Teksti Marko Leppänen. Julkaistu Elonkehässä 2/2016.

Maaplaneetta ekosysteemeineen ja ilmastoineen natisee liitoksistaan. Lajimme voisi elää siivosti, olla ”ihmisiksi”, mutta ylimielisen maailmanherran koppavuudella se tuhoaa muita lajeja ja samalla oman olemassaolonsa perustaa. Tämä tapahtuu ennen näkemättömällä volyymilla, muun muassa holtittomalla lisääntymisellä, kyltymättömällä konsumerismilla ja fossiilisten polttoaineiden sekä muiden resurssien ryöstökäytöllä. Tutkijat varoittavat seurauksista, mutta ilmeisen vähäisin vaikutuksin.

Häiriintynyttä meininkiä, eikö?

Koska kaikkea toimintaa edeltää mielenliike, voimme todeta ihmismielen olevan kollektiivisessa häiriötilassa. Tämä ei tarkoita ihmisen huikeiden saavutuksien kiistämistä. Kuitenkin yhteisömme toimii psykopaattisesti. Se on insinööritehokas, terävän älykäs; se osuu lujaa maaliin antamatta eettisten ja moraalisten seikkojen häiritä suoritusta. Saksalainen fyysikko ja filosofi Carl Friedrich von Weizsäcker (1912 – 2007) huomautti, että nykyinen teknologis-tieteellinen maailmamme on osoitus pyrkimyksestä tietoon ilman rakkautta. Toisin termein voimme puhua vastuun ja huolenpidon puutoksesta. Taudinkuvaamme kuuluu oleellisesti luulo siitä, että olemme erillisiä kokonaisuudesta. Traagisesti emme näe, että sen minkä teemme muille ja ympäristöllemme, teemme myös itsellemme.

Suhteellisuusteorian luojan Albert Einsteinin (1879 – 1955) mukaan kokemuspiiriämme määräävässä dualismissa on kyse eräänlaisesta ”tietoisuuden optisesta harhasta”. Pyrkimystä vapautua siitä hän kutsui ”todellisen uskonnon ytimeksi”, toisin sanoen siis oleellisimmaksi henkiseksi päämääräksi. Tulevaisuuden maailmalle sopivaa uskontoa miettiessään Einstein totesi, että jos joku uskonto, niin buddhalaisuus istuu yhteen tieteellisen lähestymistavan kanssa. Hengeltään buddhalaisuus ei ole dogmaattinen eikä fundamentalistinen, vaan päinvastoin rohkaisee harjoittajaa kriittisesti testaamaan opetusten totuudellisuuden. Buddhalaisuuden perustajan Buddha Shakyamunin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten kuolinvuoteelta antaman viimeisen opetuksen sanotaan kuuluneen: ”Älkää uskoko ainuttakaan sanaa vain siksi, että sen on sanonut Buddha. Katsokaa, vastaako se omaa kokemustanne. Olkaa opastavana valona itsellenne.”

Buddhalaisuuden filosofiseen ytimeen kuuluu yksityiskohtaiseen analyysiin pohjautuva oppi kaikkien ilmiöiden ja olentojen keskinäisriippuvuudesta. Tähän liittyy myös syyn ja seurauksen laki, joka tunnetaan (usein virheellisesti fatalismiksi tulkitulla) käsitteellä karma. Ihmisen moraalilla ja hänen ympäristöllään on yhteys. Jos ihminen vahingoittaa muita, vahingoittaa hän väistämättä myös itseään. Vastaavasti jos ihminen haluaa pilaantumattoman, miellyttävän ja terveyttä tukevan ympäristön, hänen tulee itse olla sen väärti. Tämän ymmärtävälle eettinen toiminta ei ole ulkoa saneltua pakkopullaa. Niin kuin hän välttää syömästä myrkyllistä ruokaa, välttää hän muiden vahingoittamista ja sen sijaan pyrkii olemaan heille hyödyksi. Ja ”muiden” piiriin sisältyy paljon enemmän kuin kanssaihmiset (palaamme tähän).

Jo varhaisimpaan paalinkieliseen buddhalaisuuteen kuului syväekologinen ote ja kestävän kehityksen sanoma. Opetuksissa esiintyneen metaforan mukaan ympäristön resursseja on soveliasta käyttää vain niin kuin mehiläinen. Se vie kukalta siitepölyä kevyesti hipaisten, vahingoittamatta kasvia. Nykymallisesta ympäristökatastrofista ei pari tuhatta vuotta sitten osattu uneksiakaan. Saastuttaminen oli kuitenkin huomioitu munkkisäännöksissä, joissa kiellettiin likaamasta vihreää ruohoa syljellä, virtsalla ja ulosteella. Monet eläimet syövät ruohoa eikä niille tärkeän resurssin tahraaminen siksi ollut asiallista.

Yhdysvaltalainen uskontotieteilijä B. Alan Wallace näkee globaalin ympäristökriisin taustalla kolme buddhalaisuuden nimeämää mielenmyrkkyä: ahneuden, vihamielisyyden ja harhaisuuden. Näistä kolmesta harhaisuus eli tietämättömyys on muiden mielenmyrkkyjen juuri. Tietämättömyyden vastakohta eli ”tietäminen” ei tarkoita kirjatiedon kartuttamista, vaan omakohtaiseen oivallukseen perustuvaa ymmärrystä ilmiömaailman luonteesta. Tämän oivalluksen eli syvimmänlaatuisen viisauden saavuttamiseksi on etenkin buddhalaisuuden tiibetiläinen haara kehittänyt huomattavan arsenaalin analyyttisiä meditaatioita ja muita harjoituksia. Samalla viisauden parina on välttämätöntä kehittää myötätuntoa. Näitä kahta on verrattu siipiin, joiden avulla lintu voi lentää.

”Koitukoon tämä kaikkien tietoisten olentojen hyväksi”.

Suunnilleen näin menee tyypillinen omistus, jolla tiibetinbuddhalaisuuden harjoittaja sinetöi ansiokkaan teon. Teko on voinut tapahtua mielen, puheen tai ruumiin tasolla; se on voinut liittyä muodolliseen harjoitukseen tai arkimaailman tekoon. Asenne on silti sama: henkisen ansion tahdotaan koituvan kaikkien lukemattomien olentojen hyväksi. Moista omistusta voisi pitää suuruusharhaisena pilvilinnan rakentamisena, mutta sen tarkoitus on murtaa egoon takertumista laajemman ja terveeseen realismiin perustuvan näkemyksen voitoksi. Myötätuntoinen halu pitää huolta ei kohdistu siis pelkästään ihmisiin tai nisäkkäisiin vaan jopa silmälle näkymättömiin eliöihin, kuten esimerkiksi mikroskooppisen pieniin karhukaisiin, joita voi esiintyä 25 000 yksilöä litrassa maata.

Elämänsuojelijan näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on se, että buddhalaisuus katsoo kaikkien tietoisten olentojen olevan pohjimmiltaan yhdenvertaisia. Niillä kaikilla on buddhaluonto, jonka oivaltaminen merkitsee valaistumista. Kuinka etäällä karhukainen onkaan tästä oivalluksesta, ei muuta sitä että sillä katsotaan olevan tietoisuutensa perustana buddhaluonto, joka antaa sille itseisarvon. Ehkä myös evoluutioteorian isä Charles Darwin (1809 – 1882) vaistosi tämän, sillä hän havaitsi tietoisuutta madoissakin ja nimesi rakkauden kaikkia eläviä olentoja kohtaan ”ihmisen jaloimmaksi ominaisuudeksi”.

Lähemmäksi muiden valtauskontojen hyveitä buddhalaisuus tulee korostaessaan tyytyväisyyden merkitystä. Tyytyväisyys on vastalääkettä haluamiselle. Kun ihminen on halun vallassa, hänen mielensä maalaa halun kohteen epärealistisen ruusuiseksi. Tämän voi tunnistaa jokainen kulutusyhteiskunnan kasvatti. Logiikka kuulostaa auki kirjoitettuna naurettavalta, mutta menee pohjimmiltaan näin: ”Kun vain saan tuon esineen, koen täyttymyksen ja olen pysyvästi onnellinen.” Hehku kasvaa ostospäätöksen kypsyessä jopa pakkomielteiseksi, mutta kun esine on viimeinen hallussa, hiipuu sen taikavoima hetkellisen huipennuksen jälkeen melko nopeasti. Uudempi malli, muodikkaampi väritys, tehokkaampi versio – aina on jotain parempana näyttäytyvää kulman takana. Tämän vuoksi buddhalaisuus on verrannut pysyvän onnellisuuden etsimistä ulkoisista kohteista suolaveden juomiseen. Se on jano, joka ei lakkaa juomalla. Ilman sitä turhuuden markkinat kuihtuisivat, planeetan resursseja otettaisiin vain harkitusti tarpeeseen.

Nykyisin maapallolla on vain yksi buddhalaisesti johdettu valtio, Bhutan. Himalajan alarinteiden eksoottinen kuningaskunta tunnetaan käyttämästään hyvinvointi-indeksistä ”bruttokansanonnellisuus”. Se on valtiollinen prioriteetti, jossa kehityksen mittareihin kuuluvat ympäristönsuojelu ja kestävä taloudellinen kasvu. Bhutanin pinta-alasta yli puolet on erilaisia luonnonsuojelualueita. Neljää viidesosaa maasta peittää luonnontilainen metsä ja sen pinta-alaa aiotaan lisätä. Bhutan ja bhutanilaiset eivät ole täydellisiä, mutta hommat voi todella hoitaa huonomminkin.

Myös Tiibetissä vastuullinen suhtautuminen luontoon oli itsestään selvyys ennen Kiinan 1950-luvulla toteuttamaa invaasiota ja miehitystä. Joku voi muistaa elokuvan Seitsemän vuotta Tiibetissä kohtauksen, jossa rakennustyömaan maaperästä pelastettiin käsin matoja, jotta ne eivät vahingoittuisi. Kauempaa historiasta löydämme kuningas Ashokan. 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua hän hallitsi melkein koko nykyisen Intian alaa. Ryhdyttyään buddhalaiseksi hän julisti maailman ensimmäisen eläinsuojelulain ja vahvat eläinoikeudet, mihin sisältyi eläinlääkintätoimen perustaminen imperiumin alueelle.

Buddhalaisuuden piirissä on kautta Himalajan alueen vaalittu erityisiä luontoreservaatteja, jotka tunnetaan termillä beyul. Nämä ovat syrjäisiä mutta usein isoja laaksoja, joskus satojen neliökilometrien kokoisia. Niissä on sopivasti korkeuseroja, maannostyyppejä ja vettä sekä suotuisa ilmasto, minkä vuoksi niiden biodiversiteetti on korkea. Alueisiin kohdistuu samanlainen täyssuojelu kuin muinaissuomalaisen uhrilehtoihin. Ihminen käyttäytyy niissä niin kuin hänen todellisella arvolleen kuuluu. ”Buddhalaisesta näkökulmasta, pyhät ympäristöt kuten Pemako eivät ole paikkoja paeta maailmaa, vaan astua siihen syvemmin”, kommentoi Dalai-lama eräästä tunnetuimpiin kuuluvasta beyul-laaksosta.

Termi ”buddhalaisuus” on länsimaisten uskontotieteilijöiden keksimä. Perinteisesti buddhalaisuus (sen oppisisältö) on tunnettu sanskritin termillä Dharma ja sen johdannaisilla. Vapaasti käännettynä termi tarkoittaa ”niin kuin asiat ovat”. Buddhalaisuus ei vaadi tai julista totuuden monopolia. Dharmaa esiintyy kaikkialla, aina kun viisaus ja myötätunto kohtaavat.

Vaikka emme ajattelisi valaistumisen kaltaista meille ehkä etäisyyteen katoavaa ja abstraktia maalia, voimme hyödyntää aivojen plastisuutta ja tehdä vähimmäisosamme tolkullisen maailman eteen. Tyytyväisyys, kuten kaikki muutkin mielen ominaisuudet, on kehitettävissä tahdonvaraisin ponnisteluin. Kohta mistä hiihdetään usein, muuttuu laduksi, josta suksi suihkaisee vähimmän vastuksen lain mukaisesti. Muutokset reaktiomalleissa voidaan havaita aivoissa, joissa vähän käytetyt hermoyhteydet hiipuvat ja paljon käytetyt voimistuvat. Mielen suuntaamia ovat puheen ja kehon teot. Siksi ajatusten tason tärkeyttä ei pidä aliarvioida.

Ihmiskunnan tulevaisuudenkuvat eivät koskaan ole olleet niin musertavia kuin tällä hetkellä. Ilman radikaalia kurssinkorjausta ihmiskunta kohtaa varmuudella jo tällä vuosisadalla aivan ennennäkemättömiä vastuksia ja kauhuja. Tarvittavan muutoksen on ulotuttava mielen tasolle, sillä kosmeettiset temput eivät enää riitä. Vailla kokonaiskuvan ymmärrystä toimiva ihminen hillitsee tuhoavaa käytöstään ainoastaan vastentahtoisesti, kuten kansainvälisten ilmasto- ja ympäristösopimusten laatimiseen tyypillisesti liittyvä marmatus, tinkiminen, porsaanreikien etsintä ja päästökaupan kaltaiset kummallisuudet osoittavat. Ikään kuin joku muu pelastaisi elämämme perustan, koska olemme itse haluttomia sen tekemään.

Voiko olla mitään akuuteimmin tarvittavaa ja samalla kestävintä lopputulosta ennakoivaa elämänasennetta kuin kaikkiin olentoihin ulotettu arvostus? Kannattaako vähempää edes yrittää?

Tiibetiläinen lama Pema Dorjee kertoi Helsingissä käydessään Himalajan vuoristossa asuvasta buddhalaisesta erakosta, joka on vuosikymmeniä mietiskellyt mökkeröisessään. Kerran lama vaelsi muutaman länsimaisen oppilaan kanssa viemään erakolle elintarvikkeita. Oppilaat pyysivät, laman välityksellä, erakkoa antamaan jonkin opetuksen. Tämä sanoi (vaatimattomuuden perinteen mukaisesti) olevan sellaiseen liian tietämätön. Kun häneltä kuitenkin anottiin edes yhtä lyhyttä opetusta, hän antoi sen minkä tiesi oleellisimmaksi, kaiken ytimeksi:

”Ajatelkaa enemmän muita, vähemmän itseänne.”

Teksti Ville Rantanen. Julkaistu Elonkehässä 1/2016.

Valppaimmat ovat saattaneet lehteillä Ernst Callenbachin bioregionalismia sivuavaa Ecotopia -fiktioteosta, tai törmätä Vermontin toisen tasavallan projektiin, tai Cascadian itsenäisyysliikkeeseen, joista varsinkin jälkimmäinen on ollut tapetilla bioregionalisminsa vuoksi. Sangen tuntemattomaksi tämä tuiki tärkeää näkökulmaa valottava aate on meillä kuitenkin jäänyt – suotta.

