, kuivaaminen ja suolaaminen. Suolaa kaupoista onneksi sai. Vihanneksia ja sieniä säilöttiin myös etikkaliemiin. Martat yrittivät parhaansa mukaan opettaa mm. hapattamista, mutta vastarinta uusia tapoja kohtaan oli ilmeistä. Osa naisista kokeili näitä uusiakin tapoja, mutta kovan pulan takia haluttiin yleensä pysyä tutuissa keinoissa hyvän lopputuloksen varmistamiseksi. Puute vähensi riskinottohaluja. Juureksia, vihanneksia, marjoja ja kalaa kuivattiin, ja menetelmä olikin kaupunkilaiselle sopiva tapa, sillä lopputuote vei vain vähän tilaa. Umpioiminen oli erityisen suosittua lihatuotteille.

Onnekkaat omakotitaloasukkaat

Helpointa viljely oli tietysti omakotitaloalueilla. Omakotiasujan ei tarvinnut pohtia kuljetus- tai varastointikysymyksiä samassa määrin kuin kerrostaloasukkaiden ja palstaviljelijöiden. Lisäksi viljelykokemusta oli jo ehtinyt kertyä. Omakotitalotontit olivat vielä 1940-luvulla merkittävästi suurempia kuin nykyiset postimerkkitontit. Moni puutarha oli jo rauhan aikana ollut osittaisessa viljelykäytössä, mutta sodan aikana omakotitaloasukkaat viljelivät intensiivisemmin. Kun moni helsinkiläisistä muistelijoista kertoi lähinnä perunan ja muiden juurikasvien viljelystä, omakotitaloasujien muistitietokertomuksissa näkyi myös kunnianhimoisempi ote puutarhaviljelyyn.

Meidän tontin ylänurmikot otettiin auki ja viljeltiin perunaa. Meillä oli muualta vuokrattua maatakin perunalla. Marjapensaitakin oli, mustia ja punaisia viinimarjapensaita ja karviaisiakin eri lajeja. Omenapuut paleltuivat v. 1939 niissä kovissa pakkasissa, mutta niitä ostettiin sitten lisää. Porkkanaa, herneitä, kukkakaalia, keräkaalia, kyssäkaaliakin oli, ruskeita papuja. Ruskeat pavut idätettiin keittiön edessä olevalla kujalla johon aurinko paistoi lämpimästi. Ne idätettiin matalissa laatikoissa jotka isä oli tehnyt. Kylmiksi öiksi ne laatikot nostettiin sisään. (MV:K34/2239)

Myös pienet pihan otettiin hyötykäyttöön.

Vanhempani asuivat suurimman osan sota-ajasta Helsingin Käpylässä. Pihalla oli pieni pläntti maata jota tarkkaan viljeltiin. (MV:K34/1801)

Omakotitaloasukkaat ottivat mahdollisuuksien mukaan myös lisämaita viljelyyn.

Asuin Helsingin pohjoislaidalla vanhempieni kanssa omakotitalossa jossa vähän yli tuhannen neliön tontilla oli joka neliö viljelty ja naapurin tyhjältä tontilta vuokrasimme lisää perunamaata. Keittiövihanneksien lisäksi viljelimme vehnää. Saimme tuttujen viljelijöiden avulla viljan puitua ja kahvimyllyllä jauhoimme oikein makoisat puuroaineet.(…) Vanhempani olivat kotoisin maalta joten taitoa riitti, mutta teurastaja haettiin naapurista. (MV:SO/897)

Eräs vaihtoehto kaupunkilaiselle oli myös siirtää viljely kokonaan maaseudulle, kuten kesähuvilalle tai mökille. Siellä oli myös mahdollisuus pitää epävirallisia eli ”mustia” kotieläimiä joista ei kansanhuollolle kerrottu. Toisaalta maaseudulla tapahtuvassa viljelyssä kohdattiin samat tai jopa haastavammat kuljetuskysymykset kuin kaupunkiviljelyssäkin. Miten saada sato syksyllä takaisin kaupunkiin?

