Teksti Jani Pulkki

Kasvatuksella tavoitellaan hyveitä, eli moraalisesti arvostettujen luonteenpiirteiden kehitystä. Nyt huomiota on kiinnitettävä erityisesti ekologisiin ja sosiaalisiin hyveisiin, sillä ekologisesti haitallinen toiminta paaduttaa omatuntoamme ja tekee elämästämme epämukavaa. Ekologista jälleenrakennusta edistävän kasvatuksen on ymmärrettävä ympäristöhyve-etiikkaa sekä omatunnon tärkeys moraaliselle toiminnalle.

Kasvatuksella tavoitellaan kasvatuspäämääriä, joita voidaan kuvata myös hyveiksi. Ekososiaalista kasvatusfilosofiaa pohtineena tutkijana minua kiinnostavat elämää edistävät ja ylläpitävät hyveet. Ainakin Platonin Valtio -teoksesta (n. 375 eaa.) alkaen on ollut tavallista ajatella, että kansalaisia tulee kasvattaa hyveellisyyteen. Valistusajasta alkaneen tieteellistymisen, rationalisoitumisen ja maallistumisen myötä hyve-etiikka meni kuitenkin pitkäksi ajaksi pois muodista. 1900-luvun jälkipuolelta alkaen hyve-etiikan tutkimus on noussut jälleen akateemisen kiinnostuksen kohteeksi. Ekokriisien myötä on havahduttu myös pohtimaan, millaisten luonteenhyveiden omaksuminen edistää elämää ja elämän tuhoamisen välttämistä.

Ympäristöhyve-etiikka (environmental virtue ethics) on moraalifilosofian alaan kuuluva tutkimussuuntaus, jossa tarkastellaan elämän ylläpitämisen kannalta keskeisiä hyveitä ja paheita¹. Varhaisia ympäristöhyveitä tarkastelleita ajattelijoita voidaan mainita esimerkiksi Henry Thoreau, Aldo Leopold, Rachel Carson, Thomas Hill ja Louke van Wensveen². Yhteen ajattelijaan keskittymisen sijaan pohdin ympäristöhyve-etiikkaa etenkin ekososiaalisen kasvatusfilosofian näkökulmasta. Myös kasvatus, itsekasvatus, koulutus, sosialisaatio, oppiminen ja muut vastaavat kuuluvat siihen ekologiseen ja sosiaaliseen aineenvaihduntaan³, joita voidaan tarkastella ekokriisien taustalla.

Hyveistä ja ympäristöhyve-etiikasta

Hyveillä tarkoitetaan sosiaalisesti arvostettuja moraalisia luonteenpiirteitä⁴. Pahe on hyveen vastakohta, eli sellainen luonteenpiirre, jota tietyssä yhteisössä pidetään moraalisesti ongelmallisena. Kasvatuskeskusteluissa koulutus nähdään vakioratkaisuna erilaisiin ongelmiin ja lähtökohtaoletuksena on hyveiden edistäminen.

Syväekologille ei ole yllätys, että koulukin on osa sitä kapitalistista valtiokoneistoa ja elämäntapaa, joka ekokriisit on tuottanut. Ansiokkaita edistysaskelia ekososiaalisessa sivistyksessä ja ympäristökasvatuksessa ottanut koulujärjestelmämme hyötyisi aikaisempaa vahvemmasta ympäristöhyve-eettisestä ajattelusta. Ympäristöhyve-eettisessä pohdinnassa voidaan yhdistää kasvatuksen päämäärien, hyvän ja merkityksellisen elämän sekä ekososiaalisen kestävyyden pohdinnat.