Historiallisesti bioregionalismin aate ammentaa Howard W. Odumin perustamasta regionalistisen ajattelun koulukunnasta, joka penäsi ”paikallisten mallien ja kulttuurien Amerikkaa” ratkaisuna 1930-luvun vaikeisiin aikoihin. Häntä aiemmin pioneerimatkailija John Wesley Powell 1800-luvun puolivälissä määritteli luontaisten ihmisyhteisöjen kohtalonyhteyden syntyvän valuma-alueiden kautta. Varsinainen bioregionalismi muotoutui paitsi regionalismista, myös Kalifornian 1960-luvun lopun vasta- ja vaihtoehtokulttuurien akanvirroista ammennetuista näkemyksistä. Nimensä aate sai Allen Van Newkirkiltä 1975. Bioregionalismin käsite tulee sanapareista bio (elämä) ja regio (regere, hallita [aluetta]).

Kuten kommunalismi ja monet muut ekososialistiset mallit, bioregionalismikaan ei korosta ihmisyhteiskunnan ja luonnon erottelua, vaan keskittyy symbioottisen suhteen luomiseen näiden välille. Pitkän tähtäimen tavoitteena on ihmisympäristön ja ympäröivän luonnon uudelleenintegrointi keskenään siten, että ne holistisina ratkaisuina edesauttaisivat ekotehokkaita ja ekologisesti kestäviä elämäntapoja tuotantomalleineen (sisältäen vastuullisen kulutustietoisuuden jne.).

Kirkpatrick Sale, jota voitaneen tituleerata bioregionalismin ”ykkösteoreetikoksi”, jaottelee bioalueet (bioregion) kolmessa mittakaavassa: suurin koko on ekoalue (ecoregion), joka määritellään Salen ehdotuksen mukaan maaperäpiirteiden ja luonnonkasvien mukaan, jota seuraa kokoluokassaan korkeuskäyrien (vuoristot, harjut ja vastaavat olennaisina) ja valuma-alueiden (ja siten vesistöjen) määrittämä geoalue (georegion), ja mittakaavaltaan pienin on morfoalue/vita-alue (morphoregion/vitaregion), jonka määrittävät pienemmät maastotekijät ja valuma-aluejaot, sekä paikalliskulttuurin ja paikallisväestön levittäytyminen. Jaotteluissa – varsinkin sen ylä ja alapäässä – on toki oma problematiikkansa, mutta tämän artikkelin (tai kirjoittajan osaamisen) puitteissa niihin ei voida mennä.

Kuten Sale muistuttaa, luonnossa rajat – bioalueidenkaan – eivät ole selkeitä ja ehdottomia (vaikka joitain piirteitä tai jakolinjoja ”yleisesti tunnistettaisiinkin”). Toisinaan nuo alueet ovat jopa päällekkäisiä. Näin ollen bioalueiden hallinnoinninkin on oltava piirteiltään joustavaa, ei-autoritääristä, keskustelulle avointa.

Bioregionalistinen talous

Bioregionalismissa luonnonolosuhteet määrittelevät ihmisyhteisön rajat ja käytännöt, materiaalisesta todellisuudesta, eritoten ekologisista reunaehdoista ja perustuotannosta, irrallaan olevan talousajattelun sijaan. Bioregionalismin lähtöjaottelussa onkin paljon samaa vanhan aristoteelisen oikonomia-khrematistiikka -jaottelun kanssa. Talouden ja siten myös yhteiskunnallisen organisoitumisen perusyksiköt, bioalueet, ovat lähtökohtaisesti omavaraisia veden, ruoantuotannon, energian ja perustarpeiden sekä peruspalvelujen suhteen – Todd Wynwardia mukaillen ”ruokavaluma-alue” on paikallinen. Tuotanto on Barry Commoneria lainaten ”suljettu ympyrä”: kaikki tulee silminnähden jostain, ja kaikki menee silminnähden johonkin bioalueen puitteissa. Ongelmia ei bioregionalismissa ulkoisteta tai etäännytetä, toisin kuin helposti tapahtuuu ”imperiumimaisten” rakenteiden puitteissa.

Koska bioregionalismissa bioaluiden organisoituminen on paikallissyntyistä, on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaade suurempi ja välittömämpi. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus voidaan saavuttaa vain kohtelemalla bioalueen resursseja yhteisinä (”commonseina”), ja tämän on tarkoitettava sitä myös konkreettisesti – talouden suunnittelun ja toteutuksen on oltava koko yhteisöä osallistavaa. Muutoin yhteisomistus ei ole todellista, vaan muistuttaa enemmän taannoisia näennäissosialismeja valtiokapitalismin kaltaisine rakenteineen. Olisiko se sitten paikallistaloudellisissa rakenteissa kunnalliskapitalismia? Bioregionalismin kannalta osanotto paikalliseen talouteen on, muistettakoon, jo halutun bioregionalistisen tajunnan syntymisen kannalta olennaista. Vaikkakaan terve luontosuhde ei synny tästä automaattisesti, on se kuitenkin sen minimiedellytys.

Sale seuraa bioregionalistisessa talousajattelussaan paljolti Edward Goldsmithin määrittelemiä ”ekodynamiikan lakeja”. Nämä lait määrittelevät talouden suhdetta elonkehään. Ensimmäinen laki on ylläpitämisen periaate, laajan nopean muutoksen vastustaminen ympäristössä. Tätä turvaa eittämättömästi elämän moneuden maksimaalinen ylläpitäminen – taloudessahan moneus on omavaraisuuden edellytyksenä. Toinen laki on vakauden laki (palautuvuuden periaate), joka on vastakkainen moderniin teolliseen sivilisaatioon vastaanpanemattomasti vaikuttavalle entropian laille. Vakaus mahdollistaa taloudellisen suunnittelun. Bioregionalismissa talous näin ollen sovitetaan edellä mainittuihin ehtoihin, säilyttämään ja hyödyntämään olemassaolevia luonnonolosuhteita, mukautumaan niihin, sen sijaan että kamppailtaisiin noita luonnonolosuhteita vastaan. Tämä tuo lähtökohtaisesti mukanaan aina permakulttuurin. Paitsi maatalouden ja infrastruktuurin lähtökohtina, permakulttuuri näkyisi myös energialähteiden valinnassa.

Bioregionalisteilla ei valitettavasti ole selkeää vastausta kaivannaisteollisuuden (ja muiden uusiutumattomien luonnonvarojen kysymysten) problematiikkaan. Paitsi että nämä kaivannaisluonnonvarat ovat jakautuneet epätasa-arvoisesti bioalueiden välillä, ei kaivannaisteollisuuden ekodynamiikalle vieraan luonteen ongelmaakaan olla käsitelty – kysymys jota esim. Hilkka Pietilä osasi peräänkuuluttaa keskeisenä.

Kestävä suhde yhteiskunnan ja elonkehän välillä voi, voitaisiin väittää, syntyä vain bioregionalistisissa puitteissa: koko tuotannon kierto on nähtävä ja koettava omakohtaisesti. On perinjuurin oudoksuttavaa, etteivät esimerkiksi marxilaiset teoreetikot (edes suuri osa nk. ekososialisteista) ole tarttuneet bioregionalismin tarjoamaan ratkaisuun merkittävänä osana vieraantumiskehityksen katkaisemista. Niin ikään he ovat laiminlyöneet bioregionalismille keskeisen aspektin eli tilan kysymyksen, käsittelyn – kuten mm. David Harvey on surkutellut, tarttuen muutaman kollegansa keralla haasteeseen.

Tila ja tajunta

Bioregionalismissa huomioidaan, että olennainen kysymys materiaalisen olemisen suhteen on juurikin tilan kysymys. Tilassa oleminen määrittää myös tajuntaa, ja siten suhdetta ympäristöön. Bioregionalismi lähtöolettaa, että vain rajattuun tilaan voi syntyä konkreettinen suhde, sillä lopulta vain rajatun tilan voi oppia kokemaan täyspainoisesti. Ei ole sattumaa, että Arne Naesskin puhui ekosofiastaan eli ekologisesta ymmärryksestään sekä vakaumuksestaan ”ekosofia T:nä”, paikkaan (Tvergasteiniin) sidottuna. Tämä on mitä materialistisin johtopäätös, joka kiistää olettamat abstraktien ”puhtaasti hengestä” syntyvien vakaumuksista ja sosiaalisista liikunnoista.

”Henkinen kokemus” on reaalisesti olemassaoleva asia, mutta on aina materialistislähtöinen. Bioregionalismille omistautunut kristillisanarkisti Ched Meyers siteeraakin senegalilaista Baba Dioumia sanoen: Emme varjele alueita, joita emme rakasta. Emme rakasta alueita, joita emme tunne. Emme tunne alueita, joihin emme ole tutustuneet. Oleminen yhdessä paikassa, eli tuon tilan kokemisen aspekti, ei toki siis yksin riitä – se on myös koettava koko tuotannollisen elämänkierron kautta, eli siihen on ”tutustuttava”. Tuon tutustumisen prosessin myötä syntyvä ymmärrys muotoutuu vain ylisukupolvisesti – tämä tuo mukanaan juurtuneisuuden aspektin. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ihmiset enää liikkuisi, kulkisi, muuttaisi, vaikka se tapahtuisikin pienemmässä mittakaavassa kuin nykyään. Alkavathan tarinatkin likipitäen aina jommasta kummasta lähtökohdasta: joko vieras henkilö tulee yhteisöön, tai henkilö yhteisöstä lähtee matkalle. Menojalan vipatusta ei kammitsoi mikään mahti maailmassa.

Paitsi asian materialistinen puoli, myös koulutus edesauttaa tässä perehtymisessä – bioregionalistit puhuvatkin paljon paikallistuntemuksen opettamisen puolesta peruskouluopetuksessa: niin paikallinen maantiede, historia, talous kuin luontokin olisi jokaisen opittava tuntemaan. Koulutuksen merkitystä puntaroitaessa on hyvä muistaa, että ainoa pakko jota Mihail Bakuninkin kannatti, oli kouluttautumisen pakko. Bioregionalistit asettuvatkin tukemaan myös ”maolaisittain” kulttuurivallankumousta – vaikka oleminen määrittäisikin tajuntaa, istuvat vanhat (väärän kadonneen) olemisen muokkaamat tavat tiukassa, ja ne on pystyttävä kukistamaan. Vaikka siis bioregionalistinen oleminen tuleekin luomaan bioregionalistista ajattelua ja kulttuuria eli tajuntaa, on tuota kehitystä edesauttettava ja jopa kiihdytettävä valistus- ja kulttuurityön keinoin.

Bioregionalismi ja kaupungit

Kirjoittaessaan kaupungin ja maaseudun vasta modernilla ajalla katkenneesta symbioottisesta suhteesta, väittäen niiden ”edellyttävän toisiaan”, on aiemmin mainittu Kirkpatrick Sale teoreettisesti kiikkerähköllä pohjalla. Vaikka onkin ilmeistä että kaupungin ja maaseudun (eräänlainen muunnelma keskus-periferia -jaosta) välinen suhde on aikanamme mitä epätervein, jo fysiokraatit osoittivat kaupunkien periaatteellisen loismaisuuden suhteessa perustuotannosta vastaavaan maaseutuun. Bioregionalistit, Sale mukaanlukien, ovat toki oikeassa tarpeesta kuroa umpeen kaupunkien ja maaseudun välistä tuotannollista, hallinnollista ja tilapoliittista juopaa. Bioregionalismissa onkin oma erityinen katsantokantansa käsittelemään tätä kysymystä – urbaanibioregionalismi.

Patrick Geddes , Benton MacKaye ja Lewis Mumford pähkäilivät jo kauan ennen varsinaisen bioregionalismin syntyä saman problematiikan äärellä. Geddes ja Mumford ehdottivat kaupunkisuunnitteluprojekteissaan, että paikallisille asukkaille tulisi opettaa paikallisalueen historiaa ja muita erityispiirteitä. Myöhemmät suunnittelijat kuten Clyde Weaver ovat tähdentäneet tämän tarpeellisuutta paikallisten osallistamisessa paikallisen ympäristön suunnitteluun, ylläpitoon ja muokkaamiseen. Pohtiessaan sitä kuinka etuoikeutuissa ”kehittyneissä maissa” ihmiset eivät joudu tekemisiin elämäntapansa edellytysten ja seurausten kanssa urbaanibioregionalisteista selkeäsanaisin Sarah Church ehdottaa urbaanibioregionalismin mallissaan luonnon tuomista takaisin osaksi kaupunkiympäristöä ja sen asukkaiden osallistamista jatkuvaan oman ympäristönsä hoitoon. Olettamana on, että tämä osallistuneisuus konkretisoisi ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä ja vaikuttaisi ihmisten kulutus- ja muihin käyttäytymistottumuksiin.

Kaupunkien uudelleensuunnittelua Church pitää realistisena tavoitteena johtuen öljypiikistä ja ilmastokatastrofista – entropian riuteessa rappeutuvat kaupungit ovat joka tapauksessa retusoinnin tarpeessa jo kaupunkisuunnittelunkin asteella, eivätkä ainoastaan konkreettiselta infrastruktuuriltaan. Esimaistetta tästä kehityksestä olemme nähneet Kuuban kaupunkien kehityksessä maan keinotekoisen öljypiikin myötä, kun perustuotantoa on tuotu kaupunkeihin. Viime aikoina vastaavanlaisia projekteja on virinnyt myös jopa öljykylläisessä Venezuelassa.

Bioregionalistinen kehityssuunta kaupunkisuunnittelussa on kannatettavaa ja voi olla realististakin, vaikka esim. Salen ounastelema tulevan bioregionalistisen ajan optimaalinen kaupunkikoko – hajautettuna ympäri ekoalueita – 50 000 tai jopa 100 000 yksilöä kuulostaakin uskomattoman massiiviselta yksikkökoolta resurssipiikkien ja ilmastokatastrofin myötä realisoituvan (myös ihmispopulaatioiden) joukkosammumisen jälkeiselle maailmalle. Church myöntääkin puolestaan suurkaupunkien ja bioregionalismin antagonistisuuden – hänkin silti pitää kokeiluja suurkaupunkienkin puitteissa puollettavina. Onhan jo sen tuominen yleiseen tietoisuuteen, miten ympäröivä luonto olosuhteineen sekä ympäröivät maatalouselinkeinot mahdollistavat kaupunkien olemassaolon, arvokasta.

Bioregionalistinen hallinto

Myös yhteiskunnan toimintalogiikka ja hallinto organisoidaan bioregionalismissa ”luonnon asettamien ehtojen mukaan.” Suuryksikkölähtöisyyden, keskittämisen, hierarkkisuuden ja monoliittisuuden sijaan aate Salen mukaan painottaa näiden vastakohtia: ”inhimillistä mittakaavaa” E.F. Schumacheria seuraten, hajauttamista, autonomista eriyttämistä ja moneutta. Luonnossa autoritäärisyys, herruus ja suvereniteetin periaate loistavat poissaolollaan, muistuttaa Sale. Vaikka hän bioregionalistista jakoa seuraten jakaakin alueet hallinnollisiin osiin, porrastetusti, alhaalta ylöspäin organisoituen, jää liikkumatilaa kosolti useiden erilaisten halutunlaisten paikallismallien luomiselle.

Mahdollisten mallien tulevaisuudenvisiomyriadista bioregionalisti Mark D. Whitaker käyttää käsitettä polytopia. Arran Garen näkemys siitä kuinka vihreä vallankumous ottaa oman narratiivinsa kullakin seudulla resonoi paljolti tämän bioregionalistisen vision kanssa. Näin bioregionalismi mahdollistaa sekä vaihtoehtoisuuksien moneuden että välttämättömyyksien tunnustamisen. Malli on sangen yhteenistuva kommunalistisen konfederalistisen teorian kanssa, vaikkei Sale menekään kommunalistien pieteetillä yksityiskohtiin.

