Teksti: Panu Kunttu. Kirjoittaja on maatalous- ja metsätieteiden tohtori ja metsäasiantuntija. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Elonkehän numerossa 4/17.

Metsänkäsittelyä ja -hallintoa koskeva lainsäädäntö kehittyi 1800-luvun kuluessa pyrkien lähinnä estämään metsän autioksi hävittämisen. Tukkipuustoon kohdistunut määrämittaharsinta oli 1800-luvulla tavallinen metsänkäsittelymenetelmä. Suomen ensimmäinen selluloosatehdas perusteettiin 1880, jolloin myös kuitupuulle alkoi olla kysyntää.

Vuonna 1900 valtionmetsäkomitea totesi mietinnössään, että metsän paljastaminen aukeaksi ei tule valtion metsissä kysymykseen, ja varovainen poiminta tai siemenpuuhakkuu säilyi hyvän metsänhoidon mallina aina 1910-luvulle. 1920-luvulta lähtien valtion ja muiden suurten maanomistajien metsiä alettiin käsitellä pääosin siemenpuuhakkuin.

Vuoden 1928 yksityismetsälaki edellytti metsänkäsittelyä, jossa luontainen uudistuminen ei vaarannu. Lain mukaan avohakkuu ja sitä seuraava metsänviljely tuli kyseeseen vain poikkeustapauksissa metsänhoitolautakunnan hyväksymän suunnitelman mukaisesti.

Puuntuotantoa aletaan tehostaa

1900-luvun alkupuolella metsänhoidon tutkimuksessa keskityttiin kehittämään metsän kasvattamista ja uudistamista puuntuotannon näkökulmasta tehokkaammin, saksalaisen metsänhoidon esimerkin mukaisesti. Aiemmin metsiä oli pyritty pääasiassa suojelemaan hävittäviltä hakkuilta, mutta valtion suhtautumisessa metsänhoitoon alkoi näkyä liiketaloudellista ajattelua.

Askelia nykysuuntaan otettiin vuodesta 1919 alkaen, jolloin Metsähallitus antoi uuden ohjeen valtion metsissä: nuoria metsiä tulisi alaharventaa ja metsikön uudistamisen tulisi tapahtua samanaikaisesti. Nämä toimenpiteet johtavat väistämättä päätehakkuuseen. Voimakkaimmin harsittuihin metsiköihin alettiin soveltaa avohakkuuta ja kylvöä, kun katsottiin, ettei luontainen uudistuminen enää onnistu.

Sota-aika tuo pakkohakkuut

Metsin käyttö voimistui vuosina 1940–47, jolloin oli voimassa laki velvoitehakkuista ensin polttopuuhuollon ja sodan jälkeen vielä teollisuuden raakapuun turvaamiseksi. Mittavista sotakorvauksista kolmasosa piti toimittaa puuna ja puujalosteina. Tämä nopeutti voimaperäisen metsänhoidon yleistymistä ja metsätalouden kehittäminen sai samaan aikaan vahvoja valtiovetoisen suunnitelmatalouden piirteitä.

Metsähallitus aloitti avohakkuukeskitykset 1946 ja Euroopan suurin avohakkuualue – 21 000 hehtaaria – hakattiin Pohjois-Pohjanmaalla 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Sotakorvaukset saatiin maksettua 1952, mutta Suomen jälleenrakentamisen ja asuttamistoiminnan aikana voimaperäinen metsänkäsittely oli tullut jäädäkseen. Metsäteollisuus kasvoi nopeasti ja avohakkuissa teollisuus sai huomattavan määrän halpaa raaka-ainetta kuitupuuna.

Harsintajulkilausuma muuttaa metsänhoidon suunnan

Eräs metsänhoitohistorian taitekohta on vuonna 1948 kuuden johtavan metsätutkijan ja -opettajan laatima julkilausuma, jossa he tuomitsivat paitsi määrämittaharsinnan niin myös varsinaisen harsinnan (poimintahakkuut) ja yläharvennukset. Heidän mukaansa harsinta on luonnonvastainen, Suomeen soveltumaton, huonosti tuottava, jäljellä jäävää puustoa vahingoittava ja geneettistä perimää heikentävä menetelmä, joka johtaa vajaatuottoiseen ja pilattuun metsään. Julkilausumassa kehotettiin ottamaan käyttöön siemen- ja suojuspuuhakkuut sekä alaharvennukset ja tasarakenteisena kasvattaminen.

Julkilausuman taustalla vaikutti puuntuotannon tehostamistoive ja piittaamattoman määrämittaharsinnan huono jälki, mutta siinä samalla tuomittiin koko poimintahakkuisiin perustuva eri-ikäisrakenteiskasvatus. Tämän paljon julkisuutta saaneen julkilausuman perusteella metsän jatkuva kasvatus estettiin vuosikymmeniksi.

Metsälakia aletaan tulkita yksipuolisesti

Yksityismetsätalouden ohjauksesta vastannut Keskusmetsäseura Tapio käytti metsälain väljää kirjausta metsänkasvatuksen tavasta hyväkseen ja järjesti syksyllä 1949 tilaisuuden, jossa parikymmentä metsäalan vaikuttajaa sopi metsälain luontaisen uudistamisen tiukemmasta tulkinnasta, joka ohjaisi vahvemmin avohakkuisiin. Eduskunta ohitettiin ja lakia ryhdyttiin tulkitsemaan ministeriön ja muiden metsäorganisaatioiden päätöksillä. Tätä tulkinnan muutosta metsäntutkija Lauri Vaara on pitänyt Suomen oikeushistorian suurimpana kansalaisten omistusoikeuteen kohdistuneena loukkauksena.

Vuonna 1952 Metla julkaisi Metsälehdessä vetoomuksen avohakkuiden ja istuttamisen puolesta – tosin vailla tieteellistä tutkimustietoa ja seuraavana vuonna metsänhoitolakikomitean mietinnössä todettiin puuntuotannon tehostamisen tavoite. Metsäsektori haki 1950-luvulla lisää oikeutusta avohakkuille ja viljelylle yksittäisistä tutkimuksista tai kokeiluista, joista tehdyt johtopäätökset olivat kyseenalaisia tai puutteellisia.

Metsänomistajilta viedään päätösvalta

Vuonna 1950 metsänomistajille tuli lain mukainen pakko kuulua metsänhoitoyhdistyksen jäseneksi. Näin metsänhoitoyhdistykset alkoivat suunnitella metsänkäsittelyä kaikissa yksityismetsissä. Kun metsänomistajat eivät halunneet alistua kannaltaan kielteiseen metsänhoidon muutokseen, niin se toi haasteita käräjille ja heitä tuomittiin metsänsä hävittämisestä, jolloin omaan metsään ei saanut enää koskea määräajan sisällä. Suurimmillaan tällaisten yksityismetsien määrä oli jopa 100 000 hehtaaria vuodessa.

Metsänviljelyä valtion rahalla

Vuonna 1964 astui voimaan laki metsänviljelyn edistämisestä ja 1965 käynnistettiin metsätalouden rahoitusohjelma MERA, joka kannusti valtion rahalla avohakkuisiin ja viljelyyn. Vuonna 1969 ehdotettiin jopa luontaisesta uudistamisesta luopumista kokonaan. Metsäntutkimuslaitoksen ylijohtaja Viljo Holopaisen 1960-luvulla alaan vaikuttava näkemys oli, että talonpoikainen yksityismetsätalous on Suomen metsätalouden suurin ongelma, josta tuli päästä eroon tekemällä yksityismetsistä riittävän suuria kokonaisuuksia.

Puunkorjuu koneellistui vauhdilla 1960-luvun kuluessa siirtyen metsäkoneille, jotka vaativat laajoja avohakkuualoja ympärivuotisesti. Samalla metsänhoitoyhdistykset, metsälautakunnat (metsäkeskukset) ja Tapio kasvattivat itselleen viljelymetsätaloudesta hyvän bisneksen metsänhoitopalveluilla ja taimikaupalla. 1980-luvulla piirimetsälautakunnat ja Tapio tuottivat yli 80 % yksityismetsissä käytettävistä taimista.

Kritiikki avohakkuita kohtaan voimistuu

Vallitseva voimaperäinen metsätalous kyseenalaistettiin 1970-luvulla, jolloin haastattelututkimuksen mukaan jopa 80 % kansalaisista suhtautui kriittisesti käytössä olleisiin metsänhoitomenetelmiin. Luonnonsuojeluliike kritisoi avohakkuita ja muuta voimaperäistä metsätaloutta 1960-luvulta alkaen, ja kritiikki voimistui vahvasti 1970-luvulla, jolloin avohakkuita tehtiin Suomessa suurimmillaan 161 000 hehtaaria vuodessa. Suomen luonnonsuojeluliiton metsäpoliittisessa ohjelmassa 1977 esitettiin vaihtoehtoja metsätalouden harjoittamiseen. Luontaisen uudistamisen osuus oli noina vuosina pudonnut alle 20 prosenttiin.

Myös Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK oli aktiivinen: järjestö kirjelmöi Tapiolle jo vuonna 1971 huolestaan yksipuolisen metsänviljelyn johdosta. Vuonna 1978 MTK arvosteli keskitettyä puunkorjuuta metsänomistajan talouden näkökulmasta: metsäteollisuus on tuonut suuret korjuukoneet, jotka tekevät suuret avohakkuut ja jonka jälkeen avohakkuut pitää uudistaa keinollisesti. Avohakkuuta seuraa maanomistajan kannalta pitkä ja kallis metsän uudistamisen ja hoidon vaihe. Kritiikistä huolimatta mitään muutosta ei tapahtunut.

Luonnonmukaisempaa metsänhoitoa vaatinut Suomen yksityismetsänomistajien keskusliitto pyysi vuonna 1980 Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) metsänhoidon professori Erkki Lähdettä kertomaan metsänhoidon vaihtoehdoista, jolloin hän käytti ensimmäistä kertaa termiä jatkuva kasvatus tarkoittaen metsän jatkuvasti peitteisenä säilyttävää metsänhoitoa. Esitelmä raivostutti muun muassa tehometsätalouden tunnetun puolestapuhujan Metlan metsänarvioimistieteen professori Kullervo Kuuselan. Tästä alkoi pitkä kamppailu jatkuvasta kasvatuksesta.

Jatkuvan kasvatuksen tutkiminen alkaa

Metsän peitteisenä säilyttävää metsänhoitoa esiteltiin alan suomalaisessa oppikirjassa vielä vuonna 1949, mutta sitten sen tutkiminen ja kehittäminen käytännössä loppuivat 30 vuodeksi. Luonnonmukaisen metsänhoidon koulukuntaa edustanut Erkki Lähde ehdotti Metlassa 1970-luvun lopulla luonnonmukaisia metsänkäsittelymenetelmiä sisältävää vertailevaa pitkäaikaistutkimusta. Ehdotus sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta Metlan hallituksen hyväksynnällä Lähde kollegoineen aloitti 1980-luvun alussa jatkuvaa ja jaksollista kasvatusta vertailevan tutkimuksen nimellä ”Metsänhoitotoimenpiteiden vaikutus metsäekosysteemin rakenteeseen”, joka myöhemmin nimettiin ”Varttuneen metsän metsänhoidollisen käsittelyn vaihtoehdot”.

Metlassa koettiin suurta epäluuloa tätä tutkimusta kohtaan. Metsäntutkimuksen ja metsäammattilaisten vankkumaton paradigma tuntui olevan, että jaksollinen kasvatus alaharvennuksineen, avohakkuineen ja istutuksineen olisi taloudellisin kasvatustapa, vaikka eri menetelmiä ei oltu edes vertailtavasti tutkittu.

Tehometsätaloutta kohtaan voimistunutta kritiikkiä metsäsektori yritti hillitä Metsän Vuosi 1983 -teemavuodella, mutta se tarjosi myös tilaisuuden nostaa metsänhoidon vaihtoehdot esille, kuten ”Tämä vihreä kullan maa” -kirjassa tehtiin jatkuva kasvatus mukaan lukien. Osana Mikkelin ekoläänihanketta Lähde kollegoineen laati Mikkelin ekoläänin vaihtoehtoiset käsittelymallit -julkaisun (1985), jonka tosin piirimetsälautakunta hautasi.

Metla lakkauttaa jatkuvan kasvatuksen tutkimuksen

Metlassa jatkuvan kasvatuksen tutkimus koettiin uhkaksi vallitsevalle metsänhoidon linjalle. Jatkuvan kasvatuksen tutkimushankkeesta teetettiin useita tarkastuksia – tavallisesti menetelmän puutteellisella tuntemuksella. Vuoden 1985 evaluoinnin epämääräisiin tuloksiin vedoten Metlan ylijohtaja Aarne Nyyssönen kielsi 1988 jatkuvan kasvatuksen tutkimuksen kenttäkokeiden perustamisen Metlan maille.

Lähteen mukaan Metlan johto oli tässä vaiheessa tietoinen jatkuvan kasvatuksen tutkimuksen hyvistä tuloksista, mutta koska menetelmä oli ilman tutkimusta jo julkisuudessa leimattu metsän vajaapuustoisuutta ja -tuottoisuutta edistäväksi, niin tilanne oli Metlalle kiusallinen.

Vuonna 1989 aloittanut Metlan ylijohtaja Eljas Pohtilan agendalla oli lopettaa jatkuvan kasvatuksen tutkimus. Pohtila määräsi jatkuvan kasvatuksen tutkimushankkeen jo kuudennen kerran tarkastettavaksi. Tarkastuksen suorittaneella tutkimusjohtaja Jari Parviaisella ei ollut alaan liittyvää asiantuntemusta ja hän oli etukäteen julkisuudessa ottanut kielteisen kannan menetelmään.

Koska tarkastuksen lopputulos oli jo ennalta päätetty, niin sen laadulla ei ollut väliä. Tarkastusraportin suosituksen mukaisesti Metlan hallitus päätti lopettaa tutkimuksen, vaikka hallituksen jäsenet eivät olleet tutustuneet hankkeen asiapapereihin, eivätkä kuulleet hankkeen tutkijoita.

Metlan johto osoitti jatkuvan kasvatuksen vastustajana tunnettu professori Kari Mielikäisen aloittamaan uudet tutkimukset jatkuvan kasvatuksen kohteilla, kuten myös valmistelemaan Lähteen ryhmälle kuuluneen Suomussalmen ekokunnan vaihtoehtoiset metsänhoidon mallit -tutkimuksen. Lähde pyysi turhaan maa- ja metsätalousministeriötä (MMM) puuttumaan Metlan hallinnon epäasialliseen toimintaan.

Lakkautuspäätöstä pönkitetään julkilausumin

Jatkuvan kasvatuksen tutkimushankkeen vainoaminen sai yhä oudompia piirteitä. Metlan johto vaikuttaa olleen liikkeellä suurella epävarmuudella ja heppoisin perustein. Lopettamistuomion antaneelle Parviaisen raportille haettiin nimittäin tukea Metlan henkilökuntayhdistyksiltä, Suomen Metsätieteelliseltä Seuralta ja Metlan professoriryhmittymältä, joita pyydettiin antamaan tarkastusraporttia tukeva julkilausuma.

Koska asia vaikutti kiistanalaiselta, niin Tutkijoiden ja kansanedustajien seuran (Tutkas) työryhmä perehtyi vielä asiaan, mutta se ei johtanut muutosehdotuksiin, joskin Eero Paloheimo (vihr) ei hyväksynyt työryhmän johtopäätöksiä, vaan totesi päätöksen perustuvan vain ennakkoluuloihin.

Tutkimushankkeen lopettamispäätöksestä huolimatta Lähde kollegoineen pystyi jatkamaan tutkimustaan, sillä he tekivät koealoilla myös muuta tutkimusta, eivätkä kaikki koealat sisältyneet tehtyyn tarkastukseen. Metlan johto tosin kielsi vuonna 1993 lähes koko Metlan henkilökuntaa liikkumaan koemetsissä ilman heidän lupaansa.

Metsälain tulkinta yhä ongelmana

Vuosikymmeniä voimassa ollut yleisluontoinen yksityismetsälaki takasi lakia valvoville organisaatioille yhä itsenäiset ja suvereenit tulkintamahdollisuudet. Tulkinnanvaraisuus oli luonut metsänhoitoa ohjanneille organisaatioille ylivallan yksityisten metsänomistajien metsiin. Oikeudenkäyntejä avohakkuusta ja viljelystä kieltäytyviä metsänomistajia vastaan käytiin yhä 1980-luvulla ja vasta vähitellen alkoi metsälain ja metsänhoito-ohjeiden väljemmän tulkinnan aika.

Voimakkaasti lisääntynyt arvostelu yksipuoliseen metsänkäsittelyn ohjaukseen sai aikaan sen, että keskusmetsälautakunta Tapio laati 1989 yksityismetsien metsänhoitosuositukset, joissa korostettiin metsänomistajien omien arvostusten tärkeyttä ja todettiin puuston kasvattamisen eri-ikäisenä mahdolliseksi joillain erikoiskohteilla. Käytäntöön nämä metsänhoitosuositukset siirtyivät hitaasti, sillä metsäammattilaisten muutosvastarinta oli suuri.

Muutos alkaa

Tutkimuksista riippuen 70–80 % suomalaisista suhtautui avohakkuisiin kielteisesti 1980-luvulla. Myös puolueissa alettiin havahtua ongelmaan ja SDP:n maaseutupoliittisessa ohjelmassa 1987 esitettiin metsien käsittelyn nykyistä vapaampaa ekologisten olosuhteiden ja metsänomistajien toivomusten mukaista metsänhoitoa.

Aika alkoi muuttua viimein myös Metlassa, sillä Metlan omassa julkaisusarjassa julkaistiin 1999 Erkki Lähteen, Olavi Laihon ja Yrjö Norokorven artikkeli ”Ekometsänhoidon perusteet ja mallit”. Tutkimusjohtaja Matti Kärkkäinen oli todennut, että sellaiselle on kysyntää, eikä Metlalla ole siihen liittyen mitään muuta esitettävää. Näin siitä huolimatta, että Kari Mielikäisen oli pitänyt jatkaa tutkimusta Lähteen ryhmältä kiellettyjen koekenttien parissa jo vuonna 1990.