Ympäristöhyve-etiikka yllyttää pohtimaan, millaisia ihmisiä meidän tulisi kasvattaa, jotta olisimme maapallon elonyhteisön hyviä jäseniä. Pakettiratkaisuja ei taida olla. Tarvitaan monenlaisia ihmisiä, joilla on vaihtelevia tietoja, taitoja, tunteita, tahtoa, aistillisuutta ja niin edelleen – puhumattakaan riittävästä vapaudesta elää omannäköistä ja omatunnon mukaista elämää⁵. Hyve-etiikka ei ole toisin sanoen universaalia eli yleismaailmallista, mistä monia länsimaisia moraaliteorioita on kritisoitu⁶.

Hyve-etiikkaakin voidaan väärinkäyttää, jos esimerkiksi uskonnolliset auktoriteetit tai Elon Muskin ja Mark Zuckerbergin tapaiset superrikkaat manipuloivat julkista keskustelua tai saavat muuten liiaksi valtaa hyvekeskustelussa. Toisaalta aktiiviset kansalaiset eivät ole vailla valtaa hyve-eettisessä keskustelussa, kuten Suomussalmen Hukkajoen raakkutuho kesällä 2024 osoitti. Ehkä aikaisemmin ympäristörikoksiin väheksyen suhtautunut henkilö muistaa tapauksen herättämän pahennuksen ja lailliset seuraamukset vastaavia toimia suunnitellessaan.

BIOS-tutkimusryhmän peräänkuuluttama ekologinen jälleenrakennus edellyttää kansalaisilta taitoja, tietoja ja tietynlaisia ominaisuuksia: siispä myös hyveitä ja hyveisiin kasvattamista. Kasvatus suuntautuu aina hyveisiin, vaikka kasvatuskeskustelussa haluttaisiin välttää vanhoilta kuulostavia arvosidonnaisia hyvekäsitteitä. Jos torjumme hyveet tieteellisten arvoneutraalien sanankäänteiden hyväksi, voimme tahtomattamme pönkittää kapitalistisen teollisuusyhteiskunnan oikeutta toimia haitallisin tavoin.

Luvan- ja anteeksipyynnöt

Tulevassa kirjassani Ekososiaalisen kasvatusfilosofian kysymyksiä⁷ kuvaan modernin luontosuhteen kasvatuksellismoraalista ydinongelmaa seuraavasti: lapsuudessa opitut perushyveet, luvan pyytäminen toiselta otettaessa sekä anteeksi pyytäminen väärin tehdessä, jäävät aikuiseksi varttuessa kovin vähälle huomiolle suhteessa ei-inhimillisiin luontokappaleisiin. Luvan- ja anteeksipyynnöt ovat Antti Salmisen ja Tere Vadénin mukaan perinteiseen ekologiseen tietoon kuuluvaa jatkuvuuden hallintaa, joka fossiilikapitalistisessa teollisuusyhteiskunnassa on heikolla tolalla⁸.

Luontoa on kuvattu valistuksen jälkeisen tieteen ja talouden maailmassa moraalisesti neutraaleilla käsitteillä, ja edistyksen ideaaliin liittyvä usko loputtomaan kasvuun sekä energian riittävyyteen oli pitkään horjumaton. Carolyn Merchantin The Death of Nature -teos vuodelta 1980 kuvasi kehitystä, jonka myötä luonnosta tuli periaatteessa elottomien raaka-aineiden varasto.

Vierasperäiset ja moraalisesti neutraalit sanat, kuten ”resurssi”, liudentavat luonnon hyödyntämisen esteitä. Tällaisia esteitä ovat esimerkiksi kotiseuturakkaus, yhteenkuuluvuuden tunne ja hoivamentaliteetti – ja kaikkia näitä voidaan pitää ympäristöhyveinä. Resurssien ottaminen ei edellytä luvan pyytämistä tai toiminnan oikeutuksen pohtimista. Ottamista ja käyttämistä pidetään suorastaan moraalisesti kiitettävänä jalostamisena, kun luomakunnanruhtinasihminen lisää työllä ja kekseliäisyydellään raa’an aineen arvoa.