Elähdyttävimpiä puolia Salen näkemyksissä bioregionalismin suhteen on – joskaan huomio ei resonoi kaikkien bioregionalistien kanssa – ettei hän oleta bioregionalistisenkaan yhteiskunnan olevan ongelmaton onnela, vaan hänen ajattelussaan kyse on vahinkojen minimoimisesta; sellaisen järjestelmän luomisesta, jossa erehdykset ja jopa pahuus voivat toki olla olemassa, mutta pysyvät kokoluokaltaan sellaisina, ettei korjaamatonta vahinkoa saada aikaan. Sale uskoo, että osa autonomisesti toimivista yhteiskunnista tulee ajautumaan myös vähemmän toivottaville poluille inhimillisessä kehityksessään – Keskustapuolueen syväläisten hirmuvallan riettaudessa riutuvat syrjäkylät voivat olla vasta hailakoita häivähdyksiä kauhuista, jotka voivat odottaa uudelleenpaikallistumisen tuolla puolen.

Ajattelumalli mykistyttää kypsyydessään, mutta Sale myös – vähintäänkin vaikenemisen kautta – antaa ymmärtää, ettei bioregionalistinen ymmärrys voisi säilyä/syntyä sellaisissa paikalliskulttuureissa (vita-alueissa), jotka eivät turvaa julkisen keskustelun reunaehtoja, eli Salen painottaman koulutuksen lisäksi myös poliittista järjestäytymisen muotoa, jossa konsensuaalinen tiedon-/tieteentuotantoprosessi (nk. tieteen anarkismi) on mahdollinen. Tämän Salen aatetoveri Gary Snyder puolestaan ymmärtää ottaa huomioon. Uudelleenhajautuminen ja moneus siis tuottanevat monenlaisia paikallisyhteisöjä, mutta nuo kaikki paikallisyhteisöt eivät saavuta bioregionalistista ymmärrystä.

Myös taloudellisen ja hallinnollisen ollessa välitöntä ja silminnähtävää, niitä pönkittävine väkivallan rakenteineen, on todennäköisempää, että epäoikeudenmukaisuuksiin puututaan – väkivalta ei enää pakene rakenteiden suojiin, pahoista teoista kärsijät eivät ole enää toisaalla, vaan he ovat lähimmäisiä. Väkivalta on näissä olosuhteissa väistämättä aina ainakin puolisubjektiivista, jos ei sentään subjektiivista, objektiivisen sijaan.

On myös syytä pitää mielessä, ettei bioregionalismin strateginen lokalismi tarkoita eristäytymistä. Vita-alueet, geoalueet ja ekoalueet ovat kaikki tekemisissä keskenään – globaalien ja yliekoalueellisten kysymysten suhteen tämä onkin välttämätöntä. Näiden kysymysten parissa painimiseksi bioregionalistit ovat kehitelleet nk. telecoupling-konseptia. Puuttuminen esimerkiksi bioregionalististen reunaehtojen kannalta tuhoisaan politiikkaan vita-, geo- tai ekoalueen ulkopuolelta voi hyvinkin tulla tarpeelliseksi. Whitaker onkin ehdottanut että taloudet ja tilapoliittiset kysymyset olisivat paikallisia, mutta ihmisoikeusasioiden ja oikeuskysymysten suhteen valta olisi keskitetty. Näkemys ratkaisusta hämmentää naiiviudessaan (ja epämaterialistisuudessaan), mutta selvää on, että yhteisöllisen autonomisuuden ja minkä tahansa täydellisestä relativismista irtisanoutuneen tuon yhteisön ulkopuolisen toimijan (käytännössä toinen yhteisö / toiset yhteisöt) välillä voi syntyä ristiriitoja, ja noiden ristiriitojen ratkaisemiseksi olisi hyvä olla keinoja, jopa rakenteita.

Internationalismi onkin välttämätön lähtökohta – tämän myöntää myös Kirkpatrick Sale. Varsinainen ongelma on kuitenkin, mikä materiaalinen (objektiivinen) tekijä aikaansaisi internationalistisen linjan toimijoille, joilla talous ja muukin oleminen on kuitenkin itseriittoisesti paikallista? Pelkkä subjektiivinen tekijä, ”tahto” tietoisella toimijalla toimia teoreettisesti havaitun uhan (vaikkapa imperiuminomaisia rakenteita/kapitalismia palauttamaan pyrkivä toimija oman välittömästi koetun alueen ulkopuolella) suhteen, kuulostaa idealistiselta.

Lisää ongelmia ja uhkia

Bioregionalismin erityisenä ongelmana on, etteivät sen piiriin asemoituneet ajattelijat osaa aina hahmottaa asemaansa materialismin ja idealismin välillä – toisaalta ekologiset reunaehdot ja perustuotannon ensisijaisuus taloudessa ovat ihastuttavissa määrin huomioituja, mutta toisaalta tunnutaan unohtavan täysin joidenkin yhteiskunnan instituutioiden materiaalinen pohja. Materiaaliset tekijät kuten resurssipiikki ja sitä seuraava romahduskehitys sekä yleinen (yhteiskunnallinen) entropia tunnustetaan, mutta toisaalta turvaudutaan joukkoliikuntojen ennakoinnissa ja poliittisen toiminnan visioinnissa naiiveihin idealistisiin olettamiin materialististen lähtökohtien sijaan.

Salea voi oikeutetusti kritisoida naiivin deterministisestä näkemyksestä bioregionalistisen ymmärryksen syntymisen suhteen, sekä sangen yksioikoisesta näkemyksestä tieteen kehittymis- ja soveltamismahdollisuuksia kohtaan – bioregionalismi, sellaisena kuin se muotoutuu, ei muotoudu suoraan suhteessa maailmaan sellaisena kuin se on, vaan se luodaan jo olemassa olevan kulttuurin ymmärryskentästä käsin. Tiede ei kehity suoraan havainnosta, sillä havainto on edellä mainitusta syystä ennaltaan vino, eikä luotu ”vino tietokaan” tule vallitsevaksi paradigmaksi automaattisesti, vaan ainoastaan tieteen vallankumousten kautta (kuten Thomas Kuhn on teoretisoinut), joihin vaikuttavat puolestaan yhteiskunnalliskamppailulliset liikunnot.

Jotkin liberalistiset tahot ovat nuuskutelleet poliittista ilmapiiriä, josko bioregionalismissa olisi jotain haltuunsiepattavaa keppihevosta vanhojen mallien tekohengittämiseksi. Niin ikään bioregionalismia on pyritty kaappaamaan pohjoisamerikkalaisen fasistisen liikkeen käsiin – mm. Sebastian Roninin johtama Kansallissynergistinen puolue on ottanut bioregionalismin iskusanakseen. Suomessa bioregionalismia on pöyhäissyt lyhyelti niin ikään samaan leiriin kuuluva Timo Hännikäinen kymmenisen vuotta takaperin Ville Hytösen kanssa eräässä blogintyngässä. Ja jo ennen bioregionalismin syntysanoja sen argumentteja (valtakuntien luontaisten rajojen määrittäminen luonnonkasvien levinneisyyden avulla) käytettiin mm. Suur-Suomi -hankkeen pönkittämiseen.

Ottaen huomioon loppulamakehitys vaikutuksineen yhteiskuntaan, voidaan fasistien aatteenkaappaushankkeista olla huolestuneempia kuin liberalistien. Kun muistamme, että Salella on jonkinasteista epäjohdonmukaista sympatiaa myös taantumuksellisia separatistisnationalistisia projekteja kohtaan, ei tulevien rekuperaatioyritysten suhteen juurikaan lohduta edes se ansio, että Sale niputtaa nykyiset kansallisvaltiot yhteen imperiuminomaisten rakenteiden kanssa ja pitää niitä bioregionalismin vastaisina.

Kohti bioregionalistista huomista?

Imperiumi on luhistumassa, laiva uppoamassa. Meidän on siirryttävä pelastusveneisiin – bioalueet, imperiumista irrallaan, ovat noita pelastusveneitä. Sale siis ei lopulta kannata vallitsevan järjestelmän puitteissa tehtäviä yritelmiä bioregionalismiin, vaan pitää noita yritelmiä jopa lähtökohtaisesti tuhoontuomittuina, sillä bioalueen poliittinen muotoutuminen voit tapahtua vain endogeenisesti, luontaisesti paikallisista tarpeista alhaalta ylös. Eli se mistä hän puhuu, on rinnakkaisvaltaa. Hän ei kuitenkaan tarjoa selvää vastausta siihen, mikä takaisi sen, että uudet rinnakkaisvallalliset rakenteet rakentuisivat nimenomaan bioregionalistisesti.

Uudelleenasuttautuminen, yhteisöjen uudelleen muotoutuminen uudelleenpaikallistumisena/ uudelleenhajautumisena, sekä näitä seuraava uudelleenheimoistuminen (josta mm. Harold Isaacs on kirjoittanut) eivät ole asioita jotka voidaan sanella, vaan ne muotoutuvat romahduskehityksen myötä aidoista materialistisista välttämättömyyksistä, selviytymisstrategiana ihmisyhteisöille. Nämä bioregionalistien esittelemät ajatuskulut eivät eroa merkittävästi Tere Vadénin uudelleenalkuperäiskansaistumisen teoriasta tai Miika Vanhapihan vastaavista ajatuskokeista. Yhdysvalloissa kiinnostavimpia näitä kysymyksiä käsitteleviä toimijoita on tällä hetkellä Knowing the Land is Resistance -kollektiivi (KLR).

Bioregionalismi tarjoaa heikkouksistaankin huolimatta yhden johdonmukaisimmista ja varteenotettavimmista teoria-aihioista vihreään teoriaan – sen ei-vulgaristinen materialismi on piristävä poikkeus idealismin kirjavoimassa aatekentässämme. Kuten muutkaan aateperinteet, ei sekään tietenkään pysty yksin tarjoamaan kaikkia vastauksia – eikä siltä olisi järin reilua moista odottaakaan.

Teksti Marketta Horn. Julkaistu Elonkehässä 4/2015.

Mistä johtuu, että Suomessa roiman alkunousun jälkeen vihreän liikkeen kannatus seisoi paikoillaan lähes 20 vuotta? Miten on mahdollista että innovatiiviset ja älykkäät ihmiset muuttivat maasta tai jättäytyivät politiikasta? Miksi Suomessa modernit ekologiset ratkaisut ja naapuriapu eivät ole edistyneet?

Yhden vastauksen antaa Pekka Saurin yllättävän omalaatuinen romaani Parempaa kuin seksi (Kaiku 2014). Luin kirjaa niin kuin se ei olisi fiktio vaan kuvaisi vihreän liikkeen vetäjäksi työntäytynyttä kolmikkoa 1980- ja 1990-luvulla. Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Sauri esiintyvät kirjassa peitenimillä Jussi, Anja ja Pete.

Alter egojen käyttö on kaunokirjallisuudessa tavallinen tapa kertoa ihmisistä, jotka vielä ovat elossa ja asioista joita muuten ei oikein voi sanoa. Saurin kirjan suhteen se saattaa olla ainutkin, sillä henkilöiden suuhun pannut repliikit ovat, tai ainakin kuulostavat minun korvissani, hyvin uskalletuilta. Provokatiivisilta. Eikä ainakaan vihreämmän Suomen ja kansalaisvaikuttamisen kannalta kovin lohdullisilta.

Dokumenttiromaani tai autofiktio ovat kirjallisuudenlajeina omiaan erityisesti kuvattaessa kipeitä traumoja. Lajityyppi sopii hyvin Saurille, Mielenterveyden keskusliiton ex-puheenjohtajalle ja radion ex-Yölinja-ohjelman juontajalle. Tämän kirjoitustyylin eettisyys on siinä, että siinä ei omaelämäkerran tavoin teeskennellä, että ihminen voisi olla täysin läsnä minässään, täysin itsestään tietoinen. Autofiktiossa kirjailija tyypillisesti esiintyy kertojana, usein omalla nimellään jokseenkin uskollisena totuudenmukaisille faktoille. Erilaiset metafiktiiviset kommentit ja muut juonen uskottavuutta rikkovat elementit yhdistävät autofiktion postmodernistiseen kirjallisuuteen, sanoo kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto.

Postmodernismi on taidesuuntaus, jossa kyseenalaistetaan tieto yleensä, koskipa se maailmaa tai itseä. Kyse ei ole sisäisestäkään totuudesta, ehkä tunnustuksellisuudesta. Tekstissä nostetaan esille kipeitä, häpeällisiksi tai salaisiksi ajateltuja asioita. Autofiktiolle on Koiviston mukaan tyypillistä poliittinen kantaaottavuus, tuleepa se sitten esille henkilökohtaisten ”yksityinen on poliittista” -ajatusta noudattavan rehellisyyden tai nostamalla esiin suuren joukon kärsimyksiä. Koivisto toteaa, että kun kirjoitetaan kärsimyksestä, koettu tuodaan näkyville, mutta pyritään vaikuttamaan myös siihen, etteivät menneet synnit unohdu. Anna-Leena Härkönen on käyttänyt autofiktiota poliittisen vaikuttamisen välineenä teoksessaan Loppuunkäsitelty. Hän syyttää sisarensa itsemurhasta mm. huonoa mielenterveyshoitoa. Jutut vetävät lukijan tempaavasti mukaansa Saurinkin kirjassa, samastumaan.

Koska traumaattisia kokemuksia, äärimmillään esimerkiksi sotaa, on vaikea ilmaista, saatetaan tuntea myös syyllisyyttä ja häpeää, sopii kokijalle autofiktion kaltainen ilmaisu. Hän haluaa todistaa kokemastaan. Teoksen maskeeraaminen fiktiivisiin kerrontakeinoihin tekee vaikeaksi lukijalle tulkita päähenkilöä. Väärät nimet tunnistettavien tapahtumien henkilöillä on yritys pelastaa kirjailijan nahka kunnianloukkaussyytteiltä. ”Olipa autofiktio miten lähellä romaania, fiktiota, sen voima todistuksena on monesti romaania vahvempi”, kertoo Koivisto. Kirjailijan nimi lähettää haasteen myös lukijalle. Jos jotain tällaista on voinut tapahtua joissakin tilanteissa – vaikkapa kokouksen manipulointia – voisiko niin tapahtua nytkin?

Saurin romaanissa kuvataan sitä, mitä itse koin elämäni tärkeimpinä vuosina vihreässä liikkeessä aktiivisesti toimiessani. En näköjään törmännytkään lasikattoon, vaan pekkapoikien salakavalaan suunnitelmaan. Miten monen muunkin unelmat kestävämmästä Suomesta Keskuskomitea murensi? On kuin olisin saanut synninpäästön kirjan luettuani – heidän taitavaa valtapolitiikkaansa vastaan en olisi mitenkään voinut muuttaa maailmaa vihreämmäksi. Romaanihenkilö Jussin ajatusjuoksun mukaan me muut maailmanmuuttajat, ”yhden kortin varaan laskeneet idealistit”, ajauduimme ”vähänsä antaneina” kohti ”samenevien” päiviemme määrää. En voi käsittää, että Sauri, itse lurjuksiin kuuluneena, on voinut tehdä niin tarkkoja muistiinpanoja, ja tilanteen ilmeisesti hyvin tajutessaan roikkua mukana. Synninpäästöä en anna, vaikka autofiktiivisen romaanin tarkoitus se useinkin on. Olisipa Sauri edes kerran maininnut, että liikkeellä saattoi olla muitakin ”esityslistoja” kuin kolmikon tai muitakin aatteellisia liittolaisia eli kilpailijoita kuin ”koirankuonolaiset” (Pentti Linkolan ja Eero Paloheimon ryhmä).