Metsälaki uudistetaan

Ministeriöiden vuonna 1994 valmistuneessa metsätalouden ympäristöohjelmassa todettiin metsälainsäädännön päivitystarve, ja uusi metsälaki astui voimaan 1997. Se rakentui kuitenkin yhä lähestymistapaan, jossa metsää hakataan metsikkökohtaisesti, eikä jatkuva kasvatus vieläkään tullut lailliseksi. WWF kritisoi lakimuutosta, kun avohakkuita ei vieläkään rajoitettu.

Tosin metsälain erikoishakkuupykälä mahdollisti hakkuun kohteen erityisluonteen edellyttämällä tavalla. Tämän tapaista joustoa oli yksityismetsälakikomitea ehdottanut jo vuonna 1971, sekä niin ikään Metsätalouskomitea totesi asian ajankohtaiseksi vuonna 1981.

Metsälakiin liittyvissä poikkeuksissa, maa- ja metsätalousministeriön päätöksissä metsälain soveltamisessa ja sen muutoksissa ja valvonnan kasvanut joustavuus mahdollistivat vähitellen poiminta- ja pienaukkohakkuiden toteuttamisen ilman syytettä metsälain rikkomisesta, mutta asia oli edelleen hataralla pohjalla lain tulkinnassa.

Takapakkia kehityksessä tuli maa- ja metsätalousministeriön valmistelemassa kansallisessa metsäohjelmassa 1999, joka keskittyi hakkuisiin kannustamiseen ja metsätalouden tukirahoihin.

Mielenkiinto jatkuvan kasvatusta kohtaan kasvaa

Asian ympärillä tapahtui vähitellen lisää: jatkuvaan kasvatuksen edistämiseen keskittynyt Ekometsätalouden liitto perustettiin 1997 ja ensimmäinen metsän jatkuvan kasvatuksen oppikirja julkaistiin 2000. Vuonna 2007 perustettiin ensimmäinen jatkuvaan kasvatukseen keskittyvä metsäpalveluyritys, Innofor Oy.

Vuoden 2009 tutkimustulosten mukaan 69 % suomalaisista ei hyväksy avohakkuita ja pari vuotta myöhemmin Metlan tutkimuksessa selvisi että 80 % metsänomistajista suhtautuu kiinnostuksella jatkuvaan kasvatukseen. Metsäntutkimuslaitokselta ilmestyi viimein oppikirja avohakkuuttomasta metsänhoidosta vuonna 2010.

Jatkuva kasvatus laillistetaan

Aika oli kypsä lopulta myös poliittisella tasolla ja Sirkka-Liisa Anttilan (kesk) ministerikaudella maa- ja metsätalousministeriö asetti vuonna 2010 työryhmän, jonka tarkoituksena oli selvittää ja arvioida millä tavoin metsien käsittelyn menetelmiä tulee monipuolistaa ottaen huomioon metsänomistajien tavoitteet.

Tämä muutostyö alkoi seuraavana vuonna ja jatkuvan kasvatuksen salliva metsälaki astui voimaan vuoden 2014 alusta. Jaksolliselle metsänkasvatukselle vaihtoehtona olevasta menetelmästä laissa käytetään nimitystä eri-ikäisrakenteinen metsänkasvatus. Metsänhoitoyhdistysten pakkojäsenyys vuorostaan poistui vuoden 2015 alusta.

Valinnan vapaus on vihdoin siis voimassa metsänkäsittelytavan suhteen, mutta seuraava askel on vielä saada metsäammattilaiset neuvomaan menetelmän käyttöönottoa metsänomistajille. Siinä näyttää olevan suuria puutteita, sillä WWF:n keväällä 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan vain puolet metsänomistajista oli kuullut metsäneuvojaltaan jatkuvasta kasvatuksesta, vaihtoehdosta avohakkuulle.

Keskeisin kirjallisuus

Appelroth, E., Heikinheimo, O., Kalela, E. K., Laitakari, E., Lindfors, J. & Sarvas, R. 1948. Julkilausuma. Metsätaloudellinen Aikakauslehti 11/1948.

Borg, P. 2008. Monimuotoisuuden aika. Luonnonnähtävyyksistä Naturaan. Suomen Ympäristösuunnittelu Oy.

Elo, K. (toim.) 1983. Tämä vihreän kullan maa. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy.

Jalonen, R., Hanski, I., Kuuluvainen, T., Nikinmaa, E., Pelkonen, P., Puttonen, P., Raitio, K. & Tahvonen, O. 2006. Uusi metsäkirja. Gaudeamus.

Keto-Tokoi, P. & Kuuluvainen, T. 2011. Suomalainen aarniometsä. Maahenki.

Kumela, H. & Hänninen, H. 2011. Metsänomistajien näkemykset metsänkäsittelymenetelmien monipuolistamisesta. Metlan työraportteja 203.

Kuuluvainen, T. Saaristo, L., Keto-Tokoi, P., Kostamo, J., Kuuluvainen, J., Kuusinen, M., Ollikainen, M., Salpakivi-Salomaa, P. (toim.) 2004. Metsän kätköissä. Suomen metsäluonnon monimuotoisuus. Edita.

Lähde, E. 1989. Vastine tutkimusjohtaja Jari Parviaisen tarkastusraporttiin varttuneen metsän metsänhoidollisen käsittelyn vaihtoehdot tutkimuksesta. Metsäntutkimuslaitos.

Lähde, E. 2015. Suomalainen metsäsota. Miten jatkuva kasvatus voitti avohakkuun. Into Kustannus.

Lähde, E., Laiho, O. & Norokorpi, Y. 2000. Hyvän metsänhoidon opas. Ekometsätalouden liitto ry & Rakennusalan kustantajat RAK.

Maa- ja metsätalousministeriö 2011. Metsänkäsittelymenetelmien monipuolistaminen. MMM:n julkaisuja 1/2011.

Parviainen, J. 1989. Tarkastusraportti ”Varttuneen metsän metsänhoidollisen käsittelyn vaihtoehdot” -tutkimus. Metsäntutkimuslaitos.

Roiko-Jokela, H. (toim.) 1997. Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla. Polemiikkia metsiensuojelusta 1850–1990. Atena Kustannus.

Savolainen, J. (toim.) 1997. Metsälaki perusteluineen. Edita.

Valkeapää, A., Paloniemi, R., Vainio, A., Vehkalahti, K., Helkama, K., Karppinen, H., Kuuluvainen, J., Ojala, A., Rantala, T. & Rekola, M. 2009. Suomen metsät ja metsäpolitiikka – Kansalaisten näkemyksiä. Tutkimusraportteja 55, Helsingin yliopisto, metsäekonomian laitos.

Valkonen, S. 2017. Metsän jatkuvasta kasvatuksesta. Metsäkustannus & Luonnonvarakeskus.

Valkonen, S., Sirén, M, & Piri, T. 2010. Poiminta- ja pienaukkohakkuut – vaihtoehtoja avohakkuulle. Metsäkustannus.

Viitala, J. 2003. Metsätalouden vihreä muutos. Tietosanoma Oy.

Teksti: Erkki Lähde, metsänhoidon emeritusprofessori

Metsäluonnossa elävät linnut, nisäkkäät, kasvit, sienet, jäkälät ja muut eliöt voivat parhaiten, kun metsä on mahdollisimman aito eli monimuotoinen. Ihminenkin voi silloin hyvin. Aidossa metsässä kasvaa samanaikaisesti pieniä puita ja taimia sekä isoja ja vanhoja puita, lehtipuita ja havupuita. Aidossa metsässä kasvaa puiden lisäksi myös pensaita ja varpuja, muun muassa mustikkaa, variksenmarjaa ja puolukkaa; suometsässä ja kosteikoissa myös hillaa, karpaloa, mesimarjaa ja juolukkaa. Mustikka on erityisen tärkeä kasvilaji metsässä. Se on silmuista marjoihin tarpeellista ravintoa muun muassa kanalinnuille, kuukkelille ja monille muille lajeille. Karhukin käyttää sitä halukkaasti ravinnokseen.

Pienet puut ja muu alikasvos ovat useille metsän lajeille suorastaan elämisen ehto. Monet lajit tarvitsevat myös lahoavaa puuainesta; pökkelöitä ja maapuita. Niitäkin käytetään koti- ja ruokapuina. Kaikki metsän lajit tarvitsevat samanaikaisesti suojaa ja ravintoa. Avohakkuu hävittää ne. Monet eliöt vaikuttavat puuston terveyteen ja kehitykseen. Useat linnut käyttävät ravinnokseen puiden tuhohyönteisiä.

Metsän monimuotoisuus heikentynyt

Se, miten metsätalous käsittelee puustoa ja maata, ratkaisee, millainen elinympäristömme on ja miten metsän eri lajit säilyvät ja menestyvät. Perinteisesti metsänomistajat käyttivät yläharvennusta eli tukkipuiksi kelpaavien isojen puiden hakkuuta, jota kutsuttiin myös harsinnaksi, mutta jo 1950-luvulta lähtien (ns. Harsintajulkilausuma 1948) on menetelty siten, että puustoa on yksipuolistettu. On suosittu kerrallaan vain yhtä havupuulajia; mäntyä tai kuusta.

Muutos tehtiin mielivaltaisesti muuttamalla lain tulkintaa eduskuntaa kuulematta. Metsän aito monimuotoinen puusto on muutettu luonnon kehityksen sekä perinteisen kasvatustavan vastaisesti yksitoikkoisen samankokoiseksi ja samanikäiseksi. Muun muassa pienet puut ja muu alikasvos sekä lehtipuut on nykyisessä puupeltokasvatuksessa hakattu, perattu ja raivattu pois. Siten on hävitetty suunnaton määrä hyvää raaka-ainetta, köyhdytetty maabiologiaa ja heikennetty pienilmastoa. Avoaloille jätetyt pienet alikasvosryhmät ja muutamat pökkelöt eivät pysty säilyttämään metsän alkuperäistä monimuotoisuutta.

Pahiten yksipuolistamista on tehty avohakkuulla ja siihen yhdistetyllä maaperän muokkauksella sekä yksipuolisella havupuun istutuksella. Metsämaan rikkominen repii pintaan alumiinin ja raskasmetallien saostumiskerroksen. Pintamaan happamoituessa nämä haitta-aineet muuttuvat liukoisiksi ja myrkyllisiksi kasveille ja muille eliöille. Metsämaassa on paljon enemmän orgaanista ainesta kuin puustossa. Avohakkuun ja maanmuokkauksen seurauksena tämä aines alkaa nopeasti hajota ja suuret määrät hiiltä vapautuu ilmaan. Pienen puuston nopeakaan kasvu ei pysty sitomaan hiilidioksidia läheskään vastaavaa määrää. Prosessi kestää ainakin useita kymmeniä vuosia eli istutuspuustot ovat hiilen vapauttajia eivätkä sitojia.

Nykykäytännön harvennusvaiheessa pienten puiden hakkuulla eli alaharvennuksella ja alikasvoksen raivauksella tehostetaan avohakkuun ohella puuston yksitoikkoisuutta ja estetään taloudellisesti edullisen luontaisen uudistumisen hyväksikäyttöä. Avohakkuilla ja maan muokkauksella, erityisesti kevät- ja kesäaikaan tuhotaan suojapaikkojen lisäksi lintujen ja useiden muiden eliöiden kodit, jopa poikaset. Esimerkiksi syviin ojiin putoavien lintujen poikueet tuhoutuvat.

Nykykäytännön puupelloista mustikka ja pääosa muista metsän lajeista katoavat pitkiksi ajoiksi. Soiden ojituksella pilataan uima-, kala- ja talousvedet pienistä puroista lähimeriin asti. Pääosa kolloidisesta humuksesta saostuu vasta kohdatessaan suolapitoisen meriveden. Seurauksena ovat jokakesäiset leväkukinnot järvissä ja lähimerissä. Raaimmillaan metsästä poistetaan kaikki kuoleva puuaines, kannot mukaan lukien. Aidon metsän monien eliölajien elinmahdollisuudet ovat metsätalouden vuoksi ehtyneet. Useita lajeja on kohdannut sukupuuttoon kuoleminen. Monet lajit ovat harvinaistuneet ja tulleet uhanalaisiksi. Niiden tulevaisuuden ennustearvo on huono.

Mutta metsissä on paljon puuta ja jalostuksella tehdään lisää?

Puustoja on jo vuosikymmenten ajan hakattu vähemmän kuin ne ovat kasvaneet. Hakkuusäästöt ovat suurentaneet puumäärää ja kasvua. Ulkomailta on ostettu raakapuuta vuosittain kymmeniä miljoonia kuutiometrejä maahan kaadettujen lehtipuiden tilalle. Havupuiden määrä ja kasvu ovat suurentuneet, mutta se ei ole vallinneen hoitokäytännön ansiota muuta kuin siltä harhauttavalta osalta, että vanhat puustot on suurelta osin avohakattu ja istutuspuut kasvavat nuorina voimakkaasti. Puupeltojen onnistuneiden istutuspuiden kasvu on esimerkiksi Etelä-Suomessa suurimmillaan, kun puiden ikä on 30-50 vuotta. Ne eivät kuitenkaan silloin ole hakkuukypsiä. Siksi järkevässä metsän käytössä ei voida vuosittain hakata puiden kasvun suuruista määrää. Seurauksena olisi myöhemmin hakkuumahdollisuuksien romahtaminen. Viljelypuustot ovat vielä nuoria. Ne eivät tähän mennessä ole lisänneet puuvaroja ja kasvua. Niiden keskimääräinen kasvu on edelleen pienempi kuin luontaisesti syntyneiden puustojen kasvu.

Tiettyyn rajaan asti typpi- ja hiilidioksidisaasteet sekä hapan sade toimivat ikään kuin lannoitteina. Ne pöhöttävät puuainesta. Saasteet vaurioittavat metsän puita, erityisesti neulasia ja lehtiä. Koivun ja haavan lehdet alkavat oireilla pian syntymisensä jälkeen. Ne ruskettuvat, käpristyvät, varisevat ja kääntyvät nurin päin jo kesän alussa. Havupuut harsuuntuvat eli menettävät ennenaikaisesti neulasiaan. Mäntyjen neulasvuosikerrat ovat muutaman vuosikymmenen aikana puolittuneet, latvat ja oksat taipuvat pohjoiskoilliseen. Jo tapahtunut ilmaston lämpeneminen on lisännyt kasvukautista lämpösummaa ja pidentänyt kasvukautta lisäten puuyksilöiden kasvua. Puustoisten soiden ojitus on suurien ympäristöhaittojen ohella myös lisännyt puiden kasvua. Kaikki ilmastonmuutosta aiheuttavat tekijät muuttuvat myöhemmin tuhojen aiheuttajiksi, vaikka ne aluksi lisäävät puuston kasvua.

Puiden jalostus on nykykäytännössä harhauttava termi. Se ei suinkaan jalosta eli paranna puun laatua. Muun muassa geenimanipulaatiolla pyritään nopeuttamaan taimien ja nuorien puiden kasvua, mikä merkitsee muutoinkin liian nopeasti kasvavan huonolaatuisen puun laadun edelleen heikkenemistä. Männyn jalostus tekee puusta erityisen huonolaatuista. Kuusen tulevaisuus näyttää ilmastonmuutoksen vuoksi erityisen huonolta. Sitä uhkaavat lyhyen ajan kuluessa vakavat sää-, sieni- ja hyönteistuhot. Nopeakasvuiset puut ovat entistä alttiimpia tuhoille. Laadun parantamista tehdään kaikissa käsittelyissä perinteisellä valinnalla. Sekin on kuitenkin keskittynyt liikaa kasvun lisäykseen eikä laadun ja tuhonkestävyyden parantamiseen.

Metsien tila ja käyttöarvo huononevat

Metsän käsittelyllä ja puun käytöllä on suuri vaikutus käynnissä olevassa ilmaston pilaamisessa eli muutoksessa. Kasvatuksen ja tuotannon keskittyessä bulkkisellun ja energiapuun tuottamiseen ilmastonmuutos hiilen vapautumisen muodossa jatkaa voimistumistaan. Samanaikaisesti monimuotoisuuden köyhtymisen kanssa metsien käyttökelpoisuus muihin kuin puun massatuottamiseen on merkittävästi heikentynyt. Puun laatu on vakavasti huonontunut. Puusepät valittavat, että korkealaatuisen sahapuun saanti markkinoilta on vaikeutunut. Istutettu ja tasakokoisena harvassa kasvanut hötöpuu on altista hometartunnoille. Hötöpuuta tai kosteaa betonia ja mineraalivillaa ei pitäisi käyttää rakennusmateriaalina.

Metsien käyttöarvo esimerkiksi ulkoiluun, marjastukseen, sienestykseen, virkistykseen, luontomatkailuun, terveyden vaalimiseen sekä pohjoisessa poronhoitoon on heikentynyt. Terveyden vaaliminen ei onnistu nykykäytännön yksitoikkoisissa puupelloissa. Avohakkuu järkyttää mielen. Perustuslain mukaan Suomessa asuvalla on oikeus terveelliseen ympäristöön. Ihmisellä on myös oltava mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon, joka koskee hänen elinympäristöään. Metsätalous rikkoo näitä oikeuksia lähes kaikilla nykykäytännön toimenpiteillä. Pahimpia ovat avohakkuut ja maanmuokkaukset, joilla pilataan maisemat ja kansalaisten virkistysmahdollisuudet. Soiden ojituksella pilataan uima-, kala- ja talousvedet. Seurauksena esiintyy terveydelle vaarallisia leväkukintoja sekä järvissä, lammissa ja lähimerissä. Asukkailla ei ole näihin haittoihin mitään estämismahdollisuuksia. Avohakkuulla ja maan muokkauskoneilla rikkomisella tuhotaan metsämaan sisäinen hieno sienirihmastojen ”hermoverkosto”. On nurinkurista, että luonnon tuhoamista tehdään verovaroilla.

