Teksti: Maria Katajavuori

Pandemiat saavat usein alkunsa tuhottujen luonnonympäristöjen monimuotoisista mikrobeista. Toisaalta monimuotoiset mikrobit ovat välttämättömyys immuunipuolustuksemme kehittymiselle. Ihmisen terveys on biodiversiteetistä riippuvainen niin hyvässä kuin pahassa, emmekä voi jättää tätä huomiotta, mikäli mielimme välttyä sairauksilta.

Vuosikymmeniä sitten eräälle malesialaiselle sikatilalle lensi nälkäinen hedelmälepakko. Se laskeutui farmimaalle istutettuun mangopuuhun, levitteli jättimäisiä nahkasiipiään ja katseli tyytyväisenä ympärillään roikkuvia pulleita hedelmiä. Kettumainen naama tahrautui mangomehuun, kun täyteläisen kullanruskea otus ryhtyi tyydyttämään nälkäänsä. Lepakolla oli hyvä syy ruokailla ahnaasti: sen luontaisessa elinympäristössä ei nimittäin enää ollut puita, joista syödä. Sikatila oli raivannut tieltään lepakon aiemman asuttaman metsän.

Osa hedelmistä putosi syöminkien tuoksinassa maahan ja päätyi sikojen suihin. Samalla siat altistuivat lepakon kantamalle virukselle, joka lopulta hyppäsi sioista farmareihin.

Näin sai todennäköisesti alkunsa ihmisen ensimmäinen tunnistettu Nipah-virusaalto. Nipah tappaa noin puolet infektoimistaan uhreista, eli toisin sanoen se on yli kymmenkertaisesti kuolettavampi kuin COVID-19. Vaikka taudista selviäisikin, muistoksi voi jäädä neurologisia häiriöitä. Maailman terveysjärjestö WHO on listannut Nipah-viruksen yhdeksi kymmenestä tärkeimmästä patogeenista, joita tulisi tutkia ja monitoroida. Tästä huolimatta lääkettä tai rokotetta virusta vastaan ei ole, joten tartunnan saaneilla on korkea riski kuolla akuuttiin hengitystieinfektioon tai aivotulehdukseen.

Sitten malesialaisen hedelmälepakon vierailun, kymmeniä miljoonia hehtaareja metsää on raivattu viljely- ja laidunmaiden tieltä ympäri maapalloa. Suurin osa tuhotuista elinympäristöistä on jäänyt nautakarjan, soijaviljelmien ja palmuöljytuotannon jalkoihin. Kaiken kaikkiaan ihmiskuntaa syöttävät pellot ja laitumet ovat vallanneet noin puolet maapallon jäävapaasta pinnasta. Ihminen vähentää biosfäärin monimuotoisuutta paitsi ottamalla luonnollisia ympäristöjä maatalouskäyttöön, myös hävittämällä metsiä ja levittämällä asutusta aiemmin koskemattomille maille. Jäljelle jäävillä biodiversiteetin rippeillä on kuitenkin tapana iskeä takaisin: maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan mitä monimuotoisinta viruskirjoa, josta väkisinkin löytyy patogeenejä, joilla on kyky sairastuttaa myös ihmisiä.

Pirstottu monimuotoisuus patogeenilähteenä

Maankäytön muutosten seurauksena lähes kolme neljäsosaa maapallon metsistä sijaitsee korkeintaan yhden kilometrin säteellä metsän reunasta. Kun luontaiset elinympäristöt tuhoutuvat, eläimet ajautuvat asumaan nurkkiimme ja tulevat samalla tartuttaneeksi meidät kuljettamillaan taudinaiheuttajilla. Mitä suurempi on hävittämiemme alueiden biodiversiteetti, sitä todennäköisempää on, että sillä on takataskussaan tarttuva koston väline. Ja mitä enemmän korkean biodiversiteetin alueet pirstaloituvat, sitä todennäköisemmin niissä piileksivät patogeenit pääsevät hyppäämään oman lajiemme kiusaksi.

Neljä viidestä ihmiskunnan merkittävimmistä tautiriesasta on arvioitu olevan eläinperäisiä. Lähes puolet vuosien 1945 ja 2005 välillä ilmenneistä eläinperäisistä sairauksista oli tavalla tai toisella yhteyksissä maankäytön muutoksiin. Esimerkiksi yli kymmenentuhatta kuolonuhria vaatinut Ebola iski rankimmin metsäkadon vaivaamiin alueisiin Länsi- ja Keski-Afrikassa. Tästä huolimatta alueen ekosysteemejä tuhotaan yhä kiivasta tahtia: kumi- ja kaakaoviljelmät leviävät pitkin Guineaa, ja Kongon allas menettää yli miljoona hehtaaria metsää joka vuosi.

Osa biodiversiteetistä päätyy laittomille ja laillisille eläinmarkkinoille, joilla eläinkirjoa arvostetaan pseudolääketieteellisistä, kulinaristisista, tai puhtaan turhamaisista syistä. Kun saatamme yhteen apinat, salamanterit ja muurahaiskävyt, saamme mitä tilaamme – monimuotoiset markkinat, mutta ei vain myyntiartikkelien, vaan myös patogeenien muodossa. Vaikka on yhä epäselvää, minkä väli-isäntien kautta COVID-19 siirtyi ihmiseen, tiedämme, että se on eläinperäinen virus, ja sai mitä todennäköisemmin alkunsa Kiinan eläinmarkkinoilla.

Keinotekoisten patogeenikeitosten vaarallisuuden ei pitäisi olla mikään yllätys. Vuosituhannen taitteen SARS-epidemian epäillään lähteneen liikkeelle Etelä-Kiinan Guangdongin provinssin villieläinmarkkinoilta, joilla ihmiset altistuivat supikoirien ja sivettieläimien kantamalle virukselle. Tauti levisi nopeasti 26 maahan, vaati yli 700 uhria ja kustansi yli 40 miljardia USA:n dollaria. SARS nostatti aikanaan kansainvälistä paniikkia, mutta välittömän uhan väistyttyä kiinnostus Kiinan eläinmarkkinoiden ongelmiin hiipui, ja olosuhteet meneillään olevalle COVID-19-kriisille alkoivat kypsyä.