Vain ”kaikkia ovia sopivasti raollaan pitäneet” selviytyivät. He ylittivät jopa omat odotuksensa vallan saleissa liikkuessaan. Jussi ihmettelee, että voisiko kukaan pyrkiä tavoittelemaan mitään muuta kuin valtaa, ”pelkkä periaatteellinen kriittisyys” ei ole kunniakasta. Hänen mukaansa ”kaikki vallankumoukset tässä maailmassa on tehty jollain pienellä ryhmällä, joka tietää mitä tekee”. Kolmikko osasi olla se pieni ryhmä. Meitä muita ei kutsuttu poliittisen vaikuttamisen kurssille. Tulevaisuus näyttää, mikä hinta siitä maksetaan.

Heidän menestyksensä perustui ”älykkäästi” junailtuun kolmen hengen vallanjakoon, kokouksissa pidettyjen kannatuspuheiden suunnitteluun, avainsanojen käyttöön. He ymmärsivät varhain, että jonkun täytyy laatia esityslistat kokouksiin eivätkä ”ehdotukset ja suunnitelmat ja päätökset ilmesty jostakin tyhjästä ilmasta”, vaan ”jonkun pitää miettiä ne etukäteen ja tuoda porukan päätettäväksi”. Niin yksinkertaista, ”valta on sillä, joka kykene kirjoittamaan agendan”. Etukäteen oli mietittävä kymmenen virkettä, jotka pitää ehdottomasti saada sanotuiksi keskustelun aikana esillä olevista aiheista riippumatta. Tämän lisäksi kokouksiin oli saatava ”riittävän päätösvaltainen joukko tolkullista väkeä koolle”. Esitykset oli suunniteltava niin, että ”aina jäi takaportti perääntymiselle auki”. Päättäjien päitä on kyllä vaadittava vadille, mutta samalla varmistettava, ettei se koskaan ole oma pää: ”Sä hoidat asiat niin, että sä et ole koskaan vastuussa mistään yhteisistä päätöksistä. Sä olet ikuisessa, periaatteellisessa oppositiossa.”

Jussin ”vallan järkevä työnjaon suunnitelma” tarkoitti, että pelikentän ”hyötysuhde” oli maksimoitava. Romaanin Pete kertoo, että he suosittelivat tilaisuuksien järjestäjille aina toisiaan, jos eivät itse ehtineet, jotta ”sananjulistus ja palkkiot saataisiin pysymään omassa piirissä”. He tajusivat, että ei ole mitään mieltä siinä että ”me huseerataan kaikki joka paikassa ja kilpaillaan vielä toistemme äänistä kaikissa vaaleissa”. Maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta oli hyödyllistä, että juuri heidät äänestettiin puolueen johtotehtäviin: ”Kun Jussi on eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Anja puoluejohtaja ja Pete puoluesihteeri”, voivat he ”yhdessä saada aikaan merkittäviä tuloksia.”

Kolmikolla oli selkeä suunnitelma siitä, miten he pystyvät sanelemaan päätökset. Suomen jäsenyydestä Euroopan vapaakauppaliitossa ohjeistaa Jussi: ”Tyylilaji” on harkittava niin että myönteinen julistus ei luiskahda ”liikaa paatoksen puolelle”, sen on vaikutettava ”epäsuorasti ja salavihkaa”. Siinä auttaa ”häive huumoria”, itseironia ja Peten sarkastiset piirrokset. Tällöin ”asia menee läpi ilman että kukaan oikeastaan huomaakaan” ennen kuin on liian myöhäistä. Koska vihreät survivalistit ”eivät missään oloissa tulisi jäsenyyttä hyväksymään”, on varmistettava, että ”he pysyisivät riittävän mitättömänä vähemmistönä”. Koirankuonolaisten puolue on ”päättäväisesti murskattava” niin ettei se enää ”mudasta nouse”. Järkevät ihmiset on saatava omaan puolueeseen. Survivalistit ja Eero Paloheimoa etunenässä voidaan ”ehkä joissakin poikkeustilanteissa valjastaa ihmisten mobilisoimiseen hyvälle asialle, mutta missään olosuhteissa ei ketään koirankuonolaista saa päästää johtotehtäviin”.

Ja nappiin meni: Petestä itsestään tehtiin Helsingin ja Anjasta Euroopan suurpäättäjä. Suunnitelmien mukaan Jussista on tulossa Maailman suurpäättäjä YK:n pääsihteerinä. Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomissa 18.9.2014 kirjaa arvostellessaan: ”Seksiä parempaa on näemmä vapaa syöksy kohti maata benji-hypyssä. Useimmiten kai hoetaan, että seksiä parempaa on valta… Ja katso, onnistuihan se! Eepoksen tyylilaji on pikareski, siis sankarillisuuden ja koomisuuden liitto. Lopuksi kolmikon jäsenet kohtaavat lähinnä vain puolisattumalta suuren maailman valtavilla lentokentillä, vallankumous syö omaa lastaan.”

He hautasivat unelman paremmasta Suomesta – semmoisesta jota Ville Komsi lähti edustamaan ja jota me jotkut muualta tulleet seurasimme. Into maailman muuttamiseen oli vielä 1970-80-luvuilla järkkymätön. Esa Saarinen pauhasi Kansallisteatterissa täydelle kuulijakunnalle Kalevalan käsittein, Erkki Tuomioja kulki rauhan merkki rinnassaan yhteisissä suunnitelmissamme. Myttyyn meni.

(Kaikki sitaatit kokonaisuudessaan: http://dissidentti.org/ekovihreidenperustaminen.html)

Teksti Antti Nylén. Julkaistu Elonkehässä 3/2015.

Tiedot eivät muuta ihmisiä. Ihmiset eivät usko niihin. He uskovat vasta, kun näkevät.

Ajatellaan ilmastodenialismia, koko maapalloa koskevan akuutin ympäristökatastrofin kieltämistä.

Se ei, toisin kuin laiskasti ajatellaan, ole järjetön, keskiaikaisen pimeä, oppimaton kanta. Se edustaa suorastaan ateistisen rationaalista, raitista ajattelua. Denialisti ei ole nähnyt ilmastonmuutosta; niinpä hän pitää sitä huijauksena ja pötynä. Koska denialistit ovat rikasta luokkaa, hyvinvoivia konservatiiveja, he saavatkin pitää ilmastonmuutosta pötynä kaikkein pisimpään. Se ei vielä vähään aikaan tule heidän betoniaitojensa taakse, heidän valvontakameroidensa kuviin.

Köyhät taas näkevät sen jo nyt. Taas he tuntevat todellisuuden paremmin kuin vakavaraiset.

Lähes kaikki ihmiset kuitenkin uskovat esimerkiksi syöpään ja sen vaarallisuuteen. Tämäkään usko ei perustu tietoihin vaan kokemukseen: useimmat meistä ovat nähneet jonkun läheisen tai tutun menehtyneen tämän taudin eri variaatioihin. Jopa tupakoinnin suosion romahdus länsimaissa selittynee pitkälti tällä kokemuksella: tupakointi toden totta on hengenvaarallista, Erkki-pappakin siihen kuoli.

Tarvitaan siis kokemus.

Vaikka minulla olisi kaikki tieto, en minä mitään olisi enkä evää hetkauttaisi, jos minulta puuttuisi kokemus.

Mikä kokemus on? Sekin on tietoa, tietenkin, mutta sellaista, jota ei voi jakaa, ainakaan helposti. Se on yksityisomaisuutta, jota on vaikea antaa pois, traagista rikkautta. Usein juuri köyhien rikkautta.

Yksityistä kokemusta, ”tavallisen ihmisen” havaintoa, on tapana asiallisissa yhteyksissä pilkata ja halveksia. Mitään poliittista tai filosofista kantaa ei kannata edes yrittää perustella omalla kokemuksella, jos tahtoo säilyttää maineensa ja arvokkuutensa keskustelussa. Sen sijaan pitää aloittaa väitelauseensa fraaseilla ”tutkimusten mukaan”, ”olen lukenut” tai ”nykyään tiedetään”.

Ne tarkoittavat: tutkimukset tietävät asian puolestani, minä olen pelkkä kovaääninen, anonyymi tiedonvälittäjä, enkä ota vastuuta sanomisistani, miksi ottaisinkaan, eihän totuudesta tarvitse, se on mitä on.

Kokemusta halveksiva valta-asenne on toki puoliksi terve. Kokemus ei voi olla väärä, mutta saattaa hyvinkin olla väärin päätellä yleisestä todellisuudesta asioita sen perusteella.

Jos tiedot eivät ilman kokemusta painakaan mitään, niiden pitäisi silti tukea kokemusta. Kun nämä kaksi puhuvat samaa kieltä samasta asiasta, jalkojen alla on maata, ja ihmiset voivat toimia.

Mutta kumminkin. Mitä halveksitaan, kun halveksitaan jonkun heräämis- tai tajuamiskokemusta tai vain arkipäiväistä todistusta (”minulle kävi näin”)? Silloin halveksitaan jonkun ihmisen todellisuutta, ei vähempää eikä enempää. Kokemuksen halveksiminen on todellisuuden halveksimista – vaikka kysymys toki onkin vain köyhien ja tyhmien todellisuudesta.

Se oli jo sarkasmia, sillä kaikkihan me olemme köyhiä ja tyhmiä.

Kokemuksen halveksiminen on erikoinen itsehalveksunnan muoto.

Takaisin ilmastonmuutokseen. Tai vaikkapa ”eläinten Treblinkaan”. On olemassa kaikki tieto ensin mainitun vaarallisuudesta ja toisen täydellisestä moraalittomuudesta.

Silti molempien annetaan edetä ja toimia, koska ne eivät tunnu miltään.

Ei ole aikaa odottaa, että tieto tiivistyisi kokemukseksi, möykyksi, joka tukkii tien. On hätätilanne.

Mikä neuvoksi?

Ympäristö- ja eläinaktivismi pyrkivät ratkaisemaan ongelman tekemällä jotakin, mikä on pakko huomata. Tavallinen mielenosoituskin pyrkii tekemään aineelliseksi jonkin piilevän. Sen tarkoitus on aiheuttaa häiriötä.

Taide tekee melkein samaa, mutta tiedon, hyödyn tai jonkin asian palvelukseen valjastettuna se on tylsää. Taiteen ei kuulu tarkasti tietää, mitä se haluaa sanoa. Myös uskonto toimii liittämällä metafyysiset aavistukset aistittavaan todellisuuteen kuvien, laulujen ja sanojen avulla, eikä senkään viesti saa olla selvä ja rajattu. Muuten se muuttuu dogmatismiksi tai fundamentalismiksi.

Jonkin asian ajaminen voi pilata taiteen tai uskonnon, mutta sama ei päde toisin päin.

Eron hahmottaminen on tärkeää. Kun jokin toiminta ei väitä olevansa taidetta – vaan esimerkiksi mielenosoitus – se voi kunniallisesti olla kuinka taiteellista tahansa.

Suomalainen aktivismi on perinteisesti asiallista. Se välttää ”tunteisiin vetoamista”, vaikka juuri niihin pitäisi vedota. Pelkkä tietojen luetteleminen ei auta. Taide ei voi jakaa tietoa, mutta se voi jakaa kokemuksia, ja juuri niistä on pula.

En tiedä, olenko oikeassa siinä, että taiteen ja ehkä uskonnon keinot pitäisi ottaa käyttöön suomalaisessa aktivismissa, tai onko haaveeni taiteellisesta politiikasta täyttä haihattelua.

Ehkä on kohtuutonta vaatia aktivistilta: ryhdy taiteilijaksi.

Joka tapauksessa – kuten tiedämme mutta emme silti tajua – maailma on tilassa, jossa kaikki neuvot ovat kalliit, eivät vain hyvät.

Teksti Arvi Perttu. Julkaistu Elonkehässä 2/2015.

Ekologinen elämäntapa ja etnofuturismi ovat nykypäivänä muotia, mutta mitäpä se muuta olisi kuin kaipuuta menneeseen, jossa kumpaakin oli luonnostaan.

Kun muistelen lapsuuttani, niin kaupunkielämää paljon värikkäämpinä nousevat mieleeni kesät maalla, Vienan Vuokkiniemellä, missä asuivat tätini ja serkkuni, ja missä isälläni oli metsäkämppä.

Tätini Matro ja Nasto olivat leskiä. Matron mies oli karjalainen metsäsissi ja kaatui 1922 puna-armeijalaisen luotiin. Naston mies oli Puna-armeijan sotilas ja kaatui 1941 suomalaisen luotiin. Tädit olivat hilpeitä mummoja, pieniä ja pyöreitä. He kävivät yhdessä kalassa ja heillä oli omat ahvenhaudat, joista he vetelivät pohjaongella tummia syvän veden körmyniskoja. Kaksi ahventa täyttivät ison paistinpannun, tädit laittoivat samovaarin kiehumaan ja istuivat pöydässä niin kauan kuin samovaarissa teetä piisasi.

Minä olin silloin pikku poikanen ja kuuntelin unen tokkurassa tätien tarinoita ensisistä ajoista, jolloin kaikki oli paremmin: isoisä oli elossa, talo pystyssä, tädit naimattomia tyttöjä ja murkinalla syötiin Mölkön lohta. Silloin en ihmetellyt tätien elämäniloa, nyt ihmettelen. Monta sotaa, evakot, leskeys ja oman kodin menetys eivät tehneet näistä naisista katkeria. He keritsivät lampaita, suolasivat kalaa ja korjasivat verkkoja. Samovaari porisi ja juttua riitti.

Vuokkiniemen kyläjuhlana Petrunpäivänä teurastettiin lammas. Teurastajaa ei tarvittu, tädit tekivät kaiken itse. Matro piteli ja Nasto pisti puukon lampaan kurkkuun. Sätkivä elikko ripustettiin takasorkistaan petäjän oksaan ja veri valutettiin emaljivatiin, verilettuja varten. Nasto hämmensi taikinaa, Matro nylki ruhon. Padat olivat pihamaalla valmiina, tulet alla. Puolet lihoista keitettiin, puolet suolattiin ja ripustettiin vintille kuivumaan. Rasvat sulatettiin malmipadassa ja kaadettiin saviruukkuihin. Uunia ei tädeillä ollut, koska ei ollut taloa. He asuivat kolhoosin parakeissa. Minä söin verilettuja enkä osannut surra lampaan kohtaloa. Minulla oli jalassa villasukat, jotka oli tehty tämän samaisen lampaan villoista. Lampaat laidunsivat läheisellä kallioisella aholla. Miten ne saivat siitä ravintonsa, sitä en tajunnut enkä paljon miettinytkään. Näin vain tätien joskus heittävän niille koivunlehtikimppuja. Ennen vanhaan lampaat vietiin kesäksi Lamposaareen, mutta nykyisin lupaa siihen ei ollut, ja saari oli pahasti metsittynyt.
Kesällä oltiin kalakämpällä, kaiket päivät joko järvellä tai sitten metsässä. Kun verkot oli laskettu, tädit halusivat pilkkiä. Vaarinhaudalle he soutivat viitisen kilometriä, koska eivät osaneet käyttää perämoottoria. Siellä järvellä he viettivätkin koko päivän. Kotirannassa saalista veneestä nostellessaan Matro puheli tyytyväisenä: ”Suu veti revon ritahan, kieli kärpän lautasehen”.