Toimiva ja parempi vaihtoehto valmiina

Huonon tilanteen korjaamiseksi meillä on hyvin toimiva vaihtoehto olemassa. Se on metsän jatkuva kasvatus eli metsän säilyttäminen hakkuista huolimatta jatkuvasti puustoisena eli peitteisenä. Tutkijaryhmäni on jo yli 30 vuoden aikana tutkinut ja kehittänyt avohakkuuvapaan ja luonnonmukaisen jatkuvan kasvatuksen vaihtoehdon. Tieteelliset tutkimustuloksemme sekä niistä koostetut jatkuvan kasvatuksen oppikirjat ovat olleet jo useiden vuosien ajan valmiina käytettäväksi.

Vanhin oppikirja on jo vuodelta 1985. Se laadittiin erityisesti silloista Mikkelin ekolääniä varten. Vähän myöhemmin koostin ohjeet Suomussalmen ekokuntaa varten. Alan ministeriö ja muut organisaatiot kuitenkin estivät näiden upeiden hankkeiden kehittämisen. Jos meillä olisi ollut viisaita päättäjiä, näistä tärkeistä hankkeista olisi voitu kehittää esimerkkejä koko maalle ja jopa muille maillekin. Olisimme olleet edelläkävijöitä.

Uusi metsälaki (2014) ei enää kokonaan ole esteenä metsän jatkuvaan kasvatukseen siirtymiselle, tosin eri-ikäiskasvatuksen harhauttavalla nimellä. Se on vain yksi jatkuvan kasvatuksen hakkuumuoto. Hakkuutermit on muutoinkin sekoitettu tai niiden sisältöä ei ole edes ymmärretty. Jatkuva kasvatus, jossa metsä säilytetään jatkuvasti puustoisena eli aitona peitteisenä metsänä, on vastakkainen kasvatusmenetelmä nykykäytännön kiertoaikaan perustuvalle jaksolliselle kasvatukselle, jossa tavoitellaan yhden puulajin puupeltoa.

Jatkuvan kasvatuksen hakkuutapoja ovat yläharvennus eli isojen puiden poiminta (harsinta) ja ylispuu- ja reikähakkuu (latvusaukko noin 0,1 ha). Puuston optimaalinen tavoiterakenne on jatkuvarakenteisuus, jossa on kaikenkokoisia puita, pieniä eniten ja isoja vähiten. Jatkuvaa kuten jaksollistakin kasvatusta voidaan käyttää kaikissa metsissä, myös tasarakenteisten puustojen kehittämisessä erirakenteisiksi. Monet suurten metsäalojen yksityiset omistajat ja rahastot ovat jo näyttäneet järkevää esimerkkiä siirtymällä käyttämään yksinomaan jatkuvaa kasvatusta.

Puupeltoammattilaiset ovat keksineet vuosien mittaan monenlaisia hokemia, joilla he pyrkivät estämään jatkuvan kasvatuksen käyttöön siirtymisen. Näitä hokemia ovat esimerkiksi väitteet, ettei jatkuvaa kasvatusta ole tutkittu, etteivät alikasvokset elvy, puun laatu on huono, tasaikäistä puustoa tai koivua ja mäntyä ei voisi kasvattaa jatkuvalla kasvatuksella, puunkorjuu on kallista ja vaurioittaa jäävää puustoa ja jatkuva kasvatus aiheuttaisi tuuli- ja maannousematuhoja. Kaikki nämä ja monet muut väitteet on osoitettu tutkimuksilla vääriksi.

Kasvatusmenetelmien taloudellisessa vertailussa tehdään usein ilmeisen tahallisesti se virhe, että lasketaan puupeltokasvatuksen eduksi aiemman valtapuustoltaan vanhan luontaisesti syntyneen metsän avohakkuu. Sen tuotto kuuluu kuitenkin sitä aiemman kasvatuksen (usein vanhan harsinnan) saantoon. Puupeltokasvatuksen (istutus) tulos alkaa kuluineen vasta avohakkuun jälkeen ja päättyy seuraavaan avohakkuuseen. Jatkuvan kasvatuksen käyttö merkitsisi huomattavaa puuntuotannon lisääntymistä, erityisesti korkealaatuisen ja arvokkaan sahapuun osalta. Sellupuun tuottaminen ei heikkenisi, vaikka metsien käsittelytapoja muutettaisiin radikaalisti luonnonmukaisemmiksi. Jatkuva kasvatus tuottaa korkealaatuisemman puun ohella myös suuremman määrän sellua ja muita biotuotteita.

Kansantalouden kannalta olisi järkevää huonolaatuisen sellumassan (biotuote) sijasta panostaa korkealaatuisen ja arvokkaan sahapuun (myös biotuote) tuottamiseen. Tukkipuita sahattaessa suuri osa puusta on käytettävissä sahausjätteenä halvaksi selluksi, energiaksi tai muuksi biotuotteeksi. Puuntuotannon kannattavuus kohenisi jatkuvalla kasvatuksella huomattavasti ja valtion tukiaisten haaskaaminen bulkkisellun kasvatukseen voitaisiin lopettaa. Puuta pitäisi käyttää nykyistä paljon enemmän rakentamiseen. Siten voidaan sitoa hiiltä tehokkaasti ja pitkäaikaisesti.

Jatkuvan kasvatuksen laajamittainen käyttö merkitsisi suuria myönteisiä muutoksia metsien rakenteeseen, monimuotoisuuteen ja monikäytön mahdollisuuksiin. Jatkuva kasvatus rajoittaisi monimuotoisuutta ja maisemaa tuhoavia ja ilmastonmuutosta kiihdyttäviä avohakkuita ja maanmuokkauksia. Kun maata ei muokata ja puusto ja muu kasvillisuus säilytetään, metsämaassa olevat suuret hiilivarastot säilyvät sidottuina eivätkä vapaudu ilmaa pilaamaan kuten avohakkuun ja maanmuokkauksen seurauksena.

Jatkuvan kasvatuksen hakkuuohje on: Hakkaa tukkipuita ja kasvata pienistä puista ja alikasvoksista uusia tukkipuita. Tutkimuksiimme perustuvien ohjeiden mukaan jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa ei kuitenkaan hakata kaikkia isoja puita. Niitä säästetään monimuotoisuuden ja maiseman vuoksi. Jatkuvassa kasvatuksessa ei raivata alikasvosta eikä hävitetä lehtipuita. Maata ja vesiä ei pilata maanmuokkauksella ja soiden ojituksella, ojien perkauksella ja täydennysojituksella. Jatkuvalla kasvatuksella hoidetussa metsässä puiden lisäksi kasvavat myös pensaat ja varvut. Jatkuvalla kasvatuksella metsät säilyisivät jatkuvasti puustoltaan peitteisinä eli aitoina metsinä.

Jatkuvalla kasvatuksella suojellaan ympäristöä

Uudet kansainväliset tutkimukset osoittavat, että aidossa monimuotoisessa metsässä puut ja muu kasvillisuus elävät ja toimivat yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa keskenään. Tosin ihmisen tuhoavan toiminnan vuoksi vuorovaikutus ja yhteistyö vääristyvät luonnossa usein raa’aksi kilpailuksi, sillä lajit joutuvat silloin taistelemaan olemassa olonsa puolesta. Aidossa metsämaassa puiden ja muiden kasvien kanssa symbioosissa elävien sienirihmastojen kautta puut viestittävät ja vaihtavat vettä, ravinteita ja yhteyttämistuotteita keskenään. Jatkuvalla kasvatuksella metsän aito perusta eli sienirihmastojen ja juurten yhteistoiminta säilytetään jatkuvasti terveenä ja toimintakuntoisena.

Jatkuvassa kasvatuksessa otetaan huomioon myös kulttuuriset ja sosiaaliset arvot ja merkitykset. Metsän jatkuva kasvatus hidastuttaa metsien osalta merkitsevästi ilmastonmuutosta. Jatkuva kasvatus kohentaa ihmisten elinympäristöä ja viihtyisyyttä. Jatkuva kasvatus on nykykäytäntöä paljon ekologisempi ja taloudellisempi. Ero on kerrannaisten luokkaa.

Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että myös ihmisen olisi hyvä elää metsän kanssa yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa. Taajamissa kiireen ja muun stressin uuvuttamat ihmiset virkistyvät aidossa metsäluonnossa. Aidossa metsässä muun muassa korkea verenpaine tasoittuu ja monet muut fyysiset vaivat helpottuvat. Mielikin rauhoittuu. Jatkuvan kasvatuksen tuottama korkealaatuinen puu rakennusmateriaalina parantaisi jopa asumisen terveellisyyttä, tavattoman paljon säteileviin ja homehtuviin betonikuoriin verrattuna. Metsän jatkuva kasvatus on samanaikaisesti talouden hoidon kanssa ihmisten, eläinten, kasvien, sienien ja muiden eliöiden sekä koko ympäristön eli metsän, maan, ilman ja vesien suojelua.

Tärkeimpiä viitteitä

Laiho, O., Lähde, E. & Pukkala, T. 2011. ”Uneven- vs even-aged management in Finnish boreal forests.” Forestry 84(5): 547-556.
Laiho, O., Pukkala, T. & Lähde, E. 2014. ”Height increment of understorey Norway spruces under different tree canopies.” For. Ecos. 1(4): 1-8.
Lähde, E., Norokorpi, Y. & Oikarinen, M. 1985. Mikkelin ekoläänin metsien vaihtoehtoiset käsittelymallit. MT 180.
Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1991. ”The structure of advanced virgin forests in Finland.” Scand. J. For. Res. 6: 527-537.
Lähde, E. 1992. ”Luontaisen kuusivaltaisen taimikon kehitys lehtomaisella kankaalla.” Fol. For. 793. 1-12.
Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 1999. ”Stand structure as a basis of diversity index.” For. Ecol. Manage 115:213-220.
Lähde, E., Laiho, O. & Norokorpi, Y. 1999. ”Diversity-oriented silviculture in the Boreal zone of Europe.” For. Ecol. Manage. 118: 223-243.
Lähde, E., Laiho, O. & Norokorpi, Y. 2000. Hyvän metsänhoidon opas. Ekometsätalouden Liitto ja Rakennusalan kustantajat RAK. 56 s. Oppikirja.
Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 2002. ”Development of Norway spruce dominated stands after single-tree selection and low thinning.” Can. J. For. Res. 32: 1577-1584.
Lähde, E., Eskelinen, T. & Väänänen, A. 2002. ”Growth and diversity effects of silvicultural alternatives on an old-growth forest in Finland.” Forestry 75(4): 395-400.
Lähde, E., Laiho, O. & Pukkala, T. 2010. ”Eri- ja tasarakenteiskasvatuksen vertailua Pohjoismaissa.” Metlan työraportteja 176. 22 s.
Lähde, E. 2012. ”Uutta tietoa vaihtoehtoisesta metsänhoidosta.” Luonnon Tutkija 116(3): 69-76.
Lähde, E. & Pukkala, T. (toim.) 2013. Alikasvoksesta ylispuuksi. Joen For. Program Consult. Nordprint, Helsinki. 141 s. Oppikirja.
Lähde, E. 2015. Suomalainen metsäsota. Miten jatkuva kasvatus voitti avohakkuun. Into. Dardedse holografia, Riika. Oppikirja. 413 s.
Lähde, E. 2017. Torpasta tuplaprofessoriksi. Täyttä elämää. Omakustanne.
O´Hara, K. L., Lähde, E., Laiho, O., Norokorpi, Y. & Saksa, T. 2001. ”Leaf area allocation as a quide to stocking control in multi-aged, mixed-conifer forests in southern Finland.” Forestry 74(2): 171-185.
Pukkala, T., Lähde, E. & Laiho, O. 2009. ”Growth and yield models for uneven-sized forest stands in Finland.” For. Ecol. Manage. 258: 207-216.
Pukkala, T., Lähde, E. & Laiho, O. 2011. Metsän jatkuva kasvatus. Joen For. Program Consult. Bookwell, Porvoo. Oppikirja, 229 s.
Pukkala, T., Sulkava, R., Jaakkola, L. & Lähde, E. 2012. ”Relationships between economic profitability and habitat quality of Siberian jay in uneven-aged Norway spruce forest.” For. Ecol. Manage 276: 224- 230.
Pukkala, T., Lähde, E. & Laiho, O. 2015. ”Which trees should be removed in thinning treatments?” For. Ecos. 2(1): 1-12.
Pukkala, T., Laiho, O. & Lähde, E. 2016. ”Continuous cover management reduces wind damage.” For. Ecol. Manage 372: 120-127.
Valkonen, S., Lähde, E., Lappalainen, S., Laiho, O.& Saksa, T. 2017. ”Tree and stand recovery after heavy diameter-limit cutting in Norway spruce stands.” For. Ecol. Manage 389:68-75.
Zenner, E., Lähde, E. & Laiho, O. 2011. ”Contrasting structural dynamics of even-sized and uneven-sized Picea abies dominated stands over 15 years.” Can. J. For. Res.41: 289-299.

Teksti: Kaisa Kortekallio. Juttu julkaistaan myös Elonkehässä 2/17.

Helsingissä vieraillut professori Anthony Barnosky peräänkuuluttaa nopeaa yhteiskunnallista muutosta maailmanlaajuisen ympäristökriisin liennyttämiseksi.

Ihmiskunta on muokannut maata ja merta niin paljon, että elämää ylläpitävät järjestelmät horjuvat romahduksen partaalla. Biosfääriin kohdistuvien muutosten edetessä saattaa käydä niin, että kriittinen piste, kynnys, ylitetään yllättäen – niin yllättäen, etteivät yhteiskunnat ehdi reagoida siihen – ja tuloksena on ratkaisevalla tavalla toisenlainen elinympäristö. Tällaista äkillistä muutosta kutsutaan myös keikahduspisteeksi. Nykyisessä maailmantilanteessa planetaarinen keikahduspiste lähestyy useiden toisiinsa kytkeytyvien kehityskulkujen vuoksi: väestönkasvu, saastuminen, sairaudet, luonnonvarojen liikakulutus, ilmastonmuutos ja lajikato vaikuttavat toisiinsa kompleksisilla tavoilla. Planetaarisen tason äkillisiä muutoksia on tapahtunut ennenkin – sukupuuttoaallot, jääkauden loppuminen – joten sellainen voi tapahtua nytkin, jopa niin lyhyessä ajassa kuin vuosikymmenissä.

Elonkehän lukijoille tällainen ajattelu ei ole uutta – lehden sivuilla on kirjoitettu maailmanlaajuisesta ympäristökriisistä koko lehden 20-vuotisen taipaleen ajan, ja viime vuosilta muistetaan esimerkiksi Tere Vadénin ”Öljyn kirous ja fossiilijärki” ja Ville Rantasen laaja katsaus ”Myyttiajattelu, vallankumous, romahdus ja selviytyminen” (molemmat Elonkehässä 1/14), joissa pohditaan mm. loppulamaa ja modernin sivilisaation romahdusta. Tällä kertaa äänessä eivät kuitenkaan ole suomalaiset radikaalifilosofit vaan professori Anthony Barnosky, joka on yhdessä vaimonsa ja kollegansa Elizabeth Hadlyn kanssa kirjoittanut teoksen Loppupeli: Onko maapallo keikahduspisteessä? (Vastapaino 2017, suom. Tapani Kilpeläinen).

Barnosky ja Hadly tunnetaan myös Nature-lehdessä vuonna 2012 julkaistusta katsauksesta ”Approaching a state shift in Earth’s biosphere”, joka kokosi 22 tutkijan voimin luonnonjärjestelmien keikahduspisteisiin liittyvää tutkimustietoa. Katsaus on siitä harvinainen, että se on otettu tosissaan myös yhteiskunnallisella tasolla: Kalifornian kuvernööri Jerry Brown otti Barnoskyyn yhteyttä pian katsauksen julkaisun jälkeen kysyäkseen ”jos tämä tieto on niin tärkeää, miksi ette huuda sitä katoilta?”. Seuraavan vuoden aikana Barnosky ja Hadly muotoilivat tieteellisen katsauksen uuteen, poliittisille toimijoille helpommin sulatettavaan muotoon konsensusraportiksi, jota Brown on innokkaasti käyttänyt edistääkseen ilmastonmuutoksen torjuntaan keskittyvää politiikkaa niin Kaliforniassa, liittovaltion tasolla kuin kansainvälisissäkin neuvotteluissa.

Samankaltaista tieteelliseen tietoon pohjautuvaa yhteiskunnallista vaikutustyötä Suomessa on tehnyt monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö, joka kutsui Barnoskyn Helsinkiin puhumaan planeettaa uhkaavien äkillisten muutosten mahdollisuuksista ja esittelemään kirjansa tuoretta suomennosta. Tilaisuus keräsi kuutisenkymmentä kuulijaa. Kenties yllättäen termi ”keikahduspiste” sai jo heti Barnoskyn alustuksen aikana myös positiivisen merkityksen: oikeiden poliittisten ratkaisujen ja perustavanlaatuisen yhteiskunnallisen muutoksen myötä keikahdus voi Barnoskyn mukaan tapahtua myös suuntaan, jossa pahin tuho vältetään ja ekologisesti kestävistä toimintamalleista tulee uusi normaali. Tilaisuuden keskustelullisen osion pääpaino keskittyi tämän positiivisen keikahduksen mahdollisuuksiin. Paneelikeskusteluun ottivat osaa Sitran johtaja Mari Pantsar, Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen ja tutkija Paavo Järvensivu BIOS-tutkimusyksiköstä. Puhetta johti dosentti Jussi T. Eronen, niinikään BIOSista, joka oli myös mukana valmistelemassa yllämainittua katsausta.