Ihminen on ymmärrettävistä syistä huolissaan maapallon biodiversiteetin säilyttämisestä. Nautimme muun muassa lajirikkaista kansallispuistoista, monimuotoisten hyönteisyhteisöjen tarjoamista pölytyspalveluista ja lajirunsauden mukanaan tuomasta ekologisesta stabiiliudesta. Meille kuitenkin sallittakoon se, ettemme ole yhtä huolissamme patogeenien biodiversiteetistä. Modernin lääketieteen aikakaudella olemme ajaneet onnistuneesti sukupuuttoon muun muassa isorokon, jota kukaan tuskin kaipaa. Ylenmääräisellä sterilisaatiolla on kuitenkin kääntöpuolensa: kohtuullinen määrä mikro-organismien biodiversiteettiä on nimittäin välttämätöntä ihmisen terveydelle.

Mikrobien mukavampi puoli

Immuunipuolustuksen kehittyminen on riippuvainen elimistöä stimuloivista mikrobeista. Erilaisilla pieneliöillä on ratkaiseva vaikutus ihmisen vastustuskykyyn erityisesti yksilökehityksen alkuvaiheessa. Siinä missä monet globaalin etelän maat altistavat itsensä yliannostukselle vaarallisen monimuotoista patogeenijoukkoa tuhotessaan biodiversiteettiä, länsimaat ovat hankkiutuneet mikro-organismeista eroon liiankin kanssa. Tämä on altistanut länsimaiden asukkaat erilaisille tulehdushäiriöille, esimerkiksi allergioille. Yksipuolisissa kaupunkiympäristöissä elävillä tiedetään olevan suurempi riski kehittää allergioita kuin monimuotoisissa maalaisympäristöissä elävillä. Jopa länsimaihin aikuisiällä saapuvat maahanmuuttajat näyttävät altistuvan allergioille päädyttyään monotoniseen mikrobitilaan.

Tutkijat ovat löytäneet yliherkkyyksiltä suojaavia mikrobeja mitä moninaisimmista paikoista. Prevotellaceae-, Lachnospiraceae– ja Ruminococcae-bakteerit asustavat ihmisen suolistossa ja kehittävät muun muassa immuniteettia muokkaavia lyhytketjuisia rasvahappoja. Ihmisen iholla elävä Acinetobacter-bakteeri tuottaa immuniteettiin vaikuttavaa proteiinia, joka niin ikään suojaa kehoa. Gram-negatiiviset bakteerit puolestaan sisältävät endotoksiinia, joka saattaa vaikuttaa valkosolujen toimintaan. Perinteisillä maitotiloilla kasvaneiden on todettu olevan hyvin suojassa allergioilta, mikä saattaa olla endotoksiinien ansiota. Jos imeväisten elimistössä ei ole riittävästi Veillonella-, Lachnospira-, Rothia– ja Faecalibacterium-mikrobeja, yksilöllä on kohonnut riski sairastua aikuisena tulehdushäiriöihin. Matala ruoansulatuskanavan mikrobien diversiteetti ensimmäisen elinvuoden aikana näyttää altistavan erilaisille ruoka-aineiden yliherkkyyksille. Bakteerien tärkeys voi tulla esille jopa ennen syntymää. Esimerkiksi bakteeri nimeltä Acinetobacter lwoffii vaikuttaa jälkikasvun immuniteettigeenien toimintaan epigeneettisten muutosten kautta, jos äiti altistuu kyseiselle bakteerille. Mikrobialtistuksen puute näyttää olevan todennäköinen syy sille, miksi harmaissa kaupunkiympäristöissä elävillä esiintyy enemmän vastustuskykyyn liittyviä sairauksia verrattuna vihreissä, monimuotoisemman mikrobiympäristön tarjoavissa ympäristöissä eläviin.

Ihmisten, eläinten ja ympäristön terveys on sidoksissa toisiinsa niin ekologisten, ekonomisten kuin kulttuuristenkin linkkien kautta. Tiedämme, että ihminen on yksi laji muiden joukossa, ja että hyvinvointimme on saumattomasti yhteyksissä muuhun elokehään. WHO:n One Health, Yhteinen terveys -konsepti on korostanut tätä näkökulmaa jo vuosia. Tästä huolimatta konkreettiset toimet pandemialähteiden eliminoimiseksi ovat olleet heikkoja. Olemme esimerkiksi epäonnistuneet lähes kaikkien vuodelle 2020 asetettujen biodiversiteettitavoitteiden saavuttamisessa. Tiedämme myös, etteivät vuodelle 2030 asetetut tavoitteet ole saavutettavissa, jos maankäyttömuutokset jatkuvat nykyistä rataa. Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin IPBES:n mukaan kolme neljäsosaa maapallon maa pinta-alasta on ihmisen merkittävästi muokkaamaa. Maapallon kosteikoista yli 85 prosenttia on hävitetty. Pelkästään vuosina 2010–2015 tuhottiin 32 miljoonaa hehtaaria trooppista metsää. Biodiversiteettikato jatkuu satoja kertoja normaalia sukupuuttotahtia nopeammin, ja maapallon viimeiset trooppiset metsät kaventuvat jatkuvasti. Jopa niin sanotut suojellut alueet kärsivät usein esimerkiksi laittomasta salametsästyksestä ja elävien eläinten pyynnistä. Länsimaat eivät näytä olleen sen parempia säilyttämään vastustuskyvyn kaipaamia mikrobeja: allergioiden määrä on yhä tasaisessa nousussa.

Terveytemme tulevaisuus riippuu pieneliöistä

Niin allergioita kuin eläinperäisiä tartuntatauteja on helpompi estää kehittymästä kuin yrittää hallita jälkikäteen. Mikäli mielimme ylläpitää normaalin immuniteettimme, emme voi eristää itseämme kokonaan muista organismeista. Toisaalta, jos haluamme välttyä COVID-19:en kaltaisilta pandemioilta, ylenmääräinen monimuotoisuus on parempi jättää sinne, minne se kuuluu: kauas ihmisistä.

