Teksti Antti Salminen. Julkaistu Elonkehässä 3/2016.

Valistuksen ihmiskäsitys on järkevä. Ihmisen on muokattava itsestään vakaa yksilö yhteisönsä palvelukseen – on töin luotava kriittinen, toimelias ja järkiperäinen omaa ja ympäröivää luontoa hallitseva minuus, jolla on mieluiten hyvä maku ja sen verran varallisuutta, että ei ole kiusaksi muille1. Uhrautua pitää, mutta ei liikaa. Kriittinen teoria, vaikkapa nyt Karl Marxista lähtien, haluaa muokata tästä mukiinmenevästä kuomasta kumoustietoisen ja -kykyisen subjektin. Psykoanalyysi vuorostaan kertoo, että oidipaalinen sivilisaatio on etenkin kumoukselliselle subjektille muuten aika ahdas läpi, mutta konstit terveelliseen keskieurooppalaiseen porvariselämään kyllä löydetään yhdessä. Edelleen strukturalismin kantimiin luottava teoria abstrahoi subjektin yksilöstä ja jaksaa edelleen pitää sen ongelmia yllä. Kaikki näistä modernin ajatuksenvuoksen valtauomista käsittävät ihmisyyden väärin. Väärin tarkoittaa: vahingollisesti, typistävästi, ylistäen alistavasti.

Yksilöihmiselle on vaikeaa sitoutua ja vaikeaa päästää irti. Molemmat tekevät sen sairaaksi, eikä se halua sairastua, koska sen on käytävä töissä. Kipeää tekee, sillä sitoutuminen ja irtipäästö ovat eksistentiaalisia riskejä, joita ei oteta faktatiedon nojalla. Molemmat vaativat kokemuksellista muutosta, joka ei nouse yksilöstä eikä yksilöä varten.

Sillä oli vikapäänä sitten valistuksen kurahdus, kiharainen viettielämä tai silkka henkinen ylipaino, vakavastiotettava ”toinen ihminen” saisi jo saada jalansijaa niin käytännössä kuin teoriassa. Aikaa on vähän. Parhaita veikkauksia sarjatuotantoa odottavan mutantin prototyypistä ovat eri alkuperäiskansat, monilahjakkaasti syrjäytyneet, tavalla ja toisella sairaat tai sellaisiksi leimatut sekä muut tahtoen tai tahtomattaan köyhät & taivaan linnut. Mikään ryhmä ei identiteetillään moderniteetin ongelmavyyhteä kuitenkaan ratko, ja tuntuu toisinaan tragikoomiselta yrittää etsiä jälkiteollisista katakombeista entistäkin kampaamattomampaa uuden alkukristillisen kultin edustajaa. Niin ikään erillisinä yksilöinä näille ja vastaaville hahmoille ei voi ennustaa pitkää ikää – kun ympäröivä kulttuuri on produktivistinen ja konsumeristinen, vastarannan kiiskiltä loppuu monasti happi. Sen sijaan näiden hyvien väärineläjien piirteet on jokaisen löydettävä itsestään, mutta ei yksilöllistymällä ja edustamalla, ei enää subjektin eikä identiteetin nimissä. Jo riittää entistä kumouksellisemman subjektin ja kriittisen tehtävänsä sisäistäneen moderniteetin paperisota: omavaraistava asubjektivaatio pyyhkii pöydältä mukavuudenhalun ja turvallisuudentunteen rippeet.

Eli mikä

Asubjektiivisessa kokemuksessa2 maailmaa objektivoivan minuuden merkitys laantuu, sen herruus kirpoaa. Ego ei välttämättä tuhoudu, ainakaan pysyvästi, mutta maailman merkityksellistäjänä ja tajunnan napana se antaa myöten. Ääriesimerkki asubjektiivisesta tilasta on lähes kaikista mystisistä perinteistä löytyvä kokemus ja käsitys egokuolemasta ja sen mukanaan tuomasta ratkaisevasta oivalluksesta (vrt. noche oscura, nigredo, kenshō, vipassanā). Äärimmäisyyksiin tai eliittikokemuksiin se ei silti palaudu – asubjektiivinen kokemus on jo kaikkialla siellä, missä sisäinen puhe ja huoli menneestä ja tulevasta ei ole. Kaikkina hetkinä, joina läsnäolo vallitsee sellaisuudessaan, palautumalla vain ainutkertaisuutensa nostattamaan ihmetykseen, koetaan asubjektiivisesti. Loogis-ontologisesti asubjektiivinen on parakonsistenttia, todet ristiriidat sallivaa olemista, joka näin ikään löytää liittolaisuuksia ei-moderneista dialektiikoista.

Asubjektiivinen ilmiökenttä ei käy yksiin tiedostamattoman kanssa. Näin ei voi olla jo siksi, koska idea tiedostamattomasta on subjektilähtöinen ja sellaisenaan osa sen valtapiiriä. Nykyisessä psykoanalyyttisen teorian vaiheessa tiedostamaton on eurooppalaisen järjen kolonialisoima asubjektiivisen saari. Tätä haltuunottoa on onnistuneesti ja tunnetusti tuettu erilaisin biovaltaisin menetelmin ja instituutioin siihen pisteeseen, että tiedostamaton on saatu jokseenkin onnistuneesti vierotettua asubjektiivisesta emostaan, joka on ei-inhimillisen tosi sydän. Tästä syystä syvänvihreinkin psykoanalyyttisesti virittynyt teoria nyykähtää puolitiehen. Psykoanalyyttinen perinne ei riittänyt suistamaan transsendentaalista egoa vaan auttamalla sitä neurooseissaan voimisti sen ylivaltaa. ”Asubjektiivinen käänne” on tarvittava korjausliike.

Käänteen suunta on ei-inhimilliseen, ja sen suoma ratkaiseva ymmärrys on tämä: luonto on valaistunut. Näin voidaan todeta siinä ankarassa merkityksessä, jossa ei-inhimillinen oleminen tapahtuu subjektitta ja objektitta, minättä ja sinättä, vailla alkuperää ja päämäärää. Ei ole sattumaa, että kaikki pitkät henkis-hengelliset perinteet arvostavat vetäytymistä ei-inhimillisen ääreen ja kehottavat hiljentämään yksilötietoisuuden ääntä. Ei liioin ole sattumaa, että tämä pyrintö on tehtävä aineellisen köyhyyden sanelusta, sillä omaisuus panssaroi ihmisen ei-inhimillisen vaativalta läsnäololta. Valaistunut luonto ei ole puhdas tai alkuperäinen, riittää kunhan se on välinpitämätön ja mestarillisen vieras. Kun G.W.F. Hegel -tulkki Alexandre Kojève ajattelee ihmistä luonnon negaationa, hän on oikeassa mitä tulee ihmissubjektiin. Mutta vain tietoisuus, joka samastaa yksilön minuuteen, minuuden tietoisuuteen, tietoisuuden subjektiin ja sijoittaa tämän ilmatiiviin maatuškansa aivoihin, voi ajatella näin. Ja planetaarisen universalismi-individualismin aikana tämä harha on vallitseva, ellei ainut ideologisesti hyväksytty ihmiskäsitys. Asubjektivaation paineissa kaikki näistä kehistä irtautuvat sisäkkäisyydestään ja sulavat toisiinsa.

Individuaatio ei riitä

Jungilaisesti ymmärretty individuaatio3 on prosessi, jossa minuus ikääntyessään kultivoituu ja integroituu omaksi jakamattomaksi (lat. individuus) ja ainutkertaiseksi kokonaisuudekseen. Tietyin varauksin tätä totunnaisen egon korvautumista ”korkeammalla itseydellä” voi pitää itäisen valaistumistien länsimaisena vastineena. Prosessi on harvoille, se on tuskallinen ja kestää vuosia. Yleensä keikahduspisteenä on henkilökohtainen kriisi, joka suistaa minuuden totunnaisuuksistaan. Jos kehitys saatetaan loppuun, ihminen vapautuu psyykkisistä taakoistaan ja täydellistyy omaperäiseksi yksilöksi. Se ei riitä4.

Asubjektivaatio on jotain muuta. Se ei ole individuaation vastakohta, sillä jopa C.G. Jungilla itsellään individuaatioteoriaa muotoillessaan oli asubjektiivisia jaksoja, joista tärkein oli niin sanottu vuosien 1913–1917 ”unikausi”, jolloin Jung kirjoitti ja maalasi kauneimman kirjansa Liber Novuksen eli Punaisen kirjan. Elämäkerrassaan Jung toteaa kaiken tuonjälkeisen tutkimustyönsä ja individuaatioteorian muotoilun olleen vain unijaksolta saadun materiaalin erittelemistä. Siksi jungilainen individuaatio on eräs asubjektivaation erikoistapaus, jossa korostuvat luonteenomaisesti 1900-luvun alkupuolen sveitsiläisen porvariston käsitykset hyvän elämän päämääristä. Vaikka Jungin gnostilaishenkinen “analyyttinen psykologia” olikin selvää edistystä Sigmund Freudin tieteellisesti omahyväiseen teoriaan, se kantaa vielä riippanaan uskoa parempaan subjektiin ja erilliseen yksilöminään. Jungin muistelmia lukiessa vaikuttaa, että hän pelästyi henkis-hengellisiä kohtaamisiaan, joita sitten pyrki loppuikänsä ratkomaan ja selittämään. Viime kädessä individuaatio putoaa samaan kuoppaan niiden perinteiden kanssa, jotka etsivät parempaa subjektia vanhaa kritisoimalla. Samoin kuin yksilötajunta on vaahtopää tajullis-tunnollisessa meressä, subjekti on olemassaolonsa velkaa sattumille5 ja asubjektiiviselle matriisille.

Jos ei järkeä ja subjektia, onko asubjektivaatio sitten pelkkää hourimista ja syöverin kauhua? Voi olla, muun muassa. Asubjektivoituvan ei silti ole mitään annettua syytä hylätä vaikkapa totuuden, hyvyyden ja kauneuden kolmiyhteyttä, olkoonkin niin, että totuus voi matkalla paljastua katastrofaaliseksi, hyvyys etiikattomaksi ja kauneus järkyttäväksi. Jos asubjektivaatio on hirveää, se on hirveää siksi, että subjekti taistelee vastaan kaikin voimin. Kun koko ympäröivä yhteiskunta on rakennettu subjektiivisen halutalouden silmämäärällä, subjektiiviset rakenteet (esineellistäminen, kuvallistuminen, edustaminen jne.) istuvat tiukkaan ja syvässä. Siksi asubjektivaatiossa on ja siinä täytyy olla huomattavasti voimaa, joka ei ole ihmisen hallinnassa. Hankalan tilanteesta tekee, että läntisessä maailmassa on vain vähän ylipolvisia harjoittamisen traditioita ja päteviä opettajia, jotka osaavat tässä ”takaisinmallinnuksessa” auttaa.

Individuaatiokertomukseen kuuluu yksilön (usein haluton) lähteminen yhteisöstään, johon hän myöhemmin palaa mukanaan yhteisöä hyödyttäviä voimia ja taitoja. Individuaation yhteisöllisen merkityksen painottaminen on tärkeää, mutta jos sivilisaatio on niin kipeä kuin nyt, se ei riitä. Kenties nykyversio tarinasta kuuluisi niin, että koettelemusten kautta poikkeuksellisen kultivoitunut minuus ymmärtää oman kulttuurinsa tuhoisuuden ja ottaa ritolat ellei peräti päädy juonimaan sen tuhoa. Individuaatiokertomus, siihen liittyvät metaforat ja kokemuksellisuudet voivat toimia ajassa ja yhteiskunnassa, joka pystyy vailla kohtuutonta kärsimistä elämään sovussa ei-inhimillisen kanssa. Tällaista yhteiskuntaa eurooppalainen järki ei kyennyt luomaan. Paluuta kotiin ei ole, yhtäältä koska fossiilimoderniteetilla ei ole tulevaisuutta eikä toisaalta elvytettävää menneisyyttä, joka ei olisi fossiilisen olemisvaiheen läpitunkema. Vailla merkityskokonaisuutta johon palata individuaatio on vaarassa kilpistyä porvarilliseksi itseavuksi ja henkilökohtaisen kasvun kassaraksi.

Kenties on otettava tosissaan myös mahdollisuus, että asubjektivaatio ja individuaatio voivat tapahtua lähes samanaikaisesti, toisiinsa kietoutuneina tai toisiaan seuraten, yhdessä ihmisessä. Ted Kaczynski, esimerkiksi, meni metsään. Hän aikoi perustelluin syin vetäytyä yliopistoelämästä ja kaupunkilaisuudesta. Aluksi Kaczynskilla ei ollut väkivaltaisia aikomuksia, ja haastattelussa kertomansa mukaan hän alkoi metsävuosinaan nimetä metsästämiensä eläinten ”emoja” jumaliksi ja koki ilmeisen syvää luontoyhteyttä. Tätä jaksoa pidettäköön ei-inhimillisen yhteyden väkevöittämänä asubjektivaationa. Ratkaiseva niitti pois polulta oli Kaczynskin läheisen metsäalueen läpi vedetty valtatie, josta tulistuneena Kaczynski aloitti pommikamppanjansa Unabomberina. Kenties jänisten kanssa kuppelehtivan, ”aina kohteliaan, joskin vähän oudon” matemaatikon lupaava asubjektivaatio jyrättiin asfalttikoneilla mustaksi individuaatioksi.

Oli Kaczynskin laita kuinka tahansa, asubjektivaatio on lähtökohtaisesti individuaatiota lähempänä ei-inhimillistä. Toki molemmat ovat viime kädessä jäännöksettä ei-inhimillisen armoilla ja saavat siitä voimansa, mutta asubjektivaatio sitoutuu jo rakenteellisesti antihumanistiseen käsitykseen ihmisen paikasta luonnon osana siinä missä individuaatio on ihmiskeskeisyyttään ongelmallisten humanististen perinteiden jatke.

Asubjektiivisesti oma

Omavaraistumisen filosofia ja sen kokemus ei ole vain taloudenpidon ja resurssihuollon rationaalinen kysymys. Jos se sitä olisi ja jos voitaisiin olettaa, että yhteiskuntaa johdetaan edes insinöörirationaalisesti, Suomi kukertaisi valtion tukemia omavaraistiloja, kattavaa hajautettua energiantuotantoa, korkeita tulleja ulkomaisille tuotteille, paikallisympäristöjen korostusta kaupunkilaisen nationalismin sijaan… Omavaraistuminen on siksi ensisijaisesti eksistentiaalinen pyrintö. Lisäksi se on toistaiseksi ainakin Pohjolan vauraudessa köyhdyttävä, usein ainakin väliaikaisesti kurjistava ja mediaanielämästä monin tavoin syrjäyttävä hyppy, jota harvat edes ääneen tohtivat harkita.

Jotta omavaraistumisen eetos ei tukahdu kesämökkeilyksi tai säilykkeiden järjestelyksi, oma on syytä hahmottaa siksi osaksi mitä tahansa taloutta (vaihdannan järjestelmää), jota ei voi omistaa, vaihtaa päikseen ja joka ei kuulu kellekään. Tätä on esimerkiksi maa maana, kokemuksena maasta, ei hehtaareina kauppakirjassa. Näin ajateltuna oma on asubjektiivista ylivuotoa, jonka ei-inhimilliselle hallitsemattomuudelle omavarainen talous rakentuu ja jonka virtausta tuo talous luovii miten taitaa. Siinä missä omaisuudelle voidaan mitata rahallinen arvo, oman arvo on mittaamaton, laskematon, jopa käsitteetön ja sanaton. Se on sitä siksi, että väkevä oma on ainutkertainen lahja ei-inhimilliseltä, jota ihminen ei voi luonnolle mitenkään korvata: Millä maksaa aurinko? Vaihtaisiko hirvi henkensä osakkeista? Oma ymmärretään hyvin, jos se mielletään salaisuuttaan paljastamattomana vieraana, jonka kanssa voi oppia elämään.

Omavaraistumista ei näistä syistä tarvitse liittää asubjektivaatioon, se on siihen sisäänleivottuna. On toki mahdollista ajatella omavaraistuvaa individuaatiopyrkimystä, mutta lähtökohtien ristiriita ei ole hedelmällinen. Erämaapyhimykset eivät ainakaan tyypillisesti ole pyrkineet täydellistämään minuuttaan vaan luopumaan siitä, tulemaan luonnonolioiksi, muuttumaan eläinten ja lasten kaltaisiksi, virtaavaksi vedeksi6. Luonnonoloissa ja sivilisoidummissakin olosuhteissa eläville yhteisöille egovoittoista yksilöyttään vaaliva ihminen lienee useimmiten rasite, sillä subjektin ylläpito erillisenä ja näennäisen muuttumattomana vaatii mittavasti työtä ja energiaa. Asubjektivaatio edellyttää sen sijaan likeisiä ja monipuolisia yhteyksiä ei-inhimilliseen, mikä omavaraistumiselle on jo rakenteellisesti välttämätöntä. Toki ei voi väheksyä kaupunkikulttuurin sivuvirroilla (dyykkaamalla, näpistämällä, kerjäämällä jne.) eläviä, mutta tuo elämäntapa edellyttää edelleen kaupungin herruutta ja riistoa, kenties jopa näiden sisäistämistä.

Millä keinoin asubjektivaatio tapahtuu? Halusta ja pakosta, äkkiä ja verkkaan, rauhantahtoisesti ja väkivalloin, palvellen ja kapinoiden – tilanteessa, jossa koeteltuja traditioita asubjektivoitua ei ole, menetelmällinen anarkismi ja prosessin kokeellisuus ovat varovaisuutta. Siis: by any means necessary. Tästä huolimatta on oletettavaa, että sitkeys, muuntautumiskyky ja ei-inhimillisen ei-inhimillisyydessä pysyttyvä läheisyys voivat olla avuksi. Kuninkaantiet perille on miinoitettu, jäisiä kaitapolkuja on moneksi.

Omavaraistumista yhdistää asubjektivaatioon niiden jaettuus ja jakamattomuus. Jaettuja ne ovat siksi, että yksilö ei voi asubjektivoitua7, korkeintaan individuoitua, ja yksinäinen omavaraistuja vuorostaan horjuu helposti egokeskiseen survivalismiin. Jakamattomia ne ovat siksi, että jokainen omavaraistumisen ja asubjektivaation prosessi on – ei yksilöllinen vaan – ainutkertainen. Molemmilla prosesseilla on osittumaton tämyytensä, joka ei koostu faktoista tai asiaintiloista vaan kokonaisista elämänmuodoista. Ja koska kysymys on elämänmuodoista, ne tarvitsevat tuekseen (ala-, vasta-, mikro-)kulttuureja ja yhteisöjä, joiden kannattelemina ne voivat jatkua ihmiselämiä kauemmin. Pitkässä vyyhdessä kulkevat myös värillisinä lankoina taidot, tiedot ja kokemukset, jotka kannattelevat yhteisöjen omaehtoisuutta ja niiden hajoamista joukoksi vapaastileijuvia subjekteja.