Keskustelun lähtökohdaksi asetettiin luontevasti Pariisin ilmastosopimuksen tavoite, jossa globaalin ilmaston lämpenemisen kehitys vuoteen 2050 mennessä pyritään pitämään alle kahdessa celsiusasteessa verrattuna esiteolliseen tasoon. Tämän tavoitteen saavuttaminen merkitsisi hiilidioksidipäästöjen merkittävää leikkaamista niin, että vuoden 2020 jälkeen päästöt vähentyisivät puolella joka vuosikymmenen aikana (ns. carbon law). Tavoite on selvä, yhteiskunnalliset keinot eivät. Keskustelijoiden arviot tavoitteen saavuttamisen todennäköisyydestä vaihtelivat varovaisen optimistisesta hyvin pessimistiseen, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ilmasto-olot, ekosysteemit ja yhteiskunnat muuttuvat tulevien vuosikymmenten aikana elämälle vihamielisiin suuntiin. Ilmastonmuutos vaikeuttaa veden saatavuutta ja ruoan tuotantoa monilla alueilla, ja ruokapula saa kansat liikkeelle. Ilmastopakolaisuudelta ja konflikteilta ei voida välttyä. Barnoskyn jääräpäisen optimistisen näkemyksen mukaan pahimmalta tuholta voidaan kuitenkin välttyä, jos nyt tehdään oikeita ratkaisuja: ”Nämä asiat eivät muutu yhdessä yössä – tämä on kuin valtavan valtamerialuksen kääntämistä. Juuri nyt meidän täytyy ryhtyä kääntämään ruoria hyvin tarmokkaasti.”

Ruoria puskevat kuitenkin monenlaiset voimat. Järvensivun mukaan riittävä päästöjen vähentäminen vaatisi muutosta kaikilla elämänalueilla, ja kulttuuria jossa kerta kaikkiaan kulutetaan vähemmän energiaa. Sitran Pantsar piti kuitenkin kiinni talouskasvun ihanteesta, ja laittoi uskonsa kiertotalouteen, jossa uusia luonnonvaroja otetaan mahdollisimman vähän käyttöön mutta teollisen toiminnan taso sinänsä ei juuri laske. Pantsar rummutti myös uusiutuvien energiamuotojen kehitykseen investoinnin puolesta, ja korosti että vihreän teknologian kehitys voi myös piristää taloutta. Tähän ”uuteen talouteen” panostaminen kohtaa kuitenkin vastustusta ”vanhan talouden” suunnasta – vaikkapa lihan, turpeen ja sementin tuottajat pitävät tiukasti kiinni omien alojensa jatkuvuudesta. Hukkinen huomautti valaisevasti, että kysymys talouskasvun välttämättömyydestä on lopulta sivuasia: kun kestävämpiä toimintamalleja kehitetään, jotkin alat väistämättä kasvavat ja toiset pienenevät, ja talouskasvua tapahtuu jos tapahtuu. Sekä Hukkinen että Järvensivu korostivat, että abstraktin talouspuheen sijaan olisi keskityttävä muutokseen konkreettisella, materiaalisella tasolla.

Talouden muuttamisen haasteet johtivat keskustelua laajempaan kysymykseen kulttuurisen muutoksen vaikeudesta. Barnosky muistutti tutkimuksista, joiden mukaan vaikkapa teknologinen muutos on viime vuosikymmeninä ollut huomattavasti nopeampaa kuin uutta teknologiaa kohtaan osoitettujen asenteiden muutos – hyväksyntä on hidasta. Myös radikaalin yhteiskunnallisen vihertymisen voidaan siis odottaa herättävän vastustusta. Barnoskyn mukaan olisikin ensiarvoisen tärkeää saada kansanjoukot mukaan muutokseen laajalla tavalla, eri vaikutus- ja osallistamiskeinoja käyttäen. Hänen vaikutustyössään yhteistyökumppaneita on löytynyt yllättäviltäkin tahoilta. Esimerkiksi Yhdysvaltojen armeijan eläköityneistä sotilasjohtajista koostuva CNA-tutkimuslaitos on selonteoissaan varoittanut ilmastonmuutoksen tuomista turvallisuuspoliittisista uhista. Sotilaallisen auktoriteetin esittämä viesti tehoaa moniin oikeistolaisiin päättäjiin luonnontieteilijöiden tai yhteiskuntakriitikoiden viestejä paremmin.

Nopean yhteiskunnallisen muutoksen myötä demokraattinen järjestelmä kyseenalaistuu. Hukkinen muistutti, että historiallisesti nopeisiin muutoksiin on liittynyt vallankumouksia, diktatuureja ja joukkoihin vaikuttamista propagandan keinoin. Hän kuitenkin kehotti uskomaan edelleen avoimeen vaikuttamiseen ja joukkojen tietoisuuden lisäämiseen. Järvensivu ehdotti, että ”ehkäpä maailma voisi muuttua sellaiseen suuntaan, johon ihmiset jo haluavat mennä” – siis kestävämpään ja vakaampaan yhteiskuntaan. Barnosky ja Hukkinen eivät myöskään nähneet ylitsepääsemätöntä ristiriitaa tiukkojen ympäristölakien ja hyvinvoivan yhteisön välillä. Barnoskyn mukaan Kalifornian ympäristölakien tiukentaminen on johtanut talouden nopeaan vihertymiseen ja tuonut mukanaan puoli miljoonaa uutta työpaikkaa. Ja presidentti Trumpin omapäinen irtautuminen Pariisin sopimuksesta on vain vahvistanut useiden Yhdysvaltojen osavaltioiden sitoutumista sopimukseen: kuvernööri Jerry Brown neuvottelee Kiinassa uusiutuvan energian kehittämisestä liittovaltiosta piittaamatta, ja Havaiji on säätänyt lain joka sitouttaa sen vähentämään päästöjään Pariisin sopimuksen edellyttämällä tavalla. Tusina muuta osavaltiota liikkuu samaan suuntaan.

Keskustelun perusteella on selvää, että Barnoskylle erityisen tärkeäksi on muodostunut ratkaisuista puhuminen. ”Muutoksesta puhuttaessa ihmiset haluavat kuulla, millä tavalla se voi parantaa heidän elämäänsä”, hän toisti kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen askel yhteiskunnallisen ja kulttuurisen muutoksen tekemiseen on osoittaa, että muutosta tehdään jo. Pitkällisen ympäristöaktivismin kyynistyttämille syväekologeille tällainen asenne vaikuttanee sekä tutulta että epäilyttävältä – entä jos uusiutuva energia ja kiertotalous ovat vain uusia kapitalistien temppuja, joilla jotenkin kuitenkin onnistutaan oikeuttamaan luonnontuhon jatkuminen? Entä jos kaikki tämä keskustelu onkin kuolevan miehen korinaa, ja romahdus tulee joka tapauksessa?

Uhkaskenaarioista tilaisuudessa ei juurikaan puhuttu – ehkä johtuen siitä, että skenaariot olivat puhujille jo tuttuja, ehkä siitä, etteivät he halunneet vahvistaa maailmanlopun tunnelmaa. BIOSin tutkijan Antti Majavan piti erikseen pyytää Barnoskya muotoilemaan selkeästi, millaista tilannetta voidaan odottaa jos ilmaston ja yhteiskuntien kehityssuuntaa ei käännetä ripeällä tahdilla. Barnosky vastasi viittaamalla ahtaissa ja jännitteisissä oloissa syntyviin laajamittaisiin ongelmiin, kuten lisääntyviin tartuntatauteihin ja väkivaltaisiin konflikteihin, ja vilautti myös kolmannen maailmansodan mahdollisuutta. Loppupeli-kirjassa uhkaskenaarioihin paneudutaan perusteellisesti ja elävästi, ja se sopiikin herätyskirjaksi heille, joille toisiinsa kytkeytyneiden globaalien kriisien luonne vielä tuntuu etäiseltä tai vaikeasti hahmotettavalta. Toiveikkaille tarjolla on myös paikallisia yhteisöllisiä ratkaisuja kartoittava dokumenttielokuva Tomorrow (2015, ohj. Cyril Dion ja Mélanie Laurent), joka Barnoskyn mukaan on ikäänkuin vastaus Loppupelin esittämiin haasteisiin.

“Planetary state-shift and Finnish/Californian solutions” -keskustelutilaisuus. Metsätalo (Unioninkatu 40), Helsingin yliopisto, 8.6.2017. Järjestäjät: BIOS-tutkimusyksikkö, Vastapaino ja Helsingin yliopiston Kestävä planeetta -tiedeteema. Videotallenne tilaisuudesta Helsingin yliopiston Unitube-palvelussa

Teksti Antti Moilanen.

Johdanto

Opetuksen ja kasvatuksen päämääriä tutkitaan mannermaisessa kasvatustieteessä sivistysteoriaksi kutsutussa kasvatustieteen osa-alueessa. Viimeaikaisessa sivistysteoreettisessa tutkimuksessa on korostettu globaaleiden ongelmien merkitystä sivistykselle. Sivistyksen on nähty olevan mahdotonta ilman pyrkimystä globaaleiden ongelmien ratkaisemiseen. Tästä lähtökohdasta esimerkkinä voidaan ottaa kaksi saksalaista sivistysteoreetikkoa: Wolfgang Klafki ja Helmut Peukert. Klafki ymmärtää sivistyksen ihmisen valmiudeksi ja kyvyksi osallistua ajanjaksollemme tyypillisten avainongelmien ratkaisemiseen itsemääräytyneellä ja solidaarisella tavalla. Peukertille taas sivistys merkitsee reflektiivistä arviointikykyä, joka vastustaa ihmisten ulossulkemista ja tuhoamista sekä pyrkii muuttamaan destruktiivisia yhteiskunnallisia mekanismeja ja edistämään siten yhteiskuntajärjestystä, joka antaa kaikille samanlaiset mahdollisuudet elämään. Näitä teoreetikkoja yhdistää ajatus siitä, että sivistys merkitsee ihmisen kykyä ja valmiutta osallistua itsenäisesti globaaleiden yhteiskunnallisten kriisien ratkaisemiseen. Siksi kouluopetuksen tavoitteissa ja sisällöissä tulisi huomioida globaalit ongelmat.

Suomalaisen peruskoulun opetus- ja kasvatustoiminnan tavoitteet, sisällöt ja keinot määritetään valtakunnallisesti asiakirjassa, jota kutsutaan perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiksi. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa kuvataan, mitä tavoitteita kouluopetuksella tulisi olla. Niissä myös määritetään, millaisten oppisisältöjen ja toimintatapojen avulla nämä tavoitteet voidaan saavuttaa. Tähän mennessä suomalaisella peruskoululla on ollut viidet opetussuunnitelman perusteet. Ne ovat ilmestyneet vuosina 1970, 1985, 1994, 2004 ja 2014.

Kaikki suomalaiset perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteet täyttävät saksalaisten sivistysteorioiden vaatimuksen siitä, että kouluopetuksessa tulisi huomioida globaalit yhteiskunnalliset ongelmat. Eri vuosien opetussuunnitelmien perusteita yhdistää lähtökohta siitä, että kouluopetuksen tulee edistää globaalissa mittakaavassa ympäristöongelmien ratkaisemista sekä sotien, yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja kulttuurien välisten jännitteiden poistamista. Vaikka suomalaisen peruskoulun pyrkimystä globaaleiden ongelmien ratkaisemiseen voidaan pitää perusteltuna, on aivan eri asia, miten tämä tavoite toteutuu käytännössä. Koulua koskevasta tutkimuksesta nimittäin tiedetään, etteivät opetussuunnitelmien ideat saavuta läheskään aina käytännön koulumaailmaa. Yleisellä tasolla koulun pedagoginen toiminta on ollut lähes muuttumatonta noin sadan vuoden ajan. Globaaleihin ongelmiin liittyen taas on esimerkiksi havaittu, etteivät suomalaiset peruskoulut ole laatineet globaalikasvatuksen ohjelmia opetushallituksen suositusten mukaisesti.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa, miten suomalainen peruskoulu onnistuu oppilaiden kasvattamisessa valmiuteen ja kykyyn osallistua globaaleiden ongelmien ratkaisemiseen. Ensiksi kuvaan, miten tätä tehtävää määritetään vuoden 1970 ja 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa. Toiseksi teen katsauksen tutkimustietoon siitä, kuinka suomalainen koulu onnistuu globaalikasvatuksessa käytännössä. Kolmanneksi esitän johtopäätöksiä siitä, kuinka kouluopetusta tulisi kehittää.

Kestävä tulevaisuus vuoden 1970 ja 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa

Suomessa siirryttiin peruskouluun asteittaisesti vuosien 1972 ja 1978 välisenä aikana. Ensimmäinen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet laadittiin komiteamietintönä ja se ilmestyi vuonna 1970. Peruskoulun ensimmäinen opetussuunnitelma on vahvasti yhteiskunnallinen ja siinä korostetaan monia kasvatustavoitteita, jotka ovat tuttuja mannermaisen kasvatustieteen sivistysteorioista. Asiakirjan mukaan oppilaita tulisi kasvattaa esimerkiksi itsenäiseen ajatteluun ja moraaliseen päätöksentekoon sekä kykyyn osallistua yhteiskunnan kehittämiseen ja yhteiskunnallisten ristiriitojen ratkaisemiseen.

Vuoden 1970 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa koulun tehtävänä on modernin pedagogiikan lähtökohtien mukaisesti luoda edellytyksiä nykyistä paremmalle maailmalle, eikä niinkään kasvattaa lapsia maailmaan sellaisena kuin se juuri nyt sattuu olemaan. Oppilaita ei siis ohjata pelkästään pärjäämään elämässä, vaan osallistumaan demokraattisen ja inhimillisen tulevaisuuden rakentamiseen.

”Ajallemme on ollut ominaista teollistuminen ja elintason nousu, mutta samanaikaisesti on kasvanut vaara, että ihmiskunta tuhoaa tai saastuttaa maapallonsa. Vastuu perheestä ja lähimmäisistä on nykyisin laajentunut koko maailmaa koskevaksi. Teknillistyvässä maailmassa ihmiskunnan on muututtava demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi. On pyrittävä kehittämään oppilaiden persoonallisuutta siten, että yhteiskunta kulkisi tähän suuntaan.”

Jotta koulu voi edistää demokraattista ja inhimillistä tulevaisuutta, tulee vuoden 1970 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan oppilaita kasvattaa kykeneväiseksi osallistumaan globaaleiden ongelmien ratkaisemiseen. Opetussuunnitelman perusteissa merkittävimpinä globaaleina ongelmina pidetään elämän edellytysten vaarantumista sekä epätasaisesti jakautuneita elämän mahdollisuuksia. Asiakirjassa korostetaan myös aseellisten konfliktien sovittelua sekä kulttuurien välisen arvostuksen, hyväksymisen ja kunnioittamisen rakentamista. Kouluopetuksen tehtävänä on kehittää oppilaiden kykyä ratkaista näitä ongelmia tieteellistä tietoa käyttäen siten, että ratkaisut edistävät ihmisoikeuksien toteutumista. Kun oppilaat kehittyvät kykeneväiseksi osallistumaan globaaleiden ongelmien ratkaisemiseen eettisesti perustellulla tavalla, on heidän mahdollista rakentaa maailmasta nykyistä humaanimpaa.

Koulun tehtävä ihmiskunnalle yhteisen humaanin tulevaisuuden edistämisestä ei muutu keskeisiltä lähtökohdiltaan vuoden 1970 jälkeisissä perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteissa. Muutokset koskevat lähinnä sitä, millä tavalla tästä tehtävästä puhutaan. Merkittävimpänä muutoksena voidaan pitää sitä, että vuodesta 1994 lähtien opetussuunnitelmissa puhutaan globaaleiden ongelmien ratkaisemisen sijasta kestävän kehityksen edistämisestä. Vaikka globaaleiden ongelmien ratkaiseminen ja kestävä kehitys kuulostavat toisiltaan poikkeavilta asioita, merkitsevät ne kuitenkin pitkälti samaa asiaa, kuten tulen seuraavaksi osoittamaan.

Vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa kestävä kehitys on koko opetussuunnitelman läpäisevä keskeinen periaate. Kestävä kehitys huomioidaan niin kouluopetuksen tavoitteissa, sisällöissä kuin koulun toimintakulttuurissa. Opetuksen tavoitteiden osalta opetussuunnitelman ajatuksena on, että oppilaita tulee kasvattaa toimimaan itse kestävän kehityksen periaatteiden mukaan, mutta myös osallistumaan yhteiskunnan rakentamiseen nykyistä kestävämmäksi.

”Perusopetuksessa tunnistetaan kestävän kehityksen … välttämättömyys, toimitaan sen mukaisesti ja ohjataan oppilaita kestävän elämäntavan omaksumiseen. … Perusopetuksessa pohditaan kulutus- ja tuotantotavoissa ilmeneviä ristiriitoja suhteessa kestävään tulevaisuuteen sekä etsitään ja toteutetaan yhteistoimin ja pitkäjänteisesti elämäntapaamme korjaavia ratkaisuja. Oppilaita ohjataan tuntemaan myös kehitykseen vaikuttavia yhteiskunnallisia rakenteita ja ratkaisuja ja vaikuttamaan niihin.”

Oppilaiden tulee siis oppia ymmärtämään, mitä kestävä kehitys on ja millaiset rakenteet ja toimintatavat tekevät yhteiskunnasta kestämättömän. Heitä ohjataan myös sitoutumaan kestävään elämäntapaan ja edistämään yhteiskunnan kestävyyttä osallistumalla sen rakentamiseen aktiivisina kansalaisina. Tätä kautta kouluopetus luo edellytyksiä sille, että globaalin maailman on mahdollista muuttua vähitellen kestävämmäksi.