Eläinperäisiä tauteja on toisinaan yritetty saada hallintaan aivan päinvastaisella strategialla. Jos ympäristötuho viedään loppuun asti hankkiutumalla eroon viimeisistäkin potentiaalisista tautien kantajista, voisimme teoriassa tuhota elinympäristöjä niiden ikäviä patogeenejä pelkäämättä. Lepakot ovat usein joutuneet erilaisten eliminointiprojektien kohteeksi, koska niiden tiedetään olevan erityisen tehokkaita mikrobien levittäjiä. Lepakot voivat kantaa suurta virustaakkaa tulematta itse sairaiksi. Lisäksi ne tapaavat pesiä kolonioissa ja liikkua pitkiä matkoja, tarjoten ihanteelliset olosuhteet patogeenien leviämiselle. Lepakontappo-ohjelmat eivät kuitenkaan ole olleet menestyksekkäitä, vaan ne voivat päinvastoin lisätä ihmisten altistumista virukselle. Esimerkiksi Ugandan yritykset hankkiutua eroon pahamaineisista siivekkäistä johti Marburg-viruksen esiintymisen kasvuun. Pahimmillaan häiritty lepakkopopulaatio pakenee lentäen uusille alueille levittäen taudinaiheuttajia mukanaan.

Ainoa syy sille, miksei Nipah-viruksesta ole kehittynyt COVID-19:en kaltaista pandemiaa on, ettei se ole koskaan päässyt leviämään kovin kauas tartuntakeskuksista. Nipah voi siirtyä ihmisestä ihmiseen, mutta ei kovin tehokkaasti. Vuonna 2007 eräs Nipah-virukselle altistunut bangladeshilainen virui kotonaan taudin kourissa neljä päivää. Hänen vaimonsa hoiti kuumeista ja yskivää miestä, syötti ja piti hänet puhtaana, ja jakoi sängyn sairaan kanssa. Neljäntenä päivänä serkku ja eräs ystävä tukivat hengitysvaikeuksista kärsivän miehen moottoripyörän selkään ja kuljettivat tämän lääkäriin. Seuraavana päivänä matka jatkui bussilla sairaalaan samaisen serkun, ystävän, vaimon ja tämän kälyn kanssa. Bussin kuljettaja auttoi joukkoa kantamaan sairaan sisälle. Kaikki viisi sairastuneen kanssa lähikontaktissa ollutta henkilöä sairastuivat Nipah-infektioon, ja vaimo, serkku sekä mies itse kuolivat. Kaiken kaikkiaan virus ei kuitenkaan tappanut kyseisenä vuonna Bangladeshissa kahdeksaa henkeä enempää. Nipah on aiheuttanut tautiaaltoja yli kaksi vuosikymmentä, mutta ne ovat jääneet varsin paikallisiksi: vuoden 1998 Nipah-tartunnat Malesiassa vaativat 105 uhria ja vuoden 2007 tartunnat Intiassa 5 uhria. Viimeksi virus pääsi leviämään vuonna 2018, jolloin 19 vahvistetusta tartunnan saaneesta 17 kuoli. Vuosien varrella virus on vaatinut useamman sataa uhria Malesiassa, Bangladeshissa ja Intiassa, mutta länsimaissa nämä kaukaiset tapahtumat hädin tuskin ylittävät uutiskynnyksen. Nipah-viruksen tekee kuitenkin erityisen arvaamattomaksi se, että se on RNA-virus, minkä ansiosta se mutatoituu ja kehittyy nopeasti. Jos virus muuttuisi tarttuvammaksi ja onnistuisi leviämään Etelä-Aasian tiheästi asuttuihin keskuksiin, voisi edessä olla globaali pandemia, jonka rinnalla COVID-19-kriisi kalpenee pelkäksi hätätilaharjoitukseksi.

Maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan patogeenitaakkaa, jolla on kaikki edellytykset luoda tauti, joka on yhtä tarttuva kuin COVID-19 ja yhtä tappava kuin Nipah. Mitä enemmän biodiversiteettiä tuhoamme, sitä enemmän altistamme itsemme sen kuolettavammalle puolelle. Biosfäärin mikrobeissa on kuitenkin myös hyvinvointimme avain. Mitä yksipuolisemmaksi elinympäristöjemme mikrobikirjo muuttuu, sitä enemmän altistamme itsemme yliherkkyyksille. Terveen ihmiskunnan salaisuus piilee monimuotoisuuden tasapainossa, biodiversiteetin kumpienkin kasvojen kunnioittamisessa. Sikatila voi olla terveellisempi elinympäristö kuin monotoninen betoniviidakko – olettaen, ettei tila kuhise trooppisia lepakoita.

Lähteet ja lisää luettavaa:

Aguirre A. A., Catherina R., Frye H. & Shelley L. (2020): ”Illicit wildlife trade, wet markets, and COVID‐19: preventing future pandemics”. World Medical & Health Policy 12(3): 256–265.

IPBES (2019): ”Summary for policymakers of the global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services”. IPBES secretariat, Bonn, Germany.

Luby S.P. (2013): ”The pandemic potential of Nipah virus”. Antiviral research 100(1): 38–43.

Ruokolainen L., Fyhrquist N. & Haahtela T. (2016): ”The rich and the poor: environmental biodiversity protecting from allergy”. Current opinion in allergy and clinical immunology 16(5): 421–426.

Terraube J. & Fernández-Llamazares Á. (2020): ”Strengthening protected areas to halt biodiversity loss and mitigate pandemic risks”. Current Opinion in Environmental Sustainability.

WHO (2018): ”Nipah virus”. WHO, 30.5.2018, www.who.int/news-room/fact-sheets/detail/nipah-virus. Luettu 17.10.2020.

Wilkinson D. A., Marshall J. C., French N. P. & Hayman D. T. (2018): ”Habitat fragmentation, biodiversity loss and the risk of novel infectious disease emergence”. Journal of the Royal Society Interface 15(149): 20180403.

WWF (2020): ”COVID-19: Urgent call to protect nature and people”. WWF International, www.worldwildlife.org/publications/covid19-urgent-call-to-protect-people-and-nature. Luettu 17.10.2020.