Jos sää oli kovin tuulinen, mentiin leikkaamaan vastaksia tai poimimaan vattuja entisen kotitalon raunioilta. Tuulinen sää oli siihen hommaan parasta, koska tuuli vei hyttyset rantakoivikoista. Metsässä Nastolla oli tapa valittaa: ”Reppu jykie, jalka kipie, yö pimie, tie lipie!” Kun kuorma oli tuotu pihaan, Matro latoi ja Nasto sitoi yhdellä vitsalla kaksi vastaa. Se oli kammitsa, joka oli helppo ripustaa saunan vintille kuivumaan.

Illat istuttiin öljylampun valossa, ja tarinoita piisasi. Peikot ja vetehiset, tietäjät ja kummitukset hiipivät hämäristä nurkista väsähtäneen pojan uniin, ja itse täditkin muuttuivat tarinoiden kertojista niiden henkilöiksi. Pirunsaari ja Köynäsvaara heräsivät eloon, tutuista paikoista tuli jännittävien ja pelottavienkin tarinoiden näyttämöitä, metsäahoilla laiduntavia lehmiä vaanivat kontiot ja sudet, metsän henget huokailivat ikkunan takana mäntyjen latvoissa ja salmen musta vesi peitti Ahdin salaperäisen valtakunnan. Joskus tädit alkoivat laulamaan kalevalaisia runoja, ja hetkeksi tuntui siltä että olin itsekin vajoamassa tuohon maailmaan. Aamulla kirkas aurinko herätti vinoilla säteillään ikkunasta, ja maailma oli taas tuttu ja turvallinen.

Päiväsaikaan, jos sattui sopiva rauhallinen hetki, tädit muistelivat synnyinkotiaan, jonka paikalle isän kämppä oli rakettettu. Talo oli palanut sodassa, mutta sen perustuksien vallit erottuivat selvästi vadelmapuskista. Siellä tein tätien kertomusten innoittamana kaivauksia ja löysin milloin kynttilänjalan, milloin särkyneen lautasen, jossa oli satumaisen sininen kuva kaukaisesta Ontario-järvestä. Tätien kertomukset loihtivat talon eloon, täyttivät pihapiirin lasten naurulla, lampaiden mäkätyksellä ja lypsyämpärin helinällä. Tätä rantatörmää he laskivat joskus vesikelkalla avannolle, tuolta kylykalliolta onkivat vapaongilla pikkuahvenia, tuota polkua pitkin juoksivat naapuritaloon. Salmen toisella rannalla kohosivat Tsenan talot, tuuli kantoi savua järven pinnan yllä, ihmisten äänet ja airojen kalina kantautuivat kauas järven yllä. Koko seutu eli. Se tuntui pikkupojasta lumotulta, koska nyt oli hiljaista, kylän talot ja asukkaat olivat piiloutuneet ilkeiden noitien ja armottomien metsähisten pahaa tahtoa.

Elävä kylä oli toisaalla, kymmenen kilometrin venematkan päässä. Siellä pellavapäiset lapset huutelivat toisilleen raitilla karjalaksi ja nauraa kikattivat. Siellä asui elämäni ensimmäinen ihastus, tyttö jonka kanssa tulin kerran samalla maitoveneellä isän kämpältä kylään. En suinkaan uskaltanut puhua hänelle, mutta vietimme maitolaiturilla vierekkäin ainakin varttitunnin venettä odotellessa, ja se riitti rakkauden syntyyn.

Kylän keskustassa päivettyneet naiset valkoisissa päähuiveissa rupattelivat kaupan portailla ja miehet istuskelivat hirsikasan päässä tupakkaa polttelemassa ja viinapulloa suunnittelemassa. Siellä olivat jutut arkisempia, mutta melkeinpä yhtä hurjia kuin tätien öiset tarinat.

Huuhan Aleksi oli metsätöissä juontotraktorin kuljettajana. Hän oli naimaton ja sai päättää muhkeasta palkastaan itse. Niinpä hän osti joka kesä uuden perämoottorin, kun ei viitsinyt huoltaa vanhaa. Kerran hän kävi Uhtualla uutta tuupparia ostamassa, ruuvasi koneen veneen perään ja meni kaverinsa luokse juhlimaan ostosta. Kolmen päivän kuluttua Aleksi palasi veneelleen ja löysi sen perän hautautuneena irtohiekkkaan. Menneinä päivinä oli Kuitilla ollut melkoinen myrsky, ja aallot lappoivat veneen laidan yli hiekansekaista vettä. Huuhtalainen ei jaksanut ruveta moottoria putsaamaan vaan osti taas uuden. Ajaessaan ainaisessa hiprakassa Uhtuan ja Vuokkiniemen välistä kuusikymmenkilometrista taivalta hänellä oli tapana sanoa: ”Kyllä venäläinen rauta kestää. Minkä kestää.” Jos moottori sammui kesken matkan, Aleksi ruuvasi sen irti perästä ja keikautti järveen. Veneen pohjalla hänellä oli aina varamoottori. Kuitin pinnan yllä raikui ”Niin monta minä lempinyt olen, mutta yhtä vain rakastanut…”

Mäkelän Väinö oli kuulu siitä, että kynti peltotilkkunsa raskaalla sivuvaunullisella Ural-moottoripyörällään, kun ei kehdannut pyytää traktoria kolhoosista. Hyvin se meni, rapa vain roiskui, ja akka juoksi pyörän perässä aurasta pidellen.

Ukoilla riittivät rahat paitsi vempaimiin, myös viinaan. Päivittäiset menot olivat minimaaliset, kaupasta ostettiin viinan ja tupakan lisäksi vain suolaa, leipää, teetä ja sokeria. Eipä kaupassa muuta ostettavaa ollutkaan, paitsi kalasäilykkeitä, mutta kuka hullu nyt niitä menisi ostamaan, Kuitti-järvien rannoilla. Vuokraa ei tarvinnut maksaa, talot olivat joko omia tai kolhoosin ilmaisia asuntoja. Polttopuutkin kolhoosi kustansi. Niinpä reilusti yli puolet palkasta jäi miehille huveihin, ja huvithan raskaan työn raatajilla on tiettävästi myös raskaita.

Ryyppääminen ei kuitenkaan haitannut työntekoa ja elämänkulkua. Kylässä ei niinä vuosina tapeltu, se oli karjalaisille outoa ajanvietettä, josta tiedettiin vain Kemin venäläisiltä. Lähin miliisi oli kuudenkymmenen kilometrin venematkan takana, niinpä hiprakassa ajettiin traktoria ja kuorma-autoa, pohmelossa kaadettiin metsää ja krapulassa kynnettiin pellot. Hauskaa oli ja kaikki olivat iloisia.

Iloinen meno ei suinkaan tarkoittanut holtittomuutta. Hommat hoidettiin ja siistejä oltiin, Nasto-tädin sanonnan mukaan ”pirtin lattialta piti saaha syyvvä”. Sen olivat panneet merkille niin Lönnrot kuin myöhemmin suomalaiset sotilaatkin, joita upseerit opastivat ettei karjalaisissa taloissa sopinut sylkeä mälliä lattialle. Siisteyden ja suhtautumisen luontoon määrittelivät ikivanhat uskomukset: ”järveen kusija joutuu tuonpuoleisessa erottelemaan kielellään kusen vedestä”. Tädit hautasivat kalanperkeetkin rantanuotiolla maahan eikä nuotion ympärille saanut levittää mitään roskia eikä pannupuuta jätetty pystyyn, koska ”paholainen tulee ja keittää kahvit”.

Vielä tätieni eläessä kylässä ei tunnettu lukkoja: talon oveen laitettiin pönkä merkiksi ettei isäntäväkeä ollut kotona, veneet olivat rannassa lukitsemattomina moottoreineen ja verkkoineen. Varkaus oli jotain käsittämätöntä ja vierasta. Vuokkiniemellä elivät Ahoset, ja taloon tuli vävynä valkovenäläinen mies, joka otti vaimonsa sukunimen. Kävi niin, että eräs kylän Ahosista oli syyllistynyt varkauteen, ja niinpä siitä lähtien tuota syntyperäistä Ahosta ruvettiin kutsumaan Viärä-Ahoseksi, ja valkovenäläistä vävyä Oikieksi Ahoseksi.

Pekkasen Pekalla oli Kuitilla kalakämppä. Kerran sinne saavuttuaan hän huomasi että mökistä oli viety perämoottori ja bensakanisteri. Vastalauseeksi ukko jätti lähtiessään verkot kämpän seinustalle ja ripusti oveen lapun ”Vie vierasta”. Samainen Pekkasen Pekka oli kerran saanut saaliikseen valtavan määrän matikoita, kolme kaksikorvaista pärevakkaa. Kun ei ukko matikasta välittänyt, laittoi hän sanan kiertämään, että hänen aitastaan saa jokainen hakea matikkaa niin paljon kuin jaksaa käsissään kantaa. Nasto haki ja teki ison kasan maittavia matikkapullia.

Vuodet kuluivat ja Matro-täti kuoli, eikä Nasto enää jaksanut yksin hoitaa lampaita. Ne piti panna lihoiksi kaikki. Hän ei enää pystynyt käymään yksin kalassa ja eli kyläläisten antimilla. Naston lapsista ei ollut apua – toinen tytär oli auto-onnettomuuden jälkeen jäänyt jalattomaksi, toinen tytär joi. Lapsuuteni idyllinen maailma alkoi pikkuhiljaa hajota.

Kylän kupeeseen nousi mahtava Kostamus. Edistyksen ensimmäisiä hedelmiä olivat kalavesien pilaantuminen, ryöstökalastus, yleistyneet varkaudet, rantojen törkeä roskaaminen, kalakämppien ryöstöt ja polttamiset, tappelut kyläkaupan edessä ja aivan erilainen juopottelu. Nuoret karjalaiset naiset ja miehet menivät töihin Kostamukseen, ne jotka jäivät, eivät löytäneet itselleen paria ja vajosivat viinan kiroihin. Kostamuksesta tuli uusia ihmisiä, he valtasivat maita ja rantoja, veivät viimeiset tytöt, jotka synnyttivät maailmaan venäläisiä lapsia. Pian kylän raitilla ei kuullutkaan enää lasten karjalaista puhetta, niin kuin oli lapsuudessani.

Minun kohdalleni osui yhtä valtava muutos kylän elämässä, kuin tätienkin elämässä. Nyt huomaan, että minäkin muistelen mennyttä aikaa jolloin kaikki oli paremmin, samoin kuin tätini aikanaan, haen ekologista elämää ja ihailen etnofuturismia.

Teksti Keijo Lakkala. Julkaistu Elonkehässä 1/2015.

Johdanto

Lihaa kulutetaan maailmassa valtavat määrät. Kaikki valistuneet ihmiset tietävät, että lihan tehotuotanto tuottaa ongelmia ekologiselle kestävyydelle. Metsiä, maapallon keuhkoja, joudutaan tuhoamaan laidunmaiden vuoksi, mikä on omiaan kiihdyttämään ilmastonmuutosta. Lihansyöjien hiilijalanjälki on väistämättä korkea. Lisäksi lihansyöntiin liittyvät ilmeiset eettiset ongelmansa. Voimmeko syödä eläimiä, jotka kykenevät tuntemaan ja tiedostamaan maailmaa, elämään ainutlaatuisen elämän? Kuinka voimme teurastaa kivusta kiljuvan eläinparan? Kuinka voimme nauttia kuolemaa illallisella?

Lihansyönnin eettinen ongelma ei typisty vain ruokapakkausten sisältöihin, eikä oikeastaan yksittäisten eläinten kipuihinkaan. Nämä ovat vain yksittäistapauksia yleisemmästä. Se liittyy suoraan siihen rationaalisuuden muotoon, joka läntiselle valistuneelle sivilisaatiolle on tyypillistä. Tätä rationaalisuuden muotoa Theodor Adorno ja Max Horkheimer arvostelevat toisen maailmansodan jälkeen julkaistussa synkässä filosofisessa teoksessaan Valistuksen dialektiikka. He eivät väitä olevansa tuon rationaalisuuden ulkopuolella, vaan pikemminkin pyrkivät kritisoimaan sitä sen sisältä. Kuten Immanuel Kant totesi, vain järki voi olla tuomarina sitä itseään koskevassa oikeudenkäynnissä.

Länsimainen rationaalisuus, valistus, pyrkii palauttamaan kaiken ihmiseen ja hänen jäykkiin kategorioihinsa. Muu luonto näyttäytyy pelkänä haltuunoton objektina.

Valistuksen dialektiikan filosofinen tausta lyhyesti

Adornon ja Horkheimerin teoksen taustalla voidaan tavat monia eri lähteitä. Keskeisimpiä niistä ovat kuitenkin neljä: Max Weberin sosiologia, Immanuel Kantin järjen kritiikki, G.W.F. Hegelin dialektinen filosofia sekä Karl Marxin kapitalismikritiikki. Weberiltä kirjoittajat ammentavat eritoten rationalisoitumisprosessia koskevasta teesistä. Länsimainen, moderni yhteiskunta on kehittynyt jatkuvasti rationaalisempaan suuntaan sivuuttaen uskonnot ja magian haihduttaen näin taian maailmasta. Tämä on periaatteessa hyvä asia. Mutta tällä rationalisoitumisella on myös ollut kielteisiä seurauksia. Se on johtanut byrokratisoitumiseen ja välineellistymiseen. Asioita ei tarkkailla enää päämäärä- vaan välinerationaalisuuden näkökulmasta. Objekteja valistus kohtelee kuin ”diktaattori ihmisiä”, kuten Adorno ja Horkheimer asian ilmaisevat.

Immanuel Kantin ja G.W.F. Hegelin sekä ylipäätään koko klassisen saksalaisen filosofian perinne näkyy myös hyvin voimakkaasti Valistuksen dialektiikassa. Immanuel Kant pyrki kunnianhimoisessa kolmen kritiikin sarjassaan (Kritik der reinen Vernunft, Kritik der praktischen Vernunft, Kritik der Urteilskraft) tutkimaan järjenkäytön rajoja. Mitä järki oikeastaan kykenee uskottavasti käsittelemään ajautumatta ristiriitoihin ja mikä sen on jätettävä uskonnollisen uskon varaan? Järjellä on rajansa, eivätkä järki ja todellisuus meistä riippumatta (niin kutsuttu noumenaalinen todellisuus) koskaan täydellisesti kohtaa.