Asubjektivaatio siis omavaraistaa rakenteellisesti ja omavaraistuminen asubjektivoi: omavarainen subjekti on mahdollinen vain, jos omavaraisuuden ”oma” käsitetään kerättävänä omaisuutena. Omaisuudella on taipumus sitoa ja määrätä ihminen sen varjelemiseen ja kartuttamiseen, mikä lähes vääjäämättä estää materiaalisesti vaatimattoman elämän sekä luopumisen ja sitoutumisen kaksoisliikkeen. Tämän liikkeen kultivointiin ja rentouttamiseen kuluu ihmisikä, ja on tultava moneksi, ennen kuin sen voi olettaa sujuvan.

Ei ole silti annettua, että asubjektivaatio aina ja automaattisesti tukisi omavaraistumista. Molemmat ovat yksinkin kyllin hankalia harjoittaa. Silti tuntuu uskottavalta ajatella, että esimerkiksi alkuperäisväet, joiden yksilökäsitys ei ole subjektivoitunut ja jotka ovat pystyneet elämään kohtuuttomasti tuhoamattomassa luontoyhteydessä pitkiä aikoja, ovat aina jo onnistuneet siinä, mikä läntis-pohjoisesta hyvinvointivaltiosta katsoen vaikuttaa mahdottomalta. Siksi asubjektiivisen omavaraistumisen ponsi lienee yhteensopiva Tere Vadénin ”uusalkuperäiskansaistumisen” ajatuksen kanssa8.

Samoin kuin omavaraisuutta ei ole tarpeen olemuksellistaa annetuksi tilaksi tai saavutettavaksi ideaaliksi, asubjektiivista kokemusta ei ole syytä mieltää erilliseksi ja muuttumattomaksi kokemisen tavaksi tai ”korkeammaksi kokemiseksi”. Omavaraistuminen ja asubjektivaatio ovat ajallisia ja harjoitettavia kokemuksellisuuksia, maailman hahmottamisen tapoja ja mahdollisen kulttuurin kulmakiviä. Jos läntinen nykykulttuuri ei enää kauempana voisi näistä lähtökohdista olla, olkoon niin. Harjoittaminen voi alkaa vähästä. Jos pienviljely on mahdollista, pienviljele. Jos voit mennä metsään, mene. Istu kerran päivässä lattialla tekemättä mitään.

Viitteet:

1. Tässä kirjoituksessa ”egoa”, ”subjektia”, ”minuutta” ja ”itseä” käytetään varsin vapaasti ja ei-teknisesti. Nämä kaikki ovat osittain päällekkäisiä käsitteellisiä kehiä, joilla kullakin on omat ja toisiinsa kietoutuvat käsite- ja aatehistorialliset juonteensa. Mainittuja yhdistää kuitenkin niiden ihmiskeskeisyys, vieläpä usein niiden oletettu ”päänsisäisyys”. Minuuskäsitteitä käytetään tässä lähinnä muistuttamaan, että kun tajunnan kirjo koko laajuudessaan pelkistetään näihin sanoihin, niille annetaan paljon sellaista valtaa, jota niiden nimeen ei kuuluisi liittää.

2. Asubjektiivinen kokemus on Pauli Pylkön teoretisoimana kokemuksellinen ja yliyksilöllinen (pohjaton) pohja (ks. Luopumisen dialektiikka, 124 & 167). Pylkkö liittää asubjektiivisen näkemyksen jälkifenomenologiseen perinteeseen, joka saa kantimensa II maailmansodan jälkeen muiden muassa Martin Heideggerin myöhäisfilosofiasta, Maurice Merleau-Pontylta ja Georges Bataillelta. Termi on alun perin tšekki-fenomenologi Jan Patočkalta (1907–1977) ks. mm. ”Der Subjektivismus der Husserlschen und die Forderung einer a-subjektiven Phänomenologie” (1971). Tässä pyritään korostamaan ”asubjektivaation” käsitteellä asubjektiivisen kokemisen ajallisuutta, historiallisuutta ja prosessiluonnetta.

3. Principium individuationis, yksilöitymisen periaate, on Jungin analyyttisen psykologian taustalla päilyvä alun perin tomistisen skolastiikan termi, jota käsittelivät muiden muassa myöhemmin niin John Locke, Arthur Schopenhauer kuin Friedrich Nietzschekin. Käsitehistoriallisesti individuaatio liittyy identiteetin kysymykseen – miten yksilöolio tunnistetaan omana kokonaisuutenaan ja säilyy sellaisena.

4. Jungia hienostuneempaa käsitystä individuaatiosta kehitti Gilbert Simondon, joka korosti individuaation kollektiivista, yhteiskunnallista ja yksilön kannalta päättymätöntä prosessuaalisuutta. Simondonin korjausliike on tarpeellinen, mutta mainituista syistä ei riittävä.

5. Yksi näistä sattumista on hypoteesi ”fossiilisesta subjektista”, ajatus siitä, että moderni massayhteiskunnallinen subjektivaatio ei olisi mahdollinen vailla kertaluontoista ja massiivista 150 vuoden annosta fossiilisia polttoaineita; ks. Salminen, Kokeellisuudesta, 40–52.

6. Tätä esimerkkiä kampeaa monimutkainen ongelma vasemman ja oikean käden pyhän ja tien dialektiikasta, jota ei ole mahdollista käsitellä tässä.

7. Peistä voidaan taittaa siitä ja empiirisillä esimerkeillä perustella, voiko ihminen asubjektivoitua yksin, yksilöydestään luopumalla. Palleatuntumalla tämä on mahdollista, ja eri perinteiden anekdootteja voidaan lukea tässä valossa. Kiinnostava tapaus on vaikkapa japanilaisen miekkapyhimys Miyamoto Musashin loppuvuodet luolaerakkona ja hänen tuolloin kirjoittamansa Viiden kehän kirja.

8. Ks. Kaksijalkainen ympäristövallankumous, 61–65.

Teksti Marko Leppänen. Julkaistu Elonkehässä 2/2016.

Maaplaneetta ekosysteemeineen ja ilmastoineen natisee liitoksistaan. Lajimme voisi elää siivosti, olla ”ihmisiksi”, mutta ylimielisen maailmanherran koppavuudella se tuhoaa muita lajeja ja samalla oman olemassaolonsa perustaa. Tämä tapahtuu ennen näkemättömällä volyymilla, muun muassa holtittomalla lisääntymisellä, kyltymättömällä konsumerismilla ja fossiilisten polttoaineiden sekä muiden resurssien ryöstökäytöllä. Tutkijat varoittavat seurauksista, mutta ilmeisen vähäisin vaikutuksin.

Häiriintynyttä meininkiä, eikö?

Koska kaikkea toimintaa edeltää mielenliike, voimme todeta ihmismielen olevan kollektiivisessa häiriötilassa. Tämä ei tarkoita ihmisen huikeiden saavutuksien kiistämistä. Kuitenkin yhteisömme toimii psykopaattisesti. Se on insinööritehokas, terävän älykäs; se osuu lujaa maaliin antamatta eettisten ja moraalisten seikkojen häiritä suoritusta. Saksalainen fyysikko ja filosofi Carl Friedrich von Weizsäcker (1912 – 2007) huomautti, että nykyinen teknologis-tieteellinen maailmamme on osoitus pyrkimyksestä tietoon ilman rakkautta. Toisin termein voimme puhua vastuun ja huolenpidon puutoksesta. Taudinkuvaamme kuuluu oleellisesti luulo siitä, että olemme erillisiä kokonaisuudesta. Traagisesti emme näe, että sen minkä teemme muille ja ympäristöllemme, teemme myös itsellemme.

Suhteellisuusteorian luojan Albert Einsteinin (1879 – 1955) mukaan kokemuspiiriämme määräävässä dualismissa on kyse eräänlaisesta ”tietoisuuden optisesta harhasta”. Pyrkimystä vapautua siitä hän kutsui ”todellisen uskonnon ytimeksi”, toisin sanoen siis oleellisimmaksi henkiseksi päämääräksi. Tulevaisuuden maailmalle sopivaa uskontoa miettiessään Einstein totesi, että jos joku uskonto, niin buddhalaisuus istuu yhteen tieteellisen lähestymistavan kanssa. Hengeltään buddhalaisuus ei ole dogmaattinen eikä fundamentalistinen, vaan päinvastoin rohkaisee harjoittajaa kriittisesti testaamaan opetusten totuudellisuuden. Buddhalaisuuden perustajan Buddha Shakyamunin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten kuolinvuoteelta antaman viimeisen opetuksen sanotaan kuuluneen: ”Älkää uskoko ainuttakaan sanaa vain siksi, että sen on sanonut Buddha. Katsokaa, vastaako se omaa kokemustanne. Olkaa opastavana valona itsellenne.”

Buddhalaisuuden filosofiseen ytimeen kuuluu yksityiskohtaiseen analyysiin pohjautuva oppi kaikkien ilmiöiden ja olentojen keskinäisriippuvuudesta. Tähän liittyy myös syyn ja seurauksen laki, joka tunnetaan (usein virheellisesti fatalismiksi tulkitulla) käsitteellä karma. Ihmisen moraalilla ja hänen ympäristöllään on yhteys. Jos ihminen vahingoittaa muita, vahingoittaa hän väistämättä myös itseään. Vastaavasti jos ihminen haluaa pilaantumattoman, miellyttävän ja terveyttä tukevan ympäristön, hänen tulee itse olla sen väärti. Tämän ymmärtävälle eettinen toiminta ei ole ulkoa saneltua pakkopullaa. Niin kuin hän välttää syömästä myrkyllistä ruokaa, välttää hän muiden vahingoittamista ja sen sijaan pyrkii olemaan heille hyödyksi. Ja ”muiden” piiriin sisältyy paljon enemmän kuin kanssaihmiset (palaamme tähän).

Jo varhaisimpaan paalinkieliseen buddhalaisuuteen kuului syväekologinen ote ja kestävän kehityksen sanoma. Opetuksissa esiintyneen metaforan mukaan ympäristön resursseja on soveliasta käyttää vain niin kuin mehiläinen. Se vie kukalta siitepölyä kevyesti hipaisten, vahingoittamatta kasvia. Nykymallisesta ympäristökatastrofista ei pari tuhatta vuotta sitten osattu uneksiakaan. Saastuttaminen oli kuitenkin huomioitu munkkisäännöksissä, joissa kiellettiin likaamasta vihreää ruohoa syljellä, virtsalla ja ulosteella. Monet eläimet syövät ruohoa eikä niille tärkeän resurssin tahraaminen siksi ollut asiallista.

Yhdysvaltalainen uskontotieteilijä B. Alan Wallace näkee globaalin ympäristökriisin taustalla kolme buddhalaisuuden nimeämää mielenmyrkkyä: ahneuden, vihamielisyyden ja harhaisuuden. Näistä kolmesta harhaisuus eli tietämättömyys on muiden mielenmyrkkyjen juuri. Tietämättömyyden vastakohta eli ”tietäminen” ei tarkoita kirjatiedon kartuttamista, vaan omakohtaiseen oivallukseen perustuvaa ymmärrystä ilmiömaailman luonteesta. Tämän oivalluksen eli syvimmänlaatuisen viisauden saavuttamiseksi on etenkin buddhalaisuuden tiibetiläinen haara kehittänyt huomattavan arsenaalin analyyttisiä meditaatioita ja muita harjoituksia. Samalla viisauden parina on välttämätöntä kehittää myötätuntoa. Näitä kahta on verrattu siipiin, joiden avulla lintu voi lentää.

”Koitukoon tämä kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.

Suunnilleen näin menee tyypillinen omistus, jolla tiibetinbuddhalaisuuden harjoittaja sinetöi ansiokkaan teon. Teko on voinut tapahtua mielen, puheen tai ruumiin tasolla; se on voinut liittyä muodolliseen harjoitukseen tai arkimaailman tekoon. Asenne on silti sama: henkisen ansion tahdotaan koituvan kaikkien lukemattomien olentojen hyväksi. Moista omistusta voisi pitää suuruusharhaisena pilvilinnan rakentamisena, mutta sen tarkoitus on murtaa egoon takertumista laajemman ja terveeseen realismiin perustuvan näkemyksen voitoksi. Myötätuntoinen halu pitää huolta ei kohdistu siis pelkästään ihmisiin tai nisäkkäisiin vaan jopa silmälle näkymättömiin eliöihin, kuten esimerkiksi mikroskooppisen pieniin karhukaisiin, joita voi esiintyä 25 000 yksilöä litrassa maata.

Elämänsuojelijan näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on se, että buddhalaisuus katsoo kaikkien tietoisten olentojen olevan pohjimmiltaan yhdenvertaisia. Niillä kaikilla on buddhaluonto, jonka oivaltaminen merkitsee valaistumista. Kuinka etäällä karhukainen onkaan tästä oivalluksesta, ei muuta sitä että sillä katsotaan olevan tietoisuutensa perustana buddhaluonto, joka antaa sille itseisarvon. Ehkä myös evoluutioteorian isä Charles Darwin (1809 – 1882) vaistosi tämän, sillä hän havaitsi tietoisuutta madoissakin ja nimesi rakkauden kaikkia eläviä olentoja kohtaan ”ihmisen jaloimmaksi ominaisuudeksi”.

Lähemmäksi muiden valtauskontojen hyveitä buddhalaisuus tulee korostaessaan tyytyväisyyden merkitystä. Tyytyväisyys on vastalääkettä haluamiselle. Kun ihminen on halun vallassa, hänen mielensä maalaa halun kohteen epärealistisen ruusuiseksi. Tämän voi tunnistaa jokainen kulutusyhteiskunnan kasvatti. Logiikka kuulostaa auki kirjoitettuna naurettavalta, mutta menee pohjimmiltaan näin: ”Kun vain saan tuon esineen, koen täyttymyksen ja olen pysyvästi onnellinen.” Hehku kasvaa ostospäätöksen kypsyessä jopa pakkomielteiseksi, mutta kun esine on viimeinen hallussa, hiipuu sen taikavoima hetkellisen huipennuksen jälkeen melko nopeasti. Uudempi malli, muodikkaampi väritys, tehokkaampi versio – aina on jotain parempana näyttäytyvää kulman takana. Tämän vuoksi buddhalaisuus on verrannut pysyvän onnellisuuden etsimistä ulkoisista kohteista suolaveden juomiseen. Se on jano, joka ei lakkaa juomalla. Ilman sitä turhuuden markkinat kuihtuisivat, planeetan resursseja otettaisiin vain harkitusti tarpeeseen.

Nykyisin maapallolla on vain yksi buddhalaisesti johdettu valtio, Bhutan. Himalajan alarinteiden eksoottinen kuningaskunta tunnetaan käyttämästään hyvinvointi-indeksistä ”bruttokansanonnellisuus”. Se on valtiollinen prioriteetti, jossa kehityksen mittareihin kuuluvat ympäristönsuojelu ja kestävä taloudellinen kasvu. Bhutanin pinta-alasta yli puolet on erilaisia luonnonsuojelualueita. Neljää viidesosaa maasta peittää luonnontilainen metsä ja sen pinta-alaa aiotaan lisätä. Bhutan ja bhutanilaiset eivät ole täydellisiä, mutta hommat voi todella hoitaa huonomminkin.

Myös Tiibetissä vastuullinen suhtautuminen luontoon oli itsestään selvyys ennen Kiinan 1950-luvulla toteuttamaa invaasiota ja miehitystä. Joku voi muistaa elokuvan Seitsemän vuotta Tiibetissä kohtauksen, jossa rakennustyömaan maaperästä pelastettiin käsin matoja, jotta ne eivät vahingoittuisi. Kauempaa historiasta löydämme kuningas Ashokan. 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua hän hallitsi melkein koko nykyisen Intian alaa. Ryhdyttyään buddhalaiseksi hän julisti maailman ensimmäisen eläinsuojelulain ja vahvat eläinoikeudet, mihin sisältyi eläinlääkintätoimen perustaminen imperiumin alueelle.

Buddhalaisuuden piirissä on kautta Himalajan alueen vaalittu erityisiä luontoreservaatteja, jotka tunnetaan termillä beyul. Nämä ovat syrjäisiä mutta usein isoja laaksoja, joskus satojen neliökilometrien kokoisia. Niissä on sopivasti korkeuseroja, maannostyyppejä ja vettä sekä suotuisa ilmasto, minkä vuoksi niiden biodiversiteetti on korkea. Alueisiin kohdistuu samanlainen täyssuojelu kuin muinaissuomalaisen uhrilehtoihin. Ihminen käyttäytyy niissä niin kuin hänen todellisella arvolleen kuuluu. ”Buddhalaisesta näkökulmasta, pyhät ympäristöt kuten Pemako eivät ole paikkoja paeta maailmaa, vaan astua siihen syvemmin”, kommentoi Dalai-lama eräästä tunnetuimpiin kuuluvasta beyul-laaksosta.

Termi ”buddhalaisuus” on länsimaisten uskontotieteilijöiden keksimä. Perinteisesti buddhalaisuus (sen oppisisältö) on tunnettu sanskritin termillä Dharma ja sen johdannaisilla. Vapaasti käännettynä termi tarkoittaa ”niin kuin asiat ovat”. Buddhalaisuus ei vaadi tai julista totuuden monopolia. Dharmaa esiintyy kaikkialla, aina kun viisaus ja myötätunto kohtaavat.

Vaikka emme ajattelisi valaistumisen kaltaista meille ehkä etäisyyteen katoavaa ja abstraktia maalia, voimme hyödyntää aivojen plastisuutta ja tehdä vähimmäisosamme tolkullisen maailman eteen. Tyytyväisyys, kuten kaikki muutkin mielen ominaisuudet, on kehitettävissä tahdonvaraisin ponnisteluin. Kohta mistä hiihdetään usein, muuttuu laduksi, josta suksi suihkaisee vähimmän vastuksen lain mukaisesti. Muutokset reaktiomalleissa voidaan havaita aivoissa, joissa vähän käytetyt hermoyhteydet hiipuvat ja paljon käytetyt voimistuvat. Mielen suuntaamia ovat puheen ja kehon teot. Siksi ajatusten tason tärkeyttä ei pidä aliarvioida.