Teksti ja kuva: Martin Shaw. Suomennos: Kaarne Karjalainen

Kas näinpä aloitan tekstini tutulla ajatuksella – meidän on mentävä luontoon – mutta tuen sitten tuota ajatusta tarkemmilla neuvoilla. Oman työni loimilankaa seuraillen voisin kutsua niitä myytinkerronnan peruskiviksi. Ennen kuin aloitan, haluan jakaa tarinan, joka paljastaa tämän harjoituksen intensiivisyyden.

Olipa kerran Tuvan erämaassa vastanaitu nuoripari. He läksivät vierailulle morsiamen vanhempien luokse, söivät mahansa täyteen paahdettua lammasta ja asettuivat vieraisille. Nuorta miestä pyydettiin kertomaan tarina. Nuotion lämmön unettamana nuorukainen kieltäytyi. Kolme tarinoiden henkeä kokoontui jurtan ovelle harmissaan miehen käytöksestä. Henget kurkistivat sisään ja mulkoilivat laiskaa kertojaa. Kun nuorukaisen käly, näkijätär, kulki jurtan oviaukolle, hän kuuli henkien keskustelevan – yksi niistä aikoi muuttua jouseksi ja vahingoittaa nuorukaista, toinen aikoi muuttua nuoleksi samaiseen jouseen ja kolmas veitseksi. Kun henget tajusivat, että heitä kuunnellaan, ne myös väittivät muuttavansa kiveksi jokaisen, joka kertoo nuorukaiselle heidän aikeistaan.

Sinä yönä nuorukainen uneksi mahtavasta jousesta, nuolesta ja veitsestä ja heräsi innostuneena. Kotimatkalla hän näkikin jousen roikkuvan puussa. Käly hyppäsi väliin ja särki hienon jousen ennen kuin nuorukainen ehti koskea siihen. Tietenkään hän ei voinut selittää tekoaan nuorukaiselle. Sama tilanne toistui nuolen ja veitsen kanssa. Nuorukainen oli vihoissaan, kuin raivon pilvi, tuomion nyrkki. Kotosalla käly saikin kärsiä nahoissaan ja niinpä hän laihtui ja riutui. Kun appivanhemmat tulivat vierailulle, he saivat kuulla tarinan molemmat puolet – kälyn karsean kohtelun ja jousen, nuolen ja veitsen särkemisen. Epätoivoisena käly meni ulos ja tarttui vuohta hännästä: ”Kuunnelkaa mitä vuohi sanoo! Vuohi puhuu, en minä! Tämä mies kieltäytyi kertomasta tarinaa, vaikka hän tiesi kolmekin! Näin ei henkien kanssa toimita! Ne meinasivat tappaa hänet jousella, nuolella ja veitsellä, minkä vuoksi särjin ne.” Vuohen ynähtäessä se muuttui tosiaan yhtäkkiä kiveksi. Nuorukainen oli kovin pahoillaan, pyysi anteeksi vaimonsa sisarelta ja kokosi kaikki tulen ääreen kertoakseen tarinansa. Sanaakaan ei tullut hänen suustaan. Tarinat olivat lähteneet ikiajoiksi.

Ymmärrän jotain näistä suhteista. Tarinat keskustelevat myös keskenään – vaihtavat juoruja, näkemyksiä ja toisinaan hahmojakin. Jos ne jättäisivät minut, pelkäänpä että kuolisin surusta. Niinpä pyrinkin olemaan hyvä isäntä, henkitarinankertoja, tarinaklaanini Seanchai ja kutsumaan ne tämän kirjan ja sinun hedelmällisen mielikuvituksesi lämpimille sivuille. Kukapa tietää, ehkä huomenna heräät ja ovellasi odottaa tarina. Ja kuka onkaan se nainen, joka elää maailman äärimmäisellä reunalla? Se joka on viuluakin sointuisampi, ja jolla on silmät kuin kirkasta kristallia. Se joka on kukkiva oksa, aamunkoiton taivasnainen, ja jonka ääni on vesiputouksen ikiaikainen ääni. Se joka on omenan tuoksuva kukinto – vasa, hylje, susi – kuin pisarallinen kuumaa kuuta villikukkien joukossa. No, jos aloitat tämän matkan, saat sen selville. Näin ollen ja jos tunnet tarinoiden kutsun, luehan eteenpäin.

Psyyken villi tulikoe

Mene vuorille, rukoile ja paastoa. Matkusta ainakin päivä sinne päästäksesi. Älä tee tätä yksin, etsi koulutettu siirtymäriittiopas tueksesi. Varaa ainakin neljä päivää. Avaa itsesi suunnattomalle tarinalle, ja niin tehdessäsi, oivallukselle siitä, että psyykeesi on suurempi kuin kehosi. Hiljenny kunnolla, huuda kun siltä tuntuu, rakastu kuuntelemiseen. Kuuntele ymmärryksesi reunoja äläkä edes yritä ”tajuta” yhtikäs mitään pitkään aikaan. Älä kerro kenellekään mitään tapahtuneesta ainakaan vuoteen.

Tiedän yli kahdenkymmenen vuoden erämaatyöskentelyn kokemuksesta, että monien paastoajien ykköspelko ei ole kohtaaminen eläimen vaan ihmisen kanssa. Se on suuri muutos.

Tiedän, millaista on kertoa tarinoita kojootteja, ilveksiä, puumia ja satunnaisia mustakarhuja kuhisevissa metsissä. Se on hyvä ja pyhä tunne. On elävöittävää tietää, että joku saattaisi pistellä minut poskiinsa. Britanniassa vaeltaessani kukkuloilla, joilta näiden voimakkaiden olentojen läsnäolo puuttuu, käy varsin selväksi ihmisen perintö pääpetona. Hiljalleen laskeutuva suru voi olla yksi syvimpiä kohtaamisia pusikoissa, kun kohtaa vain menneiden eläinten haamupolkuja, joilla unitassut kimaltelevat aamukasteessa joka aamu kun venytät surullisia luitasi vanhojen tammilehtojen siimeksessä, solisevan puron äärellä.

Jotkut ihmettelevät onko ylipäätään mahdollista todella avautua autenttisesti villeydelle niin haamumaisessa paikassa. Minä en. Juuri puutteellisen kosmologian tunnustaminen on tämän toimituksen autenttinen osa – siis sen myöntäminen, että kulttuurina me olemme heiluttaneet kuolemankalistinta komean hautakummun yllä, sen kummun johon on haudattu kaikki ne eläimet, asukit, kielet jotka on aikaa sitten riuhtaistu kotikonnuiltaan ja pyyhitty pois. Sadankaan vuoden itku ei olisi tarpeeksi.