Mitä sitten kestävä kehitys tarkoittaa vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa? Asiakirjassa kestävä kehitys nähdään ekologisena, taloudellisena, sosiaalisen ja kulttuurisena kestävyytenä. Tämä määrittelytapa nojaa YK:n ymmärrykseen kestävästä kehityksestä. YK:n määritelmän mukaan ekologisen kestävän kehityksen päämääränä on turvata maapallon säilyminen elinkelpoisena vielä tulevaisuudenkin sukupolville. Lähtökohtana on sopeuttaa ihmisen toiminta maapallon luonnonvaroihin ja luonnon kestokykyyn. Tärkeää on maapallon biologisen monimuotoisuuden ja ekosysteemien toimivuuden turvaaminen. Kulttuurisen kestävän kehityksen tavoitteena on vahvistaa kulttuuri-identiteettiä sekä lisätä erilaisten kulttuurien tuntemusta ja arvostusta. Kulttuurisesti kestävä kehitys edistää ihmisten ja alueiden hyvinvointia sekä mahdollistaa eri kulttuurien säilymisen ja kehittymisen. Sosiaalisen kestävän kehityksen tavoitteena on taata edellytykset ihmisten hyvinvoinnille sekä nykypäivänä että tulevaisuudessa. Pyrkimyksenä on poistaa ihmisten välistä eriarvoisuutta ja varmistaa jokaiselle riittävä toimeentulo, asianmukainen terveydenhuolto, mahdollisuus koulutukseen sekä turvata perusoikeuksien toteutuminen. Taloudelliseen kestävään kehitykseen kuuluu sekä ekologinen että sosiaalinen vastuullisuus. Talous tulisi rakentaa mahdollisimman ekotehokkaalle luonnonvarojen kulutukselle ja hyvinvoinnin tulisi jakautua tasaisesti.

Yllä mainitun kestävän kehityksen määritelmän mukaan kestävä kehitys merkitsee sotien ja epätasa-arvon poistamista sekä ympäristöongelmien ja kulttuurien välisten jännitteiden ratkaisemista. Siten vuoden 2004 perusopetuksen tavoite kestävän kehityksen edistämisestä merkitsee likipitäen samaa asiaa kuin vuoden 1970 opetussuunnitelman perusteiden päämäärä inhimillisestä ja demokraattisesta maailmasta. Siinä missä vuoden 1970 opetussuunnitelman perusteiden mukaan kouluopetuksen tulee kehittää oppilaiden kykyä osallistua globaaleiden ongelmien ratkaisemiseen eettisesti perustellulla tavalla tieteellistä tietoa käyttäen, tulee vuoden 2014 asiakirjan mukaan opetuksen luoda edellytyksiä sille, että oppilaat voivat edistää kestävää kehitystä rakentamalla yhteiskuntaa sellaiseksi, että merkittävät globaalit ongelmat ratkeavat. Siten suomalaisilla opettajilla, oppilailla ja kasvatustieteilijöillä on ollut yli 45 vuotta aikaa kehittää opetusta, joka tähtää humaanimpaan ja kestävämpään maailmaan.

Tutkimustieto kouluopetuksen onnistumisesta

Suomalaisen peruskoulun yhteiskunnallisen- ja globaalikasvatuksen onnistumisesta on tehty useita tutkimuksia. Tutkimuksissa on selvitetty, onko peruskoulun opetus sellaista, että se kehittää tosiasiallisesti oppilaiden kykyä osallistua yhteiskunnassa kestävän ja humaanin tulevaisuuden edistämiseen.

Tom Gullberg tutki, kehittääkö perusopetus oppilaiden ymmärrystä yhteiskunnasta ja kykyä osallistua aktiivisina kansalaisina yhteiskunnan kehittämiseen. Tutkimuksen tulosten mukaan oppilailla on hyvä yhteiskuntatietous, mutta he eivät hallitse yhteiskunnallisia avainkäsitteitä. Kouluopetus ei onnistu vahvistamaan oppilaiden kiinnostusta aktiiviseen toimintaan kouluyhteisössä tai sen ulkopuolisessa yhteiskunnassa. Oppilaita ei rohkaista koulussa yhteiskunnalliseen toimintaan, koulussa ei käy yhteiskunnallisia toimijoita vieraina, eikä oppilailla ole juuri mahdollisuuksia ilmaista omia mielipiteitään tai vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Koulun demokratiakasvatus siis epäonnistuu tärkeimmiltä tavoitteiltaan.

Anna Uitto teki selvitystä siitä, oppivatko oppilaat ymmärtämään ekologisesti kestävän kehityksen periaatteita ja omaksuvatko he niitä itse. Tutkimuksen mukaan tiedollinen opetus on melko onnistunutta. Arvojen ja asenteiden osalta opetus oli osittain onnistunutta. Oppilaissa ilmeni selvästi positiiviseen luontosuhteeseen liittyvää ympäristöherkkyyttä. Oppilaat eivät kuitenkaan itse juuri sitoutuneet kestävään elämäntapaan. Esimerkiksi mukavuuksista luopuminen, kasvisruoan suosiminen tai muiden ihmisten kannustaminen ympäristömyönteiseen toimintaa oli harvinaista. Oppilaat siis ymmärtävät ekologisen kestävyyden periaatteita ja ilmoittavat kannattavansa niitä, mutteivät toimi itse niiden mukaan.

Uitton tutkimuksessa tarkasteltiin kestävään kehitykseen liittyvää opetusta ja kasvatusta pelkästään ekologisen kestävyyden osalta. Antti Rajakorpi ja Raija Salmio havaitsivat omassa tutkimuksessaan, että suuri osa koulujen kestävän kehityksen hankkeista liittyy juuri ekologiseen kestävyyteen. Sosiaaliseen ja kulttuuriseen kestävyyteen liittyviä projekteja ei juuri tehdä. Siten suomalaisen peruskoulun pyrkimys kestävän kehityksen edistämiseen näyttäisi olevan yksipuolista. Kestävä kehitys ymmärretään ekologisena kestävyytenä, vaikka käsitteeseen kuuluu myös taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus.

Anna-Kaisa pudas arvioi globaalikasvatuksen toteutumista suomalaisissa kouluissa. Tutkimustulosten mukaan globaalikasvatusta ei ole systemaattisesti huomioitu Suomen perusopetusta antavissa kouluissa, vaikka monia globaalikasvatukseen kuuluvia aihealueita pidetäänkin perusopetukselle tärkeinä. Suurimmiksi ongelmiksi kentällä nähdään käsitteen tuntemattomuus ja epämääräisyys sekä se, että globaalikasvatusta ei liitetä kiinteästi kaikkeen koulun toimintaan. Sen sijaan se nähdään ylimääräisenä satunnaisena lisänä, jolla ei ole keskeistä roolia kouluissa. Koska globaalikasvatus ei eksplisiittisesti ole osa virallista opetussuunnitelmaa, sitä ei pidetty ensisijaisen velvoittavana eikä globaalikasvatuksen toteuttamiseen katsottu olevan riittävästi resursseja.

Kouluopetuksen kehittäminen

Edellisten tutkimusten tulosten perusteella voidaan päätellä, että suomalaista peruskoulua tulisi kehittää siten, että 1) siinä huomioidaan erilaiset globaalit ongelmat ja kestävän kehityksen ulottuvuudet nykyistä laajemmin 2) globaalikasvatus toteutuu kokonaisuudessaan vahvemmin koulun arjessa, eikä se ole siinä vain ylimääräinen lisä 3) arvokasvatusta vahvistetaan 4) oppilaita ohjataan yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja aktiiviseen kansalaisuuteen.

Mitä koulussa tulisi sitten tehdä käytännössä? Ensinnäkin opettajien tulisi perehtyä kestävän kehityksen käsitteen ulottuvuuksiin ja globaalin maailman erilaisiin ongelmiin. Kouluopetuksessa tulisi käsitellä erilaisia globaaleita kysymyksiä, eikä pelkästään ekologisesti kestävää kehitystä. Esimerkiksi sotien, eriarvoisuuden, kulttuureiden välisten jännitteiden ja kestävän talouden mahdollisuuksien tulisi tulla puheeksi koulussa. Toiseksi globaalikasvatuksella tulisi olla nykyistä vahvempi rooli koko koulun arjessa. Tässä voitaisiin seurata Wolfgang Klafkia, jonka mukaan kouluopetuksesta vähintään neljäsosan tulisi olla oppiaineiden rajat ylittäviä projekteja, jotka liittyvät globaaleihin ongelmiin. Konkreettisen opetuksen järjestämisessä voitaisiin nojata vaikkapa Klafkin ongelmalähtöisen opetuksen malliin tai Christine Künzlin kehittämään kestävän kehityksen didaktiikkaan. Nämä teoriat kuvaavat, millä tavoin kouluopetuksessa tulee käsitellä globaaleita haasteita ja mahdollisuuksia ratkaista niitä. Kolmanneksi koulun tulisi toimia itse kestävän kehityksen periaatteiden mukaan. Vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa todetaan aivan oikein, että koulu kasvattaa oppilaita kestävään kehitykseen eniten omalla esimerkillään. Siksi koulun tulisi olla paikka, jota opettajat ja oppilaat kehittävät omalla toiminnallaan nykyistä kestävämmäksi. Neljänneksi koulun toimintakulttuurin tulisi olla demokraattinen. Oppilaiden tulisi osallistua opetuksen suunnitteluun ja arviointiin sekä koulun kehittämiseen aktiivisesti. Opetuksessa tulisi käsitellä myös erilaisia keinoja, joilla yhteiskuntaan on mahdollista vaikuttaa.

Kirjallisuus

Gullberg, T. 2012. Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys. Teoksessa: Niemi, E. K. (toim.) Aihekokonaisuuksien tavoitteiden toteutumisen seuranta-arviointi 2010. Koulutuksen seurantaraportit 2012:1. Helsinki: Opetushallitus, 127–156.
Klafki, W. 2007. Neue Studien zur Bildungstheorie und Didaktik. Weinheim & Basel: Beltz.
Künzli, Christine. 2007. Zukunft mitgestalten. Bildung für eine nachhaltige Entwicklung – didaktisches konzep um Umsetzung in der Grundschule. Bern: Haupt.
Peukert, H. 2000. Reflexionen über die Zukunft der Bildung. Zeitschrift für Pädagogik 46(4), 507–524.
POPS 1970. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö I. Opetussuunnitelman perusteet. Helsinki: Valtion painatuskeskus.
POPS 2014. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Helsinki: Opetushallitus.
Pudas, A. 2015. A moral responsibility or an extra burden? A study on global education as part of finnish basic education. [www-lähde] < http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-0865-7 > (Luettu 31.10.2016).
Rajakorpi, A. & Salmio, K. (toim.) 2001. Toteutuuko kestävä kehitys kouluissa ja oppilaitoksissa? Helsinki: Opetushallitus.
Uitto, A. 2012. Vastuu ympäristöstä, tulevaisuudesta ja kestävästä kehityksestä. Teoksessa: Niemi, E. K. (toim.) Aihekokonaisuuksien tavoitteiden toteutumisen seuranta-arviointi 2010. Koulutuksen seurantaraportit 2012:1. Helsinki: Opetushallitus, 157–184.
YK 2015. Kestävän kehityksen tavoitteet – Agenda 2030. [www-lähde] < http://www.ykliitto.fi/yk70v/yk/kehitys/post-2015 > (Luettu 31.10.2016).

Teksti Jussi Syrenius. Lyhyempi versio artikkelista on julkaistu Elonkehässä 4/2016.

Joka vuosi talvi yllättää. Ei ole talvirenkaita vaihdettu, ei voimansiirtoa puhdistettu eikä vaijereita rasvailtu ja kaiken päälle on pyörä hautautuneena kinokseen. Mitä ihmettä tässä oikein voisi enää tehdä?

Vastaus tähän riippuu siitä miten paljon arvostat polkupyörääsi ja miten paljon olet valmis panostamaan siihen aikaa ja rahaa. Voit olla tekemättä mitään ja toivoa parasta. Yksi keino käsitellä asiaa on omistaa kaksi pyörää, joista toisen ei kannata olla kovin arvokas ja toinen on talven turvassa. Se toinen keino, yhden pyörän ympärivuotinen ajaminen, vaatii omistautumista ja jatkuvaa huolenpitoa. Talvella pyöräily on Suomessa liukasta, vaarallista ja epämukavaa sekä hidasta ja sotkuista. On tärkeää hyväksyä tämä totuus, jos aikoo ympäri vuoden ajaa. Hienoimmatkaan renkaat, varusteet tai osasarjat eivät muuta sitä, että talvella pyöräilyssä tärkeintä on oma asenne ja mielenlujuus.

Toistuva jäätymisen ja sulamisen sykli aiheuttaa korroosiota rungossa, osissa ja renkaissa. Käytännössä kaikki, jonka pitäisi liikkua, ruostuu tai jäätyy umpeen. Nesteillä toimivat levyjarrut jäätyvät pakkasella, kuten myös hydrauliset joustokeulat, ja toimivat huonosti. Vaijerit taas hapertuvat kiinni ja tämän seurauksena vaihteet ja jarrut lopettavat toimintansa. Istuinkannattimet ruostuvat kiinni runkoihin, kuten myös ohjainkannattimet ja kaikki ruuvit jossa on teräs vasten terästä.

Voiko tätä vastaan sitten suojautua mitenkään? Osittain kyllä, osittain ei. Hydraulisiin levyjarruihin ja joustokeuloihin en ole itse keksinyt vielä mitään suojautumistapaa pakkasta vastaan. Usein joutuukin säätämään joustokeulan jäykkyyden ja ilmaamaan hydrauliset jarrut uudestaan kesän tullen, tai pahimmassa tapauksessa ostamaan uusia osia. Tämän voi tehdä itse, mutta toimenpide vaatii sen verran välineitä ja osaamista, että suosittelen viemään pyörän suosiolla liikkeeseen.

Liikkuvat osat lopettavat toimintansa koska johonkin väliin on päässyt likaa ja vettä, joka sittemmin on jäätynyt ja taas sulanut. Tällä tavalla syntynyt korroosio voidaan pitää pois pinnoittamalla vaijereita aineilla jotka sisältävät suojaavia ainesosia, esimerkiksi teflonia. Näitä saa ostettua pyöräliikkeistä tai rautakaupoista, ja suosittelen ostamaan ruiskeen muodossa. Korroosiota voi myös vähentää tuomalla pyörän sisätiloihin tai edes ulkokatoksen alle. Kannattaa silti muistaa, että ulkoa tuotaessa jää pyörän osiin aina kosteutta, joka syö metallisia pintoja. Suosittelen molempia – käyttämään suojaavia voiteita liikkuviin osiin sekä säilyttämään pyörää sisätiloissa.

Ylimääräinen varautuminen ei ole koskaan tee vahinkoa. Kokemus opettaa pikkuhiljaa mikä on tarpeellista ja mikä ei, ja se minkä kukin kokee tarpeelliseksi on hänen oma henkilökohtainen päätöksensä. Jokainen omistamamme asia kysyykin huoltoa ja ylläpitoa. Loppujen lopuksi kaikki elämässä ruostuu, hapertuu, kuluu ja hajoaa. Sitä milloin se tapahtuu voi pitkittää, mutta kuitenkin se on väistämätöntä. Helposti käykin niin, että omistaa liikaa asioita eikä ehdi pitämään niistä kunnolla huolta. Joten muista myös tarkkailla omaa ajankäyttöäsi ja ole rehellinen sille miten paljon jaksat nähdä vaivaa pyöräsi ylläpidossa, koska se on asia johon saa uppoamaan aikaa todella paljon. Niin pyörään kuin kuskiinkin.

Pinnojen huoltaminen

Pinnojen kireys suhteessa toisiinsa määrittää vanteen suoruuden. Pinnat itsessään eivät vaadi ylläpitoa, mutta niiden kiinnitysruuveja, eli nippeleitä, on hyvä voidella aina kerran vuodessa tai parissa. Pinnojen päissä on kierteet, jotka kiinnittyvät nippelien sisällä oleviin kierteisiin. Joskus käy niin että nämä kierteet ruostuvat kiinni toisiinsa, jonka seurauksena pinnan kireyden säätäminen muuttuu mahdottomaksi. Tällöin pinnan joutuu korvaamaan ja sen myötä vanteen suoristamaan uudelleen vain sen takia että nippeli on ruostunut umpeen. Jonkinlainen ohut öljy, esimerkiksi ketjuöljy tai pellavaöljy toimii hyvin. Ei ole niinkään tärkeää mitä öljyä tämä on, kunhan se on tarpeeksi ohutta imeytyäkseen kierteisiin ilman että joudut avaamaan mitään osia.

Toimi näin: Aseta kiekko niin, että että voitelemasi nippeli on kohti maata ja lisää muutama tippa valitsemaasi öljyä. Pyöritä sitten kiekkoa eteenpäin niin että seuraava nippeli osoittaa alaspäin ja toista. Tällä tavalla painovoima ja kapillaari-ilmiö ovat puolellasi ja helpottavat öljyn imeytymistä.

Vaijerien ylläpito

Halvemmissa pyörissä monet osat ovat lähtökohtaisesti budjettihintaisia. Tämä näkyy erityisesti pintakäsittelyn puutteessa sekä halvemmissa metalliseoksissa. Halvat osat ruostuvat helposti. Asianmukaisissa pyörähuolloissa ja -liikkeissä käytetyt vaijerit ja kuoret, esimerkiksi Shimanon, ovat laatutavaraa ja kestävät todennäköisesti pidempään kuin halvemmat, merkittömät osat joita usein halvempien pyörien mukana tulee.

Vaijereissa on kaksi osaa, itse vaijeri ja sen kuori. Molemmissa on metallia ja ne ovat täten alttiita korroosiolle. Kosteus alkaa välittömästi tehdä tuhojaan metalliin lämpötilan noustua sulan puolelle, ja seurauksena on vaijerien ruostuminen. Tämän jälkeen vaijeri ei enää liiku sulavasti. Tämän huomaa laahaavina jarruina ja jumittavina vaihteina. Vaijerien voitelu on toimenpide jota pitää toistaa useamman kerran, jotta siitä olisi hyötyä.

On vaivalloista irrottaa vaijerit paikoiltaan vain voitelun takia. Suosittelenkin ostamaan ruiskutettavaa voiteluainetta ja syöttämään sitä niistä kohdista, joissa vaijerin kuori loppuu ja vaijeri on näkyvissä. Tämän jälkeen kannattaa pumpata jarrua tai vaihtaa vaihteita, jotta vaijeri pääsee liikkumaan kuoren sisällä ja täten levittää aineen mahdollisimman laajalle pinnalle. Toista tämä usein, jos ajat päivittäin.