Helsingissähän raitiovaunut kulki, jos ei ollut hälytystä. Olin yhden kesän Kangasniemellä pojan kanssa. Vuokrasimme sieltä pienen mökin kesäksi. Siellä oli liikenne vaikeaa. Joutsalainen sekajuna siis linja-auto jossa oli peräosa tavaroilla. Se kulki kolme kertaa viikossa muistaakseni. Pyörällä kuljin 12 kilometriä kirkonkylän kauppaan (…). Sekajuna meni Mikkeliin. Syksyllä siinä veimme kasvattamamme perunat, poimimamme marjat, siis mehut ja hillot, sekä kesälampaan lihat junalla Mikkeliin ja siitä junalla Helsinkiin. Tosin se lammas oli ns. musta lammas. Pytyssä ne lihat menivät puolukoina. MV:K34/1082.

Muutoksia keittiössä ja lautasella

Kaupunkilaiset joutuivat ruokapulan vuoksi muuttamaan ruokavaliotaan ja arkeaan. Kotitaloustyön määrä kasvoi valtavasti. Lisäksi työn sisältö muuttui niin, että ruoanhankintaan kuluva aika ylitti merkittävästi ajan, joka kului itse ruoanvalmistukseen. Ruoanvalmistusta muutettiin yksinkertaisemmaksi käytännön syistä: koska esimerkiksi rasvaa paistamiseen ei ollut, suurin osa ruoasta kypsennettiin keittämällä. Onneksi kotitalousneuvontajärjestöt aktivoituivat ja ruoanvalmistusta helpottamaan kehitettiin muun muassa heinälaatikko, johon esilämmitetty ruoka voitiin asettaa hautumaan työpäivän ajaksi. Tästä innovaatiosta tuli monen helsinkiläisnaisen arjen pelastaja.

Kaupunkilaisten ruokavalio, joka ennen sotia oli sisältänyt runsaammin maitorasvoja ja eläinperäisiä tuotteita, muuttui, ja sen perustaksi tulivat itseviljellyt juurekset ja vihannekset sekä itse noukitut marjat ja sienet. Viljatuotteet olivat säännöstelyn alaisia, ja niiden määrä ruokavaliossa vaihteli. Ylipäänsä proteiinin määrä väheni, ja sitä korvattiin kasviperäisillä hiilihydraateilla. Moni kuitenkin kaipasi lihatuotteita ruokavalioonsa. Tämän vuoksi pulan jatkuessa kaupunkilaiset laajensivat omavaraisuuttaan eläintenpitoon. Helsingin kaupunki vastasi muuttuneeseen tilanteeseen poikkeussäädöksellä, joka salli kotieläinten pitämisen kaupungissa. Kaupungin terveystarkastajana työskentelevä nuori nainen näki tilanteen aitiopaikalta:

Oli aivan hämmästyttävää miten paljon kaupunkiin saatiin mahtumaan lampaita, vuohia, kanoja ja jopa satoja sikoja. MV:K34/2239H

Kaupunkilaisten eläintenpidossa oli kuitenkin monia ongelmia, kuten tilanpuute. Eläimiä kasvatettiin sisällä asunnoissa, tyhjentyneissä autotalleissa, piharakennuksissa, itserakennetuissa suojissa ja häkeissä sekä kesäasunnoilla. Monella oli myös tottumattomuutta eläintenpidossa, mikä johti usein yllättävään ongelmaan, kasvattajan kiintymiseen eläimeen.

Kotieläimiäkin meillä oli (…). Jokaisella perheellä oli lammas ja sitten oli yksi yhteinen sika. (…) Hyvin niitä ruokittiin (…), mutta ei se lampaanliha oikein tahtonut maistua, ne kun tulivat niin rakkaiksi. Oli niistä huvia ja harmiakin, mutta oli uudenlaista puuhaa meille kaupunkilaisille. MV:SO/706

Eläimille kerättiin heinää ja kerppuja puistoista, radanvarresta ja joutomailta. Perunankuorista ja nokkosesta haudutettiin ruokaa possuille. Kanien kasvatus tuli suosituksi, vaikka osalle oli vaikeaa kohdata lemmikkikani lautasella.