Mutta Finn McCool, irlantilaisen mytologian sankari, kehottaa meitä rakastamaan ”olevaisen musiikkia”, eikä kuolemaan menetyksen suruun. Kivikautisen mielen tahrattomuus tai keskiajan sielukäsityksen monimutkaiset konstruktiot häilähtävät meille hetkittäin, kuin hevoset jotka laukkaavat ohitse iltahämärissä. Tämän todellisuuden tuskan tunnustaminen viiltää syvältä – tunnemme surumme – mutta niille, joilla on silmää sellaiselle, ei aika ole muutenkaan mikään suora viiva. Tarinalla ja villiydellä on yllätyksiä meitä varten. Epätäydellisyytemme on autenttisuutemme.

Minä uskon että myytinkerronta voi olla alue, jossa nuo vaiennetut eläimet löytävät ainakin kaiun alkuperäisestä, majesteettisesta tassunjäljestään ja voivat asetella märkiä höyheniä ja jalokivimäisiä kuvajaisia kuuntelijan mielikuvituksen laakeille aakeille. Sellaiset tarinat saavat naiset ja miehet hankkiutumaan kanervikkoon ja keltaisen kuun alle, elämään elämää joka on täynnä kutsumusta, suhteellisuutta, halua ja hankaluuksia. Sellaisissa paikoissa suru tekee kauneutensa nähtäväksi, mutta niin tekee myös toivo.

Sellaiset tarinat saavat meidät rakastumaan menetyksen tunteeseen sen sijaan, että vain taltioisimme menetykset tilastotietoina.

Yksi myytin paljastamista asioista on se, että monet kuolleina pitämämme asiat ovatkin vain unessa ja ilmeisesti tarinan suullinen kertominen tekee jotain sitä ympäröivälle hyörinälle – myrkkykatkolle ja ukonhatulle, navetalliselle kesästä haaveilevia rapaisia lehmiä, deptfordilaisen yläasteen nuorten poikien suurille silmille, talviluolastaan tuijottavan viimeisen skotlantilaisen suden haamun murisevalle turkille, väsyneelle naiselle joka kuulee venäläisen sadun ja päättää pysytellä hengissä vielä yhden päivän. Jokainen, joka kertoo tarinoita, on saanut todistaa ihmeen toisensa jälkeen.

Tarina on terävä veitsi

Tarina on henkiolento, ei tarinankertojan repertuaaria, allegoriaa tai psykologian muoto.

Jos tarina päättää tulla sinun kertomaksesi, tässä muutamia ehdotuksia asiallisen kunnioituksen luomiseksi. Ensiksi on syytä ruokkia tarinaa. Kirjaimellisesti ruokkia. Jätä sille lasillinen jotain hyvää – ehkä lasillinen Ardbeg-viskiä ja kaurakeksi hyvän hunajan kera. Jätä ne samaan paikkaan joka kerralla, jotta tarinat tietävät minne mennä vastaanottamaan lahjoja. Pienen puisen tarinamajan rakentaminen ja koristeleminen kaiverruksilla voisi olla alku sekin.

Toiseksi, opiskele sitä. Tarkastele niin montaa eri versiota tarinasta kuin vain mahdollista. Jos tarinassa puhutaan valastiestä tai miekkataistelusta, mene meren äärelle tai ryhdy miekkailemaan – seuraa tarinan esimerkkiä. Tällainen tavoitteleminen on kunnioittamista, osoitus siitä että otat tarinan vakavasti. Muistathan kuitenkin, etteivät tutkimuksesi tai rivit paperilla ole tarinan todellinen koti. Tässä on kysymys pikemminkin säädyllisyyden ja valmiuden eleestä.

Jos tarina todella haluaa sinun kertovan itsensä, huomaat ennen pitkää pystyväsi eläytymään kaikkiin tarinan karkeisiin hahmoihin, mukaan lukien eläimiin. Jos et siihen pysty, voi olla että kannattaa odottaa hetki. Tarinoissa ei ole kysymys salamannopeasta esitysmuotoon saattamisesta: kerran hauduttelin yhtä tarinaa viidentoista vuoden ajan ennen kuin harkitsin mutisevani sanaakaan siitä.

Tarinan kunnioittaminen pitää sisällään sen tunnustamisen, että tarinan vaikutus muuttuu paitsi historian kuluessa, myös joka kerta kun ihmiset kokoontuvat kertomaan sitä. Taustatietämys on välttämätöntä, mutta sittenkin toissijaista suhteessa tarinan ensisijaiseen kokemukseen, elävän tarinan vaikutukseen huoneessa sen kerronnan hetkellä – elävänä tapahtumana.

Jos kerrot tarinaa monen päivän ajan, niin monet itämaiset tarinankertojat suosittelevat jokaisen päivän päättämistä kohtaukseen, jossa kaikki hahmot ovat syömässä tai lepäämässä – eivät konfliktissa. Jos et jatka kertomista 24 tunnin kuluessa, tarinan hahmot alkavat ilmestyä elämääsi provosoidakseen sinut kunnioittamaan tarinaa jatkamalla kertomusta. Tämä voi olla mentaalisesti ahdistavaa: tällä tavoin vainotuksi tuleminen on hyvin häiritsevää.

Kun opit tarinan sanasta sanaan, saatat pystyä luomaan kiillotettujen kuvien nuorallakävelynäytöksen. Sellainen voi olla hyvin kaunista ja nautinnollista kuultavaa. Jotkut tarinankertojat ovat tehneet tästä todellista taidetta – erittäin koskettavaa, parhaimmillaan taianomaista. Mutta tässä on ongelmana se, että tarina ei pysty vastaamaan kerronnan hetkeen ja paikkaan . Jos sallit spontaaniuden, liikut puutarhasta villiin luontoon – paikkaan jossa tarina todellisuudessa asuu. Sinun tehtävänäsi on taustatutkimuksen tekeminen, rituaalinen syöttäminen ja tarinan luiden tunteminen. Mutta taikuudeksi kertominen muuttuu vasta astuessaan välitilaiseen yhteisöön, jossa tarina kaikessa kummallisuudessaan pyörähtää keskelle ruokasalia.