Jos käy niin että kaikista toimenpiteistä huolimatta pääsevät vaijerisi ruostumaan, älä syytä siitä itseäsi vaan vie pyörä huoltoon. Itsensä syyttäminen ei ole yhtä hyödyllistä kuin se, että ottaisi asiasta opikseen.

Voimansiirron ylläpito

Ketjut likaantuvat käytössä. Tämä on väistämätöntä. Se kuinka paljon ne likaantuvat riippuu kuitenkin monesta asiasta. Yksi tärkeä tekijä on käyttää oikeanlaista ketjuöljyä, jota saa alan kaupoista. Varmasti jonkinlainen koneöljy, ompelukoneen öljy tai aseöljykin pitää ketjut rasvattuina. Parempi sekin kuin ei mitään, mutta jos kerran tarkoitukseen on saatavilla varta vasten suunniteltuja tuotteita, kannattaa säästää vaivaa ja ostaa suoraan sitä. Paksumpia öljyjä ei kannata edes kokeilla, koska näiden keräämän lian puhdistamiseen tärvääntyy tuhottomasti aikaa. Jos haluaa pelata viimeisen päälle, voi ostaa erilaista ketjuöljyä erilaiseen säähän. Niin sanottu dry lube on koostumukseltaan paksumpaa ja soveltuu kuivemmille oloille, kun taas wet lube on ohuempaa ja toimii paremmin kosteissa olosuhteissa.

Ketjujen puhdistaminen tapahtuu liuottimella, rätillä sekä jonkinlaisella harjalla, jolla voit puhdistaa pyörän rattaat ja muut välit. Tähän voi varmasti käyttää monia tuotteita, mutta WD-40 on erittäin hyväksi todettu. Muistathan tehdä tämän ulkona, koska liuottimien huurut ovat vaarallisia. Ketjujen peseminen tiskiaineella on huono idea, koska tiskiaineseos sisältää vettä ja tiskiaine poistaa rasvaa. Kosteus jää vangiksi ketjujen sisälle, eikä ketjuöljykään oikein enää toimi, koska kosteus toimii muurina öljylle.

Samalla puhdistuskerralla kannattaa käydä koko voimansiirto läpi, siis käytännössä kaikki paikat johon ketjut koskevat. Käytännössä tämä tarkoittaa eturatasta tai rattaita, takapyörässä sijaitsevaa takaratasta tai rataspakkaa, sekä mahdollisia muita paikkoja joiden kautta ketju kulkee, kuten takavaihtajan pienet muoviset rattaat, eli niin sanotut rissapyörät. Mitä yksinkertaisempi voimansiirto, sitä helpompi se on pitää kunnossa. Jos pyörässäsi on useampi takaratas, muista myös puhdistaa rattaiden välit esimerkiksi ruuvimeisselillä, hammastikulla tai muulla esineellä jolla pääset helposti käsiksi rattaiden väliin. Metallisia esineitä käyttäessäsi pidä huoli siitä, ettet vahingoita takarattaita.

Renkaiden ylläpito

Renkaiden kuntoa voi tarkkailla silmämääräisesti. Jos renkaan kuvio on kulunut keskeltä rengasta täysin sileäksi, kannattaa vaihtoa harkita. Kulunut rengas rullaa huonommin, ei pidä yhtä hyvin tiellä ja puhkeaa helpommin. Kun ulkorengas taas on haurastunut, näyttää se siltä kuin olisi täynnä pieniä halkeamia. Jos rengas on tarpeeksi haurastunut, saattaa se revetä. Joskus ulkorenkaan punos antaa periksi sisäpuolelta, ja ulkokumi pullistuu ulospäin. Tätä ei välttämättä näe ulkopuolelta haurastumana, mutta rengas vaikuttaa kuluneesta kohdasta pullistuneelta. On mahdollista ajaa hyvinkin haurastuneilla renkailla, mutta tässä tapauksessa renkaisiin tulisi laittaa normaalia huomattavasti vähemmän ilmanpainetta.

Renkaiden kunnon ylläpitämiseen liittyy olennaisesti myös oikean ilmanpaineen ylläpitäminen. Tämä ilmoitetaan ulkorenkaiden kyljessä olevalla numeromerkinnällä, jonka perässä lukee joko BAR tai PSI, jotka viittaavat erilaisiin ilmanpainetta mittaaviin asteikkoihin. Useissa jalkapumpuissa ja kompressoreissa on merkinnät molemmille asteikoille. Joissain merkinnöissä näkyy merkintä tietylle ilmanpainevälille, esimerkiksi 3.5-5.5 bar. Tässä tapauksessa valitse itse sellainen ilmanpaine tältä väliltä, joka tuntuu hyvältä. Yleensä ihmiset pitävät talvella vähemmän painetta renkaissaan kuin kesällä. Renkaasta tulee tällä tavalla hieman joustavampi ja litteämpi, ja teoriassa tämän pitäisi lisätä tukevuutta ajettaessa. Rengaspaineita kannattaa tarkastella ainakin kerran kuussa.

Rengaspaineet ovat tärkeitä pyörän ajattavuuden kannalta, mutta myös renkaiden kunnon ylläpitämisen kannalta. Puolityhjä rengas ei ainoastaan ole raskaampi ajaa, vaan myös puhkeaa helpommin ja kuluu nopeammin. Pienellä käsipumpulla on vaikeaa saada sopivaa rengaspainetta. Kannattaakin sijoittaa kunnolliseen jalkapumppuun tai käyttää huoltoaseman kompressoreita. Kaikkien sisäkumien venttiilit eivät kuitenkaan suoraan käy huoltoaseman kompressorien kanssa yhteen, eivätkä kaikki pumput sovi kaikkiin venttileihin.

Venttiileistä

Venttiili on kiinteästi sisäkumissa kiinni, ja sen kautta ilma pumpataan tai poistetaan renkaasta. Venttiileitä on kolmea lajia: dunlop eli pikaventtiili; presta; ja schrader eli niin sanottu auton venttiili.

Pikaventtiili on se jonka useimmat tunnistavat. Tämän venttiilityypin tiivisteosat eivät kestä suomen sääolosuhteita kovin hyvin, vaan haurastuvat ajan myötä, eivätkä enää pidä ilmaa. Jos pyörässäsi on tämänlainen venttiili ja huomaat kumin tyhjenevän usein, käy kysymässä pyöräliikkeessä varaventtiiliä. Saattaa olla että vika korjaantuu pelkästään tällä. Jos koet että et yksinkertaisesti saa käsipumpulla ilmaa renkaisiin, on todennäköistä että venttiili taas on hapertunut kiinni. Tässä tapauksessa käy kerran täyttämässä kumisi paikassa jossa on jalkapumppu tai ilmakompressori. Näillä pumpuilla saatava suurempi ilmanpaine avaa jumiutuneen venttiilin. Pikaventtiili on helppo vaihtaa. Paksu kohta venttiilistä on lukitusrengas, joka pitää itse venttiiliä paikoillaan. Ruuvaa tämä irti, aseta uusi venttiili paikoilleen ja kierrä lukitusrengas kireälle. Muista kiristää kunnolla.

Autonventtiili toimii yksinkertaisesti kuin junan vessa: avaa korkki, pumppaa ja unohda. Tällä venttiilillä varustetun renkaan tyhjentäminen tapahtuu painamalla venttiilin keskiosassa olevaa nuppia alaspäin, jolloin venttiili avautuu. Käytä tähän jotain käsillä olevaa apuvälinettä. Tämä venttiili vaatii erilaisen suuttimen kuin pikaventtiili tai presta. Auton venttiilin voit, nimen mukaisesti, täyttää suoraan huoltoasemalla olevilla ilmakompressoreilla.

Presta toimii seuraavalla tavalla: poistettuasi venttiilin korkin kiertämällä, kierrä venttiilin ohut pää auki vastapäivään. Tämän jälkeen pumppaa kumiin ilmaa haluamasi määrä, ja kierrä venttiili takaisin kiinni myötäpäivään. On tärkeää kiertää venttiili kunnolla auki pumpattaessa, ja kunnolla kiinni lopettaessa, jotta ilma ei karkaisi. Prestaventtiilin kautta ilman poistaminen tapahtuu painamalla venttiiliä alaspäin silloin kun venttiilin pää on avattuna. Tämän takia venttiilin pumppaaminen käsipumpulla ei oikein onnistu, ja jalkapumpussakin on hyvä olla kierteet. Jos siis pumpatessasi painat venttiiliä, aiheutat samalla sen tyhjentymisen. Presta on erittäin tiivis ja kestävä venttiili ja sen voi pumpata samanlaisella pumpulla kun pikaventtilinkin. Ei kuitenkaan sovellu käsipumpun kaveriksi, ja tämän takia sitä ei niin usein nähdä niin sanotuissa kaupunkipyörissä.

Koska on siis olemassa kahta erilaista pumppua tai kompressorin päätä kolmelle eri venttiilille, on luonnollista että on myös olemassa adaptereita jotka poistavat riippuvaisuuden tietystä suuttimen tyypistä. On adaptereita jotka muuntavat pika-, tai prestaventtiilin yhteensopivaksi autonventtiiliin käyvän suuttimen kanssa, ja myös toisinpäin. Kysy näitä adaptereita alan liikkeistä. Nämä adapterit eivät ole kalliita. Suosittelenkin pitämään sellaista aina mukanasi koska huoltoasemat ovat usein kaupungeissa lähempänä kuin pyöränpumput.

Kannattaa myös huomioida, että kaikki venttiilit eivät mene kaikkiin vanteisiin. Prestat ovat ohuempia kuin muut venttiilit, kun taas autonventtiileitä on leveitä versioita. Joihinkin vanteisiin on porattu ohuemmat reiät, joihinkin leveämmät. Periaatteessa venttiilin reikiä voi laajentaa poraamalla tai viilaamalla, mutta ohuemmissa tai kaksikerroksisissa vanteissa jättäisin tämän tekemättä koska lopputuloksena voi olla rikkinäinen vanne.

Renkaista ja niiden valinnasta

Jotkut haluavat pyöräänsä talvirenkaat, kun taas toiset eivät pidä sitä tarpeellisena. Toiset vannovat nastarenkaiden nimeen, jotkut tyytyvät leveämpiin renkaisiin joissa on hieman matalammat ilmanpaineet pidon parantamiseksi. Käytännössä lähes kaikilla vaihtoehdoilla pärjää, talven luonteesta ja säästä riippuen. Nastarenkaat ovat hyvät keleillä jolloin on paljon jäätä tai tiiviiksi pakkautunutta lunta, mutta hangessa ajamiseen ne eivät auta yhtään mitenkään. Ongelma nastarenkaissa on niiden hitaus ja huono ajotuntuma sulalla tiellä. Lisäksi ne pitää erikseen omistaa, säilyttää ja vaihtaa. Jos talvella on jatkuvasti sulaa ja jäätä vuorotellen, ovat kadut kuin luistinradat, ja ne urheat sielut jotka tällöin pyörällään ylipäätään ajavat tarvitsevat nastarenkaat. Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Yksi keino suhtautua rengasasiaan onkin ymmärtää se totuus, että talvella ei Suomessa ajeta kovin nopeasti, kaatuminen on aina olemassa oleva riski, ja reitit pitää valita sen mukaan miten ne on hiekoitettu ja aurattu.

Asia on kuitenkin käytännössä tätä monimutkaisempi. Jalankulkuväylien ja samalla myös pyöräteiden pidon parantamiseen käytetään sepeliä eli mursketta. Tämä eittämättä helpottaa liukkaalla pinnalla kävelyä. Harmi vain, että näissä kivenpaloissa on erittäin terävät reunat, jotka helposti puhkaisevat ohuet ulkorenkaat. Joskus käy jopa niin, että tiellä olevan sepelinpalan terävä kulma osuu juuri siihen heikkoon kohtaan renkaassa johon on kulunut jonkinlainen halkeama, tai josta pintakuvio on päässyt kulumaan. Tai sitten kyseinen terävä kivenpala kiilautuu täysin upouuteen renkaaseen, ja ajossa pikkuhiljaa työntyy sisemmälle, puhkaisten lopulta sisäkumin. Vähän samalla tavalla kuin lasinsirutkin. Katujen hiekoittamiseen käytetty sora on kaduilla vielä pitkälle kevääseen, joten tämä on myös ympärivuotinen riesa. Helsingin seudulla onkin käytetty jo toista vuotta erilaisia hiekoitus / suolaamistapoja pyöräteiden sulana pitämiseen, mutta tämä ei kata koko kaupungin pyöräväyliä eikä tilanne ole samanlainen muualla Suomessa. Lisäksi katuja ei talvisin lakaista kovinkaan aktiivisesti joten sitten kun kaikki romut ja roinat paljastuvat sulavan lumen ja jään alta, voi löytyä mielenkiintoisia yllätyksiä.

Jos pyörässä on renkaat joissa on syvät pintakuviot – autojen renkaissa käytetään usein termiä ”urasyvyys” – eivät pienet terävät kappaleet pääse tunkeutumaan sisäkumiin asti. Toinen hyvä vaihtoehto on käyttää pistosuojattuja renkaita. Pistosuojauksen vahvuus vaihtelee valmistajien ja mallien välillä. Näihin kannattaa tutustua pyöräliikkeissä jotka niitä myyvät. Kannattaa myös käydä vertailemassa tuotteita muutamassa eri myymälässä, jos vain suinkin mahdollista. On halvempia ja on kalliimpia malleja. Voin omasta kokemuksestani suositella Schwalben ja Duramaxin pistosuojattuja renkaita. Kunnollisella tavalla suojatut renkaat ovat lähes kaksi kertaa normaalien renkaiden hintaisia, mutta kunnon renkaat ovat hintansa arvoisia ja kestävät pitkään. Jonkinlainen tasapaino on oltava tässäkin asiassa, joten mitä tuhdimmat renkaat, sitä raskaampi niillä on ajaa.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että varsinaista lopullista suojaa ei ole. Se jokaisen pyöräilijän täytyy hyväksyä. Naulaa ei pysäytä mikään, eikä oikeaan kohtaan osuvaa lasinsirpaletta, mutta tarkoitus onkin minimoida tapaturmia.

Kiekkojen irrotus ja paikoilleen laittaminen

Jos aiot vaihtaa ulkorenkaan tai sisäkumin, on tarpeellista irrottaa kiekko pyörästä. Kiekolla yleensä tarkoitetaan sitä kokonaisuutta, johon kuuluu napa, pinnat, vanne ja renkaat. Joskus käytetään myös sanaa pyörä, mutta käytän itse tässä yhteydessä sanaa kiekko väärinkäsitysten välttämiseksi. Etukiekko on yksinkertaista irrottaa sopivan kokoisella kiintoavaimella tai hätätapauksessa jakoavaimella. Suosittelen kiekkoa pois otettaessa ja paikalleen laitettaessa tyhjentämään kaiken ilman renkaasta. Tällä tavalla saat kiekon pois ja paikoilleen ilman että joudut avaamaan jarrun. Jos kuitenkaan tämäkään ei riitä, joudut avaamaan jarrun kiinnityksen. Älä tätä varten avaa mitään ruuveja, vaan nosta jarrun lukitusmekanismi pois paikoiltaan käsivoimin. Muista myös laittaa jarrun lukitus paikoilleen, kun olet laittanut kiekon takaisin.

Takakiekon poistaminen onkin aihe joka menee monimutkaiseksi. Joudut tämän toimenpiteen myötä vähintäänkin kiristämään ketjun ja asettamaan takakiekon linjan oikein. Huomiota joutuu kiinnittämään myös vaihteiden vaijereihin, muttereihin sekä jarrulänkiin. Suosittelenkin ennen irrottamista ottamaan kuvan molemmilta puolilta pyörää, jotta sinulla olisi joku vertailukuva siihen miltä tilanne ennen näytti. Tässä prosessissa on helppo sotkeutua jos ei ole varma siitä miltä asian pitäisi lopulta näyttää. Jaan asian nyt muutamaan askeleeseen.

1. Irrota ensimmäiseksi jarrulänki, joka on kiinni joko suoraan rungossa tai rungon ympäri kulkevassa metallisessa pannassa. Tämä on erittäin tärkeä osa, joka mahdollistaa jalkajarrullisen takakiekon toimimisen, ja jonka puuttuminen tuhoaa takakiekon ensimmäisellä jarrutuksella. Muista siis laittaa se myös takaisin.

2. Irrota tämän jälkeen vaihdevaijerin lukitus. Älä kuitenkaan missään nimessä irrota itse vaijeria, vaan pelkästään vaijerin paikoilleen lukitseva mekanismi. Tutki takanapaa, ja koita löytää jonkinlainen merkintä siitä minkä merkkinen napa on kyseessä. On mahdollista että tämä lukee myös jarrulängessä.

– Jos kyseessä on Torpedon kolmivaihteinen napa, merkitse teipillä, kynällä tai vastaavalla kohta jossa vaijerin lukitus on tällä hetkellä kiinni ja vaihda vaihde kolmoselle. Jos kyseessä on vanhempi lukitusmekanismi, ruuvaa se tämän jälkeen auki kunnes se irtoaa. Jos kyseessä on uudempi lukitus, sen saa irti ja paikoilleen painamalla sivussa olevasta metallisesta vivusta. Takaisin laitettaessa kierrä tai vedä vaijerin lukitus samaan kohtaan missä se aiemminkin oli, asettamaasi merkkiä hyväksi käyttäen.

– Jos kyseessä on Shimanon kolmivaihteinen nexus-napa, irrota vaihdelaatikkoa kiinni pitävä ruuvi 10 mm kiintoavaimella tai hätätapauksessa jakoavaimella. Poista tämän jälkeen vaihdelaatikon alta paljastuva ulkoneva tappi vetämällä ja aseta se hyvään, siistiin turvaan. Muista vaihdelaatikkoa takaisin laittaessasi asettaa tappi takaisin, ja kiristä vaihdelaatikko hyvin kevyesti. Liiallinen kiristäminen rikkoo kierteet, ja joudut tämän jälkeen ostamaan uuden vaihdelaatikon vipuineen ja vaijereineen. Hyvin kevyt kiristys riittää, mutta kiristä kuitenkin sen verran että selkeästi tunnet ruuvin olevan kiinni, ja vaihdelaatikon pysyvän paikoillaan.