Ihmiskunnan tulevaisuudenkuvat eivät koskaan ole olleet niin musertavia kuin tällä hetkellä. Ilman radikaalia kurssinkorjausta ihmiskunta kohtaa varmuudella jo tällä vuosisadalla aivan ennennäkemättömiä vastuksia ja kauhuja. Tarvittavan muutoksen on ulotuttava mielen tasolle, sillä kosmeettiset temput eivät enää riitä. Vailla kokonaiskuvan ymmärrystä toimiva ihminen hillitsee tuhoavaa käytöstään ainoastaan vastentahtoisesti, kuten kansainvälisten ilmasto- ja ympäristösopimusten laatimiseen tyypillisesti liittyvä marmatus, tinkiminen, porsaanreikien etsintä ja päästökaupan kaltaiset kummallisuudet osoittavat. Ikään kuin joku muu pelastaisi elämämme perustan, koska olemme itse haluttomia sen tekemään.

Voiko olla mitään akuuteimmin tarvittavaa ja samalla kestävintä lopputulosta ennakoivaa elämänasennetta kuin kaikkiin olentoihin ulotettu arvostus? Kannattaako vähempää edes yrittää?

Tiibetiläinen lama Pema Dorjee kertoi Helsingissä käydessään Himalajan vuoristossa asuvasta buddhalaisesta erakosta, joka on vuosikymmeniä mietiskellyt mökkeröisessään. Kerran lama vaelsi muutaman länsimaisen oppilaan kanssa viemään erakolle elintarvikkeita. Oppilaat pyysivät, laman välityksellä, erakkoa antamaan jonkin opetuksen. Tämä sanoi (vaatimattomuuden perinteen mukaisesti) olevan sellaiseen liian tietämätön. Kun häneltä kuitenkin anottiin edes yhtä lyhyttä opetusta, hän antoi sen minkä tiesi oleellisimmaksi, kaiken ytimeksi:

”Ajatelkaa enemmän muita, vähemmän itseänne.”

Teksti Ville Rantanen. Julkaistu Elonkehässä 1/2016.

Valppaimmat ovat saattaneet lehteillä Ernst Callenbachin bioregionalismia sivuavaa Ecotopia -fiktioteosta, tai törmätä Vermontin toisen tasavallan projektiin, tai Cascadian itsenäisyysliikkeeseen, joista varsinkin jälkimmäinen on ollut tapetilla bioregionalisminsa vuoksi. Sangen tuntemattomaksi tämä tuiki tärkeää näkökulmaa valottava aate on meillä kuitenkin jäänyt – suotta.

Historiallisesti bioregionalismin aate ammentaa Howard W. Odumin perustamasta regionalistisen ajattelun koulukunnasta, joka penäsi ”paikallisten mallien ja kulttuurien Amerikkaa” ratkaisuna 1930-luvun vaikeisiin aikoihin. Häntä aiemmin pioneerimatkailija John Wesley Powell 1800-luvun puolivälissä määritteli luontaisten ihmisyhteisöjen kohtalonyhteyden syntyvän valuma-alueiden kautta. Varsinainen bioregionalismi muotoutui paitsi regionalismista, myös Kalifornian 1960-luvun lopun vasta- ja vaihtoehtokulttuurien akanvirroista ammennetuista näkemyksistä. Nimensä aate sai Allen Van Newkirkiltä 1975. Bioregionalismin käsite tulee sanapareista bio (elämä) ja regio (regere, hallita [aluetta]).

Kuten kommunalismi ja monet muut ekososialistiset mallit, bioregionalismikaan ei korosta ihmisyhteiskunnan ja luonnon erottelua, vaan keskittyy symbioottisen suhteen luomiseen näiden välille. Pitkän tähtäimen tavoitteena on ihmisympäristön ja ympäröivän luonnon uudelleenintegrointi keskenään siten, että ne holistisina ratkaisuina edesauttaisivat ekotehokkaita ja ekologisesti kestäviä elämäntapoja tuotantomalleineen (sisältäen vastuullisen kulutustietoisuuden jne.).

Kirkpatrick Sale, jota voitaneen tituleerata bioregionalismin ”ykkösteoreetikoksi”, jaottelee bioalueet (bioregion) kolmessa mittakaavassa: suurin koko on ekoalue (ecoregion), joka määritellään Salen ehdotuksen mukaan maaperäpiirteiden ja luonnonkasvien mukaan, jota seuraa kokoluokassaan korkeuskäyrien (vuoristot, harjut ja vastaavat olennaisina) ja valuma-alueiden (ja siten vesistöjen) määrittämä geoalue (georegion), ja mittakaavaltaan pienin on morfoalue/vita-alue (morphoregion/vitaregion), jonka määrittävät pienemmät maastotekijät ja valuma-aluejaot, sekä paikalliskulttuurin ja paikallisväestön levittäytyminen. Jaotteluissa – varsinkin sen ylä ja alapäässä – on toki oma problematiikkansa, mutta tämän artikkelin (tai kirjoittajan osaamisen) puitteissa niihin ei voida mennä.

Kuten Sale muistuttaa, luonnossa rajat – bioalueidenkaan – eivät ole selkeitä ja ehdottomia (vaikka joitain piirteitä tai jakolinjoja ”yleisesti tunnistettaisiinkin”). Toisinaan nuo alueet ovat jopa päällekkäisiä. Näin ollen bioalueiden hallinnoinninkin on oltava piirteiltään joustavaa, ei-autoritääristä, keskustelulle avointa.

Bioregionalistinen talous

Bioregionalismissa luonnonolosuhteet määrittelevät ihmisyhteisön rajat ja käytännöt, materiaalisesta todellisuudesta, eritoten ekologisista reunaehdoista ja perustuotannosta, irrallaan olevan talousajattelun sijaan. Bioregionalismin lähtöjaottelussa onkin paljon samaa vanhan aristoteelisen oikonomia-khrematistiikka -jaottelun kanssa. Talouden ja siten myös yhteiskunnallisen organisoitumisen perusyksiköt, bioalueet, ovat lähtökohtaisesti omavaraisia veden, ruoantuotannon, energian ja perustarpeiden sekä peruspalvelujen suhteen – Todd Wynwardia mukaillen ”ruokavaluma-alue” on paikallinen. Tuotanto on Barry Commoneria lainaten ”suljettu ympyrä”: kaikki tulee silminnähden jostain, ja kaikki menee silminnähden johonkin bioalueen puitteissa. Ongelmia ei bioregionalismissa ulkoisteta tai etäännytetä, toisin kuin helposti tapahtuuu ”imperiumimaisten” rakenteiden puitteissa.

Koska bioregionalismissa bioaluiden organisoituminen on paikallissyntyistä, on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaade suurempi ja välittömämpi. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus voidaan saavuttaa vain kohtelemalla bioalueen resursseja yhteisinä (”commonseina”), ja tämän on tarkoitettava sitä myös konkreettisesti – talouden suunnittelun ja toteutuksen on oltava koko yhteisöä osallistavaa. Muutoin yhteisomistus ei ole todellista, vaan muistuttaa enemmän taannoisia näennäissosialismeja valtiokapitalismin kaltaisine rakenteineen. Olisiko se sitten paikallistaloudellisissa rakenteissa kunnalliskapitalismia? Bioregionalismin kannalta osanotto paikalliseen talouteen on, muistettakoon, jo halutun bioregionalistisen tajunnan syntymisen kannalta olennaista. Vaikkakaan terve luontosuhde ei synny tästä automaattisesti, on se kuitenkin sen minimiedellytys.

Sale seuraa bioregionalistisessa talousajattelussaan paljolti Edward Goldsmithin määrittelemiä ”ekodynamiikan lakeja”. Nämä lait määrittelevät talouden suhdetta elonkehään. Ensimmäinen laki on ylläpitämisen periaate, laajan nopean muutoksen vastustaminen ympäristössä. Tätä turvaa eittämättömästi elämän moneuden maksimaalinen ylläpitäminen – taloudessahan moneus on omavaraisuuden edellytyksenä. Toinen laki on vakauden laki (palautuvuuden periaate), joka on vastakkainen moderniin teolliseen sivilisaatioon vastaanpanemattomasti vaikuttavalle entropian laille. Vakaus mahdollistaa taloudellisen suunnittelun. Bioregionalismissa talous näin ollen sovitetaan edellä mainittuihin ehtoihin, säilyttämään ja hyödyntämään olemassaolevia luonnonolosuhteita, mukautumaan niihin, sen sijaan että kamppailtaisiin noita luonnonolosuhteita vastaan. Tämä tuo lähtökohtaisesti mukanaan aina permakulttuurin. Paitsi maatalouden ja infrastruktuurin lähtökohtina, permakulttuuri näkyisi myös energialähteiden valinnassa.

Bioregionalisteilla ei valitettavasti ole selkeää vastausta kaivannaisteollisuuden (ja muiden uusiutumattomien luonnonvarojen kysymysten) problematiikkaan. Paitsi että nämä kaivannaisluonnonvarat ovat jakautuneet epätasa-arvoisesti bioalueiden välillä, ei kaivannaisteollisuuden ekodynamiikalle vieraan luonteen ongelmaakaan olla käsitelty – kysymys jota esim. Hilkka Pietilä osasi peräänkuuluttaa keskeisenä.

Kestävä suhde yhteiskunnan ja elonkehän välillä voi, voitaisiin väittää, syntyä vain bioregionalistisissa puitteissa: koko tuotannon kierto on nähtävä ja koettava omakohtaisesti. On perinjuurin oudoksuttavaa, etteivät esimerkiksi marxilaiset teoreetikot (edes suuri osa nk. ekososialisteista) ole tarttuneet bioregionalismin tarjoamaan ratkaisuun merkittävänä osana vieraantumiskehityksen katkaisemista. Niin ikään he ovat laiminlyöneet bioregionalismille keskeisen aspektin eli tilan kysymyksen, käsittelyn – kuten mm. David Harvey on surkutellut, tarttuen muutaman kollegansa keralla haasteeseen.

Tila ja tajunta

Bioregionalismissa huomioidaan, että olennainen kysymys materiaalisen olemisen suhteen on juurikin tilan kysymys. Tilassa oleminen määrittää myös tajuntaa, ja siten suhdetta ympäristöön. Bioregionalismi lähtöolettaa, että vain rajattuun tilaan voi syntyä konkreettinen suhde, sillä lopulta vain rajatun tilan voi oppia kokemaan täyspainoisesti. Ei ole sattumaa, että Arne Naesskin puhui ekosofiastaan eli ekologisesta ymmärryksestään sekä vakaumuksestaan ”ekosofia T:nä”, paikkaan (Tvergasteiniin) sidottuna. Tämä on mitä materialistisin johtopäätös, joka kiistää olettamat abstraktien ”puhtaasti hengestä” syntyvien vakaumuksista ja sosiaalisista liikunnoista.

”Henkinen kokemus” on reaalisesti olemassaoleva asia, mutta on aina materialistislähtöinen. Bioregionalismille omistautunut kristillisanarkisti Ched Meyers siteeraakin senegalilaista Baba Dioumia sanoen: Emme varjele alueita, joita emme rakasta. Emme rakasta alueita, joita emme tunne. Emme tunne alueita, joihin emme ole tutustuneet. Oleminen yhdessä paikassa, eli tuon tilan kokemisen aspekti, ei toki siis yksin riitä – se on myös koettava koko tuotannollisen elämänkierron kautta, eli siihen on ”tutustuttava”. Tuon tutustumisen prosessin myötä syntyvä ymmärrys muotoutuu vain ylisukupolvisesti – tämä tuo mukanaan juurtuneisuuden aspektin. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ihmiset enää liikkuisi, kulkisi, muuttaisi, vaikka se tapahtuisikin pienemmässä mittakaavassa kuin nykyään. Alkavathan tarinatkin likipitäen aina jommasta kummasta lähtökohdasta: joko vieras henkilö tulee yhteisöön, tai henkilö yhteisöstä lähtee matkalle. Menojalan vipatusta ei kammitsoi mikään mahti maailmassa.

Paitsi asian materialistinen puoli, myös koulutus edesauttaa tässä perehtymisessä – bioregionalistit puhuvatkin paljon paikallistuntemuksen opettamisen puolesta peruskouluopetuksessa: niin paikallinen maantiede, historia, talous kuin luontokin olisi jokaisen opittava tuntemaan. Koulutuksen merkitystä puntaroitaessa on hyvä muistaa, että ainoa pakko jota Mihail Bakuninkin kannatti, oli kouluttautumisen pakko. Bioregionalistit asettuvatkin tukemaan myös ”maolaisittain” kulttuurivallankumousta – vaikka oleminen määrittäisikin tajuntaa, istuvat vanhat (väärän kadonneen) olemisen muokkaamat tavat tiukassa, ja ne on pystyttävä kukistamaan. Vaikka siis bioregionalistinen oleminen tuleekin luomaan bioregionalistista ajattelua ja kulttuuria eli tajuntaa, on tuota kehitystä edesauttettava ja jopa kiihdytettävä valistus- ja kulttuurityön keinoin.

Bioregionalismi ja kaupungit

Kirjoittaessaan kaupungin ja maaseudun vasta modernilla ajalla katkenneesta symbioottisesta suhteesta, väittäen niiden ”edellyttävän toisiaan”, on aiemmin mainittu Kirkpatrick Sale teoreettisesti kiikkerähköllä pohjalla. Vaikka onkin ilmeistä että kaupungin ja maaseudun (eräänlainen muunnelma keskus-periferia -jaosta) välinen suhde on aikanamme mitä epätervein, jo fysiokraatit osoittivat kaupunkien periaatteellisen loismaisuuden suhteessa perustuotannosta vastaavaan maaseutuun. Bioregionalistit, Sale mukaanlukien, ovat toki oikeassa tarpeesta kuroa umpeen kaupunkien ja maaseudun välistä tuotannollista, hallinnollista ja tilapoliittista juopaa. Bioregionalismissa onkin oma erityinen katsantokantansa käsittelemään tätä kysymystä – urbaanibioregionalismi.

Patrick Geddes , Benton MacKaye ja Lewis Mumford pähkäilivät jo kauan ennen varsinaisen bioregionalismin syntyä saman problematiikan äärellä. Geddes ja Mumford ehdottivat kaupunkisuunnitteluprojekteissaan, että paikallisille asukkaille tulisi opettaa paikallisalueen historiaa ja muita erityispiirteitä. Myöhemmät suunnittelijat kuten Clyde Weaver ovat tähdentäneet tämän tarpeellisuutta paikallisten osallistamisessa paikallisen ympäristön suunnitteluun, ylläpitoon ja muokkaamiseen. Pohtiessaan sitä kuinka etuoikeutuissa ”kehittyneissä maissa” ihmiset eivät joudu tekemisiin elämäntapansa edellytysten ja seurausten kanssa urbaanibioregionalisteista selkeäsanaisin Sarah Church ehdottaa urbaanibioregionalismin mallissaan luonnon tuomista takaisin osaksi kaupunkiympäristöä ja sen asukkaiden osallistamista jatkuvaan oman ympäristönsä hoitoon. Olettamana on, että tämä osallistuneisuus konkretisoisi ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä ja vaikuttaisi ihmisten kulutus- ja muihin käyttäytymistottumuksiin.

Kaupunkien uudelleensuunnittelua Church pitää realistisena tavoitteena johtuen öljypiikistä ja ilmastokatastrofista – entropian riuteessa rappeutuvat kaupungit ovat joka tapauksessa retusoinnin tarpeessa jo kaupunkisuunnittelunkin asteella, eivätkä ainoastaan konkreettiselta infrastruktuuriltaan. Esimaistetta tästä kehityksestä olemme nähneet Kuuban kaupunkien kehityksessä maan keinotekoisen öljypiikin myötä, kun perustuotantoa on tuotu kaupunkeihin. Viime aikoina vastaavanlaisia projekteja on virinnyt myös jopa öljykylläisessä Venezuelassa.

Bioregionalistinen kehityssuunta kaupunkisuunnittelussa on kannatettavaa ja voi olla realististakin, vaikka esim. Salen ounastelema tulevan bioregionalistisen ajan optimaalinen kaupunkikoko – hajautettuna ympäri ekoalueita – 50 000 tai jopa 100 000 yksilöä kuulostaakin uskomattoman massiiviselta yksikkökoolta resurssipiikkien ja ilmastokatastrofin myötä realisoituvan (myös ihmispopulaatioiden) joukkosammumisen jälkeiselle maailmalle. Church myöntääkin puolestaan suurkaupunkien ja bioregionalismin antagonistisuuden – hänkin silti pitää kokeiluja suurkaupunkienkin puitteissa puollettavina. Onhan jo sen tuominen yleiseen tietoisuuteen, miten ympäröivä luonto olosuhteineen sekä ympäröivät maatalouselinkeinot mahdollistavat kaupunkien olemassaolon, arvokasta.

Bioregionalistinen hallinto

Myös yhteiskunnan toimintalogiikka ja hallinto organisoidaan bioregionalismissa ”luonnon asettamien ehtojen mukaan.” Suuryksikkölähtöisyyden, keskittämisen, hierarkkisuuden ja monoliittisuuden sijaan aate Salen mukaan painottaa näiden vastakohtia: ”inhimillistä mittakaavaa” E.F. Schumacheria seuraten, hajauttamista, autonomista eriyttämistä ja moneutta. Luonnossa autoritäärisyys, herruus ja suvereniteetin periaate loistavat poissaolollaan, muistuttaa Sale. Vaikka hän bioregionalistista jakoa seuraten jakaakin alueet hallinnollisiin osiin, porrastetusti, alhaalta ylöspäin organisoituen, jää liikkumatilaa kosolti useiden erilaisten halutunlaisten paikallismallien luomiselle.

Mahdollisten mallien tulevaisuudenvisiomyriadista bioregionalisti Mark D. Whitaker käyttää käsitettä polytopia. Arran Garen näkemys siitä kuinka vihreä vallankumous ottaa oman narratiivinsa kullakin seudulla resonoi paljolti tämän bioregionalistisen vision kanssa. Näin bioregionalismi mahdollistaa sekä vaihtoehtoisuuksien moneuden että välttämättömyyksien tunnustamisen. Malli on sangen yhteenistuva kommunalistisen konfederalistisen teorian kanssa, vaikkei Sale menekään kommunalistien pieteetillä yksityiskohtiin.