Isäni rakensi kaneille komeita koppeja. Helsingistä kaneille löytyi pajunoksia ja ruohoa yllin kyllin. Kanit auttoivat ruokataloudessa sillä niistä saatiin paisteja. Rasvakin käytettiin, esim. leipomiseen. Minä olin niin kiintynyt kaneihin, etten niitä koskaan syönyt. Söin suolasilakoita silloin kun toiset söivät kania. Äitini kertoi että isäni ei pitänyt kanien teurastamisesta. Hän vetosi siihen että toisten miesten piti tappaa ihmisiä joten isäni piti tappaa kaneja. (Isäni oli ylikonemestarina Helsingin sähkölaitoksessa joten hän ei joutunut sotaan). MV:K34/833

Ajan riittäminen, tieto, luovuus, suhteet ja henkinen jaksaminen olivat tärkeimmät ei-aineelliset resurssit sota-aikana. Sodan realiteetit ja uhkakuvat vaikeuttivat toki tilannetta entisestään. Materiaalisista seikoista painottuivat pääsy metsiin, viljelymaa ja hyvä kellari. Nämä pitivät pinnalla, kun ruokahuolto yhtäkkiä kriisiytyi.

Voisiko historiasta vetää jotain yhtäläisyysmerkkejä tähän päivään? Törmäävätkö historian ja nykyisyyden ”omavaraistaistelijat” osittain samoihin haasteisiin esimerkiksi aikapulan suhteen? Miten yhdistää esimerkiksi palkkatyö kaupungissa ja omavaraistelu maaseudulla? Mitä jos omavaraistelu onkin todellisuudessa täysin riippuvaista autoista ja polttoaineista? Miten nykyään kuljetettaisiin sato ja ihmiset ilman näitä arkipäiväisiä välineitä? Mistä ja millaisilla ehdoilla voi nykyään löytää viljelykelpoista maata? Miten ja mihin sato säilöttäisiin? On kiinnostavaa miettiä, miten nykyään selviäisi, jos äkillisen kriisin takia kaupoista ei saisikaan ruokaa.

Alkuperäislähteet

Käytetty muistitietoaineisto:

– Museovirasto: Keruuarkisto: Muistitietoaineisto: Naisten elämä ja työpanos sotien 1939–1944 aikana. K34 ja SO

Kansanhuollon kehitys Helsingissä:

– Helsingin kaupunginarkisto: Kansanhuoltolautakunta, kansanhuoltotoimisto

Hels.kaupungin toimet palstaviljelyssä:

– Helsingin Kaupunginarkisto: Kiinteistövirasto, palstahistoriaa

Valikoitua kirjallisuutta

Hietanen, Silvo (1990): ”Perunan ja rukiin maa – Ravinto ja asuminen sotavuosien Suomessa”, kirjassa Kansakunta sodassa 2. Vyö kireällä, toim. Hietanen, Silvo. Valtion painatuskeskus, Helsinki

Hintikka, Onerva & Häppölä, Kirsti (2006): Tuntematon Emäntä, Kotirintama kertoo. Maahenki.

Hytönen, Elina (2009): Perhe sodassa 1939–1945, Minerva.

Jaatinen, Satu (2004): Säännöstelyä ja selviytymistä pula-ajan Suomessa. Multikustannus.

Teksti ja kuva: Topi Linjama

Kokemuksellinen suhde käytössämme olevaan energiaan on pahoin hämärtynyt. Toimittaja ja hyötykasviharrastaja Topi Linjama tarjoaa lääkkeeksi vaivaan hikiloikkaa.

Vuonna 2015 ruotsalainen ratapyöräilyn maailmanmestari Robert Förstemann haastettiin testiin: hänen tuli kuntopyörää polkemalla pitää pari minuuttia käynnissä 700 watin leivänpaahdinta. Tämä arkipäiväinen tehtävä vaati mieheltä – jonka reiden ympärysmitta on 74 cm – äärimmäisiä ponnisteluita. Paahtoleipä jäi melko vaaleaksi.

Haasteen tarkoitus oli havainnollistaa, kuinka paljon kulutamme energiaa verrattuna energiaan, jonka voimme saada ulos kehostamme. Auton ratissa ojennamme hieman oikeaa jalkaterää ja 180 förstemannia alkaa paiskia hommia. Matkustajakoneen nousuun tarvittaisiin kymmenientuhansien förstemannien työ.