– Muissa shimanon nexus-vaihdenavoissa on yhteinen metodi, lukuun ottamatta joitakin harvinaisempia vanhoja malleja. Vaihda vaihde ensin pienimmälle, ja tämän jälkeen vedä vaijerin kuorta, kunnes saat sen irrotettua vaihdepuolen lukituksesta. Tämän jälkeen vedä vaijerin päässä kiinni oleva ruuvi ulos. Älä missään nimessä avaa tätä ruuvia, vaan tyydy vetämään se ulos kolostaan.

3. Avaa kiekkoa rungossa kiinni pitävät mutterit molemmilta puolilta. Jos lainkaan mahdollista, älä ruuvaa muttereita irti asti, riittää kun jätät ne löysälle. Joissakin takanavoissa on väliä kummalla puolella akselia tietyt akselin kiertoa estävät mutterit ovat. Ne ovat keskenään erilaisia. Kirjoita ylös kumpaan suuntaan navan akselissa olevat lukitusmutterit osoittavat. Nämä mutterit estävät akselin pyörimisen jarruttaessa, ja on tärkeää, että ne ovat paikoillaan. Harmaa mutteri tulee aina jarrulängen puolelle, eli vasemmalle ja musta rattaan puolelle, eli oikealle.

4. Vedä tämän jälkeen kiekko ulos rungosta.

5. Laittaessasi kiekkoa takaisin, muista katsoa että laitat myös ketjun paikoilleen takarattaan ympärille. Jos unohdit ketjun väärään paikkaan, ota napa irti ja aseta ketju oikealla tavalla rattaan ympärille. Varmista samalla, että ketju on myös paikoillaan eturattaan päällä. Vedä tämän jälkeen kiekkoa taaksepäin niin että ketju kiristyy, ja kiinnitä jarrulänki. Älä kuitenkaan vielä kiristä jarrulänkeä kireälle, koska kiekon pitää vielä päästä liikkumaan. Länki on hyvä kiinnittää tässä vaiheessa, koska muuten se pääsee helposti unohtumaan.

6. Jos takakiekossasi on nexus 3v -takanapa, muista pitää vaihde pienimmällä ja aseta ensin vaihdevaijerin päässä oleva ruuvi navassa olevan mekanismin koloon. Tämän jälkeen vedä vaijeri yhtä linjaa. Tämän jälkeen vedä vaijerin kuori takaisin paikoilleen vaihteen lukitukseen.

6. Joskus on vaikeaa saada ketju sopivan kireälle. Tässä tapauksessa kiristä ensin kiekkoa kiinni pitävät ruuvit molemmilta puolilta. Avaa tämän jälkeen ketjun puoleinen ruuvi ja vedä kiekkoa taaksepäin, hieman vinoon. Kiristä ruuvi ja avaa sitten toisen puolen ruuvi ja toista toimenpide. Tällä tavalla vuorottelemalla saat takakiekkoa hivutettua taaksepäin. Muista kuitenkin katsoa, että rengas on lopuksi keskellä takahaarukkaa. Ketjut eivät saa olla liian kireällä, koska muuten polkeminen muuttuu raskaaksi. Ettei menisi liian helpoksi, on ketjuissa niin sanottuja löysiä kohtia ja kireitä kohtia, johtuen siitä että osissa on muutaman millimetrin heittoja. Pyöritä siis kampia ja tarkkaile ketjun kireyttä. Joudut todennäköisesti toistamaan tämän ketjujen kiristämisen toimenpiteen muutamaan kertaan ennen kuin saat sen hyväksi. Kiristä ketjut kireälle siihen kohtaan jossa ne ovat kireimmillään, siten että löysä kohta ei tunnu liian löysältä. Mieluummin kuitenkin kireälle kuin löysälle.

7. Muista kiristää jarrulängen lukitus kireälle.

Renkaiden vaihdosta

Nyt kun olemme hieman keskustelleet renkaista ja sisäkumeista sekä kiekkojen irrottamisesta ja takaisin laittamisesta, haluaisin käydä läpi oman rutiinini renkaiden vaihtamiseen. Ulkorenkaan irrottamiseen käytetään niin sanottuja rengasrautoja, jotka yleensä ovat muovisia. Suosittelen ostamaan. Saatavilla on myös metallisia, mutta näiden kanssa pitää tietää täsmälleen mitä tekee, jottei rikkoisi joko vannettaan tai renkaitaan. Koko idea renkaissa on se, että sisäkumi on vanteen ja ulkorenkaan sisällä, niin ettei se ole mistään kohtaa mutkalla, jäänyt puristuksiin tai kaksin kerroin. Todennäköisesti ensikertalaiselle tämä saattaa vaikuttaa hankalalta ja sormivoimia kysyvältä toimenpiteeltä. Onkin olemassa vanteita ja renkaita jotka ovat uskomattoman vaikeita asentaa. Onneksi nämä yleensä olevat enemmänkin kapeita maantiepyörien renkaita ja perusrenkaat ovat asentamisen kannalta helpoimmasta päästä.

1. Kun olet jo irrottanut kiekon, tyhjennä ensin sisäkumista kaikki ilma. Ota sitten kaksi rengasrautaa, ja aseta ne vanteen ja ulkorenkaan väliin noin 10-15cm päähän toisistaan niin että ylöspäin taipuva osa livahtaa ulkorenkaan alle. Kampea rengasraudoilla ulkorengas pois vanteen päältä niin, että rengas on irti molempien rengasrautojen väliseltä matkalta ja liikuta rengasrautoja vanteen suunnan mukaan kunnes rengas on kokonaan yhdeltä puolelta irti. Nyt voit vetää sisäkumin ulos siltä puolelta jolta rengas on irti, ja lopuksi myös vetää ulkorenkaan pois.

2. Jos aiot vaihtaa myös sisäkumin, nyt on se hetki jolloin kannattaa laittaa uusi sisäkumi paikoilleen. Irrota vanhan kumin venttiilin lukitus, ja vedä rengas pois. Tarkista samalla, että pinnoja peittävä vannenauha on paikoillaan koko matkalta, ja puhdista mahdollinen näkyville paljastunut lika. Laita venttiili vanteen reiän lävitse ja aseta mahdolliset muut venttiilin osat paikoilleen, mutta älä kiristä vielä venttiiliä paikoilleen lukitsevaa rengasta. Tämän jälkeen pumppaa sisäkumiin ilmaa, niin että se saa hieman muotoa mutta ei sen enempää.

3. Pidä kiekkoa pystysuunnassa, ja siirrä sisäkumi yhdelle puolelle vannetta. Pidä venttiilin kohta ylimmäisenä. Aseta ulkorengas venttiilin kohdalta puoliksi vanteen päälle niin, että ulkorengas ja sisäkumi jäävät samalle puolelle vannetta, ja sisäkumi tulee ulkorenkaan välistä. Survo tämän jälkeen sisäkumi ulkorenkaan sisälle. Aloita venttiilin kohtalta ja jatka yhdeltä reunalta kunnes pääset takaisin siihen pisteeseen mistä olet aloittanut. Mitä paremmin saat sisäkumin asettumaan paikoilleen, sitä paremmin asettuu myös ulkorengas, ja pyörää on mukavampi ajaa.

4. Saatuasi sisäkumin ulkorenkaan sisälle painele ulkorengasta vanteen päälle siltä reunalta, joka on vannetta lähinnä. Älä käytä tähän rengasrautoja tai muitakaan työkaluja, koska ne todennäköisesti vain puhkaisevat sisärenkaan ja muutenkin vain vaikeuttavat asiaa. Toimi kuten sisärenkaankin kanssa, eli aloita venttiilin kohdalta. Tässä kohdassa on kuitenkin helpointa edetä molemmilta puolilta, eli käytä molempia käsiäsi ja etene kunnes kohtaat ne taas.

5. Nyt kun rengas on puoliksi paikallaan alkaa voimaa vaativin ja epätoivoa kylvävä vaihe. Paina rengasta sivusuunnasta koko matkaltaan niin, että sisäkumi ja ulkorengas ovat jo paikoillaan vanteen päällä. Vanteen päältä pitäisi näkyä vain ulkorenkaan toinen syrjä, joka ei ole vielä paikoillaan. Aloittaen venttiilin kohdalta, paina ulkorenkaan syrjä paikoilleen. Etene molemmilla käsillä pikkuhiljaa. Kun renkaan paikoilleen painaminen alkaa tuntumaan ylitsepääsemättömän mahdottomalta, päästä renkaasta hieman ilmaa ulos ja painele jo paikoillaan olevaa rengasta joka sivulta. Tämä aiheuttaa sen, että rengas asettuu keskelle vannetta tasaisesti ja saat muutaman millin lisää tilaa. Todennäköisesti tämä on se kikka, joka helpottaa eniten ulkorenkaan takaisin punnertamisessa.

6. Kun olet saanut ulkorenkaan tyydyttävästi paikoilleen, painele sitä joka syrjältä. Varmista että et näe sisäkumia vanteen ja ulkorenkaan välistä. Jos sisärengas on jäänyt solmuun tai johonkin väliin, se puhkeaa välittömästi kun renkaaseen laittaa painetta. Työnnä myös venttiiliä sisäänpäin, varmistaen näin sen että venttiili varmasti on ulkorenkaan sisällä oikealla tavalla. Kun kaikki toimenpiteet on tehty oikein, voit olla varma siitä että rengas on oikein paikoillaan. Voit nyt pumpata renkaaseen valitsemasi määrän ilmaa.

Loppusanat ja muistilista

Näen jatkuvasti pyöräilijöitä, jotka ajavat Helsingin vilkkaimmin liikennöityjä katuja autojen seassa. Talvisaikaan tämä on mielestäni sulaa hulluutta ja onnettomuuden kerjäämistä. Vaikka itse hallitsisit pyöräsi ja olet varma ettet kaadu, on mahdollista että autoilija ei huomaa sinua tai yksinkertaisesti ei osaa ottaa sinua huomioon. Siinä vaiheessa kun pyörä jää auton alle, ei kauheasti lohduta kenen syy onnettomuus oikein oli.

Suosittelen miettimään pyöräreittejä ajatuksella ja valitsemaan sellaisia pyöräteitä tai jalankulkuväyliä joista tietää, että ne ovat usein ja hyvin aurattuja, ja välttämään niitä kiireisimpiä. Joskus on fiksumpaa kävellä perille, jos paikka on talvisaikaan vaikeasti pyörällä saavutettavissa. Mieti mitä teet, mistä ajat ja mihin jätät pyöräsi.

Kannattaa myös pitää mielessä että vaikka itse näkee auton, auto ei aina näe sinua, kuten eivät kanssapyöräilijät ja jalankulkijatkaan. Heijastimet ja valot ovat olennainen osa pyöräilyä, ja joka vuosi tapahtuu tarpeettomia onnettomuuksia niiden puutteen takia. Käy alan liikkeissä tutustumassa erilaisiin valoihin ja heijastimiin, tai rakenna omasi. Myös laki edellyttää jonkinlaista pyörävaloa. Älä siis vaella pimeässä, hommaa valot ja heijastimet.

Teksti Antti Salminen. Julkaistu Elonkehässä 3/2016.

Valistuksen ihmiskäsitys on järkevä. Ihmisen on muokattava itsestään vakaa yksilö yhteisönsä palvelukseen – on töin luotava kriittinen, toimelias ja järkiperäinen omaa ja ympäröivää luontoa hallitseva minuus, jolla on mieluiten hyvä maku ja sen verran varallisuutta, että ei ole kiusaksi muille1. Uhrautua pitää, mutta ei liikaa. Kriittinen teoria, vaikkapa nyt Karl Marxista lähtien, haluaa muokata tästä mukiinmenevästä kuomasta kumoustietoisen ja -kykyisen subjektin. Psykoanalyysi vuorostaan kertoo, että oidipaalinen sivilisaatio on etenkin kumoukselliselle subjektille muuten aika ahdas läpi, mutta konstit terveelliseen keskieurooppalaiseen porvariselämään kyllä löydetään yhdessä. Edelleen strukturalismin kantimiin luottava teoria abstrahoi subjektin yksilöstä ja jaksaa edelleen pitää sen ongelmia yllä. Kaikki näistä modernin ajatuksenvuoksen valtauomista käsittävät ihmisyyden väärin. Väärin tarkoittaa: vahingollisesti, typistävästi, ylistäen alistavasti.

Yksilöihmiselle on vaikeaa sitoutua ja vaikeaa päästää irti. Molemmat tekevät sen sairaaksi, eikä se halua sairastua, koska sen on käytävä töissä. Kipeää tekee, sillä sitoutuminen ja irtipäästö ovat eksistentiaalisia riskejä, joita ei oteta faktatiedon nojalla. Molemmat vaativat kokemuksellista muutosta, joka ei nouse yksilöstä eikä yksilöä varten.

Sillä oli vikapäänä sitten valistuksen kurahdus, kiharainen viettielämä tai silkka henkinen ylipaino, vakavastiotettava ”toinen ihminen” saisi jo saada jalansijaa niin käytännössä kuin teoriassa. Aikaa on vähän. Parhaita veikkauksia sarjatuotantoa odottavan mutantin prototyypistä ovat eri alkuperäiskansat, monilahjakkaasti syrjäytyneet, tavalla ja toisella sairaat tai sellaisiksi leimatut sekä muut tahtoen tai tahtomattaan köyhät & taivaan linnut. Mikään ryhmä ei identiteetillään moderniteetin ongelmavyyhteä kuitenkaan ratko, ja tuntuu toisinaan tragikoomiselta yrittää etsiä jälkiteollisista katakombeista entistäkin kampaamattomampaa uuden alkukristillisen kultin edustajaa. Niin ikään erillisinä yksilöinä näille ja vastaaville hahmoille ei voi ennustaa pitkää ikää – kun ympäröivä kulttuuri on produktivistinen ja konsumeristinen, vastarannan kiiskiltä loppuu monasti happi. Sen sijaan näiden hyvien väärineläjien piirteet on jokaisen löydettävä itsestään, mutta ei yksilöllistymällä ja edustamalla, ei enää subjektin eikä identiteetin nimissä. Jo riittää entistä kumouksellisemman subjektin ja kriittisen tehtävänsä sisäistäneen moderniteetin paperisota: omavaraistava asubjektivaatio pyyhkii pöydältä mukavuudenhalun ja turvallisuudentunteen rippeet.

Eli mikä

Asubjektiivisessa kokemuksessa2 maailmaa objektivoivan minuuden merkitys laantuu, sen herruus kirpoaa. Ego ei välttämättä tuhoudu, ainakaan pysyvästi, mutta maailman merkityksellistäjänä ja tajunnan napana se antaa myöten. Ääriesimerkki asubjektiivisesta tilasta on lähes kaikista mystisistä perinteistä löytyvä kokemus ja käsitys egokuolemasta ja sen mukanaan tuomasta ratkaisevasta oivalluksesta (vrt. noche oscura, nigredo, kenshō, vipassanā). Äärimmäisyyksiin tai eliittikokemuksiin se ei silti palaudu – asubjektiivinen kokemus on jo kaikkialla siellä, missä sisäinen puhe ja huoli menneestä ja tulevasta ei ole. Kaikkina hetkinä, joina läsnäolo vallitsee sellaisuudessaan, palautumalla vain ainutkertaisuutensa nostattamaan ihmetykseen, koetaan asubjektiivisesti. Loogis-ontologisesti asubjektiivinen on parakonsistenttia, todet ristiriidat sallivaa olemista, joka näin ikään löytää liittolaisuuksia ei-moderneista dialektiikoista.

Asubjektiivinen ilmiökenttä ei käy yksiin tiedostamattoman kanssa. Näin ei voi olla jo siksi, koska idea tiedostamattomasta on subjektilähtöinen ja sellaisenaan osa sen valtapiiriä. Nykyisessä psykoanalyyttisen teorian vaiheessa tiedostamaton on eurooppalaisen järjen kolonialisoima asubjektiivisen saari. Tätä haltuunottoa on onnistuneesti ja tunnetusti tuettu erilaisin biovaltaisin menetelmin ja instituutioin siihen pisteeseen, että tiedostamaton on saatu jokseenkin onnistuneesti vierotettua asubjektiivisesta emostaan, joka on ei-inhimillisen tosi sydän. Tästä syystä syvänvihreinkin psykoanalyyttisesti virittynyt teoria nyykähtää puolitiehen. Psykoanalyyttinen perinne ei riittänyt suistamaan transsendentaalista egoa vaan auttamalla sitä neurooseissaan voimisti sen ylivaltaa. ”Asubjektiivinen käänne” on tarvittava korjausliike.

Käänteen suunta on ei-inhimilliseen, ja sen suoma ratkaiseva ymmärrys on tämä: luonto on valaistunut. Näin voidaan todeta siinä ankarassa merkityksessä, jossa ei-inhimillinen oleminen tapahtuu subjektitta ja objektitta, minättä ja sinättä, vailla alkuperää ja päämäärää. Ei ole sattumaa, että kaikki pitkät henkis-hengelliset perinteet arvostavat vetäytymistä ei-inhimillisen ääreen ja kehottavat hiljentämään yksilötietoisuuden ääntä. Ei liioin ole sattumaa, että tämä pyrintö on tehtävä aineellisen köyhyyden sanelusta, sillä omaisuus panssaroi ihmisen ei-inhimillisen vaativalta läsnäololta. Valaistunut luonto ei ole puhdas tai alkuperäinen, riittää kunhan se on välinpitämätön ja mestarillisen vieras. Kun G.W.F. Hegel -tulkki Alexandre Kojève ajattelee ihmistä luonnon negaationa, hän on oikeassa mitä tulee ihmissubjektiin. Mutta vain tietoisuus, joka samastaa yksilön minuuteen, minuuden tietoisuuteen, tietoisuuden subjektiin ja sijoittaa tämän ilmatiiviin maatuškansa aivoihin, voi ajatella näin. Ja planetaarisen universalismi-individualismin aikana tämä harha on vallitseva, ellei ainut ideologisesti hyväksytty ihmiskäsitys. Asubjektivaation paineissa kaikki näistä kehistä irtautuvat sisäkkäisyydestään ja sulavat toisiinsa.