Ajatus siitä, että voimme käyttää luontoa vapaasti ja pidäkkeettä, on johtanut tuhoon ja riistoon. Tämä vaivaa myös monen sellaisen ihmisen omaatuntoa, joka uusklassisen taloustieteen tapaan uskoo ihmisen ahneen ja itsekkäänkin toiminnan tuottavan tarkoittamattomana sivutuotteenaan yleistä hyvää. Monet alkuperäiskansat ovat osanneet pyytää lupaa ja anteeksi luonnosta otettaessa ja osoittaa arvostusta ja kiitollisuutta. Modernin itseymmärryksessä tällainen torjutaan primitiivisenä taikauskona.

Ekososiaalisen kasvatusfilosofian ja ekososiaalisen hyve-etiikan käsitteillä olen painottanut sosiaalisen ja ekologisen aineenvaihdunnan toisiinsa kietoutumista, samaan tapaan kuin esimerkiksi BIOS-tutkimusryhmä. Tere Vadénin ja Ville Lähteen podcast-keskusteluissa ”Elämä” ja ”Aineenvaihdunta”⁹ kuvataan sitä, että ”kaikki liittyy kaikkeen” yleisellä ja abstraktilla tasolla. Mutta kaiken liittyminen kaikkeen tai perhosefekti jää heidän mukaansa varsin yleiselle tasolle, eikä anna kovin konkreettisia ohjeita ympäristöongelmien ratkaisuihin.

Tutkijat korostavat, että yleisen tason tarkastelulle on paikkansa, mutta ihmisen sosiaalis-ekologinen aineenvaihdunta on samaan aikaan ajallista ja paikallista ja monimutkaista. Moderni tilanne, jossa resurssin tapaisiin arvoneutraaleihin käsitteisiin kätkeytyy moraalisia paheita, on osa sitä ekologista ja sosiaalista aineenvaihduntaa, johon kasvatus, koulutus ja henkinen kulttuurikin liittyvät.

Se, että työelämässä meidän odotetaan torjuvan omatuntomme kolkutukset toisten ihmisten tai muiden lajien piittaamattoman kohtelun tapauksissa, kovettaa moraalista luonnettamme. Modernissa teollisuusyhteiskunnassa ja sen kilpailukäytännöissä on paljon enemmän omatuntoamme paaduttavia piirteitä kuin yleensä ymmärretään¹⁰. Näistä olisi keskusteltava hyvän elämän, hyvän kasvatuksen sekä ympäristöhyveiden edistämiseksi.

Ekososiaalisen omatunnon kasvatus?

Kun pohditaan ympäristöhyveitä, omatunnon toiminta on nähtävä erityisen tärkeänä ja vaalittavana asiana ja sen ”kasvatus” on oma problematiikkansa. Olen puhunut ekososiaalisesta omatunnosta, joka käsitteellistää vaatimuksen tukea ihmisen sisäistä moraalia ilman että ihmisestä tuotetaan kilpailukyky- tai tehokkuussubjektia työelämää ja vientiteollisuutta varten¹¹. Mohandas Gandhi osoitti väkivallattoman vastarinnan yhteydessä, että omatunnon ”hiljainen pieni ääni” voi saada aikaan suuria asioita¹².

Lupaa ja anteeksi pyytelemätön mielenlaatu, siis modernin kulttuurin moraalipaatumus suhteessa luontoon, liittyy ainakin järkikeskeisyyteen, eli logosentrismiin, millä on aatehistoriassamme vahva sija. Varhaiskasvatuksessa opetetaan ja opitaan pyytämään lupaa ja anteeksi (eko)sosiaalisen elämän perustaitoina. Ihmisen varttuessa kuitenkin painottuvat tiedot, taidot sekä järki, eikä välttämättä se, mitä hyvää tai pahaa tiedoilla ja taidoilla tehdään. Liian yksipuolista tietopainotusta voidaan moittia myös epistemofilian käsitteellä. Esimerkiksi sammakoiden auki leikkaamiset kouluissa kuvastavat fetissinomaista suhtautumista tietoon, kun kuvista oppimisen sijaan tarvitaan ilmeisesti verta koko luokan käsiin. Tällainen epistemofilinen suhtautuminen tietoon kovettaa ihmisen moraalisia herkkyyksiä. Tällaisen sosialisaation tai ”kasvatuksen” myötä ihminen voi tottua pitämään omatunnon viestejä ahdistuksestaan huolimatta vähämerkityksellisinä.