Suuri osa ympäristöongelmista palautuu siihen, että meillä on käytössämme liikaa energiaa, liikaa voimaa. Tuhlaamme energiaa holtittomasti, emmekä ymmärrä energiankäytön suuruusluokkia tai seurauksia. Ymmärrys lisääntyy, jos energian tuotanto palautetaan kokemukselliseksi, keholliseksi tapahtumaksi. Tässä auttaa hikiloikka.

Hikiloikka tarkoittaa koneiden tekemän työn uudelleenorganisointia ihmisen tekemäksi työksi. Auto hikitoidaan korvaamalla se polkupyörällä, traktori talikolla ja lentokone purjeveneellä tai vaikka mielikuvituksella. Tällainen hikilaitteisiin siirtyminen voi tapahtua askel kerrallaan; tärkeintä on suunta kohti hikitalisaatiota, maailmaa, jossa energiaa kulutetaan merkittävästi nykyistä vähemmän, ja sen tuottaminen on merkittävästi nykyistä kiinteämmin kytköksissä kokemukseen.

Hikiloikka on hyppy kestämättömästä elämänmuodosta kohti kestävyyttä ja merkityksettömyyden tunteesta kohti kokemuksen täyteyttä. Hikiloikan avulla maailma muuttuu käsitettävämmäksi.

Omavaraisuus suuntana

Inspiroiduin aikanaan valtimolaisen omavaraiseläjä Lasse Nordlundin elämäntavasta. Olisin halunnut hypätä samantapaiseen elämäntapaan, mutta asuntolaina, pienet lapset ja hengen velttous pitivät minut kaupungissa.

Viime vuonna aloin jakaa omavaraisuutta osiin. Oivalsin, että äkkikäännöksen ja suuren hikiharppauksen sijaan voin edetä hikiaskel kerrallaan omavaraisuuden suuntaan. Ajattelin keskittyä ruokaomavaraisuusasteen kasvattamiseen lisäämällä itse tuotetun ja kerätyn kasvisruuan määrää. Hikiloikan hengessä pyrin minimoimaan konevoiman käytön. Eläinperäisiä tuotteita käytän niukasti.

Nordlundin mukaan ihminen pärjää viiden aarin viljelyalalla, jos hän marjastaa ja sienestää ahkerasti ja tyytyy vaatimattomaan ruokaan. Oman ruokaomavaraisuuteni reunaehdot muodostavat tällä hetkellä yhteensä noin kolmen aarin kasvimaapalsta ja piha, jossa on pieni kasvimaa ja muutama omenapuu ja marjapensas. Marja- ja sienimaat ovat paljolti pyörämatkan päässä. Kesäisin kalastan jonkin verran ja talvisaikaan olen kasvattanut sisällä osterivinokkaita, mutta kumpikin näistä on varsin marginaalista puuhaa.

Puuhastelua oli myös lehtokotiloiden laittaminen ruuaksi tai juolavehnän juurien paahtaminen kahviksi viime keväänä. Vaikka voissa paistetut lehtokotilot ovat herkullisia eikä juolavehnäkahvikaan maultaan juuri häviä sikurikahville, ruokaomavaraisuuden kannalta niillä ei ole merkitystä. Ruuan tuottaminen on kovaa työtä, jossa gramman painoiset nilviäiset voivat olla korkeintaan koristeita.

Energia mittariksi

Jotta tietää, eteneekö hikiloikka, on oltava mittari. Päädyin valitsemaan mittariksi ruoka-aineiden sisältämän energian, vaikka tämä karkea mittaustapa sivuuttaa esimerkiksi mausteiden tai nautintoaineiden roolin. Pienimuotoista marjojen myyntiä en ottanut laskelmiin mukaan, vaikka olisinkin käyttänyt niistä saadut rahat ruokaan. Sen sijaan vähäisen vaihdannan – mustikkaa kuhafileisiin – olen sisällyttänyt laskelmaan.

Arvioin oman energiantarpeeni olevan keskimäärin 2500 kilokaloria päivässä. Kevätkylvöjen, sadonkorjuun ja marjaretkien aikaan päivätarve nousee huomattavasti suuremmaksi, mutta talvella pärjään vähemmällä. Vuositasolla energiantarpeeni olisi näin ollen suunnilleen 900 000 kcal. Olennaisesti alemmas on vaikea päästä, sillä ihminen, iso nisäkäs, tarvitsee perusaineenvaihduntaansa ja ylisuurien aivojensa ruokkimiseen noin 1700 kcal päivässä.