Hegelin filosofiasta, jota Adorno ja Horkheimer myös ankarasti kritisoivat, Valistuksen dialektiikka omaksuu nimensä mukaisesti sen dialektisen menetelmän. Subjektin ja objektin välinen jännite on keskeinen paitsi Hegelille, myös Adornolle ja Horkheimerille. Hegeliläinen dialektiikka pyrkii Adornon ja Horkheimerin mukaan ottamaan todellisuuden käsitteellisesti haltuun, tekemään siitä identtisen käsitteen, Hengen kanssa. Hegeliläisessä ajattelussa luonto palautetaan subjektiin, eikä sillä ole omaa itsenäistä olemassaoloaan. Hegeliläiset menevät jopa niin pitkälle, että puhuvat luonnosta Hengen toisinolemisena. Luonto on heille vain tiedotonta henkeä.

Tämä niin sanottu identiteettiajattelu on nimenomaisesti Adornon ja Horkheimerin kritiikin kohteena. Pyrkimys ottaa todellisuus haltuun, tehdä se identtiseksi Hengen, ihmiskunnan kanssa on eettisesti kyseenalainen. Niinpä erityisesti Adornon kehittämä identiteettiajattelun ytimessä on niin sanottu ”ei-identtinen”. Tämä tarkoittaa sitä, että objekti ei palaudu jäännöksettömästi subjektin objektille antamiin käsitteisiin, todellisuutta ei voida ottaa tyhjentävästi haltuun. Käsitteet ja todellisuus hankaavat toisiaan vasten, eivätkä koskaan yhdy täydellisesti. Tämän vuoksi käsitteellisen työskentelyn, erityisesti filosofian on pidettävä käsitteensä huokoisina ja avoimina. Käsitteiden on annettava objektille itselleen etusija.

Tämä on keskeinen vaatimus paitsi epistemologisessa, myös eettisessä mielessä. Käsitteet ovat alisteisia materiaalisen todellisuuden koko rikkaudelle ja niiden on muututtava todellisuuden itsensä muuttuessa. Tämä on asian epistemologinen puoli. Eettisenä vaatimuksena tämä niin sanottu ”objektin etusija” (Vorrang des Objekts) merkitsee sitä, että toiseus, myös ja erityisesti luonto, on aina asetettava etusijalle tietävään subjektiin nähden.
En lähde käsittelemään tässä tekstissä Adornon ja Horkheimerin ajattelua sen syvemmin. Edellinen lyhyt yleisesitys saa tämän tekstin tarpeisiin riittää. Lukijan on kuitenkin syytä muistaa, että esitys on väistämättä yksinkertaistava eikä varmastikaan anna riittävän tarkkaa kuvaa Adornon ja Horkheimerin ajattelun kokonaiskuvasta. Ihmiskunnan ja luonnon välistä suhdetta se kuitenkin riittää kuvaamaan mielestäni tarpeeksi. Seuraavassa tarkastelenkin Valistuksen dialektiikan näkemyksiä ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Kuinka valistus oikein kohtelee eläimiä ja mitä eläin merkitsee valistukselle?

Valistunut ihminen ja eläinkunta

Valistuneen Euroopan muotoilema ihmisen idea perustuu sen radikaalille eronteolle suhteessa eläimeen. Lähes pakkomielteinen pyrkimys erottaa ihminen eläimestä on Adornon ja Horkheimerin mukaan nähtävissä yhtä lailla vanhojen juutalaisten, stoalaisten ja kirkkoisien kuin uuden ajan ajattelussakin. Ajatus ihmisen ja eläimen radikaalista erosta on länsimaisen antropologian ytimessä. Edes eläinkokeet, joiden tuloksista tehdään myös ihmistä koskevia johtopäätöksiä, eivät kumoa tätä eroa. Eläinkokeiden tekijät ”soveltavat ihmisiin samoja kaavoja ja tuloksia, joita he ovat häikälemättä puristaneet esiin puolustuskyvyttömistä eläimistä kuvottavissa fysiologisissa laboratorioissaan. Johtopäätökset, joihin he päätyvät silvottujen eläinruhojen pohjalta, eivät päde vapaaseen eläimeen vaan tämän päivän ihmiseen” (Adorno & Horkheimer 2008, 315). Eläinkokeissa ihminen pakottaa eläimen omaksi kuvakseen asettamalla eläinruhot subjektiivisesti kehittämiensä kaavojen kahleisiin. Eläinkokeet kuvaavat enemmän ihmistä kuin eläintä. Eläimen oma olemassaolo ei merkitse mitään, ne ovat pelkkiä objekteja radikaalisti poikkeavalla subjektille. Eläimet tulevat identtisiksi ihmisen tieteen kanssa. Edes eläinkokeiden ”eettiset” ohjeet eivät lopulta olennaisesti muuta tätä asetelmaa, vaikkakin kyllä pehmentävät sitä. Ongelmana nimittäin eivät ole yksittäisten kokeiden järjestelyt, vaan se suhde, jonka ne ihmisen ja eläimen välillä ilmaisevat.

Adorno ja Horkheimer (2008, 315-316) kirjoittavat:
”Käyttäytymällä karkeasti eläintä kohtaan ihminen tunnustaa, että kaikista luoduista ainoastaan hänen vapaaehtoisesti toteuttamansa toiminta muistuttaa mekaanisuudessaan, sokeudessaan ja automaattisuudessaan ammattimiehen kahlehditussa eläimessä havaitsemia kouristuksia. Professori määrittelee ne leikkauspöydän ääressä tieteellisiksi reflekseiksi, kun taas sisälmyksistä ennustaja alttarillaan kuulutti ne jumaliltaan tulleiksi merkeiksi. Ihmiselle kuuluu armottomasti juokseva järki; eläimelle, josta hän tekee veriset päätelmänsä, järjetön kauhu ja pyrkimys pakoon, jonka mahdollisuus on kuitenkin leikattu pois.”

Samaa käsitteetöntä kauhua kirkuvat eläimet myös tietäessään kuolevansa teurastajan käsiin. Samaa väkivaltaa tekee lihateollisuus pakottaen eläimet teollisiin kaavoihinsa. Olemme kuulleet vasikoista, joiden ei lyhyen elinikänsä aikana annettu jaloitella lainkaan tehden näin niiden lihasta maukkaampaa. Ihminen pakottaa omat kaavansa eläimen ylle palauttaen eläimen olemassaolon omaan itseensä. Eläimen käsitteetön kärsimys ei merkitse ihmisen ja luonnon identiteettiin pyrkivälle ajattelulle mitään. Eläimen käsitteetön, ei-identtinen omalaatuisuus tukahdutetaan ja poistetaan ihmisen maailmasta. Vain niissä harvoissa myötätunnon hetkissä, jolloin värähdämme tuskasta ja surusta eläimen kirkuessa väkivallan kohteena, tunnistamme luonnon, joka yhdistää meidät ja eläimet. Tämä tunnistaminen on ei-identtistä, sillä se tapahtuu olennaisesti ilman käsitteitä. Tätä konkreettisesti ottaen merkitseekin ”luonnon muistaminen subjektissa”.

Vain järki voi järkeistää ja tukahduttaa ei-identtisen. Voimme vakuutella eläimen järjettömyyttä ja siten sen oikeutta tulla silvotuksi. Voimme vakuutella eläimen elämän olevan synkkä, lyhyt ja ikävä muutenkin. Eläimelle on vain hyväksi kuolla pian! Tätä ajatusta toistaa ja vahvistaa myytti luonnosta väkivaltaisena olemassaolon kamppailuna. Katkaisemme yhteyden luontoon käsitteellistämällä ja rationalisoimalla tekomme. Katkaisemme tuon yhteyden myös modernissa sodankäynnissä suhteessa toiseen ihmiseen. Emme tunnista meitä ihmisiä yhdistävää luontoa tarkastellessamme kasvottomia väkijoukkoja monitorin välityksellä ja määrätessämme ilmaiskun (vrt. Glover 2003). Tällä on merkitystä paitsi sodankäynnin tehokkuuden, niin myös psykologisen etäännyttämisen kannalta. Ihmisten murhaaminen ei tunnu vaikealta kun he eivät ole kuin pisteitä ruudulla. Sama pätee loputtomasti rationalisoituihin ja teollistuneisiin lihantuotantolaitoksiin. Kun eläimet ovat vain tuotantoyksikköjä, tuotteita ja esineitä, ei myötätunto pääse häiritsemään tappamista. Lihateollisuutta ei ole syyttä verrattu keskitysleireihin.

Erityisesti Adornolle moraalissa on nimenomaan kysymys myötätunnosta. Moraali on Adornolle ”vaistomaisen samastumisen asia. Pikemminkin kuin järjen, arvostelukyvyn ja maksiimien testaamisen asia, se on ruumiillisuuteen, aistillisuuteen ja tunteisiin liittyvä asia” (Kotkavirta 2001, 170). Eräässä mielessä Adornon moraalifilosofista positiota voidaan kuvailla moraaliseksi naturalismiksi. Adornolle moraalissa on olennaisesti kyse myötätunnosta (Mitleid). Tässä Adorno seuraa Arthur Schopenhaueria, joka sanoi, että ”piste, missä ihmisen moraaliset hyveet ja paheet ensi kerran eriävät toisistaan, on […] toisiin kohdistuvan mielialan kaksinaisuus: se näet saa joko kateuden ja säälin luonteen. Jokainen ihminen kantaa näitä kahta vastakkaissuuntaista ominaisuutta […] Kateus […] lujittaa muuria sinän ja minän välillä, sääli tekee sen taas ohueksi ja läpinäkyväksi, välistä se repii muurin kokonaan maahan, jolloin minän ja ei-minän ero katoaa” (Schopenhauer 1991, 218). Säälillä on siis subjektin rajoja rikkova merkitys. Myötätunto avaa subjektin objektille, subjekti tulee herkäksi ei-identtiselle.

Kuitenkaan pelkkä myötätunto ta sääli eivät Adornon mukaan riitä kuvaamaan moraalista toimintaa. Myötätunto ei kykene yksinään vastustamaan myötätunnon tarvetta synnyttäviä olosuhteita. Friedrich Nietzscheä seuraten Adorno toteaakin, että pelkkä myötätunto on lammasmaisen laumamoraalin merkki. Myötätunto vaatii Adornon mukaan ollakseen uskottavaa ”lisäksi tulevan” (das Hinzutretende) momentin. ”Lisäksi tuleva” tarkoittaa sitä, kuinka kärsimykseen samaistuessamme koemme reaktion, että ”jotain on tehtävä” kärsimyksen poistamiseksi. Tämä ”lisäksi tuleva” ”jotain on tehtävä” on Adornon moraalifilosofian materialistinen motiivi, se on moraalinen impulssi, joka pakottaa meidät toimintaan (Kotkavirta 1999, 168). Pelkkä tuotantoeläinten olojen kauhistelu ei siis ole vielä sinänsä moraalista. Ihmisen on toimittava väkivaltaisten rakenteiden ja välineellisen luontosuhteen purkamiseen sekä organisoiduttava toiminnaksi ollakseen todella kestävää.

Lopuksi

Adornon ja Horkheimerin ajattelu nostaa siis kritiikin kohteeksi luonnon välineellistämisen ja eläimen esineellistämisen. Kaiken kaikkiaan kysymys on ihmisen ja luonnon, ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Teollinen lihantuotanto suhtautuu eläimeen esineellistäen palauttamalla eläimen ainutlaatuisuuden abstrakteihin tuotantokaavioihin, mutta esimerkiksi metsästyksessä suhde ihmisen ja eläimen välillä on jo toinen. Ihmisen ja eläimen suhde on siinä konkreettisempi ja ihmisen mahdollisuus tulla herkäksi ei-identtiselle on täysin toisenlainen. Tästä syystä olen taipuvainen olemaan suvaitsevainen riistan syömisen suhteen, vaikka en sitäkään suoranaisesti suosittele. Lihateollisuus puolestaan on vain yksi muoto yleisemmästä länsimaille tyypillisestä rationaalisuudesta. Ihmisen ja eläimen välisen suhteen sekä valistuksen haltuunottavan rationalismin ongelmat ovat keskenään olennaisella tavalla riippuvaisia ja siksi ihmisen ja eläimen suhde voi ratketa vain ratkaisemalla valistuksen ristiriidat. Ei ole erityistä ”eläinetiikkaa”. On vain yleisen rationaalisuuden muodon kritiikki.
Kirjallisuus:

Adorno, Theodor & Max Horkheimer (2008): Valistuksen dialektiikka. Filosofisia sirpaleita. Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino.

Glover, Jonathan (2003): Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Helsinki: Like.

Kotkavirta, Jussi (2001): ”Omantunnon huono omatunto. Adorno, etiikka ja negatiivinen moraalifilosofia”. Teoksessa Kritiikin lupaus. Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan. Toim. Olli-Pekka Moisio. Jyväskylä: SoPhi. 157-176.

Marx, Karl (1975): ”Grundrissen” johdanto. Suom. Antero Tiusanen. Helsinki: Kansankulttuuri.

Schopenhauer, Arthur (1991): Pessimistin elämänviisaus. Valittuja lukuja Schopenhauerin teoksista. Suom. Sirkka Salomaa. Juva: WSOY.

Teksti Jukka Ylisuvanto. Julkaistu Elonkehässä 4/2014.

”Toimiemme ja kiistelyittemme ensisijainen kohde olemme me itse. Olisi ylimielistä ajatella, että Gaia tarvitsee rukouksiamme tai parantavia hoitoja. Ihmiskunta itse on ajautunut tuhon partaalle eikä vain pelkän `sivilisaation selviytymisen´ vaan paljon perusteellisemmalla sydämen ja sielun tasolla. Me olemme vaarassa menettää sielumme. Emme tunnista omaa luontoamme, emmekä enää tiedä mitä on olla ihminen.” – Gary Snyder

Itsenäinen toimijuus, autonomia lienee monelle itsestäänselvyys, jos siis pitää vapaata tahtoa ylipäänsä mahdollisena. Ehkä myös ajatellaan, että vapaus tarkoittaa vapautta olla ottamatta huomioon asioiden seurauksia tai realiteetteja, vapautta vastuusta. Voi haaveilla paremmasta elämästä keskittyen niihin seikkoihin jotka miellyttävät, ja unohtaa ne jotka eivät.

Ihminen on vapaa unelmoimaan, ja voi vapaasti kuvitella asioita, mutta jos tämä kuvitelma tai unelma ei sitten toteutuessaan vastaa odotuksia, voi myös sanoa, että unelmalla ei ollut vastaavuutta käytännön todellisuuden kanssa. Unelma ei ollut toteuttamiskelpoinen koska se ei ottanut todellisuutta huomioon. Monet käyttävät aikansa haaveilemalla asioista, jotka ovat käytännössä täysin mahdottomia, tai ainakin erittäin epätodennäköisiä. Tähänhän meitä on kasvatettu, mutta toimijana ihminen toimii juurikin käytännön tasolla. Esimerkiksi keksijä voi kuvitella koneen, joka tekee mitä mielikuvituksellisimpia asioita, mutta toteuttaakseen keksinnön hänen täytyy löytää tekninen sovellutus, joka tekee sen mahdolliseksi. Mielikuvitus on vapaa, mutta käytäntö sanelee toteutukselle ehdot. Oma vapaus voi mielessä tuntua itsestään selvältä, mutta käytännössä riippuvuus fyysisestä maailmasta ja sen lainalaisuuksista sitoo meidät tiettyihin pelisääntöihin, joita myös fysiikan tai luonnon laeiksi kutsutaan. Syy ja seuraus, tai pikemminkin yhtenäiskenttä, jossa jokainen toiminto vaikuttaa kokonaisuuteen. Vapaus on siis vapautta realiteettien puitteissa. Puhutaan valinnoista, ja vapaa itsemääräämisoikeus on perusedellytys sille, että ylipäänsä voi tehdä valintoja. Jos ei ole vapaa valitsemaan, ei oikeastaan voi puhua edes valitsemisesta, vaan myöntymisestä.