On hyvä oppia tuntemaan oma sisäinen ilmanalansa – jos olet yleensä tyyntä, lempeää sorttia, voi olla haastavaa jättää tuopillinen punaista olutta Beowulfin hengelle, vaikka se saattaisikin tuoda esiin arvaamattomia syvyyksiä. Mutta mikä tahansa yleisö aistii sekunnin murto-osassa kaikki katkokset sinun ja tarinan tekstuureiden välillä. Vähän niin kuin jos minun kaltaiseni möhkäle yrittäisi kahlata Bhagavad Gitan lävitse. Tarinat eivät ole ”meidän käytettävissämme” tällä tavoin, se on holtiton ajatus.

Vaaditaan myös kykyä varjonyrkkeilyyn. On hyvä tutustua oman luontonsa petolliseen, hyökkäävään, kostonhimoiseen puoleen – tunnustaa se. En tarkoita, että tuota puolta tarvitsisi toteuttaa. Mutta on välttämätöntä, että hankaudut tarinan villisti poikkeavia hahmoja vasten. Jos et pysty asettumaan noihin hahmoihin, tarinaan jää yllättäviä tyhjiä aukkoja ja energia kaikkoaa kerronnastasi.

Tarinankertoja Robin Williamson – bardien, näkijöiden ja druidien veljeskunnan pääbardi – istui kerran talossani harpun kanssa ja puhui kuusi tuntia putkeen Mabinogionin neljästä oksasta. Kävi selväksi, kuinka huonosti sana ääni kuvasi sitä mitä hänen suustaan tuli. Seitsemänkymmenen tällä planeetalla vietetyn vuoden jälkeen se on vuoroin käheä, enkelimäinen, rouhea ja melodinen. Se kääntyy hypähdellen yllättävissä hetkissä. Se on kuin sorapohjainen joenuoma, jolle oivalluksen lohi laskee mätinsä.

Tarkasta siis intonaatiosi, murteesi, äänesi tanssi. Jos olet nuori, älä masennu äänesi eloisuudesta ja korkeudesta. Elämä kyllä hioo sen pois, älä siis kiirehdi. Myytinkerronta osoittaa vanhimpien elinvoimaisuuden – iän myötä avautuu jotain sellaista, jota emme voi jättää huomiotta. Joten voimme olla kuin lohta odotteleva myyttinen tietäjä Finnegas Boyne-joen varrella, kärsivällisiä ja hyvällä tuulella, vartoilemassa olevaisen musiikissa.

Äänemme on osa henkilökohtaista ekosysteemiämme. Sen sisällä on erilaisia heimoryhmiä. Perheemme ja kotiseutumme intonaatio, television brutaalisti lisäämät äänensävyt sekä työtovereiden, reissaamisen tai yliopiston mukanaan tuomat sanat. Yhden ainoan tarinankertojan ääni on kokonainen esivanhemmilta perittyjen, paikallisten ja pakotettujen vaikutteiden kohtaamispaikka. Voisimme vielä palata paikallismurteiden herkullisuuteen, sen kehräykseen ja kähinään ja outoihin sanankäänteisiin.

Kun Robin pakkasi lähteäkseen, hänen kuskinsa kertoi minulle heidän matkakokemuksistaan Irlannissa. Jotakuinkin jokainen lähde, kukkula ja kaupunki kirvoitti laulun tai tarinan Robinilta – maa oli hänelle kuin sarja akupisteitä, joista päästä käsiksi myytteihin, ja myytit puolestaan sarja maan akupisteitä. Tänä aikana, jolloin uskonnot vaikuttavat joko yhä fundamentalistisemmilta tai vain taantuvilta, tällaiset tarinat eivät ole ”pelkkiä” tarinoita vaan syvällinen vihje siitä, kuinka tullaan ihmisiksi. Lännessä ollaan havahtumassa siihen, että monoteistisen uskon vanhat muodot ovat käymässä läpi eräänlaista kyseenalaistamisen prosessia. Olemme altistuneet niin monille palvonnan, filosofian ja mielipiteen muodoille, että toisinaan tuntuu kuin olisimme joko täysin valanvannoneita ”uskovaisia” tai viisastuneita eksistentialisteja, eikä mitään välimaastoa olisi olemassakaan.

Myytit ja niiden suullinen kerronta eivät ole välimaastoa vaan erilaista maastoa – maastoa, jossa psyyke voi yhä saada ravintoa kuvista, hehkua ihmeissään, juurtua maisemaan ja muistaa todellisen tarinansa eloisat tuulet. Tämä pyhän kosiskelu ei siis rajoitu pelkästään kotipiirin uskontoihin.

Vertailusta mielleyhtymiin

Jotta tarina voisi astua huoneeseen, myös villiyden on tultava sisälle. Kertojan sisäinen vanha nainen pitää tarinan luita ja oppia ja rakennetta kasassa, samalla kun joku resuinen tyttö tanssahtelee kielen päälle ja täyttää tuon luurangon sen tarvitsemilla elimillä, jotta tarina voi nousta ylös tanssimaan. Kielenkäyttö saattaa onnahdella siellä sun täällä, eikä ulosanti aina ole sujuvimmasta päästä, mutta ei syytä huoleen.

Tarinat ovat aina vain osittain ihmisten yhteisöä varten. Meidän kannattaisi pitää päämme käännettyinä kumpaankin suuntaan – ylistää tummaa verta leijonan suonissa. Kertojan suusta kuultavat sanat voivat olla kuin pörröisen kananpojan ensimmäiset, vaeltavat askeleet tai kaljupääkotkan luottavaiset siiveniskut – kummallakin on viehätyksensä elävässä maailmassa.

Tällainen kerrontatapa avaa mielleyhtymien tien kaikille läsnäolijoille. Se estää tarinaa kompastumasta liiallisiin historiallisiin viittauksiin ja samalla siitä tulee huomattavasti valaisevampi. Emme ole vain kurkistamassa johonkin toiseen kulttuuriin jossakin toisessa ajassa, vaan antamassa samalla tarinan tehdä tehtävänsä meidän kanssamme täällä ja tänään. Jos jokin tarina on ilmiselvästi syvästi pinttynyt jonkin hyvin erilaisen kulttuurin viitekehykseen, voi olla viisaampaa jättää se rauhaan. Ruoki sitä, kunnioita sitä, opi siltä, mutta älä yritä kertoa sitä vielä. En rohkaise pyhien kertomusten ryöstämiseen.