Tieto on tärkeää, mutta eri ihmiset ovat tiedoille eri tavoin kypsiä vaihtelevissa elämänvaiheissaan. Christopher Nolanin elokuvassa Oppenheimer (2023) katsojalle esitettiin ydinaikakauden tutkijoita mietityttänyt kysymyksen: onko ihminen vielä valmis ydinvoimaa koskevalle tiedolle ja teknologialle? Tietäminen ei edellytä vain lisää faktojen ymmärtämistä ja muistamista, vaan kypsyyttä käsitellä ja käyttää tietoa rakentavasti sekä integroida se omaan maailmankuvaan sekä toimintaan. Kuten Frankfurtin kriittinen koulukunta totesi 1900-luvusta, tietoa ja järkeä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan. Gandhille totuudellisuus edellyttää juuri moraalista kypsyyttä¹³.

Tiedollisesti kypsäksi

Ympäristöfilosofi Vesa Jaaksi opetti minulle filosofian perusopinnoissa, että informaatio on kuin puhelinluettelon nimet ja numerot. Tietoa puhelinnumerosta tulee silloin, kun haluan kommunikoida henkilökohtaisesti tietyn ihmisen kanssa. Informaation pitää olla minulle merkityksellistä, jotta se on tietoa. Totuus ei ole vain paikkaansa pitäviä tietoja, vaan se koskettaa ihmisen syvempää ydintä¹⁴.

Gandhi ymmärsi, että tunteet (tai sentimentaalisuus) eivät ole tiedon esteitä, vaan totuudentunto oikeastaan edellyttää omakohtaista sisäistä ääntä, jota kutsutaan omatunnoksi. Totuuteen voidaan liittää sellaisia käsitteitä kuin totuudentaju, totuudentunto sekä omatunto.

Siinäpä kasvattajille pohdittavaa: miten kasvattaa kypsyyttä tiedolle ja herkistää omatuntoa? Tunne- ja vuorovaikutustaitoja on alettu painottaa steinerpedagogiikan lisäksi valtavirran koulukasvatuksessa. Tiedollinen kypsymättömyys on kuitenkin arkipäivää myös akateemisessa keskustelussa, kun epämukavuutta herättävä keskustelunaihe torjutaan suoralta kädeltä metafysiikkana, ituhippeytenä tai esoteriana. Akateemiseen kapitalismiin ajautuneella yliopistolaitoksellakin olisi peiliin katsominen, jottei rahoittajien miellyttäminen olisi tärkeämpää kuin vilpitön totuuden tavoittelu. Tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kun tieteessä tietoa saavutetaan tieteellisiä metodeita seuraamalla, Gandhille totuus oli ennen kaikkea pyrintö, johon liittyi henkinen kehitysprosessi. Totuuteen suuntautuvassa kehitysprosessissa tieto ja ymmärrys integroituu ihmisen kokonaispersoonaan ja toimintatapoihin¹⁵. Tiedon sisäistäminen, ymmärtäminen sekä sen integrointi kokonaispersoonallisuuteen vaatii reflektiota, aikaa ja vaivaa, eli omakohtaista ja syvähenkistä suhdetta totuuteen. Pelkkä metodien seuraaminen ei riitä. Gandhi painotti sitä, että tiedon pitää nimenomaan näkyä omassa toiminnassa, mitä voidaan pitää keskeisenä ympäristöhyveenä.