Individuaatio ei riitä

Jungilaisesti ymmärretty individuaatio3 on prosessi, jossa minuus ikääntyessään kultivoituu ja integroituu omaksi jakamattomaksi (lat. individuus) ja ainutkertaiseksi kokonaisuudekseen. Tietyin varauksin tätä totunnaisen egon korvautumista ”korkeammalla itseydellä” voi pitää itäisen valaistumistien länsimaisena vastineena. Prosessi on harvoille, se on tuskallinen ja kestää vuosia. Yleensä keikahduspisteenä on henkilökohtainen kriisi, joka suistaa minuuden totunnaisuuksistaan. Jos kehitys saatetaan loppuun, ihminen vapautuu psyykkisistä taakoistaan ja täydellistyy omaperäiseksi yksilöksi. Se ei riitä4.

Asubjektivaatio on jotain muuta. Se ei ole individuaation vastakohta, sillä jopa C.G. Jungilla itsellään individuaatioteoriaa muotoillessaan oli asubjektiivisia jaksoja, joista tärkein oli niin sanottu vuosien 1913–1917 ”unikausi”, jolloin Jung kirjoitti ja maalasi kauneimman kirjansa Liber Novuksen eli Punaisen kirjan. Elämäkerrassaan Jung toteaa kaiken tuonjälkeisen tutkimustyönsä ja individuaatioteorian muotoilun olleen vain unijaksolta saadun materiaalin erittelemistä. Siksi jungilainen individuaatio on eräs asubjektivaation erikoistapaus, jossa korostuvat luonteenomaisesti 1900-luvun alkupuolen sveitsiläisen porvariston käsitykset hyvän elämän päämääristä. Vaikka Jungin gnostilaishenkinen “analyyttinen psykologia” olikin selvää edistystä Sigmund Freudin tieteellisesti omahyväiseen teoriaan, se kantaa vielä riippanaan uskoa parempaan subjektiin ja erilliseen yksilöminään. Jungin muistelmia lukiessa vaikuttaa, että hän pelästyi henkis-hengellisiä kohtaamisiaan, joita sitten pyrki loppuikänsä ratkomaan ja selittämään. Viime kädessä individuaatio putoaa samaan kuoppaan niiden perinteiden kanssa, jotka etsivät parempaa subjektia vanhaa kritisoimalla. Samoin kuin yksilötajunta on vaahtopää tajullis-tunnollisessa meressä, subjekti on olemassaolonsa velkaa sattumille5 ja asubjektiiviselle matriisille.

Jos ei järkeä ja subjektia, onko asubjektivaatio sitten pelkkää hourimista ja syöverin kauhua? Voi olla, muun muassa. Asubjektivoituvan ei silti ole mitään annettua syytä hylätä vaikkapa totuuden, hyvyyden ja kauneuden kolmiyhteyttä, olkoonkin niin, että totuus voi matkalla paljastua katastrofaaliseksi, hyvyys etiikattomaksi ja kauneus järkyttäväksi. Jos asubjektivaatio on hirveää, se on hirveää siksi, että subjekti taistelee vastaan kaikin voimin. Kun koko ympäröivä yhteiskunta on rakennettu subjektiivisen halutalouden silmämäärällä, subjektiiviset rakenteet (esineellistäminen, kuvallistuminen, edustaminen jne.) istuvat tiukkaan ja syvässä. Siksi asubjektivaatiossa on ja siinä täytyy olla huomattavasti voimaa, joka ei ole ihmisen hallinnassa. Hankalan tilanteesta tekee, että läntisessä maailmassa on vain vähän ylipolvisia harjoittamisen traditioita ja päteviä opettajia, jotka osaavat tässä ”takaisinmallinnuksessa” auttaa.

Individuaatiokertomukseen kuuluu yksilön (usein haluton) lähteminen yhteisöstään, johon hän myöhemmin palaa mukanaan yhteisöä hyödyttäviä voimia ja taitoja. Individuaation yhteisöllisen merkityksen painottaminen on tärkeää, mutta jos sivilisaatio on niin kipeä kuin nyt, se ei riitä. Kenties nykyversio tarinasta kuuluisi niin, että koettelemusten kautta poikkeuksellisen kultivoitunut minuus ymmärtää oman kulttuurinsa tuhoisuuden ja ottaa ritolat ellei peräti päädy juonimaan sen tuhoa. Individuaatiokertomus, siihen liittyvät metaforat ja kokemuksellisuudet voivat toimia ajassa ja yhteiskunnassa, joka pystyy vailla kohtuutonta kärsimistä elämään sovussa ei-inhimillisen kanssa. Tällaista yhteiskuntaa eurooppalainen järki ei kyennyt luomaan. Paluuta kotiin ei ole, yhtäältä koska fossiilimoderniteetilla ei ole tulevaisuutta eikä toisaalta elvytettävää menneisyyttä, joka ei olisi fossiilisen olemisvaiheen läpitunkema. Vailla merkityskokonaisuutta johon palata individuaatio on vaarassa kilpistyä porvarilliseksi itseavuksi ja henkilökohtaisen kasvun kassaraksi.

Kenties on otettava tosissaan myös mahdollisuus, että asubjektivaatio ja individuaatio voivat tapahtua lähes samanaikaisesti, toisiinsa kietoutuneina tai toisiaan seuraten, yhdessä ihmisessä. Ted Kaczynski, esimerkiksi, meni metsään. Hän aikoi perustelluin syin vetäytyä yliopistoelämästä ja kaupunkilaisuudesta. Aluksi Kaczynskilla ei ollut väkivaltaisia aikomuksia, ja haastattelussa kertomansa mukaan hän alkoi metsävuosinaan nimetä metsästämiensä eläinten ”emoja” jumaliksi ja koki ilmeisen syvää luontoyhteyttä. Tätä jaksoa pidettäköön ei-inhimillisen yhteyden väkevöittämänä asubjektivaationa. Ratkaiseva niitti pois polulta oli Kaczynskin läheisen metsäalueen läpi vedetty valtatie, josta tulistuneena Kaczynski aloitti pommikamppanjansa Unabomberina. Kenties jänisten kanssa kuppelehtivan, ”aina kohteliaan, joskin vähän oudon” matemaatikon lupaava asubjektivaatio jyrättiin asfalttikoneilla mustaksi individuaatioksi.

Oli Kaczynskin laita kuinka tahansa, asubjektivaatio on lähtökohtaisesti individuaatiota lähempänä ei-inhimillistä. Toki molemmat ovat viime kädessä jäännöksettä ei-inhimillisen armoilla ja saavat siitä voimansa, mutta asubjektivaatio sitoutuu jo rakenteellisesti antihumanistiseen käsitykseen ihmisen paikasta luonnon osana siinä missä individuaatio on ihmiskeskeisyyttään ongelmallisten humanististen perinteiden jatke.

Asubjektiivisesti oma

Omavaraistumisen filosofia ja sen kokemus ei ole vain taloudenpidon ja resurssihuollon rationaalinen kysymys. Jos se sitä olisi ja jos voitaisiin olettaa, että yhteiskuntaa johdetaan edes insinöörirationaalisesti, Suomi kukertaisi valtion tukemia omavaraistiloja, kattavaa hajautettua energiantuotantoa, korkeita tulleja ulkomaisille tuotteille, paikallisympäristöjen korostusta kaupunkilaisen nationalismin sijaan… Omavaraistuminen on siksi ensisijaisesti eksistentiaalinen pyrintö. Lisäksi se on toistaiseksi ainakin Pohjolan vauraudessa köyhdyttävä, usein ainakin väliaikaisesti kurjistava ja mediaanielämästä monin tavoin syrjäyttävä hyppy, jota harvat edes ääneen tohtivat harkita.

Jotta omavaraistumisen eetos ei tukahdu kesämökkeilyksi tai säilykkeiden järjestelyksi, oma on syytä hahmottaa siksi osaksi mitä tahansa taloutta (vaihdannan järjestelmää), jota ei voi omistaa, vaihtaa päikseen ja joka ei kuulu kellekään. Tätä on esimerkiksi maa maana, kokemuksena maasta, ei hehtaareina kauppakirjassa. Näin ajateltuna oma on asubjektiivista ylivuotoa, jonka ei-inhimilliselle hallitsemattomuudelle omavarainen talous rakentuu ja jonka virtausta tuo talous luovii miten taitaa. Siinä missä omaisuudelle voidaan mitata rahallinen arvo, oman arvo on mittaamaton, laskematon, jopa käsitteetön ja sanaton. Se on sitä siksi, että väkevä oma on ainutkertainen lahja ei-inhimilliseltä, jota ihminen ei voi luonnolle mitenkään korvata: Millä maksaa aurinko? Vaihtaisiko hirvi henkensä osakkeista? Oma ymmärretään hyvin, jos se mielletään salaisuuttaan paljastamattomana vieraana, jonka kanssa voi oppia elämään.

Omavaraistumista ei näistä syistä tarvitse liittää asubjektivaatioon, se on siihen sisäänleivottuna. On toki mahdollista ajatella omavaraistuvaa individuaatiopyrkimystä, mutta lähtökohtien ristiriita ei ole hedelmällinen. Erämaapyhimykset eivät ainakaan tyypillisesti ole pyrkineet täydellistämään minuuttaan vaan luopumaan siitä, tulemaan luonnonolioiksi, muuttumaan eläinten ja lasten kaltaisiksi, virtaavaksi vedeksi6. Luonnonoloissa ja sivilisoidummissakin olosuhteissa eläville yhteisöille egovoittoista yksilöyttään vaaliva ihminen lienee useimmiten rasite, sillä subjektin ylläpito erillisenä ja näennäisen muuttumattomana vaatii mittavasti työtä ja energiaa. Asubjektivaatio edellyttää sen sijaan likeisiä ja monipuolisia yhteyksiä ei-inhimilliseen, mikä omavaraistumiselle on jo rakenteellisesti välttämätöntä. Toki ei voi väheksyä kaupunkikulttuurin sivuvirroilla (dyykkaamalla, näpistämällä, kerjäämällä jne.) eläviä, mutta tuo elämäntapa edellyttää edelleen kaupungin herruutta ja riistoa, kenties jopa näiden sisäistämistä.

Millä keinoin asubjektivaatio tapahtuu? Halusta ja pakosta, äkkiä ja verkkaan, rauhantahtoisesti ja väkivalloin, palvellen ja kapinoiden – tilanteessa, jossa koeteltuja traditioita asubjektivoitua ei ole, menetelmällinen anarkismi ja prosessin kokeellisuus ovat varovaisuutta. Siis: by any means necessary. Tästä huolimatta on oletettavaa, että sitkeys, muuntautumiskyky ja ei-inhimillisen ei-inhimillisyydessä pysyttyvä läheisyys voivat olla avuksi. Kuninkaantiet perille on miinoitettu, jäisiä kaitapolkuja on moneksi.

Omavaraistumista yhdistää asubjektivaatioon niiden jaettuus ja jakamattomuus. Jaettuja ne ovat siksi, että yksilö ei voi asubjektivoitua7, korkeintaan individuoitua, ja yksinäinen omavaraistuja vuorostaan horjuu helposti egokeskiseen survivalismiin. Jakamattomia ne ovat siksi, että jokainen omavaraistumisen ja asubjektivaation prosessi on – ei yksilöllinen vaan – ainutkertainen. Molemmilla prosesseilla on osittumaton tämyytensä, joka ei koostu faktoista tai asiaintiloista vaan kokonaisista elämänmuodoista. Ja koska kysymys on elämänmuodoista, ne tarvitsevat tuekseen (ala-, vasta-, mikro-)kulttuureja ja yhteisöjä, joiden kannattelemina ne voivat jatkua ihmiselämiä kauemmin. Pitkässä vyyhdessä kulkevat myös värillisinä lankoina taidot, tiedot ja kokemukset, jotka kannattelevat yhteisöjen omaehtoisuutta ja niiden hajoamista joukoksi vapaastileijuvia subjekteja.

Asubjektivaatio siis omavaraistaa rakenteellisesti ja omavaraistuminen asubjektivoi: omavarainen subjekti on mahdollinen vain, jos omavaraisuuden ”oma” käsitetään kerättävänä omaisuutena. Omaisuudella on taipumus sitoa ja määrätä ihminen sen varjelemiseen ja kartuttamiseen, mikä lähes vääjäämättä estää materiaalisesti vaatimattoman elämän sekä luopumisen ja sitoutumisen kaksoisliikkeen. Tämän liikkeen kultivointiin ja rentouttamiseen kuluu ihmisikä, ja on tultava moneksi, ennen kuin sen voi olettaa sujuvan.

Ei ole silti annettua, että asubjektivaatio aina ja automaattisesti tukisi omavaraistumista. Molemmat ovat yksinkin kyllin hankalia harjoittaa. Silti tuntuu uskottavalta ajatella, että esimerkiksi alkuperäisväet, joiden yksilökäsitys ei ole subjektivoitunut ja jotka ovat pystyneet elämään kohtuuttomasti tuhoamattomassa luontoyhteydessä pitkiä aikoja, ovat aina jo onnistuneet siinä, mikä läntis-pohjoisesta hyvinvointivaltiosta katsoen vaikuttaa mahdottomalta. Siksi asubjektiivisen omavaraistumisen ponsi lienee yhteensopiva Tere Vadénin ”uusalkuperäiskansaistumisen” ajatuksen kanssa8.

Samoin kuin omavaraisuutta ei ole tarpeen olemuksellistaa annetuksi tilaksi tai saavutettavaksi ideaaliksi, asubjektiivista kokemusta ei ole syytä mieltää erilliseksi ja muuttumattomaksi kokemisen tavaksi tai ”korkeammaksi kokemiseksi”. Omavaraistuminen ja asubjektivaatio ovat ajallisia ja harjoitettavia kokemuksellisuuksia, maailman hahmottamisen tapoja ja mahdollisen kulttuurin kulmakiviä. Jos läntinen nykykulttuuri ei enää kauempana voisi näistä lähtökohdista olla, olkoon niin. Harjoittaminen voi alkaa vähästä. Jos pienviljely on mahdollista, pienviljele. Jos voit mennä metsään, mene. Istu kerran päivässä lattialla tekemättä mitään.

Viitteet:

1. Tässä kirjoituksessa ”egoa”, ”subjektia”, ”minuutta” ja ”itseä” käytetään varsin vapaasti ja ei-teknisesti. Nämä kaikki ovat osittain päällekkäisiä käsitteellisiä kehiä, joilla kullakin on omat ja toisiinsa kietoutuvat käsite- ja aatehistorialliset juonteensa. Mainittuja yhdistää kuitenkin niiden ihmiskeskeisyys, vieläpä usein niiden oletettu ”päänsisäisyys”. Minuuskäsitteitä käytetään tässä lähinnä muistuttamaan, että kun tajunnan kirjo koko laajuudessaan pelkistetään näihin sanoihin, niille annetaan paljon sellaista valtaa, jota niiden nimeen ei kuuluisi liittää.

2. Asubjektiivinen kokemus on Pauli Pylkön teoretisoimana kokemuksellinen ja yliyksilöllinen (pohjaton) pohja (ks. Luopumisen dialektiikka, 124 & 167). Pylkkö liittää asubjektiivisen näkemyksen jälkifenomenologiseen perinteeseen, joka saa kantimensa II maailmansodan jälkeen muiden muassa Martin Heideggerin myöhäisfilosofiasta, Maurice Merleau-Pontylta ja Georges Bataillelta. Termi on alun perin tšekki-fenomenologi Jan Patočkalta (1907–1977) ks. mm. ”Der Subjektivismus der Husserlschen und die Forderung einer a-subjektiven Phänomenologie” (1971). Tässä pyritään korostamaan ”asubjektivaation” käsitteellä asubjektiivisen kokemisen ajallisuutta, historiallisuutta ja prosessiluonnetta.

3. Principium individuationis, yksilöitymisen periaate, on Jungin analyyttisen psykologian taustalla päilyvä alun perin tomistisen skolastiikan termi, jota käsittelivät muiden muassa myöhemmin niin John Locke, Arthur Schopenhauer kuin Friedrich Nietzschekin. Käsitehistoriallisesti individuaatio liittyy identiteetin kysymykseen – miten yksilöolio tunnistetaan omana kokonaisuutenaan ja säilyy sellaisena.

4. Jungia hienostuneempaa käsitystä individuaatiosta kehitti Gilbert Simondon, joka korosti individuaation kollektiivista, yhteiskunnallista ja yksilön kannalta päättymätöntä prosessuaalisuutta. Simondonin korjausliike on tarpeellinen, mutta mainituista syistä ei riittävä.

5. Yksi näistä sattumista on hypoteesi ”fossiilisesta subjektista”, ajatus siitä, että moderni massayhteiskunnallinen subjektivaatio ei olisi mahdollinen vailla kertaluontoista ja massiivista 150 vuoden annosta fossiilisia polttoaineita; ks. Salminen, Kokeellisuudesta, 40–52.

6. Tätä esimerkkiä kampeaa monimutkainen ongelma vasemman ja oikean käden pyhän ja tien dialektiikasta, jota ei ole mahdollista käsitellä tässä.

7. Peistä voidaan taittaa siitä ja empiirisillä esimerkeillä perustella, voiko ihminen asubjektivoitua yksin, yksilöydestään luopumalla. Palleatuntumalla tämä on mahdollista, ja eri perinteiden anekdootteja voidaan lukea tässä valossa. Kiinnostava tapaus on vaikkapa japanilaisen miekkapyhimys Miyamoto Musashin loppuvuodet luolaerakkona ja hänen tuolloin kirjoittamansa Viiden kehän kirja.

8. Ks. Kaksijalkainen ympäristövallankumous, 61–65.