Teksti Tom Pesch ja Tiina Ollila

Julkaistu Elonkehässä 4/21.

Satakunta vuotta sitten ihmiskunta oli uuden tilanteen edessä. Ensimmäisessä maailmansodassa käytössä olleet konetuliaseet, panssarivaunut, lentopommit, taistelukaasut ja räjähtävät tykistöammukset olivat muuttaneet sodankäynnin luonnetta: ihminen kykeni nyt teknologian ansiosta tuhoamaan massoittain ihmisiä kerralla muutamien yksilöiden sijasta. Tarvittiin uusia ideoita, jotka suojelisivat ihmistä ihmiseltä. Luovuttamattoman ihmisoikeuden ajatus oli syntymässä, ja tämän ajatuksen suojaksi perustettiin Kansainliitto.

Siihen saakka ihmisoikeuksilla oli tarkoitettu lähinnä uskonnonvapautta ja suojaa orjuudelta. Westfalenin rauhansopimuksessa vuonna 1648 kolmekymmenvuotisen sodan osapuolet pääsivät sopuun siitä, että Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella oli sallittua harjoittaa sekä katolista että protestanttista uskoa ilman pelkoa vainotuksi tulemisesta. Tämä uskonvapauden pykälä tuntuu nykyään itsestään selvältä läntisten yhteiskuntien perusperiaatteelta, mutta 1600-luvulla se oli vielä uutta ja radikaalia ajattelua, joka vaati syntyäkseen pitkän sodankäynnin eri uskontokuntien kesken.

Orjuus kiellettiin Euroopassa vuonna 1815 ja Yhdysvalloissa vuonna 1862. Tuohon saakka Euroopassa oli pidetty normaalina ja hyväksyttävänä, että ihmisrotujen välillä vallitsi jonkinlainen luonnollinen hierarkia. Valkoiset eurooppalaiset kokivat, että heillä oli jumalalta saatu oikeutus orjuuttaa muun värisiä ihmisiä ja käyttää heitä taloudellisten intressiensä tukemiseksi. Yhdysvaltojen maatalousvaltaisten etelävaltioiden talous pyöri pitkälti orjuuden voimalla. Teollistuneiden pohjoisvaltioiden talous toimi mainiosti ilman orjiakin, ja heidän näkökulmastaan orjuus alkoi näyttää eettisesti kyseenalaiselta. Jo Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa oli todettu, että kaikki ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisia. Vasta sisällissodan jälkeen sen tulkittiin koskevan myös Afrikasta väkipakolla tuotuja orjia.

Pian Kansainliiton perustamisen jälkeen maailmassa luisuttiin vielä suurempaan inhimilliseen katastrofiin. Toisen maailmansodan jälkeen tarve ihmisoikeuksien määrittelyyn kävi vielä selvemmäksi, sillä ihmiskunnan kyky teollisen mittakaavan tuhoamiseen siihen tarkoitukseen perustetuilla tuhoamisleireillä ja atomipommeilla oli säikäyttänyt kaikki. Vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien julistukseen perustuu pitkälti koko globalisoitunut maailmanjärjestys. Maailmassa, jossa ihmiset siirtyvät valtiosta, mantereesta ja yhteiskunnasta toiseen tarvitaan perustavanlaatuinen ihmisyyden tunnustus. Se tarvittiin, jotta yhdenkään perusoikeudet eivät voisi mennä toisen perusoikeuksien edelle. Perusoikeudet ovat riippumattomia sukupuolesta, ihonväristä, etnisestä taustasta, uskonnosta ja muista ominaisuuksista.

1900-luvun mittaan törmäsimme kokonaan uudenlaiseen ongelmaan: teollistunut yhteiskunta kykeni vaikuttamaan paikallisesti ympäristöön vahingollisella tavalla. Pilaantuneet vesistöt, happosateet ja maaperän pintaeroosio olivat paikallisia ympäristöongelmia. Ratkaisuiksikin keksittiin paikallisia keinoja: tehtaille asetettiin päästörajoituksia, myrkyllisiä aineita kiellettiin ja maatalouden sääntelyä lisättiin.

2000-luvulla olemme joutuneet toteamaan, että ympäristöongelmien mittakaava on täysin toista kuin ennen. Ensimmäinen globaalin mittakaavan ympäristöongelma oli otsonikato, johon heräsimme 1980-luvun lopulla. Ratkaisukin keksittiin: meidän tarvitsi vain lopettaa ponnekaasujen syytäminen ilmakehään. Maailma kykeni kansainvälisellä sopimuksella vuonna 1988 kieltämään ponnekaasujen käytön. Otsonikerros on vähitellen alkanut palautua ennalleen.