Monet antropologiset tutkimukset keskittyvät tarinankerronnan toistuvuuden arvoon suullisissa kulttuureissa – tämä on krapulaista seurausta Frazerin Kultaisesta oksasta ja tarinoiden agraarisista, vuodenaikarituaaleihin ja vakauteen sovitetuista toisinnoista. Kun taas viettää aikaa metsästäjä-keräilijöiden kertojien parissa (ja kyllä, heitäkin on vielä olemassa) ei mene kauaakaan, kun tajuaa että tarina voi taipua, venyä, supistua ja hypätä, riippuen sekä tarinan, kertojan että ympäristön mielialoista. Sellaisissa tarinoissa on paljon enemmän arvaamattomuutta.

Nämä tiet vievät meidät vertailuista mielleyhtymiin – sillä tarkoitan sitä, että olemme astuneet pois pelkästä myyttisten kuvien dualistisesta vertailusta moninaiselle tiedon maaperälle, joka kumpuaa sielujemme tilasta, taiteen historiasta, peukaloisen ovelasta älykkyydestä. Myytti ei siis eläkään akateemisissa käännöksissä vaan sinnittelee mielleyhtymien moninaisuudessa. Kun liikumme harmoniasta polyfonian moniäänisyyteen, lähestymme samalla omaa villiä luontoamme ja poistamme imperiumin ikeet.

Paikka ja arvon ilmeneminen

Revi itsesi pois sivulta ja palaa siihen välittömyyteen, jossa todellisuudessa asut. Pyhitä uudelleen suhteesi edessäsi aukeavaan elävään maisemaan. Haluat ehkä rajata tätä jollain tavalla. Sanotaan, että raja on vaikka viisi mailia. Kuka tahansa voi löytää villiä luontoa viiden mailin säteellä etuovestaan, jos on valmis hyväksymään sekä isommat että pienemmät luonnon ilmentymät – viisi metriäkin riittänee.

Anna tuon rajatun suuruuden tulvia itseesi ja päätä olla paikkasi mytologioiden kulttuurihistorioitsija. Ole kuin Parzival, tai Finn, tai Riekalehuppu tai Kädetön Neito ja istu puiden alla, aavemaisten vesistöjen äärellä ja katsele. Mene lähelle, ui paikkasi liiveihin – kohtaa se kasvoista kasvoihin, äläkä luota yhdenkään kirjan tai tekstin toimivan korvikkeena.

Kun alat sulauttaa itseesi näitä paljastavia kuvia – näitä juomapaikan, mustaseljan ja vierailevan närhen tarinoita – älä kirjoita niitä ylös. Jos tarvitset muistiapua, kävele nuo tarinat kehoosi, laula ne itseesi, tanssi ne itseesi. Jos kynä osuu paperiin, käytä sitä tarinan piirtämiseen, älä sen kirjoittamiseen. Tee kartta tapahtumista. Kerro tarinoita pienissä kokoontumisissa ja muista ettei noiden kokoontumisten tarvitse olla pelkästään ihmisiä varten. Joskus riemukkain kertominen voi olla siilille, tuulelle tai suolle kertomista.

Heti kun muste osuu paperiin, olet muuttanut suhdettasi tarinaan. Kun kerrot sitä, voit joutua haparoimaan tahroja paperilla ja niiden lineaarista sovitusta etkä niinkään todella sinuun vaikuttaneen tarinan kehollisia impulsseja. Toinen esoteerinen yksityiskohta: käytä karttaa tehdessäsi vihreää mustetta. Lorca väittää mustan säikyttävän pienet henkiolennot, jotka haluaisivat ryöpsähtää paperille.

Jos olet toisenlainen eläin, kuinka se välittyy kertoessasi tarinaa? Onko äänesi antelias kurlaus, vaiko ohut ja terävä kuin korppikotkan nokka? Jolkotatko sakaalin tavoin vai oletko hiljaa paikoillasi, kuin kissa aurinkoisella paikalla? Tässä suhteessa on syytä seurata oman kehonsa energioita ja pysyä autenttisena.

Pyöreäsilmäisenä nuorena poikana en nauttinut mistään niin suuresti kuin isäni seuraamisesta hänen pitkillä kävelyretkillään. Hän on innokas kävelijä. Niinpä noilta kävelyiltä on peräisin iso osa omasta koulutuksestani tarinoiden ja paikkojen suhteen ymmärtämiseksi. Tavallaan me kävimme rajoja, vakiinnutimme sitä viiden mailin sädettä, josta olen puhunut. Joskus hän näytti minulle vanhan kivisen kaariportin tai jonkun tietyn yksinäisten pyökkien ryppään tai toisinaan, pitkällä sormellaan, osoitti kaukaisuuteen kohti Dartmoorin nummia.

Vielä tänäkin päivänä voisin kävellä kanssasi tuon saman reitin pikkuruisilla Devonshiren kujilla ja näyttää kummitusten riivaamia viktoriaanisia lyhtypylväitä, tai vanhoja heimoasutuksia pysäköintipaikkojen alla, piilopolkuja meren äärelle Babbacombessa sekä juuri sen penkin jolla isäni ja äitini istuivat silloin kun isäni kosi äitiäni. Näillä kävelyillä myytit ja jutuniskentä kohtasivat juuri sopivassa suhteessa. Se oli hyvä sekoitus villiä luontoa ja inhimillisen kulttuurin monimutkaisuuksia.

Isänä kuljen tyttäreni kanssa Ashburtonin muinaisen tinakaivoskaupungin halki Ashburton-joelle. Tiputamme kolikoita sillan alle Kutty Dyer -nimiselle hengelle, joka elää sillan varjoisimmissa kätköissä. Tai vaellamme ylös kaupungin laitamille eteläisen nummen alaosiin. Kun katselemme peltojen ja avoimen nummen muodostamaa kuviota, tarinat kiitävät luoksemme. Paikallisen kansanperinteen kudos piirittää meitä – luuvaunuilla ratsastavat naiset, lumiset sorkanjäljet Widdicomben kirkon katon korkeuksissa, keijut säikyttelemässä kiinteistögryndereitä.