Terveyssuositusten valossa kannattaa suosia ruokia, joissa on paljon ravintoaineita kilokaloriyksikköä kohden. Käytännössä kaikki luonnosta kerättävä ja itse viljelty on tällaista ravintoa. Energiaa kasvimaan ja marjametsän antimissa on vähän. Jos haluaisin saada päivän energian perunasta, minun olisi syötävä sitä 3,3 kiloa. Mustikkaa tarvitsisin 3,8 kg, puolukkaa 4,5 kg, porkkanaa 7,6 kg ja suppilovahveroita peräti yli kymmenen kiloa. Pelkästään tällaisella ruualla olisi vaikea elää jo sen vuoksi, ettei mahalaukkuun mahdu ruokaa määräänsä enempää.

Vaikka ruokaomavarainen kasvissyöjä saattaisi joutua miettimään tiettyjen vitamiinien ja kivennäisaineiden saantia, suurempi ongelma liittyy energian saantiin. Ruokavaliossa olisi oltava myös energiatiheitä ravintoaineita, jollaisia ovat esimerkiksi siemenet ja pähkinät, tai sellaiset peruselintarvikkeet kuin sokeri – päivän tarpeeksi riittäisi 0,6 kg – ja ruokaöljy – päivän energia 0,3 kilossa. Kuivaamalla ruoka-aineiden energiapitoisuutta saa hinattua ylös, mutta toistaiseksi aion hikiloikassani tukeutua sokerin, rasvan ja jauhojen kaltaisiin elintarvikkeisiin.

Puutarhuriystäväni huomautti, että itse kerättyjen marjojen ja itse kasvatettujen puutarhakasvien typistäminen kaloreiksi tuntuu vähän pahalta. Ehkä niinkin. Mutta laskelmista pidättäytyminen ei muuta sitä tosiasiaa, että jostain ihmisen on kalorinsa saatava.

Energianäkökulman tiedostaminen ei estä nauttimasta piparminttuteen mausta tai maa-artisokankukkien kauneudesta. Voi kuitenkin olla hyvä ymmärtää, ettei muutaman kurpitsan ja lehtikaalin viljelyllä ole paljoakaan merkitystä ruokaomavaraisuuden kannalta, niin monin tavoin hyödyllistä kuin viljely muutoin onkin.

Satokausi 2019

Satokausi 2019 jäi mieleen kahdesta erikoisuudesta: elokuun alun halla vei suurimman osan viidestäkymmenestä kurpitsasta ja sienisyksy oli historiallisen heikko. Kasvimaalta ja puutarhasta sain hieman satoa, kuten 72 kg perunaa (54 000 kcal), 23 kg omenaa (9 000 kcal) ja 21 kg porkkanaa (7 000 kcal). Vähäisemmässä määrin viljelin monia muita kasveja, kuten härkäpapua, joka on vaivaton kasvatettava, ja josta saa mainiota hummusta. Metsästä keräsimme omaan käyttöön mustikkaa yli 90 kg (60 000 kcal) ja vadelmaa 19 kg (9 000 kcal).

Pidin viime satokaudella summittaista kirjaa tunneista, jotka käytin ruuan hankintaan ja säilöntään. Pahiten hukkaan menivät kurpitsoihin satsatut tunnit. Energianäkökulmasta parhaiten tunnin työpanos tuotti perunaa (1,7 kg) ja mustikkaa (2 kg). Jos tuottaisin kaiken ruokani tällä tehokkuudella, minun pitäisi työskennellä ruuan tuottamisen ja säilönnän parissa kaksi tuntia päivässä – ja tyytyä sangen yksinkertaiseen ruokavalioon.

Jos työpanos siirretään rahatalouden piiriin, tunnin perunanviljely olisi parin euron arvoinen rutistus, mutta mustikanpoiminnasta saisi tunnissa ansioita kymmenkertaisesti. Tämä kertoo suoraan siitä, että perunantuotanto on koneellistunutta ja pyörii halvan fossiilisen energian avulla, kun taas mustikanpoiminta on käsityötä.