Ekososiaalisesta omatunnosta puhuessani olen käyttänyt paria muutakin vanhalta kuulostavaa, mutta mielestäni ajankohtaista käsitettä: tunnonvarmuus ja tunnonrauha. Tunnonvarmuuden kokemus kuuluu (eko)individuaatioon¹⁶, eli ihmisen oman ainutkertaisen elämänpolun ja itseyden kehitysprosessiin ekologisissa rajoissa. Tunnonvarmuus kuuluu tiedolliseen kypsymiseen, ja se tuottaa tunnonrauhaa siitä, että on itselle sopivalla elämänpolulla. Puhun ekoindividuaatiosta koska kasvattajien on hyvä kuvitella ja edistää yksilöllisiä elämänpolkuja, joissa yhdistyy hyvä ja merkityksellinen elämä sekä ekologinen jälleenrakennus. Ympäristöhyve-etiikasta voidaan saada virikkeitä erilaisiin tapoihin yhdistää hyvää ja mielekästä elämää, vapaata itsemääräytymistä¹⁷ sekä ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita.

Lähdeviitteet:

1 Jani Pulkki (2021). ”Ekososiaalinen hyve-etiikka”. Aikuiskasvatus, 41(2), 102–112. https://doi.org/10.33336/aik.109320

2 Ronald Sandler (2013). ”Environmental Virtue Ethics”. Teoksessa H. Lafollette (toim.) International Encyclopedia of Ethics. https://doi.org/10.1002/9781444367072.wbiee090

3 BIOS-tutkimusryhmä: 12 käsitettä maailmasta -podcast. Jakso 2: ”Aineenvaihdunta”. https://bios.fi/12-kasitetta-maailmasta/.

4 Alasdair MacIntyre (2004). Hyveiden jäljillä. Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus.

5 Otin käyttöön ekoindividuaation käsitteen artikkelissa Jani Pulkki (2021): ”Ajatuksia ekoindividuaation kasvatusfilosofiasta”. Sosiaalipedagogiikka, 22, 43–62. Katso Antti Salmisen artikkeli (2016) ”Omavaraistava asubjektivaatio eli ei-inhimillinen egontuho fossiilimoderniteettia vastaan”. Elonkehä 3/2016.

6 Alasdair MacIntyre (2004). Hyveiden jäljillä. Moraaliteoreettinen tutkimus. Helsinki: Gaudeamus ja Francesco Varela (1999). Ethical Know-How: Action, Wisdom and Cognition. Stanford University Press

7 Julkaisija tai julkaisuajankohta ei vielä varmistunut.

8 Antti Salminen & Tere Vadén (2024): Merkitys ja ala-aine. Tampere: Niin & Näin.

9 BIOS-tutkimusryhmä: 12 käsitettä maailmasta -podcast. https://bios.fi/12-kasitetta-maailmasta/

10 Jani Pulkki (2017): Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Hyveitä 2000-luvulle. Tampere University Press.

11 Jani Pulkki (2020): ”Varsinainen minä ja henkisyys ekososiaalisen kasvatusfilosofian aspekteina”. Kasvatus 51 (3), 302–316

12 Unto Tähtinen (2015): Gandhi. Helsinki, Into kustannus, s.57–59.

13 Unto Tähtinen 2015 s. 49–83.

14 Jani Pulkki 2020.

15 Unto Tähtinen 2015 luku 3.

16 Jani Pulkki (2021): ”Ajatuksia ekoindividuaation kasvatusfilosofiasta”. Sosiaalipedagogiikka, 22, 43–62

17 Jani Pulkki & Sami Keto (2022): ”Ecosocial Autonomy as an Educational Ideal”. Relations. Beyond Anthropocentrism, [S.l.], v. 10, n. 2, p. 75–90. Edelliset kaksi käsitettä, ekoindividuaatio sekä ekososiaalinen autonomia liittyvät läheisesti toisiinsa ja ovat osa ekososiaalista kasvatusfilosofiaani.