Kaarramme katseemme ulospäin ja näemme neljän luostarin väliä kulkeneiden munkkien jälkiurat, alemmilla kukkuloilla yrmeiden keltaisten pilvien alla karitsoja synnyttävät uuhet, kuusamat kesäisten kujien reunamilla, traktorin raatamassa heinää tihkuvien peräkärryjen kanssa, sormetjäätävää lunta aaltopeltisuojan katolla, jonka alla mudantahrimat vuohet värjöttelevät. Ja kaiken tuon alla suuri eläin nimeltä Dartmoor uneksii ja lähettää meille lihaksikkaita tarinoitaan. Tuijottaessamme viljelijän portin takaa näemme vilahdukselta tämän perintömme ja se hiljentää meidät.

Jokin tämän kaltainen odottaa meitä kaikkia. Blake löysi sen Lontoon East Endistä. Ryhdy siis kävelemään. Ensimmäisinä ulkoilmavuosinani saatoin kulkea kymmenestä kahteentoista mailia päivässä. Se oli aina mielenkiintoista. Se, etten osannut ajaa autoa auttoi suuresti. Kulje omat rajasi, tarjoa juomauhrisi. Kuvittele, että olemme kaikki tulossa ovellesi joskus piakkoin. Vie meidät kävelylle, näytä asuttamasi paikan sisäinen tarina. Kaikki myytinkertojat tietävät, että juhlimisen ja tarinoiden täyttämässä illassa tulee aina se hetki, jolloin isäntäväki kääntyy vieraan puoleen ja pyytää tätä laulamaan laulun kotipaikastaan. Meille englantilaisille tämä saattaa nostaa pintaan nolostuneen version Monty Pythonin laulusta ”Always look on the bright side of life.” Käännämme menetyksemme vitsiksi. Mutta mitä on imeytynyt sinun paikkasi hoitamisen työhön – kyntämisen, olkeamisen, torppareiden, lauttureiden lauluja? Ennen aamunkoittoa Brixhamin satamasta merelle lähtevien kalastajien lauluja? Ne voisivat toimia rikkaana maaperänä.

Mihin kaikki tämä johtaa? Lopulta, hitaasti, se saattaa saatella meidät hyvin autenttisiin arvoihin. Ei valtioiden tai kirkkojen valvomiin arvoihin, vaan sydämen vallankumouksen vahvistamiin. Sydän aukeaa panostamalla: luomalla hellillä tunteilla ja kovalla työllä yhteyttä tarinoiden ja paikkojen punomaan maisemaan.

Pieni varoituksen sana. Kaikkeen tähän ryhtyminen voi aluksi luoda sangen varteenotettavan hahmon. Sellaisen, joka vaeltelee ympäriinsä nokkostakissa, omassa virtsassaan värjäämissään paidoissa ja mutisee lauluja Widdicomben markkinoista ohimeneville autoille. Hieman epätodellisen siis. Ei tämän tarvitse mennä niin. Tuollainen kyllä hioutuu pois ajan mennessä.

Älkäämme siis hylätkö päämääriä taikka sitä hassua osaa meistä, joka rakastaa toisen ihmisen silmien hymyä. Pieni ristiriitaisuus on seksikästä. Mutta, kuten Gary Snyder sanoo, ole kuuluisa viiden mailin säteellä. Ole kuuluisa hylättyjen rakennusten välissä kasvavalle hennolle heinikolle, ole kuuluisa sille tietylle kottaraisen pesälle kukkulan takana. Se on eräänlaista höyhenpeitteistä sankaruutta ja samalla hempeä tapa ilmaista omaa haluamme tulla tämän maailman todistamiksi.

Tähän ei ole mitään nopeaa reittiä ja vain vähän selkeitä askeleita. Se on kuitenkin elämänmittainen pesti ja kuinka usein nykyään kuulee moisesta? Kuten vanhimmat sanovat: ”Jos et ole saanut syödäksesi, muutu leiväksi.”

Joskus tämän paikkaan juurtumisen on oltava vähemmän fyysistä ja enemmän mielikuvituksellista. Jotkut paikat ovat meidän kannaltamme vihonviimeisiä. Elämä on usein rankkaa. Jos näin on, voit etsiä ”kätkettyä maata” – uniaikaa. Se on lumisen tundran, irlantilaisten kalastajakylien ja turbaanipäisten maagikoiden paikka, ontoissa puissa asuvien tummasilmäisten tyttöjen, laulavien leopardien ja muinaisten skottilaisten niittyjen lohikäärmelinjoja kulkevien tiibetiläisten astrologien paikka. Ennen kuin löydät oman fyysisen paikkasi, voit oleskella siellä aina kun mahdollista. Minä asuin siellä vuosikaupalla.

Meillä päin sanotaan, että tämän maan vieressä on Sídhen maa – keijujen maa. Sinne päästäkseen on ylitettävä savea. Sen tuolla puolen on Monivärinen maa. Siellä tulet ylittämään vettä. Seuraavana on Ihmeiden maa. Siellä on tulen vuoro. Mutta kaikkien noiden tuolla puolen on Lupausten maa. Sinne päästäksesi sinun on kuljettava tarinoiden suloisella henkäyksellä. Tapaan sinut siellä.

©Martin Shaw 2019. Katkelma teoksesta Wolf Milk: Chthonic Memory in the Deep Wild (Cista Mystica Press). Käännetty ja julkaistu tekijän luvalla.

Tri Martin Shaw on arvostettu mytologian opettaja. Hän on kirjoittanut aiheesta lukuisia palkittuja kirjoja sekä edistänyt mytologian ja suullisen kulttuurin opetusta mm. Stanfordin yliopistossa. Hän on myös Westcountry School of Mythin johtaja. Hän on toiminut myös siirtymäriittioppaana, kirjoittajana ja kääntäjänä.

Lisää Martin Shaw’n työstä:

cistamystica.com | drmartinshaw.com | schoolofmyth.com