Ilmastonmuutos, lajikato, merien happamoituminen, mikromuoviongelma sekä typen ja fosforin kierron häiriöt ovat planetaarisen kokoluokan ympäristöongelmia, joiden edessä ponnekaasujen kieltosopimus tuntuu laihalta voitolta. Ilmastosopimukset epäonnistuvat kasvihuonekaasupäästöjen hillitsemisessä vuosikymmenestä toiseen, ja lajikadon estämiseksi olemme vasta aloittamassa samanlaista kansainvälisten sopimusten prosessia. Ehkä käsityksemme ongelmien luonteesta onkin täysin väärä. Kuinka paljon elämän keskinäisriippuvaista verkostoa voidaan suojella ylhäältä alaspäin?

Mitä suojelemme, kun suojelemme luontoa?

Ensimmäisen ydinaseen arkkitehti Robert Oppenheimer totesi ydinräjähdyksen nähdessään, että hänestä on tullut itse kuolema. Hän ymmärsi, että mahdollistaessaan ydinpommin hän mahdollisti oman lajinsa, myös itsensä kuoleman. Tämän ymmärryksestä kehittyi myöhemmin ydinsulkusopimus, halu estää ydinaseiden leviäminen. Ihmiskunta kykeni itsesuojeluun pakon edessä.

Eläinpopulaatiot hupenevat nyt vauhdilla, mitä voi planeetan näkökulmasta hyvin verrata räjähdykseen. Kokonaisia lajeja katoaa ikuisiksi ajoiksi ihmistoiminnan levittäytyessä luonnontilaisten alueiden kustannuksella ja ilmakehän lämmetessä fossiilisten polttoaineiden vuoksi. Tärkeimpiä ilmastonmuutoksen ja lajikadon aiheuttajia on eläintuotanto, joka vaatiessaan paljon resursseja ja fossiilisia polttoaineita vie elintilaa luonnonvaraisilta eläimiltä ja niiden elinalueilta. Tällä hetkellä Suomessa pelkästään teurastamoissa tapetaan yli 82 miljoonaa eläintä vuosittain. Mukana luvussa eivät ole tuotannossa kuolleet eivätkä kalat.

Luonnonsuojeluliike on perinteisesti samastanut luonnonsuojelun ja eläimet, mutta ihmisten käsitys nykymuotoisen eläinten tehotuotannon mittakaavasta ja vaikutuksista on jäänyt puutteelliseksi. Syväekologiset arvot eivät ole saaneet jalansijaa. Monet puhuvat jopa ympäristöstä ja luontokadosta, mutta eläimistä ja luonnonsuojeluliikkeen eläinoikeusaukosta harvemmin. Entä jos uskaltaudummekin katsomaan kokonaisten eläinpopulaatioiden sijasta yksilöitä?

Syväekologiassa muiden lajien – koko luonnon – arvo ei perustu ihmisen näkökulmaan, vaan kaikelle elolliselle tunnustetaan oma itseisarvo, joka on riippumaton ihmisen olemassaolosta. Silti tätä itseisarvoa ei ole onnistuttu käytännön teoissa kunnioittamaan eikä sitä ole vahvistettu lainsäädännössä. Moraalinen kompassimme on tällä hetkellä kovin sekaisin, mitä tulee eläinkysymyksiin. Tällä hetkellä perusoikeuksien osalta eläinten suoja on hyvin kapea-alaista; perustuslain 20 §:n 1 momentissa säädetty vastuu luonnosta, sen monimuotoisuudesta ja ympäristöstä voi ajatella kattavan korkeintaan villieläimet. Käytännön politiikassa villieläimetkin luokitellaan säilytettäviin, uhanalaisiin tai hävitettäviin lajin mukaisesti. Luonnonsuojelu voi yhä tarkoittaa tiettyjen lajien edustajien tappamista, huvimetsästyksen sallimista tai kalojen syömistä. Vieraslajisiksi tuomittuja yksilöitä jahdataan luonnonsuojelun nimissä. Luonnonsuojelija suojelee intohimoisesti luontoa, mutta tulee samalla määritelleeksi tavoiteltavan, alkuperäisen ja suojelun arvoisen luonnon.

Onko talousmetsässä elävä orava vähemmän tärkeä kuin luonnonsuojelualueella elävä? Onko uhanalaiseen lajiin kuuluva liito-orava arvokkaampi kuin tuiki tavallinen lähiöorava? Onko luonnonsuojelualueen kuusi tärkeämpi kuin kerrostalon pihakuusi? Millä perusteella tuomitsemme kokonaisen lajin kaikki edustajat tuholaisiksi? Millä oikeudella tuomitsemme yhden eläimen koko elämän mittaiseen vankeuteen, pakkosiittämiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan samalla kun suojelemme toisen eläimen koko idyllisen elinympäristön ihmistoiminnalta? Luonnonsuojelijalla ei ole tässä maailmanajassa varaa eristää itseään keskusteluista, jotka koskevat luonnonvaraisten eläinten ahdinkoa ja tuotantoon kasvatettujen eläinten tehotuotantoa – ja nämä asiat eivät ole erillisiä vaan kytkeytyvät yhteen. Eläin- ja luontosuhteemme ristiriita on huutava, mutta kuuleeko eläimen ääntä kukaan?