Vapaus voi olla yhtä aikaa korkea ihanne, oletusarvo, mutta myös käytännössä poissuljettu. Puhutaan, että on pakko tehdä sitä tai tätä. On pakko syödä. Pakko nukkua. Pakko mennä töihin, on pakko hankkia auto, ja vielä kärjistetymmin; on pakko hankkia auto, jotta voi mennä töihin. Ihminen toimii jatkuvasti, toteuttaa olemistaan maailmassa ja näin toteuttaa myös maailmankuvaansa. Mutta minä-käsitys tai käsitys siitä mitä arkitodellisuuden teot käytännössä tarkoittavat, mikä niiden merkitys on, ei välttämättä kuitenkaan kohtaa käytännön todellisuutta. Vapaus onkin riippuvuutta ja pakkoa. Ihmisruumiin jatkuvuus on riippuvainen fyysisistä tarpeista. Ravinto, vesi, lämpö ja muut perusedellytykset pakottavat meidät ottamaan ne huomioon ja toimimaan niiden mukaisesti. Ne pakottavat meidät luomaan henkilökohtaisia selviytymisstrategioita, systeemejä joiden mukaan toimimme ja ymmärrämme toimintaamme. Vastenmielinen työ on mielekästä, koska se on pakko tehdä. Vastenmielinen työ, joka on kuitenkin pakko ottaa vastaan, on mielekäs elämänvalinta, vaikka sen myötä saattaa käytännössä toimia arvomaailmaansa vastaan, koska realiteetit pakottavat siihen.

Ihminen voi ajatella olevansa `hyvä´ arvomaailmansa mukaisesti, jollakin abstraktilla olemisen tai sielun tasolla, vaikka käytännössä pieksisi ihmisiä hengiltä kuten Franz Fanonin Sorron yöstä –teoksessa kuvaama Algeriassa toiminut Ranskan siirtomaavallan alainen poliisi, joka halusi vain jotakin pillereitä, jotta pystyisi nukkumaan ja jatkamaan normaalia elämäänsä perheenisänä työnsä ohella. Fanon käytti esimerkkinä itse kohtaamiaan potilaita ajalta jolloin hän toimi mielenterveystyössä, todellisia ihmisiä, joita on vaikea kuvitella, tai uskoa todeksi. Sellaiset ihmiset ovat harvassa, jotka pystyvät suoraan sanomaan olevansa niitä, jotka ovat sitä mikä maailmassa on vikana. Olen tavannut sellaisen ihmisen. Hän oli australialainen ja töissä kaivoksessa. Vaikka hän kuinka pitikin maassaan vallitsevaa politiikkaa harhaisena ja itsetuhoisena, hän toteutti tuota samaa itsetuhoa, koska oli riippuvainen palkastaan, mutta myös myönsi sen.

Nämä ongelmat mielessäni minäkin hain käytännön ratkaisua, joka mahdollistaisi unelmani paluusta perheeni kotitilalle syvälle muuttotappiolliseen periferiaan, jossa ei ole juuri töitä tarjolla. Lapissa näyttäisi yleisesti ottaen olevan vain kaksi vaihtoehtoa, matkailuala ja kaivokset. Joka tapauksessa työ tarkoittaisi oman aikansa ja toimijuutensa myymistä palkkaa vastaan. Tässä olin toimijana siinä asemassa, missä kuka tahansa muukin realiteeteista riippuvainen ihminen, eli joutuisin tekemään kompromisseja arvomaailmani suhteen, ja toteuttamaan jonkun muun sanelemia realiteetteja systeemissä, jonka koin, ja koen edelleen, varsin itsetuhoiseksi. Palkkatyössä sekä kuluttajana joutuisin toimimaan fyysisten realiteettien kanssa ristiriidassa ja luonnon kanssa törmäyskurssilla olevassa talousjärjestelmässä.

Hahmottelemani ongelma on kokonaisvaltainen elämäntavan järjestäminen maailmankuvan mukaisesti. Eli oletan, että ”ollakseni” jotain, minun on toimittava sen mukaisesti myös ja nimenomaan käytännössä. Jos käytännössä toimin itseäni vastaan, toteutan jotain muuta kuin itseäni ja omaa tahtoani. Ei ole vaikuttavaa kampanjoida lohen palauttamiseksi Ounasjokeen, jos kuitenkin samalla ojittaa soita ja rehevöittää jokea toisella kädellä. Tajusin, että minun olisi ensisijaisesti lakattava toimimasta itseäni vastaan. Jos siis halusin muuttaa perheeni taloon, minun oli yksinkertaisesti muutettava sinne ja lakattava tekemästä niitä asioita, jotka estivät minua siellä olemasta. Riippuvuus palkkatyöstä olisi käytännössä estänyt muuton, mutta jos kulut ovat pienet voi tehdä joko palkkatyötä tarveharkintaisesti tai turvautua valtion tukiin. Itse voi myös tuottaa mahdollisimman suuren osan tarvittavista resursseista.

Minulla oli kuitenkin talo. Talo, jossa ei ollut asuttu yhdeksään vuoteen ja joka oli ollut kylmillään, säiden ja muun luonnon, kuten jyrsijöiden armoilla koko tuon ajan. Talo oli hylätty aikanaan juuri resurssien puutteen takia, mutta jos vain asuisin siinä, minulla olisi yksi käytännön resurssi käytössäni, eli oma aikani. Minun onnekseni 50-luvun rakennustekniikka oli kestänyt olosuhteita yllättävän hyvin. Rakenteet olivat säilyneet kuivina kiitos muovin sijasta käytetyn tervapaperin ja muiden hengittävien materiaalien. Lämpötilan vaihtelusta johtuva kondensaatiokosteus olisi mädättänyt muovilla umpioidun talon tuossa ajassa melko varmasti asuinkelvottomaksi.

Olen muutostani lähtien kunnostanut taloa käyttäen mm. hamstrattuja rakennusjätteitä, kustannuksia minimoiden. Minulla on aikaa tehdä työvaiheita, jotka jätetään kustannussyistä tekemättä, kun ollaan ”oikeissa töissä”. Jos vertaan aikaa, joka minulla kuluu resurssin ostamista varten tarvittavan rahan hankkimisessa (puhumattakaan omasta energiastani, jonka käytäisin palkkatyössä) resurssin tuottamiseen tai hankkimiseen hamstraamalla sellaista, joka on toisille jätettä, huomaan usein, että vaikka käytänkin paljon aikaa jonkin asian tekemiseen, olen itse asiassa säästänyt aikaa.

Elämme paljouden kulttuurissa, jossa resurssien ylituotantoa, tavaraa, on niin paljon, että jo pelkkään omistamiseen kuluu resursseja. Käytännön resursseihin keskittyminen on johdattanut minut arvostamaan lajittelua ja seulontaa; siivotessani taloa keräsin talteen nauloja, ruuveja, muovisia kodinkoneiden osia, vuosikymmenien aikana kertyneitä tavaroita, joita saattaisin tarvita. Vanhan autotallin lattian roskien seasta löytyi paljon hyödyllistä nippeliä. Jokainen ruuvinväännin ja poranterä, jonka löysin, tarkoitti ettei minun tarvinnut sitä hankkia. Nykyisin jopa koiran pureksima luun kappale on hyödyllinen. Sen voi työntää kukkapurkkiin, jossa sen sisältämät ravinteet, kuten fosfori, lannoittavat kasvia. Luonto kierrättää kaiken, ja voikin todeta, että ihminen on siksi sairas, siksi luonnoton, koska ihminen ei toimi ottaen resurssien kiertokulkua huomioon. Ihminen luo toiminnallaan jätettä, ainesta, jonka hyödyntäminen ei ole enää kannattavaa tai tehokasta. Jos nykyisen mallin annetaan jatkua, on selvää, että ennen pitkää kaikki resurssit muuttuvat jätteeksi. Tämä on fyysinen realiteetti, jonka kaltaisia myös kuuluisat fyysikot, kuten Stephen Hawking mielellään käyttävät esimerkkeinä.

Mutta jos siis lähden hankkimaan autonomiaani takaisin omavaraisuuden kautta, minun on tuotettava resursseja, opeteltava taitoja, jotka säästävät aikaa ja vaivaa, materiaalisia resursseja. Kuluttajan elämä pyörii kuluttamisen ympärillä ja kuluttaja ehkä hakee myös identiteettiä kulutusvalinnoistaan. Minun taloudessani monet asiat, varsinkin ylellisyyshyödykkeet, ovat poissuljettuja, ellen tuota niitä itse, tai satu apajalle, jossa toisen jäte on toisen ylellisyyttä. Olen kokeillut mm. oluen tekemistä, jalostanut lihatuotteita ja opetellut leivän leipomista eri menetelmin. Ja vaikka jauhot tuntuvat naurettavan halvalta suhteessa viljan tuottamisen vaivaan, olen kokeillut myös ruiksen viljelyä. Epäonnistumiset on pyrittävä kokemaan mielekkäinä oppitunteina. Kasvatan yrttejä ja mausteita, sipulia, perunoita, herneitä, punajuurta ynnä muuta. Kerään luonnonmarjoja, sieniä, pidän omiin tarpeisiin tuottavia kotieläimiä kuten kanoja ja vuohia. Lisäksi metsästän ja kalastan. Olen myös pitänyt majataloa kattaakseni elinkustannuksia kuten sähkön, jonka suhteen en ole vielä omavarainen. Internetin aikana monet asiat ovat todellakin mahdollistuneet aivan uudella tavalla. On ihmisiä, jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että saavat kokea jotain, mikä on toisille arkipäivää.

Itse olen pyrkinyt minimoimaan rahan tarvetta ja näin alentamaan rahan arvoa, eli vähentämään sen vaikutusta päätöksiini. Toki olen joutunut tinkimään monesta asiasta, mutta olen mielestäni voittanut enemmän, kun olen saanut tilalle aikaa ja autonomisuutta. En silti voi sanoa eläväni täysin systeemin ulkopuolella, mutta vaikka en olekaan vielä täydellisen omavarainen, on pelkkä omavaraisuusasteen kasvattaminen erittäin mielekästä, ja voi sanoa, jopa tuottavaa toimintaa. Se tuottaa vapautta. Jos eläisin yhteisössä, jossa harrastettaisiin enemmän vaihdantaa, minun ei tarvitsisi ehkä tuottaa niin monia asioita itse, ja tällaisessa vaihdantaan perustuvassa rinnakkaistaloudessa yhteisöt voisivat säästää käytännön resursseja myös kollektiivisesti. Tällainen yhteisö tukisi omien jäsentensä autonomiaa. (Olen sitä mieltä, että esim. kansalaispalkka mahdollistaisi kansalaisille suuremman vapauden tehdä eettisiä valintoja.) Itse olen saanut korvaamatonta käytännön apua ystäviltäni ja naapureiltani monessa muodossa. Minua auttoi paljon erityisesti eräs nyt jo edesmennyt herra, joka oli itse suunnitellut, piirtänyt ja toteuttanut oman asuintalonsa. Hän oli toiminut hydraulisten järjestelmien suunnittelijana ja osasi opettaa ajattelemaan asioita yleisen fysiikan ja mekaniikan kautta. Käytännön asiat kuten vipuvoiman käyttö tai vaikkapa putkipihtien toimintaperiaate voivat tuntua vähäpätöisiltä asioilta, mutta niihin liittyvä tietotaito on valtava resurssi.

Palatakseni omavaraisuuden ajatukseen, tällä hetkellä joudun kuitenkin ostamaan osan käyttämistäni resursseista. Mutta voin silti sanoa, että minun ei tarvitse ajatella olevani riippuvainen esim. toimeentulotuesta, koska pystyn elämään reilusti pienemmillä kuluilla kuin mitä toimeentulotuki kuukausitasolla on. Voin jättää tuet hakematta, jos en tarvitse niitä, aivan kuten minun ei tarvitse murehtia työvoimapoliittisista toimenpiteistä omalla kohdallani. Koen, että jos en pidä vallitsevaa järjestelmää ja sen toimintaa oikeutettuna saati mielekkäänä, minulla on oikeus olla tukematta sitä omalla toiminnallani. William S. Burroughs kirjoitti Alastomassa lounaassa riippuvuuden lakien määrittelevän kaikkea toimintaa. Lisäisin että riippuvuuden minimointi vapauttaa toimimaan autonomisesti, ja jos ei täysin, niin ainakin autonomisemmin. Se vapauttaa tekemään eettisiä valintoja, ja se vapauttaa resursseja kuten aikaa. Fyysisten realiteettien sanelemassa käytännön maailmassa vapaa toimijuus ei todellakaan ole itsestään selvyys, mutta vapauttaan voi lisätä.

Burroughs kirjoitti myös, että onnellisuus on mielekkään toiminnan sivutuote. Miksei siis koko elämä voisi olla sitä merkityksellistä tekemistä, jolla vaikutamme ympäristöömme samalla kun ympäristömme vaikuttaa meihin? Tapa jolla yksilö elää on kokonaisuus, joka myös määrittää mikä on merkityksellistä ja mikä arvokasta. Mikään uusi maailma ei realisoidu sillä, että teemme jotain henkimaailman harjoituksia, samalla kun elämme osana samaa vanhaa ja tuhoisaa talousjärjestelmää. Uusi maailma ja järjetys on luotava konkreettisesti, mikä vaatii pitkäjänteistä työtä. Jos haluaa elämällään toteuttaa omaa maailmankuvaansa, on omalla systeemillään toteutettava sitä maailmankuvaa.

Teksti Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska. Julkaistu Elonkehässä 3/2014.

Kohta kolmenkymmen vuoden ajan politiikan, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun piirissä ovat kuuluneet kestävän kehityksen kaiut. Kansainväliset neuvottelukierrokset ja sitoumukset ovat päättyneet vuosi toisensa jälkeen vaikutuksettomina. Tarvittavaa muutosta ei olla saatu aikaan, eikä se myöskään ole näköpiirissä. Päinvastoin, tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että pahimmat skenaariot ilmastonmuutoksesta ovat käymässä toteen, ja kuudes massasukupuutto uhkaa planeettaamme. On korkea aika tarkastella kahta kestävyyden perimmäistä vihollista, uusliberaalia talouspoliittista ideologiaa ja modernin ihmisen sokeaa teknologiauskoa.