Elähdyttävimpiä puolia Salen näkemyksissä bioregionalismin suhteen on – joskaan huomio ei resonoi kaikkien bioregionalistien kanssa – ettei hän oleta bioregionalistisenkaan yhteiskunnan olevan ongelmaton onnela, vaan hänen ajattelussaan kyse on vahinkojen minimoimisesta; sellaisen järjestelmän luomisesta, jossa erehdykset ja jopa pahuus voivat toki olla olemassa, mutta pysyvät kokoluokaltaan sellaisina, ettei korjaamatonta vahinkoa saada aikaan. Sale uskoo, että osa autonomisesti toimivista yhteiskunnista tulee ajautumaan myös vähemmän toivottaville poluille inhimillisessä kehityksessään – Keskustapuolueen syväläisten hirmuvallan riettaudessa riutuvat syrjäkylät voivat olla vasta hailakoita häivähdyksiä kauhuista, jotka voivat odottaa uudelleenpaikallistumisen tuolla puolen.

Ajattelumalli mykistyttää kypsyydessään, mutta Sale myös – vähintäänkin vaikenemisen kautta – antaa ymmärtää, ettei bioregionalistinen ymmärrys voisi säilyä/syntyä sellaisissa paikalliskulttuureissa (vita-alueissa), jotka eivät turvaa julkisen keskustelun reunaehtoja, eli Salen painottaman koulutuksen lisäksi myös poliittista järjestäytymisen muotoa, jossa konsensuaalinen tiedon-/tieteentuotantoprosessi (nk. tieteen anarkismi) on mahdollinen. Tämän Salen aatetoveri Gary Snyder puolestaan ymmärtää ottaa huomioon. Uudelleenhajautuminen ja moneus siis tuottanevat monenlaisia paikallisyhteisöjä, mutta nuo kaikki paikallisyhteisöt eivät saavuta bioregionalistista ymmärrystä.

Myös taloudellisen ja hallinnollisen ollessa välitöntä ja silminnähtävää, niitä pönkittävine väkivallan rakenteineen, on todennäköisempää, että epäoikeudenmukaisuuksiin puututaan – väkivalta ei enää pakene rakenteiden suojiin, pahoista teoista kärsijät eivät ole enää toisaalla, vaan he ovat lähimmäisiä. Väkivalta on näissä olosuhteissa väistämättä aina ainakin puolisubjektiivista, jos ei sentään subjektiivista, objektiivisen sijaan.

On myös syytä pitää mielessä, ettei bioregionalismin strateginen lokalismi tarkoita eristäytymistä. Vita-alueet, geoalueet ja ekoalueet ovat kaikki tekemisissä keskenään – globaalien ja yliekoalueellisten kysymysten suhteen tämä onkin välttämätöntä. Näiden kysymysten parissa painimiseksi bioregionalistit ovat kehitelleet nk. telecoupling-konseptia. Puuttuminen esimerkiksi bioregionalististen reunaehtojen kannalta tuhoisaan politiikkaan vita-, geo- tai ekoalueen ulkopuolelta voi hyvinkin tulla tarpeelliseksi. Whitaker onkin ehdottanut että taloudet ja tilapoliittiset kysymyset olisivat paikallisia, mutta ihmisoikeusasioiden ja oikeuskysymysten suhteen valta olisi keskitetty. Näkemys ratkaisusta hämmentää naiiviudessaan (ja epämaterialistisuudessaan), mutta selvää on, että yhteisöllisen autonomisuuden ja minkä tahansa täydellisestä relativismista irtisanoutuneen tuon yhteisön ulkopuolisen toimijan (käytännössä toinen yhteisö / toiset yhteisöt) välillä voi syntyä ristiriitoja, ja noiden ristiriitojen ratkaisemiseksi olisi hyvä olla keinoja, jopa rakenteita.

Internationalismi onkin välttämätön lähtökohta – tämän myöntää myös Kirkpatrick Sale. Varsinainen ongelma on kuitenkin, mikä materiaalinen (objektiivinen) tekijä aikaansaisi internationalistisen linjan toimijoille, joilla talous ja muukin oleminen on kuitenkin itseriittoisesti paikallista? Pelkkä subjektiivinen tekijä, ”tahto” tietoisella toimijalla toimia teoreettisesti havaitun uhan (vaikkapa imperiuminomaisia rakenteita/kapitalismia palauttamaan pyrkivä toimija oman välittömästi koetun alueen ulkopuolella) suhteen, kuulostaa idealistiselta.

Lisää ongelmia ja uhkia

Bioregionalismin erityisenä ongelmana on, etteivät sen piiriin asemoituneet ajattelijat osaa aina hahmottaa asemaansa materialismin ja idealismin välillä – toisaalta ekologiset reunaehdot ja perustuotannon ensisijaisuus taloudessa ovat ihastuttavissa määrin huomioituja, mutta toisaalta tunnutaan unohtavan täysin joidenkin yhteiskunnan instituutioiden materiaalinen pohja. Materiaaliset tekijät kuten resurssipiikki ja sitä seuraava romahduskehitys sekä yleinen (yhteiskunnallinen) entropia tunnustetaan, mutta toisaalta turvaudutaan joukkoliikuntojen ennakoinnissa ja poliittisen toiminnan visioinnissa naiiveihin idealistisiin olettamiin materialististen lähtökohtien sijaan.

Salea voi oikeutetusti kritisoida naiivin deterministisestä näkemyksestä bioregionalistisen ymmärryksen syntymisen suhteen, sekä sangen yksioikoisesta näkemyksestä tieteen kehittymis- ja soveltamismahdollisuuksia kohtaan – bioregionalismi, sellaisena kuin se muotoutuu, ei muotoudu suoraan suhteessa maailmaan sellaisena kuin se on, vaan se luodaan jo olemassa olevan kulttuurin ymmärryskentästä käsin. Tiede ei kehity suoraan havainnosta, sillä havainto on edellä mainitusta syystä ennaltaan vino, eikä luotu ”vino tietokaan” tule vallitsevaksi paradigmaksi automaattisesti, vaan ainoastaan tieteen vallankumousten kautta (kuten Thomas Kuhn on teoretisoinut), joihin vaikuttavat puolestaan yhteiskunnalliskamppailulliset liikunnot.

Jotkin liberalistiset tahot ovat nuuskutelleet poliittista ilmapiiriä, josko bioregionalismissa olisi jotain haltuunsiepattavaa keppihevosta vanhojen mallien tekohengittämiseksi. Niin ikään bioregionalismia on pyritty kaappaamaan pohjoisamerikkalaisen fasistisen liikkeen käsiin – mm. Sebastian Roninin johtama Kansallissynergistinen puolue on ottanut bioregionalismin iskusanakseen. Suomessa bioregionalismia on pöyhäissyt lyhyelti niin ikään samaan leiriin kuuluva Timo Hännikäinen kymmenisen vuotta takaperin Ville Hytösen kanssa eräässä blogintyngässä. Ja jo ennen bioregionalismin syntysanoja sen argumentteja (valtakuntien luontaisten rajojen määrittäminen luonnonkasvien levinneisyyden avulla) käytettiin mm. Suur-Suomi -hankkeen pönkittämiseen.

Ottaen huomioon loppulamakehitys vaikutuksineen yhteiskuntaan, voidaan fasistien aatteenkaappaushankkeista olla huolestuneempia kuin liberalistien. Kun muistamme, että Salella on jonkinasteista epäjohdonmukaista sympatiaa myös taantumuksellisia separatistisnationalistisia projekteja kohtaan, ei tulevien rekuperaatioyritysten suhteen juurikaan lohduta edes se ansio, että Sale niputtaa nykyiset kansallisvaltiot yhteen imperiuminomaisten rakenteiden kanssa ja pitää niitä bioregionalismin vastaisina.

Kohti bioregionalistista huomista?

Imperiumi on luhistumassa, laiva uppoamassa. Meidän on siirryttävä pelastusveneisiin – bioalueet, imperiumista irrallaan, ovat noita pelastusveneitä. Sale siis ei lopulta kannata vallitsevan järjestelmän puitteissa tehtäviä yritelmiä bioregionalismiin, vaan pitää noita yritelmiä jopa lähtökohtaisesti tuhoontuomittuina, sillä bioalueen poliittinen muotoutuminen voit tapahtua vain endogeenisesti, luontaisesti paikallisista tarpeista alhaalta ylös. Eli se mistä hän puhuu, on rinnakkaisvaltaa. Hän ei kuitenkaan tarjoa selvää vastausta siihen, mikä takaisi sen, että uudet rinnakkaisvallalliset rakenteet rakentuisivat nimenomaan bioregionalistisesti.

Uudelleenasuttautuminen, yhteisöjen uudelleen muotoutuminen uudelleenpaikallistumisena/ uudelleenhajautumisena, sekä näitä seuraava uudelleenheimoistuminen (josta mm. Harold Isaacs on kirjoittanut) eivät ole asioita jotka voidaan sanella, vaan ne muotoutuvat romahduskehityksen myötä aidoista materialistisista välttämättömyyksistä, selviytymisstrategiana ihmisyhteisöille. Nämä bioregionalistien esittelemät ajatuskulut eivät eroa merkittävästi Tere Vadénin uudelleenalkuperäiskansaistumisen teoriasta tai Miika Vanhapihan vastaavista ajatuskokeista. Yhdysvalloissa kiinnostavimpia näitä kysymyksiä käsitteleviä toimijoita on tällä hetkellä Knowing the Land is Resistance -kollektiivi (KLR).

Bioregionalismi tarjoaa heikkouksistaankin huolimatta yhden johdonmukaisimmista ja varteenotettavimmista teoria-aihioista vihreään teoriaan – sen ei-vulgaristinen materialismi on piristävä poikkeus idealismin kirjavoimassa aatekentässämme. Kuten muutkaan aateperinteet, ei sekään tietenkään pysty yksin tarjoamaan kaikkia vastauksia – eikä siltä olisi järin reilua moista odottaakaan.

Teksti Marketta Horn. Julkaistu Elonkehässä 4/2015.

Mistä johtuu, että Suomessa roiman alkunousun jälkeen vihreän liikkeen kannatus seisoi paikoillaan lähes 20 vuotta? Miten on mahdollista että innovatiiviset ja älykkäät ihmiset muuttivat maasta tai jättäytyivät politiikasta? Miksi Suomessa modernit ekologiset ratkaisut ja naapuriapu eivät ole edistyneet?

Yhden vastauksen antaa Pekka Saurin yllättävän omalaatuinen romaani Parempaa kuin seksi (Kaiku 2014). Luin kirjaa niin kuin se ei olisi fiktio vaan kuvaisi vihreän liikkeen vetäjäksi työntäytynyttä kolmikkoa 1980- ja 1990-luvulla. Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Sauri esiintyvät kirjassa peitenimillä Jussi, Anja ja Pete.

Alter egojen käyttö on kaunokirjallisuudessa tavallinen tapa kertoa ihmisistä, jotka vielä ovat elossa ja asioista joita muuten ei oikein voi sanoa. Saurin kirjan suhteen se saattaa olla ainutkin, sillä henkilöiden suuhun pannut repliikit ovat, tai ainakin kuulostavat minun korvissani, hyvin uskalletuilta. Provokatiivisilta. Eikä ainakaan vihreämmän Suomen ja kansalaisvaikuttamisen kannalta kovin lohdullisilta.

Dokumenttiromaani tai autofiktio ovat kirjallisuudenlajeina omiaan erityisesti kuvattaessa kipeitä traumoja. Lajityyppi sopii hyvin Saurille, Mielenterveyden keskusliiton ex-puheenjohtajalle ja radion ex-Yölinja-ohjelman juontajalle. Tämän kirjoitustyylin eettisyys on siinä, että siinä ei omaelämäkerran tavoin teeskennellä, että ihminen voisi olla täysin läsnä minässään, täysin itsestään tietoinen. Autofiktiossa kirjailija tyypillisesti esiintyy kertojana, usein omalla nimellään jokseenkin uskollisena totuudenmukaisille faktoille. Erilaiset metafiktiiviset kommentit ja muut juonen uskottavuutta rikkovat elementit yhdistävät autofiktion postmodernistiseen kirjallisuuteen, sanoo kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto.

Postmodernismi on taidesuuntaus, jossa kyseenalaistetaan tieto yleensä, koskipa se maailmaa tai itseä. Kyse ei ole sisäisestäkään totuudesta, ehkä tunnustuksellisuudesta. Tekstissä nostetaan esille kipeitä, häpeällisiksi tai salaisiksi ajateltuja asioita. Autofiktiolle on Koiviston mukaan tyypillistä poliittinen kantaaottavuus, tuleepa se sitten esille henkilökohtaisten ”yksityinen on poliittista” -ajatusta noudattavan rehellisyyden tai nostamalla esiin suuren joukon kärsimyksiä. Koivisto toteaa, että kun kirjoitetaan kärsimyksestä, koettu tuodaan näkyville, mutta pyritään vaikuttamaan myös siihen, etteivät menneet synnit unohdu. Anna-Leena Härkönen on käyttänyt autofiktiota poliittisen vaikuttamisen välineenä teoksessaan Loppuunkäsitelty. Hän syyttää sisarensa itsemurhasta mm. huonoa mielenterveyshoitoa. Jutut vetävät lukijan tempaavasti mukaansa Saurinkin kirjassa, samastumaan.

Koska traumaattisia kokemuksia, äärimmillään esimerkiksi sotaa, on vaikea ilmaista, saatetaan tuntea myös syyllisyyttä ja häpeää, sopii kokijalle autofiktion kaltainen ilmaisu. Hän haluaa todistaa kokemastaan. Teoksen maskeeraaminen fiktiivisiin kerrontakeinoihin tekee vaikeaksi lukijalle tulkita päähenkilöä. Väärät nimet tunnistettavien tapahtumien henkilöillä on yritys pelastaa kirjailijan nahka kunnianloukkaussyytteiltä. ”Olipa autofiktio miten lähellä romaania, fiktiota, sen voima todistuksena on monesti romaania vahvempi”, kertoo Koivisto. Kirjailijan nimi lähettää haasteen myös lukijalle. Jos jotain tällaista on voinut tapahtua joissakin tilanteissa – vaikkapa kokouksen manipulointia – voisiko niin tapahtua nytkin?

Saurin romaanissa kuvataan sitä, mitä itse koin elämäni tärkeimpinä vuosina vihreässä liikkeessä aktiivisesti toimiessani. En näköjään törmännytkään lasikattoon, vaan pekkapoikien salakavalaan suunnitelmaan. Miten monen muunkin unelmat kestävämmästä Suomesta Keskuskomitea murensi? On kuin olisin saanut synninpäästön kirjan luettuani – heidän taitavaa valtapolitiikkaansa vastaan en olisi mitenkään voinut muuttaa maailmaa vihreämmäksi. Romaanihenkilö Jussin ajatusjuoksun mukaan me muut maailmanmuuttajat, ”yhden kortin varaan laskeneet idealistit”, ajauduimme ”vähänsä antaneina” kohti ”samenevien” päiviemme määrää. En voi käsittää, että Sauri, itse lurjuksiin kuuluneena, on voinut tehdä niin tarkkoja muistiinpanoja, ja tilanteen ilmeisesti hyvin tajutessaan roikkua mukana. Synninpäästöä en anna, vaikka autofiktiivisen romaanin tarkoitus se useinkin on. Olisipa Sauri edes kerran maininnut, että liikkeellä saattoi olla muitakin ”esityslistoja” kuin kolmikon tai muitakin aatteellisia liittolaisia eli kilpailijoita kuin ”koirankuonolaiset” (Pentti Linkolan ja Eero Paloheimon ryhmä).

Vain ”kaikkia ovia sopivasti raollaan pitäneet” selviytyivät. He ylittivät jopa omat odotuksensa vallan saleissa liikkuessaan. Jussi ihmettelee, että voisiko kukaan pyrkiä tavoittelemaan mitään muuta kuin valtaa, ”pelkkä periaatteellinen kriittisyys” ei ole kunniakasta. Hänen mukaansa ”kaikki vallankumoukset tässä maailmassa on tehty jollain pienellä ryhmällä, joka tietää mitä tekee”. Kolmikko osasi olla se pieni ryhmä. Meitä muita ei kutsuttu poliittisen vaikuttamisen kurssille. Tulevaisuus näyttää, mikä hinta siitä maksetaan.

Heidän menestyksensä perustui ”älykkäästi” junailtuun kolmen hengen vallanjakoon, kokouksissa pidettyjen kannatuspuheiden suunnitteluun, avainsanojen käyttöön. He ymmärsivät varhain, että jonkun täytyy laatia esityslistat kokouksiin eivätkä ”ehdotukset ja suunnitelmat ja päätökset ilmesty jostakin tyhjästä ilmasta”, vaan ”jonkun pitää miettiä ne etukäteen ja tuoda porukan päätettäväksi”. Niin yksinkertaista, ”valta on sillä, joka kykene kirjoittamaan agendan”. Etukäteen oli mietittävä kymmenen virkettä, jotka pitää ehdottomasti saada sanotuiksi keskustelun aikana esillä olevista aiheista riippumatta. Tämän lisäksi kokouksiin oli saatava ”riittävän päätösvaltainen joukko tolkullista väkeä koolle”. Esitykset oli suunniteltava niin, että ”aina jäi takaportti perääntymiselle auki”. Päättäjien päitä on kyllä vaadittava vadille, mutta samalla varmistettava, ettei se koskaan ole oma pää: ”Sä hoidat asiat niin, että sä et ole koskaan vastuussa mistään yhteisistä päätöksistä. Sä olet ikuisessa, periaatteellisessa oppositiossa.”

Jussin ”vallan järkevä työnjaon suunnitelma” tarkoitti, että pelikentän ”hyötysuhde” oli maksimoitava. Romaanin Pete kertoo, että he suosittelivat tilaisuuksien järjestäjille aina toisiaan, jos eivät itse ehtineet, jotta ”sananjulistus ja palkkiot saataisiin pysymään omassa piirissä”. He tajusivat, että ei ole mitään mieltä siinä että ”me huseerataan kaikki joka paikassa ja kilpaillaan vielä toistemme äänistä kaikissa vaaleissa”. Maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oli hyödyllistä, että juuri heidät äänestettiin puolueen johtotehtäviin: ”Kun Jussi on eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Anja puoluejohtaja ja Pete puoluesihteeri”, voivat he ”yhdessä saada aikaan merkittäviä tuloksia.”