Se, että jaamme luonnon ja ihmisen toisistaan erilleen ja erotamme itsemme toisista eläinlajeista, kertoo siitä, että uskomme edelleen olevamme jotenkin erityisiä: ravintoketjun huippuja ja luomakunnan kruunuja. Olemme ottaneet itsellemme oikeuden sanella kuka saa elää ja kuolla, ja kuka joutuu luovuttamaan ruumiinsa meille ruoaksemme, vaatteiksemme ja nautinnoksemme. Onneksi tästä yhdistetystä kuninkaan, ylituomarin, teloittajan ja vanginvartijan roolista voi vapautua. Eläinten käyttö ei enää ole helposti perusteltavissa, sillä eläimetön kuluttaminen tulee vuosi vuodelta helpommaksi.

Elämän kunnioittamisen on tarkoitettava myös eläinyksilöiden suojelua

Uuteen eläinlakiin ollaan lisäämässä hyvinvoinnin henkeä: lain nimi vaihtuu eläinsuojelulaista eläinten hyvinvointilaiksi. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan? Jo nykyisen eläinsuojelulain tarkoituksena on suojella eläimiä kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta sekä edistää eläinten hyvinvointia ja hyvää kohtelua ja kunnioitusta. Uudistus on merkittävä hanke, sillä eläinsuojelulaki koskee periaatteessa kaikkia eläimiä. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:ssa on linjattu, että ”uudistettavan eläinsuojelulain tulee olla maailman paras eläinsuojelulaki, joka huomioi sekä tuotantoeläinten että maatalousyrittäjien hyvinvoinnin ja varmistaa kotimaisen maataloustuotannon jatkuvuuden”. Yhtälö on mahdoton: laki ei voi olla samaan aikaan paras tuottajien rahapussin ja eläinten kannalta.

Kasvissyönnin terveys- ja ympäristöargumentit ovat julkisessa puheessa vieläkin keskiössä, kun taas moraaliargumentit ja eläinten käyttämättömyysajattelu pysyvät akateemisissa julkaisuissa ja satunnaisina mainintoina tai blogiteksteinä suuren yleisön tavoittamattomissa. Puutteellisten ja ristiriitaisten eläinsuojelulakien ja vegaanisten einesten lisäksi eläinkunta tarvitsee lakiin kirjattuja eläinoikeuksia. Yhteiskunta voi olla eettisesti ja ekologisesti kestävä vasta sitten, kun eläinten hyväksikäyttö, vangitseminen ja niihin kohdistuva väkivalta on lähtökohtaisesti kielletty, ja kun eläinten oikeudet elää vapaina omissa kodeissaan on turvattu. Eläinten kotejahan ovat luonnontilaiset paikat, niin rakennetuissa kuin rakentamattomissakin ympäristöissä, jotka tehokkuuteen ja ylisuorittamiseen taipuvainen kulttuurimme pyrkii hävittämään sivilisaation voittokulun tieltä.

Suomen eläinoikeusjuristien tekemä kampanja syksyllä 2020 eläinten perusoikeuksien puolesta oli tarpeellinen alku uudenlaiselle keskustelulle. Eläinoikeusjuristit ja eläinoikeusajattelijat tietävät, että eläinsuojelulaki ei suojele eläimiä eikä luonnonsuojelulaki luontoa. On mentävä pidemmälle, kurkotettava tulevaisuuksiin, jossa sortavia rakenteita puretaan ja ekokriisi ratkaistaan yhtäaikaisesti. Eläinten perusoikeuksista keskustelu vie ajattelun pakostikin hyppäyksittäin eteenpäin, sillä ajatus eläimistä, itseisarvosta ja vaihtoehtoisista tulevaisuuksista on monilla valtaapitävillä vähäisissä kantimissa.

Lajien rauhanomainen rinnakkaiselo voi toteutua vain, jos myönnämme kaikilla eläinyksilöillä olevan perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia oikeuksia hieman ihmisten perusoikeuksien tapaan. Eläimet vain tarvitsevat omat perusoikeutensa, ei tietenkään ihmisten perusoikeuksia. Terveys- ja ympäristöargumentit täytyy toki pitää suojelupuheissa työkalupakissa mukana, mutta myös moraalista ja lainsäädännön muuttamisesta on puhuttava. Työhön tarvitaan luonnonsuojeluliikettä ja puhetta eläinoikeuksista – kaikkea mikä edistää eläinten käyttämättömyyttä, elonkehän suojelua ja välttämättömien muutosten sisäänajamista. Nykyinen ihmisen aiheuttama häiriö ei-inhimilliselle elämälle ja muunlajisille eläimille on kohtuuton. On tärkeää suojella kokonaisia ekosysteemejä ja elinympäristöjä, mutta suojelun keskiössä tulee olla yksilöt, joiden oikeudesta lajityypilliseen elämään ja elinympäristöön on kysymys.