Satokauden energiamäärä jäi vaatimattomaksi, noin 200 000 kilokaloriin. Tällä energiamäärällä pysyisin kylläisenä kaksi ja puoli kuukautta. Seuraavina vuosina pyrin lisäämään määrää joka vuosi samalla kalorimäärällä siten, että vuonna 2022 olisin lähellä laskennallista yhden ihmisen ruokaomavaraisuutta.

Säilöntä ja käyttö

Kasvimaan hoito ja sadonkorjuu sekä marja- ja sieniretket ovat vasta ruokaomavaraisuuden ensimmäinen vaihe. Sato on kyettävä myös säilömään ja käyttämään.

Marjat pääasiassa pakastamme. Omenoista ja puolukoista keitetään hilloa. Sienille kuivaaminen on ehdottomasti paras säilömistapa, sillä kuivatut sienet säilyvät vuosikausia.

Merkittävin säilöntään liittyvä ongelma on kellarin puute. Osittain siitä syystä olen viljellyt kurpitsoita, jotka säilyvät huoneenlämmössä helposti puoli vuotta. Ratkaisuksi juuresten säilöntään olen kaavaillut kellaritilojen vuokraamista tai pienen kellarin rakentamista omalle pihalle.

Sadon käyttö vaatii suunnittelua. Nyt, kun taloudessamme vielä asuu useampia ihmisiä ja satomäärät ovat melko pieniä, suunnittelu on helppoa. Mustikkavadelmasoppaa voi huoleti tehdä kolme litraa joka toinen päivä ja aina kattila tyhjenee. Perunoita lapset söivät lähes mukisematta pari kuukautta joka päivä. Kun omavaraisuusaste nousee ja lapset muuttavat kotoa, ruokalistan suunnittelu vaatii enemmän suunnittelua.

Sekä sadon säilömiseen että ruuanlaittoon tarvitaan sähköä. Kaupunkilainen on riippuvainen ulkopuolelta tuodusta sähköstä näillä näkymin hamaan maailman tappiin. Tämä on yksi syy siihen, miksi puhun omavaraisuuden sijaan mieluummin matkasta kohti omavaraisuutta.

Päivän ruokavalio

Jos laatisin tässä jutussa mainituista ruoka-aineista päivän ruokalistan, mitä se sisältäisi? Paljonko saisin energiaa?

Perunaa ja juureksia voisin syödä reilun kilon päivässä, jolloin niiden osuus energiansaannin näkökulmasta olisi noin 30 prosenttia. Niiden kanssa söisin vaikkapa puoli kiloa haukea tai kuhaa (15 % energiansaannista). Mustikkaa voisin ajatella syöväni päivässä puoli kiloa (10 %) ja puolukkaa 100 grammaa (2 %). Lähes puolet energiasta pitäisi saada muualta, kuten leivästä, rasvasta ja puolukkahilloon lisätystä sokerista. Tämäntapaista ruokavaliota olen joinakin päivinä noudattanut.

Sienten käyttö on oma lukunsa. Keskivertosuomalainen käyttää vuodessa puoli kiloa sieniä. Haastattelin eräässä keskusteluryhmässä himosienestäjiä, eivätkä hekään yleensä näytä käyttävän sieniä kovin montaa kymmentä kiloa vuodessa.

Lasse Nordlund on tutkinut sienten käytön ylärajoja ehkä perusteellisemmin kuin kukaan Suomessa. Hän kertoo syöneensä vuodessa hämmästyttävät 200 kiloa sieniä. Energiansaannin näkökulmasta tämä tarkoittaa 10–15 prosentin osuutta. Tällaisiin määriin ei päästä pelkällä perunamuusin kylkiäisenä syödyllä sienikastikkeella ja -salaatilla, vaan se vaatii systemaattisuutta. Ja epäilemättä myös sopeutumista ruuansulatukselta.

Omassa ruokavaliossani voisin saada sienten osuuden nousemaan muutamaan prosenttiin energiansaannista. Jos sieniä ensi syksynä löytyy normaaliin tapaan, aion kerätä muiden ruokasienien ohella haperoita ja suppilovahveroita, kuivata ne ja tehdä sienijauhoa, jota lisään leipätaikinaan. Jauhona sieniä kuluu huomaamatta suuria määriä ja samalla leivästä saa enemmän kuituja, proteiineja ja kivennäisaineita.