Kolmikolla oli selkeä suunnitelma siitä, miten he pystyvät sanelemaan päätökset. Suomen jäsenyydestä Euroopan vapaakauppaliitossa ohjeistaa Jussi: ”Tyylilaji” on harkittava niin että myönteinen julistus ei luiskahda ”liikaa paatoksen puolelle”, sen on vaikutettava ”epäsuorasti ja salavihkaa”. Siinä auttaa ”häive huumoria”, itseironia ja Peten sarkastiset piirrokset. Tällöin ”asia menee läpi ilman että kukaan oikeastaan huomaakaan” ennen kuin on liian myöhäistä. Koska vihreät survivalistit ”eivät missään oloissa tulisi jäsenyyttä hyväksymään”, on varmistettava, että ”he pysyisivät riittävän mitättömänä vähemmistönä”. Koirankuonolaisten puolue on ”päättäväisesti murskattava” niin ettei se enää ”mudasta nouse”. Järkevät ihmiset on saatava omaan puolueeseen. Survivalistit ja Eero Paloheimoa etunenässä voidaan ”ehkä joissakin poikkeustilanteissa valjastaa ihmisten mobilisoimiseen hyvälle asialle, mutta missään olosuhteissa ei ketään koirankuonolaista saa päästää johtotehtäviin”.

Ja nappiin meni: Petestä itsestään tehtiin Helsingin ja Anjasta Euroopan suurpäättäjä. Suunnitelmien mukaan Jussista on tulossa Maailman suurpäättäjä YK:n pääsihteerinä. Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomissa 18.9.2014 kirjaa arvostellessaan: ”Seksiä parempaa on näemmä vapaa syöksy kohti maata benji-hypyssä. Useimmiten kai hoetaan, että seksiä parempaa on valta… Ja katso, onnistuihan se! Eepoksen tyylilaji on pikareski, siis sankarillisuuden ja koomisuuden liitto. Lopuksi kolmikon jäsenet kohtaavat lähinnä vain puolisattumalta suuren maailman valtavilla lentokentillä, vallankumous syö omaa lastaan.”

He hautasivat unelman paremmasta Suomesta – semmoisesta jota Ville Komsi lähti edustamaan ja jota me jotkut muualta tulleet seurasimme. Into maailman muuttamiseen oli vielä 1970-80-luvuilla järkkymätön. Esa Saarinen pauhasi Kansallisteatterissa täydelle kuulijakunnalle Kalevalan käsittein, Erkki Tuomioja kulki rauhan merkki rinnassaan yhteisissä suunnitelmissamme. Myttyyn meni.

(Kaikki sitaatit kokonaisuudessaan: http://dissidentti.org/ekovihreidenperustaminen.html)

Teksti Antti Nylén. Julkaistu Elonkehässä 3/2015.

Tiedot eivät muuta ihmisiä. Ihmiset eivät usko niihin. He uskovat vasta, kun näkevät.

Ajatellaan ilmastodenialismia, koko maapalloa koskevan akuutin ympäristökatastrofin kieltämistä.

Se ei, toisin kuin laiskasti ajatellaan, ole järjetön, keskiaikaisen pimeä, oppimaton kanta. Se edustaa suorastaan ateistisen rationaalista, raitista ajattelua. Denialisti ei ole nähnyt ilmastonmuutosta; niinpä hän pitää sitä huijauksena ja pötynä. Koska denialistit ovat rikasta luokkaa, hyvinvoivia konservatiiveja, he saavatkin pitää ilmastonmuutosta pötynä kaikkein pisimpään. Se ei vielä vähään aikaan tule heidän betoniaitojensa taakse, heidän valvontakameroidensa kuviin.

Köyhät taas näkevät sen jo nyt. Taas he tuntevat todellisuuden paremmin kuin vakavaraiset.

Lähes kaikki ihmiset kuitenkin uskovat esimerkiksi syöpään ja sen vaarallisuuteen. Tämäkään usko ei perustu tietoihin vaan kokemukseen: useimmat meistä ovat nähneet jonkun läheisen tai tutun menehtyneen tämän taudin eri variaatioihin. Jopa tupakoinnin suosion romahdus länsimaissa selittynee pitkälti tällä kokemuksella: tupakointi toden totta on hengenvaarallista, Erkki-pappakin siihen kuoli.

Tarvitaan siis kokemus.

Vaikka minulla olisi kaikki tieto, en minä mitään olisi enkä evää hetkauttaisi, jos minulta puuttuisi kokemus.

Mikä kokemus on? Sekin on tietoa, tietenkin, mutta sellaista, jota ei voi jakaa, ainakaan helposti. Se on yksityisomaisuutta, jota on vaikea antaa pois, traagista rikkautta. Usein juuri köyhien rikkautta.

Yksityistä kokemusta, ”tavallisen ihmisen” havaintoa, on tapana asiallisissa yhteyksissä pilkata ja halveksia. Mitään poliittista tai filosofista kantaa ei kannata edes yrittää perustella omalla kokemuksella, jos tahtoo säilyttää maineensa ja arvokkuutensa keskustelussa. Sen sijaan pitää aloittaa väitelauseensa fraaseilla ”tutkimusten mukaan”, ”olen lukenut” tai ”nykyään tiedetään”.

Ne tarkoittavat: tutkimukset tietävät asian puolestani, minä olen pelkkä kovaääninen, anonyymi tiedonvälittäjä, enkä ota vastuuta sanomisistani, miksi ottaisinkaan, eihän totuudesta tarvitse, se on mitä on.

Kokemusta halveksiva valta-asenne on toki puoliksi terve. Kokemus ei voi olla väärä, mutta saattaa hyvinkin olla väärin päätellä yleisestä todellisuudesta asioita sen perusteella.

Jos tiedot eivät ilman kokemusta painakaan mitään, niiden pitäisi silti tukea kokemusta. Kun nämä kaksi puhuvat samaa kieltä samasta asiasta, jalkojen alla on maata, ja ihmiset voivat toimia.

Mutta kumminkin. Mitä halveksitaan, kun halveksitaan jonkun heräämis- tai tajuamiskokemusta tai vain arkipäiväistä todistusta (”minulle kävi näin”)? Silloin halveksitaan jonkun ihmisen todellisuutta, ei vähempää eikä enempää. Kokemuksen halveksiminen on todellisuuden halveksimista – vaikka kysymys toki onkin vain köyhien ja tyhmien todellisuudesta.

Se oli jo sarkasmia, sillä kaikkihan me olemme köyhiä ja tyhmiä.

Kokemuksen halveksiminen on erikoinen itsehalveksunnan muoto.

Takaisin ilmastonmuutokseen. Tai vaikkapa ”eläinten Treblinkaan”. On olemassa kaikki tieto ensin mainitun vaarallisuudesta ja toisen täydellisestä moraalittomuudesta.

Silti molempien annetaan edetä ja toimia, koska ne eivät tunnu miltään.

Ei ole aikaa odottaa, että tieto tiivistyisi kokemukseksi, möykyksi, joka tukkii tien. On hätätilanne.

Mikä neuvoksi?

Ympäristö- ja eläinaktivismi pyrkivät ratkaisemaan ongelman tekemällä jotakin, mikä on pakko huomata. Tavallinen mielenosoituskin pyrkii tekemään aineelliseksi jonkin piilevän. Sen tarkoitus on aiheuttaa häiriötä.

Taide tekee melkein samaa, mutta tiedon, hyödyn tai jonkin asian palvelukseen valjastettuna se on tylsää. Taiteen ei kuulu tarkasti tietää, mitä se haluaa sanoa. Myös uskonto toimii liittämällä metafyysiset aavistukset aistittavaan todellisuuteen kuvien, laulujen ja sanojen avulla, eikä senkään viesti saa olla selvä ja rajattu. Muuten se muuttuu dogmatismiksi tai fundamentalismiksi.

Jonkin asian ajaminen voi pilata taiteen tai uskonnon, mutta sama ei päde toisin päin.

Eron hahmottaminen on tärkeää. Kun jokin toiminta ei väitä olevansa taidetta – vaan esimerkiksi mielenosoitus – se voi kunniallisesti olla kuinka taiteellista tahansa.

Suomalainen aktivismi on perinteisesti asiallista. Se välttää ”tunteisiin vetoamista”, vaikka juuri niihin pitäisi vedota. Pelkkä tietojen luetteleminen ei auta. Taide ei voi jakaa tietoa, mutta se voi jakaa kokemuksia, ja juuri niistä on pula.

En tiedä, olenko oikeassa siinä, että taiteen ja ehkä uskonnon keinot pitäisi ottaa käyttöön suomalaisessa aktivismissa, tai onko haaveeni taiteellisesta politiikasta täyttä haihattelua.

Ehkä on kohtuutonta vaatia aktivistilta: ryhdy taiteilijaksi.

Joka tapauksessa – kuten tiedämme mutta emme silti tajua – maailma on tilassa, jossa kaikki neuvot ovat kalliit, eivät vain hyvät.

Teksti Arvi Perttu. Julkaistu Elonkehässä 2/2015.

Ekologinen elämäntapa ja etnofuturismi ovat nykypäivänä muotia, mutta mitäpä se muuta olisi kuin kaipuuta menneeseen, jossa kumpaakin oli luonnostaan.

Kun muistelen lapsuuttani, niin kaupunkielämää paljon värikkäämpinä nousevat mieleeni kesät maalla, Vienan Vuokkiniemellä, missä asuivat tätini ja serkkuni, ja missä isälläni oli metsäkämppä.

Tätini Matro ja Nasto olivat leskiä. Matron mies oli karjalainen metsäsissi ja kaatui 1922 puna-armeijalaisen luotiin. Naston mies oli Puna-armeijan sotilas ja kaatui 1941 suomalaisen luotiin. Tädit olivat hilpeitä mummoja, pieniä ja pyöreitä. He kävivät yhdessä kalassa ja heillä oli omat ahvenhaudat, joista he vetelivät pohjaongella tummia syvän veden körmyniskoja. Kaksi ahventa täyttivät ison paistinpannun, tädit laittoivat samovaarin kiehumaan ja istuivat pöydässä niin kauan kuin samovaarissa teetä piisasi.

Minä olin silloin pikku poikanen ja kuuntelin unen tokkurassa tätien tarinoita ensisistä ajoista, jolloin kaikki oli paremmin: isoisä oli elossa, talo pystyssä, tädit naimattomia tyttöjä ja murkinalla syötiin Mölkön lohta. Silloin en ihmetellyt tätien elämäniloa, nyt ihmettelen. Monta sotaa, evakot, leskeys ja oman kodin menetys eivät tehneet näistä naisista katkeria. He keritsivät lampaita, suolasivat kalaa ja korjasivat verkkoja. Samovaari porisi ja juttua riitti.

Vuokkiniemen kyläjuhlana Petrunpäivänä teurastettiin lammas. Teurastajaa ei tarvittu, tädit tekivät kaiken itse. Matro piteli ja Nasto pisti puukon lampaan kurkkuun. Sätkivä elikko ripustettiin takasorkistaan petäjän oksaan ja veri valutettiin emaljivatiin, verilettuja varten. Nasto hämmensi taikinaa, Matro nylki ruhon. Padat olivat pihamaalla valmiina, tulet alla. Puolet lihoista keitettiin, puolet suolattiin ja ripustettiin vintille kuivumaan. Rasvat sulatettiin malmipadassa ja kaadettiin saviruukkuihin. Uunia ei tädeillä ollut, koska ei ollut taloa. He asuivat kolhoosin parakeissa. Minä söin verilettuja enkä osannut surra lampaan kohtaloa. Minulla oli jalassa villasukat, jotka oli tehty tämän samaisen lampaan villoista. Lampaat laidunsivat läheisellä kallioisella aholla. Miten ne saivat siitä ravintonsa, sitä en tajunnut enkä paljon miettinytkään. Näin vain tätien joskus heittävän niille koivunlehtikimppuja. Ennen vanhaan lampaat vietiin kesäksi Lamposaareen, mutta nykyisin lupaa siihen ei ollut, ja saari oli pahasti metsittynyt.
Kesällä oltiin kalakämpällä, kaiket päivät joko järvellä tai sitten metsässä. Kun verkot oli laskettu, tädit halusivat pilkkiä. Vaarinhaudalle he soutivat viitisen kilometriä, koska eivät osaneet käyttää perämoottoria. Siellä järvellä he viettivätkin koko päivän. Kotirannassa saalista veneestä nostellessaan Matro puheli tyytyväisenä: ”Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen”.

Jos sää oli kovin tuulinen, mentiin leikkaamaan vastaksia tai poimimaan vattuja entisen kotitalon raunioilta. Tuulinen sää oli siihen hommaan parasta, koska tuuli vei hyttyset rantakoivikoista. Metsässä Nastolla oli tapa valittaa: ”Reppu jykie, jalka kipie, yö pimie, tie lipie!” Kun kuorma oli tuotu pihaan, Matro latoi ja Nasto sitoi yhdellä vitsalla kaksi vastaa. Se oli kammitsa, joka oli helppo ripustaa saunan vintille kuivumaan.

Illat istuttiin öljylampun valossa, ja tarinoita piisasi. Peikot ja vetehiset, tietäjät ja kummitukset hiipivät hämäristä nurkista väsähtäneen pojan uniin, ja itse täditkin muuttuivat tarinoiden kertojista niiden henkilöiksi. Pirunsaari ja Köynäsvaara heräsivät eloon, tutuista paikoista tuli jännittävien ja pelottavienkin tarinoiden näyttämöitä, metsäahoilla laiduntavia lehmiä vaanivat kontiot ja sudet, metsän henget huokailivat ikkunan takana mäntyjen latvoissa ja salmen musta vesi peitti Ahdin salaperäisen valtakunnan. Joskus tädit alkoivat laulamaan kalevalaisia runoja, ja hetkeksi tuntui siltä että olin itsekin vajoamassa tuohon maailmaan. Aamulla kirkas aurinko herätti vinoilla säteillään ikkunasta, ja maailma oli taas tuttu ja turvallinen.

Päiväsaikaan, jos sattui sopiva rauhallinen hetki, tädit muistelivat synnyinkotiaan, jonka paikalle isän kämppä oli rakettettu. Talo oli palanut sodassa, mutta sen perustuksien vallit erottuivat selvästi vadelmapuskista. Siellä tein tätien kertomusten innoittamana kaivauksia ja löysin milloin kynttilänjalan, milloin särkyneen lautasen, jossa oli satumaisen sininen kuva kaukaisesta Ontario-järvestä. Tätien kertomukset loihtivat talon eloon, täyttivät pihapiirin lasten naurulla, lampaiden mäkätyksellä ja lypsyämpärin helinällä. Tätä rantatörmää he laskivat joskus vesikelkalla avannolle, tuolta kylykalliolta onkivat vapaongilla pikkuahvenia, tuota polkua pitkin juoksivat naapuritaloon. Salmen toisella rannalla kohosivat Tsenan talot, tuuli kantoi savua järven pinnan yllä, ihmisten äänet ja airojen kalina kantautuivat kauas järven yllä. Koko seutu eli. Se tuntui pikkupojasta lumotulta, koska nyt oli hiljaista, kylän talot ja asukkaat olivat piiloutuneet ilkeiden noitien ja armottomien metsähisten pahaa tahtoa.

Elävä kylä oli toisaalla, kymmenen kilometrin venematkan päässä. Siellä pellavapäiset lapset huutelivat toisilleen raitilla karjalaksi ja nauraa kikattivat. Siellä asui elämäni ensimmäinen ihastus, tyttö jonka kanssa tulin kerran samalla maitoveneellä isän kämpältä kylään. En suinkaan uskaltanut puhua hänelle, mutta vietimme maitolaiturilla vierekkäin ainakin varttitunnin venettä odotellessa, ja se riitti rakkauden syntyyn.

Kylän keskustassa päivettyneet naiset valkoisissa päähuiveissa rupattelivat kaupan portailla ja miehet istuskelivat hirsikasan päässä tupakkaa polttelemassa ja viinapulloa suunnittelemassa. Siellä olivat jutut arkisempia, mutta melkeinpä yhtä hurjia kuin tätien öiset tarinat.

Huuhan Aleksi oli metsätöissä juontotraktorin kuljettajana. Hän oli naimaton ja sai päättää muhkeasta palkastaan itse. Niinpä hän osti joka kesä uuden perämoottorin, kun ei viitsinyt huoltaa vanhaa. Kerran hän kävi Uhtualla uutta tuupparia ostamassa, ruuvasi koneen veneen perään ja meni kaverinsa luokse juhlimaan ostosta. Kolmen päivän kuluttua Aleksi palasi veneelleen ja löysi sen perän hautautuneena irtohiekkkaan. Menneinä päivinä oli Kuitilla ollut melkoinen myrsky, ja aallot lappoivat veneen laidan yli hiekansekaista vettä. Huuhtalainen ei jaksanut ruveta moottoria putsaamaan vaan osti taas uuden. Ajaessaan ainaisessa hiprakassa Uhtuan ja Vuokkiniemen välistä kuusikymmenkilometrista taivalta hänellä oli tapana sanoa: ”Kyllä venäläinen rauta kestää. Minkä kestää.” Jos moottori sammui kesken matkan, Aleksi ruuvasi sen irti perästä ja keikautti järveen. Veneen pohjalla hänellä oli aina varamoottori. Kuitin pinnan yllä raikui ”Niin monta minä lempinyt olen, mutta yhtä vain rakastanut…”

Mäkelän Väinö oli kuulu siitä, että kynti peltotilkkunsa raskaalla sivuvaunullisella Ural-moottoripyörällään, kun ei kehdannut pyytää traktoria kolhoosista. Hyvin se meni, rapa vain roiskui, ja akka juoksi pyörän perässä aurasta pidellen.

Ukoilla riittivät rahat paitsi vempaimiin, myös viinaan. Päivittäiset menot olivat minimaaliset, kaupasta ostettiin viinan ja tupakan lisäksi vain suolaa, leipää, teetä ja sokeria. Eipä kaupassa muuta ostettavaa ollutkaan, paitsi kalasäilykkeitä, mutta kuka hullu nyt niitä menisi ostamaan, Kuitti-järvien rannoilla. Vuokraa ei tarvinnut maksaa, talot olivat joko omia tai kolhoosin ilmaisia asuntoja. Polttopuutkin kolhoosi kustansi. Niinpä reilusti yli puolet palkasta jäi miehille huveihin, ja huvithan raskaan työn raatajilla on tiettävästi myös raskaita.

Ryyppääminen ei kuitenkaan haitannut työntekoa ja elämänkulkua. Kylässä ei niinä vuosina tapeltu, se oli karjalaisille outoa ajanvietettä, josta tiedettiin vain Kemin venäläisiltä. Lähin miliisi oli kuudenkymmenen kilometrin venematkan takana, niinpä hiprakassa ajettiin traktoria ja kuorma-autoa, pohmelossa kaadettiin metsää ja krapulassa kynnettiin pellot. Hauskaa oli ja kaikki olivat iloisia.

Iloinen meno ei suinkaan tarkoittanut holtittomuutta. Hommat hoidettiin ja siistejä oltiin, Nasto-tädin sanonnan mukaan ”pirtin lattialta piti saaha syyvvä”. Sen olivat panneet merkille niin Lönnrot kuin myöhemmin suomalaiset sotilaatkin, joita upseerit opastivat ettei karjalaisissa taloissa sopinut sylkeä mälliä lattialle. Siisteyden ja suhtautumisen luontoon määrittelivät ikivanhat uskomukset: ”järveen kusija joutuu tuonpuoleisessa erottelemaan kielellään kusen vedestä”. Tädit hautasivat kalanperkeetkin rantanuotiolla maahan eikä nuotion ympärille saanut levittää mitään roskia eikä pannupuuta jätetty pystyyn, koska ”paholainen tulee ja keittää kahvit”.

Vielä tätieni eläessä kylässä ei tunnettu lukkoja: talon oveen laitettiin pönkä merkiksi ettei isäntäväkeä ollut kotona, veneet olivat rannassa lukitsemattomina moottoreineen ja verkkoineen. Varkaus oli jotain käsittämätöntä ja vierasta. Vuokkiniemellä elivät Ahoset, ja taloon tuli vävynä valkovenäläinen mies, joka otti vaimonsa sukunimen. Kävi niin, että eräs kylän Ahosista oli syyllistynyt varkauteen, ja niinpä siitä lähtien tuota syntyperäistä Ahosta ruvettiin kutsumaan Viärä-Ahoseksi, ja valkovenäläistä vävyä Oikieksi Ahoseksi.

Pekkasen Pekalla oli Kuitilla kalakämppä. Kerran sinne saavuttuaan hän huomasi että mökistä oli viety perämoottori ja bensakanisteri. Vastalauseeksi ukko jätti lähtiessään verkot kämpän seinustalle ja ripusti oveen lapun ”Vie vierasta”. Samainen Pekkasen Pekka oli kerran saanut saaliikseen valtavan määrän matikoita, kolme kaksikorvaista pärevakkaa. Kun ei ukko matikasta välittänyt, laittoi hän sanan kiertämään, että hänen aitastaan saa jokainen hakea matikkaa niin paljon kuin jaksaa käsissään kantaa. Nasto haki ja teki ison kasan maittavia matikkapullia.

Vuodet kuluivat ja Matro-täti kuoli, eikä Nasto enää jaksanut yksin hoitaa lampaita. Ne piti panna lihoiksi kaikki. Hän ei enää pystynyt käymään yksin kalassa ja eli kyläläisten antimilla. Naston lapsista ei ollut apua – toinen tytär oli auto-onnettomuuden jälkeen jäänyt jalattomaksi, toinen tytär joi. Lapsuuteni idyllinen maailma alkoi pikkuhiljaa hajota.

Kylän kupeeseen nousi mahtava Kostamus. Edistyksen ensimmäisiä hedelmiä olivat kalavesien pilaantuminen, ryöstökalastus, yleistyneet varkaudet, rantojen törkeä roskaaminen, kalakämppien ryöstöt ja polttamiset, tappelut kyläkaupan edessä ja aivan erilainen juopottelu. Nuoret karjalaiset naiset ja miehet menivät töihin Kostamukseen, ne jotka jäivät, eivät löytäneet itselleen paria ja vajosivat viinan kiroihin. Kostamuksesta tuli uusia ihmisiä, he valtasivat maita ja rantoja, veivät viimeiset tytöt, jotka synnyttivät maailmaan venäläisiä lapsia. Pian kylän raitilla ei kuullutkaan enää lasten karjalaista puhetta, niin kuin oli lapsuudessani.

Minun kohdalleni osui yhtä valtava muutos kylän elämässä, kuin tätienkin elämässä. Nyt huomaan, että minäkin muistelen mennyttä aikaa jolloin kaikki oli paremmin, samoin kuin tätini aikanaan, haen ekologista elämää ja ihailen etnofuturismia.

Teksti Keijo Lakkala. Julkaistu Elonkehässä 1/2015.

Johdanto

Lihaa kulutetaan maailmassa valtavat määrät. Kaikki valistuneet ihmiset tietävät, että lihan tehotuotanto tuottaa ongelmia ekologiselle kestävyydelle. Metsiä, maapallon keuhkoja, joudutaan tuhoamaan laidunmaiden vuoksi, mikä on omiaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta. Lihansyöjien hiilijalanjälki on väistämättä korkea. Lisäksi lihansyöntiin liittyvät ilmeiset eettiset ongelmansa. Voimmeko syödä eläimiä, jotka kykenevät tuntemaan ja tiedostamaan maailmaa, elämään ainutlaatuisen elämän? Kuinka voimme teurastaa kivusta kiljuvan eläinparan? Kuinka voimme nauttia kuolemaa illallisella?

Lihansyönnin eettinen ongelma ei typisty vain ruokapakkausten sisältöihin, eikä oikeastaan yksittäisten eläinten kipuihinkaan. Nämä ovat vain yksittäistapauksia yleisemmästä. Se liittyy suoraan siihen rationaalisuuden muotoon, joka läntiselle valistuneelle sivilisaatiolle on tyypillistä. Tätä rationaalisuuden muotoa Theodor Adorno ja Max Horkheimer arvostelevat toisen maailmansodan jälkeen julkaistussa synkässä filosofisessa teoksessaan Valistuksen dialektiikka. He eivät väitä olevansa tuon rationaalisuuden ulkopuolella, vaan pikemminkin pyrkivät kritisoimaan sitä sen sisältä. Kuten Immanuel Kant totesi, vain järki voi olla tuomarina sitä itseään koskevassa oikeudenkäynnissä.

Länsimainen rationaalisuus, valistus, pyrkii palauttamaan kaiken ihmiseen ja hänen jäykkiin kategorioihinsa. Muu luonto näyttäytyy pelkänä haltuunoton objektina.

Valistuksen dialektiikan filosofinen tausta lyhyesti

Adornon ja Horkheimerin teoksen taustalla voidaan tavat monia eri lähteitä. Keskeisimpiä niistä ovat kuitenkin neljä: Max Weberin sosiologia, Immanuel Kantin järjen kritiikki, G.W.F. Hegelin dialektinen filosofia sekä Karl Marxin kapitalismikritiikki. Weberiltä kirjoittajat ammentavat eritoten rationalisoitumisprosessia koskevasta teesistä. Länsimainen, moderni yhteiskunta on kehittynyt jatkuvasti rationaalisempaan suuntaan sivuuttaen uskonnot ja magian haihduttaen näin taian maailmasta. Tämä on periaatteessa hyvä asia. Mutta tällä rationalisoitumisella on myös ollut kielteisiä seurauksia. Se on johtanut byrokratisoitumiseen ja välineellistymiseen. Asioita ei tarkkailla enää päämäärä- vaan välinerationaalisuuden näkökulmasta. Objekteja valistus kohtelee kuin ”diktaattori ihmisiä”, kuten Adorno ja Horkheimer asian ilmaisevat.

Immanuel Kantin ja G.W.F. Hegelin sekä ylipäätään koko klassisen saksalaisen filosofian perinne näkyy myös hyvin voimakkaasti Valistuksen dialektiikassa. Immanuel Kant pyrki kunnianhimoisessa kolmen kritiikin sarjassaan (Kritik der reinen Vernunft, Kritik der praktischen Vernunft, Kritik der Urteilskraft) tutkimaan järjenkäytön rajoja. Mitä järki oikeastaan kykenee uskottavasti käsittelemään ajautumatta ristiriitoihin ja mikä sen on jätettävä uskonnollisen uskon varaan? Järjellä on rajansa, eivätkä järki ja todellisuus meistä riippumatta (niin kutsuttu noumenaalinen todellisuus) koskaan täydellisesti kohtaa.

Hegelin filosofiasta, jota Adorno ja Horkheimer myös ankarasti kritisoivat, Valistuksen dialektiikka omaksuu nimensä mukaisesti sen dialektisen menetelmän. Subjektin ja objektin välinen jännite on keskeinen paitsi Hegelille, myös Adornolle ja Horkheimerille. Hegeliläinen dialektiikka pyrkii Adornon ja Horkheimerin mukaan ottamaan todellisuuden käsitteellisesti haltuun, tekemään siitä identtisen käsitteen, Hengen kanssa. Hegeliläisessä ajattelussa luonto palautetaan subjektiin, eikä sillä ole omaa itsenäistä olemassaoloaan. Hegeliläiset menevät jopa niin pitkälle, että puhuvat luonnosta Hengen toisinolemisena. Luonto on heille vain tiedotonta henkeä.

Tämä niin sanottu identiteettiajattelu on nimenomaisesti Adornon ja Horkheimerin kritiikin kohteena. Pyrkimys ottaa todellisuus haltuun, tehdä se identtiseksi Hengen, ihmiskunnan kanssa on eettisesti kyseenalainen. Niinpä erityisesti Adornon kehittämä identiteettiajattelun ytimessä on niin sanottu ”ei-identtinen”. Tämä tarkoittaa sitä, että objekti ei palaudu jäännöksettömästi subjektin objektille antamiin käsitteisiin, todellisuutta ei voida ottaa tyhjentävästi haltuun. Käsitteet ja todellisuus hankaavat toisiaan vasten, eivätkä koskaan yhdy täydellisesti. Tämän vuoksi käsitteellisen työskentelyn, erityisesti filosofian on pidettävä käsitteensä huokoisina ja avoimina. Käsitteiden on annettava objektille itselleen etusija.

Tämä on keskeinen vaatimus paitsi epistemologisessa, myös eettisessä mielessä. Käsitteet ovat alisteisia materiaalisen todellisuuden koko rikkaudelle ja niiden on muututtava todellisuuden itsensä muuttuessa. Tämä on asian epistemologinen puoli. Eettisenä vaatimuksena tämä niin sanottu ”objektin etusija” (Vorrang des Objekts) merkitsee sitä, että toiseus, myös ja erityisesti luonto, on aina asetettava etusijalle tietävään subjektiin nähden.
En lähde käsittelemään tässä tekstissä Adornon ja Horkheimerin ajattelua sen syvemmin. Edellinen lyhyt yleisesitys saa tämän tekstin tarpeisiin riittää. Lukijan on kuitenkin syytä muistaa, että esitys on väistämättä yksinkertaistava eikä varmastikaan anna riittävän tarkkaa kuvaa Adornon ja Horkheimerin ajattelun kokonaiskuvasta. Ihmiskunnan ja luonnon välistä suhdetta se kuitenkin riittää kuvaamaan mielestäni tarpeeksi. Seuraavassa tarkastelenkin Valistuksen dialektiikan näkemyksiä ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Kuinka valistus oikein kohtelee eläimiä ja mitä eläin merkitsee valistukselle?

Valistunut ihminen ja eläinkunta

Valistuneen Euroopan muotoilema ihmisen idea perustuu sen radikaalille eronteolle suhteessa eläimeen. Lähes pakkomielteinen pyrkimys erottaa ihminen eläimestä on Adornon ja Horkheimerin mukaan nähtävissä yhtä lailla vanhojen juutalaisten, stoalaisten ja kirkkoisien kuin uuden ajan ajattelussakin. Ajatus ihmisen ja eläimen radikaalista erosta on länsimaisen antropologian ytimessä. Edes eläinkokeet, joiden tuloksista tehdään myös ihmistä koskevia johtopäätöksiä, eivät kumoa tätä eroa. Eläinkokeiden tekijät ”soveltavat ihmisiin samoja kaavoja ja tuloksia, joita he ovat häikälemättä puristaneet esiin puolustuskyvyttömistä eläimistä kuvottavissa fysiologisissa laboratorioissaan. Johtopäätökset, joihin he päätyvät silvottujen eläinruhojen pohjalta, eivät päde vapaaseen eläimeen vaan tämän päivän ihmiseen” (Adorno & Horkheimer 2008, 315). Eläinkokeissa ihminen pakottaa eläimen omaksi kuvakseen asettamalla eläinruhot subjektiivisesti kehittämiensä kaavojen kahleisiin. Eläinkokeet kuvaavat enemmän ihmistä kuin eläintä. Eläimen oma olemassaolo ei merkitse mitään, ne ovat pelkkiä objekteja radikaalisti poikkeavalla subjektille. Eläimet tulevat identtisiksi ihmisen tieteen kanssa. Edes eläinkokeiden ”eettiset” ohjeet eivät lopulta olennaisesti muuta tätä asetelmaa, vaikkakin kyllä pehmentävät sitä. Ongelmana nimittäin eivät ole yksittäisten kokeiden järjestelyt, vaan se suhde, jonka ne ihmisen ja eläimen välillä ilmaisevat.

Adorno ja Horkheimer (2008, 315-316) kirjoittavat:
”Käyttäytymällä karkeasti eläintä kohtaan ihminen tunnustaa, että kaikista luoduista ainoastaan hänen vapaaehtoisesti toteuttamansa toiminta muistuttaa mekaanisuudessaan, sokeudessaan ja automaattisuudessaan ammattimiehen kahlehditussa eläimessä havaitsemia kouristuksia. Professori määrittelee ne leikkauspöydän ääressä tieteellisiksi reflekseiksi, kun taas sisälmyksistä ennustaja alttarillaan kuulutti ne jumaliltaan tulleiksi merkeiksi. Ihmiselle kuuluu armottomasti juokseva järki; eläimelle, josta hän tekee veriset päätelmänsä, järjetön kauhu ja pyrkimys pakoon, jonka mahdollisuus on kuitenkin leikattu pois.”

Samaa käsitteetöntä kauhua kirkuvat eläimet myös tietäessään kuolevansa teurastajan käsiin. Samaa väkivaltaa tekee lihateollisuus pakottaen eläimet teollisiin kaavoihinsa. Olemme kuulleet vasikoista, joiden ei lyhyen elinikänsä aikana annettu jaloitella lainkaan tehden näin niiden lihasta maukkaampaa. Ihminen pakottaa omat kaavansa eläimen ylle palauttaen eläimen olemassaolon omaan itseensä. Eläimen käsitteetön kärsimys ei merkitse ihmisen ja luonnon identiteettiin pyrkivälle ajattelulle mitään. Eläimen käsitteetön, ei-identtinen omalaatuisuus tukahdutetaan ja poistetaan ihmisen maailmasta. Vain niissä harvoissa myötätunnon hetkissä, jolloin värähdämme tuskasta ja surusta eläimen kirkuessa väkivallan kohteena, tunnistamme luonnon, joka yhdistää meidät ja eläimet. Tämä tunnistaminen on ei-identtistä, sillä se tapahtuu olennaisesti ilman käsitteitä. Tätä konkreettisesti ottaen merkitseekin ”luonnon muistaminen subjektissa”.

Vain järki voi järkeistää ja tukahduttaa ei-identtisen. Voimme vakuutella eläimen järjettömyyttä ja siten sen oikeutta tulla silvotuksi. Voimme vakuutella eläimen elämän olevan synkkä, lyhyt ja ikävä muutenkin. Eläimelle on vain hyväksi kuolla pian! Tätä ajatusta toistaa ja vahvistaa myytti luonnosta väkivaltaisena olemassaolon kamppailuna. Katkaisemme yhteyden luontoon käsitteellistämällä ja rationalisoimalla tekomme. Katkaisemme tuon yhteyden myös modernissa sodankäynnissä suhteessa toiseen ihmiseen. Emme tunnista meitä ihmisiä yhdistävää luontoa tarkastellessamme kasvottomia väkijoukkoja monitorin välityksellä ja määrätessämme ilmaiskun (vrt. Glover 2003). Tällä on merkitystä paitsi sodankäynnin tehokkuuden, niin myös psykologisen etäännyttämisen kannalta. Ihmisten murhaaminen ei tunnu vaikealta kun he eivät ole kuin pisteitä ruudulla. Sama pätee loputtomasti rationalisoituihin ja teollistuneisiin lihantuotantolaitoksiin. Kun eläimet ovat vain tuotantoyksikköjä, tuotteita ja esineitä, ei myötätunto pääse häiritsemään tappamista. Lihateollisuutta ei ole syyttä verrattu keskitysleireihin.

Erityisesti Adornolle moraalissa on nimenomaan kysymys myötätunnosta. Moraali on Adornolle ”vaistomaisen samastumisen asia. Pikemminkin kuin järjen, arvostelukyvyn ja maksiimien testaamisen asia, se on ruumiillisuuteen, aistillisuuteen ja tunteisiin liittyvä asia” (Kotkavirta 2001, 170). Eräässä mielessä Adornon moraalifilosofista positiota voidaan kuvailla moraaliseksi naturalismiksi. Adornolle moraalissa on olennaisesti kyse myötätunnosta (Mitleid). Tässä Adorno seuraa Arthur Schopenhaueria, joka sanoi, että ”piste, missä ihmisen moraaliset hyveet ja paheet ensi kerran eriävät toisistaan, on […] toisiin kohdistuvan mielialan kaksinaisuus: se näet saa joko kateuden ja säälin luonteen. Jokainen ihminen kantaa näitä kahta vastakkaissuuntaista ominaisuutta […] Kateus […] lujittaa muuria sinän ja minän välillä, sääli tekee sen taas ohueksi ja läpinäkyväksi, välistä se repii muurin kokonaan maahan, jolloin minän ja ei-minän ero katoaa” (Schopenhauer 1991, 218). Säälillä on siis subjektin rajoja rikkova merkitys. Myötätunto avaa subjektin objektille, subjekti tulee herkäksi ei-identtiselle.

Kuitenkaan pelkkä myötätunto ta sääli eivät Adornon mukaan riitä kuvaamaan moraalista toimintaa. Myötätunto ei kykene yksinään vastustamaan myötätunnon tarvetta synnyttäviä olosuhteita. Friedrich Nietzscheä seuraten Adorno toteaakin, että pelkkä myötätunto on lammasmaisen laumamoraalin merkki. Myötätunto vaatii Adornon mukaan ollakseen uskottavaa ”lisäksi tulevan” (das Hinzutretende) momentin. ”Lisäksi tuleva” tarkoittaa sitä, kuinka kärsimykseen samaistuessamme koemme reaktion, että ”jotain on tehtävä” kärsimyksen poistamiseksi. Tämä ”lisäksi tuleva” ”jotain on tehtävä” on Adornon moraalifilosofian materialistinen motiivi, se on moraalinen impulssi, joka pakottaa meidät toimintaan (Kotkavirta 1999, 168). Pelkkä tuotantoeläinten olojen kauhistelu ei siis ole vielä sinänsä moraalista. Ihmisen on toimittava väkivaltaisten rakenteiden ja välineellisen luontosuhteen purkamiseen sekä organisoiduttava toiminnaksi ollakseen todella kestävää.

Lopuksi

Adornon ja Horkheimerin ajattelu nostaa siis kritiikin kohteeksi luonnon välineellistämisen ja eläimen esineellistämisen. Kaiken kaikkiaan kysymys on ihmisen ja luonnon, ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Teollinen lihantuotanto suhtautuu eläimeen esineellistäen palauttamalla eläimen ainutlaatuisuuden abstrakteihin tuotantokaavioihin, mutta esimerkiksi metsästyksessä suhde ihmisen ja eläimen välillä on jo toinen. Ihmisen ja eläimen suhde on siinä konkreettisempi ja ihmisen mahdollisuus tulla herkäksi ei-identtiselle on täysin toisenlainen. Tästä syystä olen taipuvainen olemaan suvaitsevainen riistan syömisen suhteen, vaikka en sitäkään suoranaisesti suosittele. Lihateollisuus puolestaan on vain yksi muoto yleisemmästä länsimaille tyypillisestä rationaalisuudesta. Ihmisen ja eläimen välisen suhteen sekä valistuksen haltuunottavan rationalismin ongelmat ovat keskenään olennaisella tavalla riippuvaisia ja siksi ihmisen ja eläimen suhde voi ratketa vain ratkaisemalla valistuksen ristiriidat. Ei ole erityistä ”eläinetiikkaa”. On vain yleisen rationaalisuuden muodon kritiikki.
Kirjallisuus:

Adorno, Theodor & Max Horkheimer (2008): Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.

Glover, Jonathan (2003): Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Helsinki: Like.

Kotkavirta, Jussi (2001): ”Omantunnon huono omatunto. Adorno, etiikka ja negatiivinen moraalifilosofia”. Teoksessa Kritiikin lupaus. Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan. Toim. Olli-Pekka Moisio. Jyväskylä: SoPhi. 157-176.

Marx, Karl (1975): ”Grundrissen” johdanto. Suom. Antero Tiusanen. Helsinki: Kansankulttuuri.

Schopenhauer, Arthur (1991): Pessimistin elämänviisaus. Valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista. Suom. Sirkka Salomaa. Juva: WSOY.

Teksti Jukka Ylisuvanto. Julkaistu Elonkehässä 4/2014.

”Toimiemme ja kiistelyittemme ensisijainen kohde olemme me itse. Olisi ylimielistä ajatella, että Gaia tarvitsee rukouksiamme tai parantavia hoitoja. Ihmiskunta itse on ajautunut tuhon partaalle eikä vain pelkän `sivilisaation selviytymisen´ vaan paljon perusteellisemmalla sydämen ja sielun tasolla. Me olemme vaarassa menettää sielumme. Emme tunnista omaa luontoamme, emmekä enää tiedä mitä on olla ihminen.” – Gary Snyder

Itsenäinen toimijuus, autonomia lienee monelle itsestäänselvyys, jos siis pitää vapaata tahtoa ylipäänsä mahdollisena. Ehkä myös ajatellaan, että vapaus tarkoittaa vapautta olla ottamatta huomioon asioiden seurauksia tai realiteetteja, vapautta vastuusta. Voi haaveilla paremmasta elämästä keskittyen niihin seikkoihin jotka miellyttävät, ja unohtaa ne jotka eivät.

Ihminen on vapaa unelmoimaan, ja voi vapaasti kuvitella asioita, mutta jos tämä kuvitelma tai unelma ei sitten toteutuessaan vastaa odotuksia, voi myös sanoa, että unelmalla ei ollut vastaavuutta käytännön todellisuuden kanssa. Unelma ei ollut toteuttamiskelpoinen koska se ei ottanut todellisuutta huomioon. Monet käyttävät aikansa haaveilemalla asioista, jotka ovat käytännössä täysin mahdottomia, tai ainakin erittäin epätodennäköisiä. Tähänhän meitä on kasvatettu, mutta toimijana ihminen toimii juurikin käytännön tasolla. Esimerkiksi keksijä voi kuvitella koneen, joka tekee mitä mielikuvituksellisimpia asioita, mutta toteuttaakseen keksinnön hänen täytyy löytää tekninen sovellutus, joka tekee sen mahdolliseksi. Mielikuvitus on vapaa, mutta käytäntö sanelee toteutukselle ehdot. Oma vapaus voi mielessä tuntua itsestään selvältä, mutta käytännössä riippuvuus fyysisestä maailmasta ja sen lainalaisuuksista sitoo meidät tiettyihin pelisääntöihin, joita myös fysiikan tai luonnon laeiksi kutsutaan. Syy ja seuraus, tai pikemminkin yhtenäiskenttä, jossa jokainen toiminto vaikuttaa kokonaisuuteen. Vapaus on siis vapautta realiteettien puitteissa. Puhutaan valinnoista, ja vapaa itsemääräämisoikeus on perusedellytys sille, että ylipäänsä voi tehdä valintoja. Jos ei ole vapaa valitsemaan, ei oikeastaan voi puhua edes valitsemisesta, vaan myöntymisestä.

Vapaus voi olla yhtä aikaa korkea ihanne, oletusarvo, mutta myös käytännössä poissuljettu. Puhutaan, että on pakko tehdä sitä tai tätä. On pakko syödä. Pakko nukkua. Pakko mennä töihin, on pakko hankkia auto, ja vielä kärjistetymmin; on pakko hankkia auto, jotta voi mennä töihin. Ihminen toimii jatkuvasti, toteuttaa olemistaan maailmassa ja näin toteuttaa myös maailmankuvaansa. Mutta minä-käsitys tai käsitys siitä mitä arkitodellisuuden teot käytännössä tarkoittavat, mikä niiden merkitys on, ei välttämättä kuitenkaan kohtaa käytännön todellisuutta. Vapaus onkin riippuvuutta ja pakkoa. Ihmisruumiin jatkuvuus on riippuvainen fyysisistä tarpeista. Ravinto, vesi, lämpö ja muut perusedellytykset pakottavat meidät ottamaan ne huomioon ja toimimaan niiden mukaisesti. Ne pakottavat meidät luomaan henkilökohtaisia selviytymisstrategioita, systeemejä joiden mukaan toimimme ja ymmärrämme toimintaamme. Vastenmielinen työ on mielekästä, koska se on pakko tehdä. Vastenmielinen työ, joka on kuitenkin pakko ottaa vastaan, on mielekäs elämänvalinta, vaikka sen myötä saattaa käytännössä toimia arvomaailmaansa vastaan, koska realiteetit pakottavat siihen.

Ihminen voi ajatella olevansa `hyvä´ arvomaailmansa mukaisesti, jollakin abstraktilla olemisen tai sielun tasolla, vaikka käytännössä pieksisi ihmisiä hengiltä kuten Franz Fanonin Sorron yöstä –teoksessa kuvaama Algeriassa toiminut Ranskan siirtomaavallan alainen poliisi, joka halusi vain jotakin pillereitä, jotta pystyisi nukkumaan ja jatkamaan normaalia elämäänsä perheenisänä työnsä ohella. Fanon käytti esimerkkinä itse kohtaamiaan potilaita ajalta jolloin hän toimi mielenterveystyössä, todellisia ihmisiä, joita on vaikea kuvitella, tai uskoa todeksi. Sellaiset ihmiset ovat harvassa, jotka pystyvät suoraan sanomaan olevansa niitä, jotka ovat sitä mikä maailmassa on vikana. Olen tavannut sellaisen ihmisen. Hän oli australialainen ja töissä kaivoksessa. Vaikka hän kuinka pitikin maassaan vallitsevaa politiikkaa harhaisena ja itsetuhoisena, hän toteutti tuota samaa itsetuhoa, koska oli riippuvainen palkastaan, mutta myös myönsi sen.

Nämä ongelmat mielessäni minäkin hain käytännön ratkaisua, joka mahdollistaisi unelmani paluusta perheeni kotitilalle syvälle muuttotappiolliseen periferiaan, jossa ei ole juuri töitä tarjolla. Lapissa näyttäisi yleisesti ottaen olevan vain kaksi vaihtoehtoa, matkailuala ja kaivokset. Joka tapauksessa työ tarkoittaisi oman aikansa ja toimijuutensa myymistä palkkaa vastaan. Tässä olin toimijana siinä asemassa, missä kuka tahansa muukin realiteeteista riippuvainen ihminen, eli joutuisin tekemään kompromisseja arvomaailmani suhteen, ja toteuttamaan jonkun muun sanelemia realiteetteja systeemissä, jonka koin, ja koen edelleen, varsin itsetuhoiseksi. Palkkatyössä sekä kuluttajana joutuisin toimimaan fyysisten realiteettien kanssa ristiriidassa ja luonnon kanssa törmäyskurssilla olevassa talousjärjestelmässä.

Hahmottelemani ongelma on kokonaisvaltainen elämäntavan järjestäminen maailmankuvan mukaisesti. Eli oletan, että ”ollakseni” jotain, minun on toimittava sen mukaisesti myös ja nimenomaan käytännössä. Jos käytännössä toimin itseäni vastaan, toteutan jotain muuta kuin itseäni ja omaa tahtoani. Ei ole vaikuttavaa kampanjoida lohen palauttamiseksi Ounasjokeen, jos kuitenkin samalla ojittaa soita ja rehevöittää jokea toisella kädellä. Tajusin, että minun olisi ensisijaisesti lakattava toimimasta itseäni vastaan. Jos siis halusin muuttaa perheeni taloon, minun oli yksinkertaisesti muutettava sinne ja lakattava tekemästä niitä asioita, jotka estivät minua siellä olemasta. Riippuvuus palkkatyöstä olisi käytännössä estänyt muuton, mutta jos kulut ovat pienet voi tehdä joko palkkatyötä tarveharkintaisesti tai turvautua valtion tukiin. Itse voi myös tuottaa mahdollisimman suuren osan tarvittavista resursseista.

Minulla oli kuitenkin talo. Talo, jossa ei ollut asuttu yhdeksään vuoteen ja joka oli ollut kylmillään, säiden ja muun luonnon, kuten jyrsijöiden armoilla koko tuon ajan. Talo oli hylätty aikanaan juuri resurssien puutteen takia, mutta jos vain asuisin siinä, minulla olisi yksi käytännön resurssi käytössäni, eli oma aikani. Minun onnekseni 50-luvun rakennustekniikka oli kestänyt olosuhteita yllättävän hyvin. Rakenteet olivat säilyneet kuivina kiitos muovin sijasta käytetyn tervapaperin ja muiden hengittävien materiaalien. Lämpötilan vaihtelusta johtuva kondensaatiokosteus olisi mädättänyt muovilla umpioidun talon tuossa ajassa melko varmasti asuinkelvottomaksi.

Olen muutostani lähtien kunnostanut taloa käyttäen mm. hamstrattuja rakennusjätteitä, kustannuksia minimoiden. Minulla on aikaa tehdä työvaiheita, jotka jätetään kustannussyistä tekemättä, kun ollaan ”oikeissa töissä”. Jos vertaan aikaa, joka minulla kuluu resurssin ostamista varten tarvittavan rahan hankkimisessa (puhumattakaan omasta energiastani, jonka käytäisin palkkatyössä) resurssin tuottamiseen tai hankkimiseen hamstraamalla sellaista, joka on toisille jätettä, huomaan usein, että vaikka käytänkin paljon aikaa jonkin asian tekemiseen, olen itse asiassa säästänyt aikaa.

Elämme paljouden kulttuurissa, jossa resurssien ylituotantoa, tavaraa, on niin paljon, että jo pelkkään omistamiseen kuluu resursseja. Käytännön resursseihin keskittyminen on johdattanut minut arvostamaan lajittelua ja seulontaa; siivotessani taloa keräsin talteen nauloja, ruuveja, muovisia kodinkoneiden osia, vuosikymmenien aikana kertyneitä tavaroita, joita saattaisin tarvita. Vanhan autotallin lattian roskien seasta löytyi paljon hyödyllistä nippeliä. Jokainen ruuvinväännin ja poranterä, jonka löysin, tarkoitti ettei minun tarvinnut sitä hankkia. Nykyisin jopa koiran pureksima luun kappale on hyödyllinen. Sen voi työntää kukkapurkkiin, jossa sen sisältämät ravinteet, kuten fosfori, lannoittavat kasvia. Luonto kierrättää kaiken, ja voikin todeta, että ihminen on siksi sairas, siksi luonnoton, koska ihminen ei toimi ottaen resurssien kiertokulkua huomioon. Ihminen luo toiminnallaan jätettä, ainesta, jonka hyödyntäminen ei ole enää kannattavaa tai tehokasta. Jos nykyisen mallin annetaan jatkua, on selvää, että ennen pitkää kaikki resurssit muuttuvat jätteeksi. Tämä on fyysinen realiteetti, jonka kaltaisia myös kuuluisat fyysikot, kuten Stephen Hawking mielellään käyttävät esimerkkeinä.

Mutta jos siis lähden hankkimaan autonomiaani takaisin omavaraisuuden kautta, minun on tuotettava resursseja, opeteltava taitoja, jotka säästävät aikaa ja vaivaa, materiaalisia resursseja. Kuluttajan elämä pyörii kuluttamisen ympärillä ja kuluttaja ehkä hakee myös identiteettiä kulutusvalinnoistaan. Minun taloudessani monet asiat, varsinkin ylellisyyshyödykkeet, ovat poissuljettuja, ellen tuota niitä itse, tai satu apajalle, jossa toisen jäte on toisen ylellisyyttä. Olen kokeillut mm. oluen tekemistä, jalostanut lihatuotteita ja opetellut leivän leipomista eri menetelmin. Ja vaikka jauhot tuntuvat naurettavan halvalta suhteessa viljan tuottamisen vaivaan, olen kokeillut myös ruiksen viljelyä. Epäonnistumiset on pyrittävä kokemaan mielekkäinä oppitunteina. Kasvatan yrttejä ja mausteita, sipulia, perunoita, herneitä, punajuurta ynnä muuta. Kerään luonnonmarjoja, sieniä, pidän omiin tarpeisiin tuottavia kotieläimiä kuten kanoja ja vuohia. Lisäksi metsästän ja kalastan. Olen myös pitänyt majataloa kattaakseni elinkustannuksia kuten sähkön, jonka suhteen en ole vielä omavarainen. Internetin aikana monet asiat ovat todellakin mahdollistuneet aivan uudella tavalla. On ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että saavat kokea jotain, mikä on toisille arkipäivää.

Itse olen pyrkinyt minimoimaan rahan tarvetta ja näin alentamaan rahan arvoa, eli vähentämään sen vaikutusta päätöksiini. Toki olen joutunut tinkimään monesta asiasta, mutta olen mielestäni voittanut enemmän, kun olen saanut tilalle aikaa ja autonomisuutta. En silti voi sanoa eläväni täysin systeemin ulkopuolella, mutta vaikka en olekaan vielä täydellisen omavarainen, on pelkkä omavaraisuusasteen kasvattaminen erittäin mielekästä, ja voi sanoa, jopa tuottavaa toimintaa. Se tuottaa vapautta. Jos eläisin yhteisössä, jossa harrastettaisiin enemmän vaihdantaa, minun ei tarvitsisi ehkä tuottaa niin monia asioita itse, ja tällaisessa vaihdantaan perustuvassa rinnakkaistaloudessa yhteisöt voisivat säästää käytännön resursseja myös kollektiivisesti. Tällainen yhteisö tukisi omien jäsentensä autonomiaa. (Olen sitä mieltä, että esim. kansalaispalkka mahdollistaisi kansalaisille suuremman vapauden tehdä eettisiä valintoja.) Itse olen saanut korvaamatonta käytännön apua ystäviltäni ja naapureiltani monessa muodossa. Minua auttoi paljon erityisesti eräs nyt jo edesmennyt herra, joka oli itse suunnitellut, piirtänyt ja toteuttanut oman asuintalonsa. Hän oli toiminut hydraulisten järjestelmien suunnittelijana ja osasi opettaa ajattelemaan asioita yleisen fysiikan ja mekaniikan kautta. Käytännön asiat kuten vipuvoiman käyttö tai vaikkapa putkipihtien toimintaperiaate voivat tuntua vähäpätöisiltä asioilta, mutta niihin liittyvä tietotaito on valtava resurssi.

Palatakseni omavaraisuuden ajatukseen, tällä hetkellä joudun kuitenkin ostamaan osan käyttämistäni resursseista. Mutta voin silti sanoa, että minun ei tarvitse ajatella olevani riippuvainen esim. toimeentulotuesta, koska pystyn elämään reilusti pienemmillä kuluilla kuin mitä toimeentulotuki kuukausitasolla on. Voin jättää tuet hakematta, jos en tarvitse niitä, aivan kuten minun ei tarvitse murehtia työvoimapoliittisista toimenpiteistä omalla kohdallani. Koen, että jos en pidä vallitsevaa järjestelmää ja sen toimintaa oikeutettuna saati mielekkäänä, minulla on oikeus olla tukematta sitä omalla toiminnallani. William S. Burroughs kirjoitti Alastomassa lounaassa riippuvuuden lakien määrittelevän kaikkea toimintaa. Lisäisin että riippuvuuden minimointi vapauttaa toimimaan autonomisesti, ja jos ei täysin, niin ainakin autonomisemmin. Se vapauttaa tekemään eettisiä valintoja, ja se vapauttaa resursseja kuten aikaa. Fyysisten realiteettien sanelemassa käytännön maailmassa vapaa toimijuus ei todellakaan ole itsestään selvyys, mutta vapauttaan voi lisätä.

Burroughs kirjoitti myös, että onnellisuus on mielekkään toiminnan sivutuote. Miksei siis koko elämä voisi olla sitä merkityksellistä tekemistä, jolla vaikutamme ympäristöömme samalla kun ympäristömme vaikuttaa meihin? Tapa jolla yksilö elää on kokonaisuus, joka myös määrittää mikä on merkityksellistä ja mikä arvokasta. Mikään uusi maailma ei realisoidu sillä, että teemme jotain henkimaailman harjoituksia, samalla kun elämme osana samaa vanhaa ja tuhoisaa talousjärjestelmää. Uusi maailma ja järjetys on luotava konkreettisesti, mikä vaatii pitkäjänteistä työtä. Jos haluaa elämällään toteuttaa omaa maailmankuvaansa, on omalla systeemillään toteutettava sitä maailmankuvaa.

Teksti Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska. Julkaistu Elonkehässä 3/2014.

Kohta kolmenkymmen vuoden ajan politiikan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun piirissä ovat kuuluneet kestävän kehityksen kaiut. Kansainväliset neuvottelukierrokset ja sitoumukset ovat päättyneet vuosi toisensa jälkeen vaikutuksettomina. Tarvittavaa muutosta ei olla saatu aikaan, eikä se myöskään ole näköpiirissä. Päinvastoin, tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että pahimmat skenaariot ilmastonmuutoksesta ovat käymässä toteen, ja kuudes massasukupuutto uhkaa planeettaamme. On korkea aika tarkastella kahta kestävyyden perimmäistä vihollista, uusliberaalia talouspoliittista ideologiaa ja modernin ihmisen sokeaa teknologiauskoa.

Suomalainen Kestävän kehityksen toimikunta julkaisi viime vuonna yhteiskuntasitoumuksen Suomi, jonka haluamme 2050. Siinä huomionarvoisesti visioidaan, että Suomi tulee olemaan hyvinvointiyhteiskunta, jossa luonnon kantokykyä ei ylitetä ja luonnonvaroja käytetään kestävällä tavalla. Sitoumuksen allekirjoittaneet julkishallinnon edustajat yhdessä muiden toimijoiden kanssa ovat siis sitoutuneet edistämään kestävää kehitystä kaikessa työssään ja toiminnassaan. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Yksinkertaisuudessaan: jotta luonnon kantokykyä ei kuormitettaisi enempää ja luonnonvaroja käytettäisiin jatkossa kestävällä tavalla niin taloudellisen toiminnan laajuutta tulisi kutistaa sekä yksilöiden että organisaatioiden kuin myös kansallisvaltioiden osalta. Ja sopivina kestämättömyyden mittareina voitaisiin tällä hetkellä käyttää bruttokansantuotteen kasvua ja organisaatioiden liikevaihdon sekä yksilöiden kulutuksen kasvua. Kuvaavathan nämä taloudellisen toiminnan laajuuden mittarit mainiosti yhteyttä luonnonresurssien käyttöön ja hiilidioksidipäästöjen määrään (joko suorasti tai epäsuorasti).

Tuhoaminen ei voi jatkua

Kestävän kehityksen tarpeesta alettiin laajamittaisesti keskustella Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1987 julkaiseman Brundtlandin raportin myötä. Raportin mukaan ihmiskunnan kehityksen tulisi olla kestävää siten, että sen avulla voitaisiin tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän omat tarpeensa. Nykyhetken tarpeiden tyydyttämisellä ei tarkoitettu länsimaisten ihmisten ja yritysten vaurauden lisäämistä entisestään vaan erityisesti maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämistä.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi raportissa annettiin merkittävä huomio ekologiselle kestävyydelle, joka kohdistui erityisesti luonnonresurssien säilyttämiseen, päästövähennyksiin, ja jätemäärän minimointiin sekä ekosysteemien suojelemiseen kokonaisuudessaan, jotta edellytykset elämälle säilyisivät maapallolla. Raportin mukaan meidän tulisikin säilyttää tietty määrä luonnonvaroja ja turvata ekosysteemien kestävyys. Toimenpiteitä tähän suuntaan ei kuitenkaan ole tehty riittävästi. Lisääntyneiden lajikuolemien myötä ekosysteemit jatkavat romahtamistaan ja luonnonvarojen kulutus kiihtyy vuosittain. Monet päättäjät toki ymmärtävät, että tuhoamisen sijasta luonnonvaroja sekä ekosysteemejä tulisikin suojella ja säästää tuleville sukupolville. Tarjotut ratkaisuvaihtoehdot ovat kuitenkin ongelmallisia.

Lisää ihmiskeskeistä kontrollia

Keskeiseksi ratkaisumalliksi kestävyyden ongelmaan on tarjottu uusinta olemassa olevaa teknologiaa, erilaisia koneita ja laitteita. Ydinvoimateknologia on yksi näistä, jonka avulla pyritään mahdollistamaan energian saatavuus ja keskittynyt tuotanto sekä kulutusyhteiskunnan jatkuvuus. Ihmisen rakentamat tehtaat ja erinäiset järjestelmät eivät kuitenkaan pysty koskaan korvaamaan niitä luonnonresursseja ja -prosesseja, joita kulutusyhteiskunta tuhoaa. Näin ollen tekniikan kehittäminen ei ratkaise ylituotannon ja -kulutuksen ongelmaa.

Taloudellinen ja teknologinen kehitys onkin ruokkinut ihmiskeskeistä harhakuvaa siitä, että elämä maapallolla olisi olemassa ainoastaan ihmistä varten. Tätä illuusiota ovat ravinneet nimenomaan maan uumenista löydetyt mittavat energiavarat, jotka teollisen vallankumouksen myötä ovat mahdollistaneet muun muassa ruoan ja energiatuotannon keskittämisen sekä koneiden ja laitteiden laajamittaisen käyttöönoton. Liian monet ihmiset ovat vauhtisokeudessaan erehtyneet ajattelemaan, että uteliaisuuden ja omien mielihalujensa tyydyttäminen keinoja kaihtamatta on oikeutettua, ja että voimme hallita luontoa. Näin ei tietenkään ole, koska olemme vain osa elämän kiertokulkua, ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaan vastuussa tekemisistämme myös jälkipolvillemme.

Globaalissa ja erikoituneessa maailmassa fossiilisiin luonnonvaroihin perustuva talousjärjestelmä estää meitä pitkälti näkemästä yhteyksiä asioiden välillä, kuten ekologian ja teknologian, ja on osaltaan tuotantohierarkioita pystyttämällä ja yhteiskuntia monimutkaistamalla aiheuttanut modernin ihmisen vinoutuneen luontosuhteen. Valitettavan harva meistä on enää kosketuksessa (ei ihmisen luomaan) luontoon, sillä vietämme aikaamme kaupungeissa ja näyttöpäätteillä. Ja hyvin harva näkee luonnonvaraisissa metsissä, vuorissa, ja eläimissä juurikaan arvoa. Miten voisimmekaan haluta suojella ja säästää jotain sellaista, mitä emme tunne arvokkaaksi?

Raskas talouspoliittinen kytkös

Suomen talouspoliittinen eliitti tarinoi nyt kestävästä kehityksestä. Käsitteen sisältö on toki muutettu palvelemaan heidän ideologiaansa, uusliberalismia, globaalin pohjoisen dominoivaa talouspoliittista aaterakennelmaa. Tässä 1970-80 -luvuilla läpi lyöneessä markkinafundamentalismin renessanssissa tavoitellaan talouskasvua ja kilpailukykyä sekä yksityisen omistusoikeuden laajentamista markkinoita vapauttamalla. Todellisuudessa uusliberalismissa on enemminkin ollut kyse valtioiden muokkaamisesta palvelemaan monikansallisen pääoman etuja. Tämä ideologia on tarjoiltu suurille massoille ihmiskunnan ainoana vaihtoehtona tai toisaalta härskisti povaamalla vihreää hyvinvointia ja kestävää kasvua. Talouskasvuun perustuvat tulevaisuuden hyvinvoinnin lupaukset ovat kuitenkin ristiriitaisia utopioita, sillä on tiedossa, että kaikki tuleva taloudellisen toiminnan laajentaminen vain pahentaa velkaa tuleville sukupolville saasteiden ja luonnonvarojen liikakäytön johdosta9.

Kestävän tulevaisuuden kannalta onkin äärimmäisen vahingollista, että uusliberaalit mantrat kasvusta, kilpailukyvystä ja kuluttamisesta on iskostettu syvälle päättäjien, yrityseliitin sekä yksittäisten kansalaisten mieliin. Esimerkiksi yritysjohtajille on lähes mahdotonta selittää miksi heidän tulisi osallistua kestävään toimintaan, joka edellyttää taloudellisen toiminnan kutistamista. Saatikka kertoa yksityisautoilusta ja ulkomaan matkailusta nauttivalle perheelle, että kulutusta tulisi vähentää ja elintasoa laskea. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että kapitalistisen markkinatalouden toimijat näkevät ympäristön ja yhteiskunnan ensisijaisesti panoksina tuotannolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki (materiaalinen ja ei-materiaalinen, elävä ja ei-elävä) mistä vain voi olla hyötyä vaurauden kerryttämisessä tulee alistaa yksityisten tuotantovoimien käyttöön. Näin on käynyt myös kestävän kehityksen ajatukselle.

Kestävyys-käsitteen alistaminen ja hyväksikäyttö

Kestävyys näyttää olevan käsite, jota voi käyttää lähes kuka vain, mihin vain, miten vain, ja milloin tahansa10. Ihmiskunnan ja ei-inhimillisen maailman olemassaolon näkökulmasta tämä ei liene hyvä asia. Käsitteen monimerkityksellisyys tulee esille erityisesti tilanteissa, joissa kestävyydestä puhuminen auttaa oikeuttamaan tiettyjä poliittisia tavoitteita, kuten terveydenhuollon yksityistämistä tai innovaatio- ja talouskasvuyliopistojen perustamista. Tai yritysmaailmassa, jossa kestävyydestä puhutaan ennen kaikkea välineenä saavuttaa liiketoiminnan muita tärkeämpiä tavoitteita, kuten liikevoiton kasvattamista. Myös kansalaiset tai ’kuluttajat’ (kuten heitä kaupallisuuden kyllästämässä yhteiskunnassa kutsutaan) on saatu ymmärtämään kestävyys erikoisella tavalla. Sen mukaan kestävyyttä voi lisätä kuluttamalla: ostamalla vain erilaisia tuotteita ja palveluita kuin ennen. Asian laita ei valitettavasti ole näin. Kuluttamisesta ei yksinkertaisesti ole olemassa kestävää versiota – varsinkaan täällä materiaalisesti yltäkylläistyneessä pohjoisessa.

Uusliberaalit ideologiset johtoajatukset vapaista markkinoista ja vaihdannasta sekä ehdoton vaatimus talouskasvusta kulkevat siis vahvasti ristiriidassa kestävyyden kanssa. Aikana, jolloin tarvitsisimme rajoituksia luonnonpääoman käyttöön saamme tilalle lähinnä yksityisiä intressejä palvelevaa talouspolitiikkaa, joka kiihdyttää luonnonpääomien hupenemista taloudellisen toiminnan vapauttamisen ja markkinamekanismien keinoin sekä uuden ”puhtaamman” teknologian vauhdittamana. Tätä kasvu- ja teknologiakeskeistä tuotantopolitiikkaa edistävät Suomessa niin puolueet oikealta vasemmalle, erinäiset tutkimuslaitokset ja yliopistot sekä ajatushautomot, kuin myös työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sekä suuret liikeyritykset, mutta myös tavalliset kansalaiset omilla valinnoillaan. Talouspoliittiset päätöksentekijät ovat kaiken lisäksi ja hyvin johdonmukaisesti (uusliberaalin ideologian mukaisesti) vierittäneet vastuuta kestävyydestä pois valtioilta ja julkishallinnolta, kasvua ja voittoa tavoitteleville yksityisille markkinatoimijoille. Näkyvät kädet ovat pesty vastuusta kestävään kehitykseen.

Tarvittavat toimenpiteet

Vaikutusvaltaiset yritysjohtajat, asiantuntijat ja muut teknokraatit tuntuvat pitkälti sanelevan maailman sekä Suomen ”kehityksen” suunnan. Uusliberaalin ideologian mukaan meidän tulee ennen kaikkea olla kuluttaa sekä yksityistää ja olla markkinoilla kilpailemassa sekä kasvamassa määrällisesti. Teknologiauskovaisuus taas kannustaa meitä luonnon kontrollointipyrkimyksissä ja luo uskoa ihmisen ylivertaisuuteen suhteessa muuhun maapallon elämään. Mutta kuten olemme historian saatossa ja varsinkin nykypäivän tilanteen valossa hätkähtäneet huomaamaan, tämän suuntainen kehitys ei ole ollut kestävää. Luottamus siihen, että tulevaisuudessa pystytään kehittämään puhdasta teknologiaa, jonka avulla voidaan myös korvata ekosysteemille aiheutetut vahingot, vapauttaa meidät toimimasta kestävästi tänään. Vastaavanlaisesti vastuu ulkoistetaan uusliberalistisen ideologian myötä. Tällöin ajatellaan, että markkinat ja näkymätön käsi tuovat meille kestävää kehitystä kunhan vain jatkamme kasvua haittaavien instituutioiden ja arvomaailmojen purkamista. Uusliberalistiset fantasiat ja sokea usko teknologian pelastavaan voimaan ovatkin kestävyyden arkkivihollisia, jotka saattavat ehkä luoda illuusion paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa vievät meitä kohti kollektiivista itsemurhaa.

Tulevien sukupolvien tarpeista vastaaminen ei edellytä vapaampia markkinoita ja edistyksellisempää teknologiaa vaan luonnonresurssien käyttökiintiöitä ja säännöstelyä sekä ekosysteemien suojelua. Yhteiskunnallisten rakenteiden lisäksi meidän on vaihdettava arkiset käytäntöjämme sellaisiin, joilla emme osallistu kasvu- ja fossiilitalouteen vaan luomme vaihtoehtoisia olemisen tapoja. Tämä tarkoittaa varmasti monelle matalampaa elintasoa, ja tarpeiden uudelleen määrittelemistä. Tämä tarpeiden kohtuullistaminen on joka tapauksessa edessämme, sillä halvan öljyn aika on päättymässä11. Jo pelkästään tästä syystä yltäkylläisyydessä elävien yhteiskuntien, organisaatioiden ja kansalaisten tuleekin kauttaaltaan uudelleenarvioida omat todelliset tarpeensa suhteuttamalle ne köyhyydessä elävien kanssaihmisten todellisuuteen kuin myös tulevien sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää.

Tarvittavaan syvälliseen sosiokulttuuriseen muutokseen uusliberalistinen ideologia ja teknologiausko ei meitä johda eikä kannusta. Ne päinvastoin luovat harhakuvan siitä, että voisimme jatkaa niin kuin tähänkin asti – luopumatta talouskasvuhakuisesta kulutus- ja fossiilikapitalismista. Aidosti kestävien tulevaisuuden visioiden tilalle runnotaan vuodesta toiseen talouspoliittisen eliitin etuja palveleva jatkuva huoli kansallisesta kilpailukyvystä. Siitä huolenpito esitetään julkisessa keskustelussa ainoana selviytymisenkeinona maailmanlaajuisessa kapitalistisessa markkinataloudessa, jolla ei ole mitään tiettyä suuntaa taikka inhimillistä saati ekologista arvopohjaa. On aika nujertaa kestävän kehityksen arkkiviholliset.

Teksti Kristiina Anttila. Julkaistu Elonkehässä 2/2014.

Laura Ruohosen käsikirjoittama ja ohjaama Luolasto -näytelmä sijoittuu luolaan, jonne aiotaan loppusijoittaa ydinjätettä. Positiva -yhtiön insinöörien tehdessä lujuuslaskelmiaan tutkii luolaa myös yksinäinen arkeologi, tavoitteenaan ymmärtää muinaista kultturiperintöä ja pelastaa se rakennushankkeelta. Paitsi esitys ydinjäteprojektista, on Luolasto myös rakkaustarina naisarkeologin ja luolan vartijan välillä. Molemmissa tarinoissa kuvastuvat suureelliset pyrkimykset, joiden edessä nöyryys ja oma kuolevaisuus unohtuvat. Tarinat punoutuvat yhteen odotuksien, oikkujen ja kunnianhimon teemoin.

Loppusijoitusprojekti kuvastuu nykyajan uskonnollisena missiona, ihmiskunnan mahtavuuden osoituksena, joka on toteutettava vaikka mikä olisi. Inhimillisten, itkevien ja erehtyvien insinöörien pyrkimys kirjaimellisesti vedenpitävään ydinhautarakennelmaan näyttäytyy Luolastossa täysin mahdottomassa ja absurdissa valossa. Paineet ovat kuitenkin kovat, aikataulussa on pysyttävä. Entä jos ei ehdi? Pakko ehtiä!

Korkeimmankin teknologian takana on kuitenkin vain ihminen eli luontokappale, erehtyväinen ja tunteva olento. Tässä hurjassa projektissa on muuttujia enemmän kuin insinöörin laskimessa numeroita. Kuinka paljon tiede voi tietää? Vain sen minkä se tänään pystyy mittaamaan. Luolassa teknorationaalisuus ja muinaisuus kohtaavat arvaamattomin seurauksin. Maan syvyyksissä rinnastuvat koko ihmiskunnan, sekä vartijan ja arkeologin henkilökohtaiset riskit. Lisäksi siellä raottuu näkymä ihmismielen syövereihin. Mitä syvemmälle mennään, sitä kaoottisempaa ja arvaamattomampaa paljastuu.

Nykyihmisen oman edun tavoittelu on näytelmän sanoman keskiössä; edistys- ja teknologiausko ovat aikamme uskonto. Näennäinen vastuunotto on näytelmän sanoin ”suurinta hybristä mihin ihminen voi sortua. Se ei puhdista kaivoa, ei herätä lasta kuolleista”. Mitä merkitsee vastuu, jonka joku aikalaisemme ottaa 200 000 vuotta säteilevästä myrkkypiilosta? Luolan on kestettävä. Kestääkö se? Pakko kestää!

Alimpana luolassa on Kristallijärvi, muinaisten shamaanien portti kahden maailman välillä. Täällä totuus paljastuu armotta ja suuret luulot murenevat. Tässä ratkaisevassa kohtauksessa on henkeäsalpaavan näyttävät lavasteet; tuhansista muovipulloista punotut ryppäät välkehtivät omaa ikuisuusmetaforaansa.

Luolasto on syväluotaava kertomus ihmisen pienuudesta ja naiiviudesta maailman, luonnon ja ajan edessä. Maailmalla ja luolahengillä on yllin kyllin aikaa, jota modernilla ihmisellä ei ole. Näytelmä saa miettimään, miten ylipäätään olemme voineet tähän asti välttyä lopulliselta katastrofilta. Mopo on karannut käsistä, ihminen on astunut aivan liian suuriin saappaisiin. Siitä ovat näytelmässä hyvinä tosielämän esimerkkeinä etenkin surkuhupaisat insinöörit, mutta myös kunnanjohtaja, säteilyturvakeskuksen johtaja sekä muut tutkijat. Kun projekti epäonnistuu, kysytään lapsenomaisesti: ”miksei saatu vähän parempi planeetta?”

Näytelmä on ajankohtaisuudessaan erityisen vaikuttava. Avoin ydinvoimakriittisyys yllätti; on rohkeaa teatterilta esittää tällainen näytelmä, etenkin suurella näyttämöllään. Esitys on kaiken kaikkiaan erinomainen ja rohkaiseva osoitus taiteen yhteiskunnallisen vaikuttamisen voimasta.

Luolastoa esitettiin Kansallisteatterissa keväällä ja syksyllä 2014.