Suomalainen Kestävän kehityksen toimikunta julkaisi viime vuonna yhteiskuntasitoumuksen Suomi, jonka haluamme 2050. Siinä huomionarvoisesti visioidaan, että Suomi tulee olemaan hyvinvointiyhteiskunta, jossa luonnon kantokykyä ei ylitetä ja luonnonvaroja käytetään kestävällä tavalla. Sitoumuksen allekirjoittaneet julkishallinnon edustajat yhdessä muiden toimijoiden kanssa ovat siis sitoutuneet edistämään kestävää kehitystä kaikessa työssään ja toiminnassaan. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Yksinkertaisuudessaan: jotta luonnon kantokykyä ei kuormitettaisi enempää ja luonnonvaroja käytettäisiin jatkossa kestävällä tavalla niin taloudellisen toiminnan laajuutta tulisi kutistaa sekä yksilöiden että organisaatioiden kuin myös kansallisvaltioiden osalta. Ja sopivina kestämättömyyden mittareina voitaisiin tällä hetkellä käyttää bruttokansantuotteen kasvua ja organisaatioiden liikevaihdon sekä yksilöiden kulutuksen kasvua. Kuvaavathan nämä taloudellisen toiminnan laajuuden mittarit mainiosti yhteyttä luonnonresurssien käyttöön ja hiilidioksidipäästöjen määrään (joko suorasti tai epäsuorasti).

Tuhoaminen ei voi jatkua

Kestävän kehityksen tarpeesta alettiin laajamittaisesti keskustella Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1987 julkaiseman Brundtlandin raportin myötä. Raportin mukaan ihmiskunnan kehityksen tulisi olla kestävää siten, että sen avulla voitaisiin tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän omat tarpeensa. Nykyhetken tarpeiden tyydyttämisellä ei tarkoitettu länsimaisten ihmisten ja yritysten vaurauden lisäämistä entisestään vaan erityisesti maailman köyhimpien perustarpeiden tyydyttämistä.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi raportissa annettiin merkittävä huomio ekologiselle kestävyydelle, joka kohdistui erityisesti luonnonresurssien säilyttämiseen, päästövähennyksiin, ja jätemäärän minimointiin sekä ekosysteemien suojelemiseen kokonaisuudessaan, jotta edellytykset elämälle säilyisivät maapallolla. Raportin mukaan meidän tulisikin säilyttää tietty määrä luonnonvaroja ja turvata ekosysteemien kestävyys. Toimenpiteitä tähän suuntaan ei kuitenkaan ole tehty riittävästi. Lisääntyneiden lajikuolemien myötä ekosysteemit jatkavat romahtamistaan ja luonnonvarojen kulutus kiihtyy vuosittain. Monet päättäjät toki ymmärtävät, että tuhoamisen sijasta luonnonvaroja sekä ekosysteemejä tulisikin suojella ja säästää tuleville sukupolville. Tarjotut ratkaisuvaihtoehdot ovat kuitenkin ongelmallisia.

Lisää ihmiskeskeistä kontrollia

Keskeiseksi ratkaisumalliksi kestävyyden ongelmaan on tarjottu uusinta olemassa olevaa teknologiaa, erilaisia koneita ja laitteita. Ydinvoimateknologia on yksi näistä, jonka avulla pyritään mahdollistamaan energian saatavuus ja keskittynyt tuotanto sekä kulutusyhteiskunnan jatkuvuus. Ihmisen rakentamat tehtaat ja erinäiset järjestelmät eivät kuitenkaan pysty koskaan korvaamaan niitä luonnonresursseja ja -prosesseja, joita kulutusyhteiskunta tuhoaa. Näin ollen tekniikan kehittäminen ei ratkaise ylituotannon ja -kulutuksen ongelmaa.

Taloudellinen ja teknologinen kehitys onkin ruokkinut ihmiskeskeistä harhakuvaa siitä, että elämä maapallolla olisi olemassa ainoastaan ihmistä varten. Tätä illuusiota ovat ravinneet nimenomaan maan uumenista löydetyt mittavat energiavarat, jotka teollisen vallankumouksen myötä ovat mahdollistaneet muun muassa ruoan ja energiatuotannon keskittämisen sekä koneiden ja laitteiden laajamittaisen käyttöönoton. Liian monet ihmiset ovat vauhtisokeudessaan erehtyneet ajattelemaan, että uteliaisuuden ja omien mielihalujensa tyydyttäminen keinoja kaihtamatta on oikeutettua, ja että voimme hallita luontoa. Näin ei tietenkään ole, koska olemme vain osa elämän kiertokulkua, ja kestävän kehityksen periaatteiden mukaan vastuussa tekemisistämme myös jälkipolvillemme.

Globaalissa ja erikoituneessa maailmassa fossiilisiin luonnonvaroihin perustuva talousjärjestelmä estää meitä pitkälti näkemästä yhteyksiä asioiden välillä, kuten ekologian ja teknologian, ja on osaltaan tuotantohierarkioita pystyttämällä ja yhteiskuntia monimutkaistamalla aiheuttanut modernin ihmisen vinoutuneen luontosuhteen. Valitettavan harva meistä on enää kosketuksessa (ei ihmisen luomaan) luontoon, sillä vietämme aikaamme kaupungeissa ja näyttöpäätteillä. Ja hyvin harva näkee luonnonvaraisissa metsissä, vuorissa, ja eläimissä juurikaan arvoa. Miten voisimmekaan haluta suojella ja säästää jotain sellaista, mitä emme tunne arvokkaaksi?

Raskas talouspoliittinen kytkös

Suomen talouspoliittinen eliitti tarinoi nyt kestävästä kehityksestä. Käsitteen sisältö on toki muutettu palvelemaan heidän ideologiaansa, uusliberalismia, globaalin pohjoisen dominoivaa talouspoliittista aaterakennelmaa. Tässä 1970-80 -luvuilla läpi lyöneessä markkinafundamentalismin renessanssissa tavoitellaan talouskasvua ja kilpailukykyä sekä yksityisen omistusoikeuden laajentamista markkinoita vapauttamalla. Todellisuudessa uusliberalismissa on enemminkin ollut kyse valtioiden muokkaamisesta palvelemaan monikansallisen pääoman etuja. Tämä ideologia on tarjoiltu suurille massoille ihmiskunnan ainoana vaihtoehtona tai toisaalta härskisti povaamalla vihreää hyvinvointia ja kestävää kasvua. Talouskasvuun perustuvat tulevaisuuden hyvinvoinnin lupaukset ovat kuitenkin ristiriitaisia utopioita, sillä on tiedossa, että kaikki tuleva taloudellisen toiminnan laajentaminen vain pahentaa velkaa tuleville sukupolville saasteiden ja luonnonvarojen liikakäytön johdosta9.

Kestävän tulevaisuuden kannalta onkin äärimmäisen vahingollista, että uusliberaalit mantrat kasvusta, kilpailukyvystä ja kuluttamisesta on iskostettu syvälle päättäjien, yrityseliitin sekä yksittäisten kansalaisten mieliin. Esimerkiksi yritysjohtajille on lähes mahdotonta selittää miksi heidän tulisi osallistua kestävään toimintaan, joka edellyttää taloudellisen toiminnan kutistamista. Saatikka kertoa yksityisautoilusta ja ulkomaan matkailusta nauttivalle perheelle, että kulutusta tulisi vähentää ja elintasoa laskea. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että kapitalistisen markkinatalouden toimijat näkevät ympäristön ja yhteiskunnan ensisijaisesti panoksina tuotannolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki (materiaalinen ja ei-materiaalinen, elävä ja ei-elävä) mistä vain voi olla hyötyä vaurauden kerryttämisessä tulee alistaa yksityisten tuotantovoimien käyttöön. Näin on käynyt myös kestävän kehityksen ajatukselle.

Kestävyys-käsitteen alistaminen ja hyväksikäyttö

Kestävyys näyttää olevan käsite, jota voi käyttää lähes kuka vain, mihin vain, miten vain, ja milloin tahansa10. Ihmiskunnan ja ei-inhimillisen maailman olemassaolon näkökulmasta tämä ei liene hyvä asia. Käsitteen monimerkityksellisyys tulee esille erityisesti tilanteissa, joissa kestävyydestä puhuminen auttaa oikeuttamaan tiettyjä poliittisia tavoitteita, kuten terveydenhuollon yksityistämistä tai innovaatio- ja talouskasvuyliopistojen perustamista. Tai yritysmaailmassa, jossa kestävyydestä puhutaan ennen kaikkea välineenä saavuttaa liiketoiminnan muita tärkeämpiä tavoitteita, kuten liikevoiton kasvattamista. Myös kansalaiset tai ’kuluttajat’ (kuten heitä kaupallisuuden kyllästämässä yhteiskunnassa kutsutaan) on saatu ymmärtämään kestävyys erikoisella tavalla. Sen mukaan kestävyyttä voi lisätä kuluttamalla: ostamalla vain erilaisia tuotteita ja palveluita kuin ennen. Asian laita ei valitettavasti ole näin. Kuluttamisesta ei yksinkertaisesti ole olemassa kestävää versiota – varsinkaan täällä materiaalisesti yltäkylläistyneessä pohjoisessa.

Uusliberaalit ideologiset johtoajatukset vapaista markkinoista ja vaihdannasta sekä ehdoton vaatimus talouskasvusta kulkevat siis vahvasti ristiriidassa kestävyyden kanssa. Aikana, jolloin tarvitsisimme rajoituksia luonnonpääoman käyttöön saamme tilalle lähinnä yksityisiä intressejä palvelevaa talouspolitiikkaa, joka kiihdyttää luonnonpääomien hupenemista taloudellisen toiminnan vapauttamisen ja markkinamekanismien keinoin sekä uuden ”puhtaamman” teknologian vauhdittamana. Tätä kasvu- ja teknologiakeskeistä tuotantopolitiikkaa edistävät Suomessa niin puolueet oikealta vasemmalle, erinäiset tutkimuslaitokset ja yliopistot sekä ajatushautomot, kuin myös työnantajien ja työntekijöiden etujärjestöt sekä suuret liikeyritykset, mutta myös tavalliset kansalaiset omilla valinnoillaan. Talouspoliittiset päätöksentekijät ovat kaiken lisäksi ja hyvin johdonmukaisesti (uusliberaalin ideologian mukaisesti) vierittäneet vastuuta kestävyydestä pois valtioilta ja julkishallinnolta, kasvua ja voittoa tavoitteleville yksityisille markkinatoimijoille. Näkyvät kädet ovat pesty vastuusta kestävään kehitykseen.

Tarvittavat toimenpiteet

Vaikutusvaltaiset yritysjohtajat, asiantuntijat ja muut teknokraatit tuntuvat pitkälti sanelevan maailman sekä Suomen ”kehityksen” suunnan. Uusliberaalin ideologian mukaan meidän tulee ennen kaikkea olla kuluttaa sekä yksityistää ja olla markkinoilla kilpailemassa sekä kasvamassa määrällisesti. Teknologiauskovaisuus taas kannustaa meitä luonnon kontrollointipyrkimyksissä ja luo uskoa ihmisen ylivertaisuuteen suhteessa muuhun maapallon elämään. Mutta kuten olemme historian saatossa ja varsinkin nykypäivän tilanteen valossa hätkähtäneet huomaamaan, tämän suuntainen kehitys ei ole ollut kestävää. Luottamus siihen, että tulevaisuudessa pystytään kehittämään puhdasta teknologiaa, jonka avulla voidaan myös korvata ekosysteemille aiheutetut vahingot, vapauttaa meidät toimimasta kestävästi tänään. Vastaavanlaisesti vastuu ulkoistetaan uusliberalistisen ideologian myötä. Tällöin ajatellaan, että markkinat ja näkymätön käsi tuovat meille kestävää kehitystä kunhan vain jatkamme kasvua haittaavien instituutioiden ja arvomaailmojen purkamista. Uusliberalistiset fantasiat ja sokea usko teknologian pelastavaan voimaan ovatkin kestävyyden arkkivihollisia, jotka saattavat ehkä luoda illuusion paremmasta huomisesta, mutta todellisuudessa vievät meitä kohti kollektiivista itsemurhaa.

Tulevien sukupolvien tarpeista vastaaminen ei edellytä vapaampia markkinoita ja edistyksellisempää teknologiaa vaan luonnonresurssien käyttökiintiöitä ja säännöstelyä sekä ekosysteemien suojelua. Yhteiskunnallisten rakenteiden lisäksi meidän on vaihdettava arkiset käytäntöjämme sellaisiin, joilla emme osallistu kasvu- ja fossiilitalouteen vaan luomme vaihtoehtoisia olemisen tapoja. Tämä tarkoittaa varmasti monelle matalampaa elintasoa, ja tarpeiden uudelleen määrittelemistä. Tämä tarpeiden kohtuullistaminen on joka tapauksessa edessämme, sillä halvan öljyn aika on päättymässä11. Jo pelkästään tästä syystä yltäkylläisyydessä elävien yhteiskuntien, organisaatioiden ja kansalaisten tuleekin kauttaaltaan uudelleenarvioida omat todelliset tarpeensa suhteuttamalle ne köyhyydessä elävien kanssaihmisten todellisuuteen kuin myös tulevien sukupolvien oikeuksiin elää mielekästä elämää.

Tarvittavaan syvälliseen sosiokulttuuriseen muutokseen uusliberalistinen ideologia ja teknologiausko ei meitä johda eikä kannusta. Ne päinvastoin luovat harhakuvan siitä, että voisimme jatkaa niin kuin tähänkin asti – luopumatta talouskasvuhakuisesta kulutus- ja fossiilikapitalismista. Aidosti kestävien tulevaisuuden visioiden tilalle runnotaan vuodesta toiseen talouspoliittisen eliitin etuja palveleva jatkuva huoli kansallisesta kilpailukyvystä. Siitä huolenpito esitetään julkisessa keskustelussa ainoana selviytymisenkeinona maailmanlaajuisessa kapitalistisessa markkinataloudessa, jolla ei ole mitään tiettyä suuntaa taikka inhimillistä saati ekologista arvopohjaa. On aika nujertaa kestävän kehityksen arkkiviholliset.

Teksti Kristiina Anttila. Julkaistu Elonkehässä 2/2014.

Laura Ruohosen käsikirjoittama ja ohjaama Luolasto -näytelmä sijoittuu luolaan, jonne aiotaan loppusijoittaa ydinjätettä. Positiva -yhtiön insinöörien tehdessä lujuuslaskelmiaan tutkii luolaa myös yksinäinen arkeologi, tavoitteenaan ymmärtää muinaista kultturiperintöä ja pelastaa se rakennushankkeelta. Paitsi esitys ydinjäteprojektista, on Luolasto myös rakkaustarina naisarkeologin ja luolan vartijan välillä. Molemmissa tarinoissa kuvastuvat suureelliset pyrkimykset, joiden edessä nöyryys ja oma kuolevaisuus unohtuvat. Tarinat punoutuvat yhteen odotuksien, oikkujen ja kunnianhimon teemoin.

Loppusijoitusprojekti kuvastuu nykyajan uskonnollisena missiona, ihmiskunnan mahtavuuden osoituksena, joka on toteutettava vaikka mikä olisi. Inhimillisten, itkevien ja erehtyvien insinöörien pyrkimys kirjaimellisesti vedenpitävään ydinhautarakennelmaan näyttäytyy Luolastossa täysin mahdottomassa ja absurdissa valossa. Paineet ovat kuitenkin kovat, aikataulussa on pysyttävä. Entä jos ei ehdi? Pakko ehtiä!

Korkeimmankin teknologian takana on kuitenkin vain ihminen eli luontokappale, erehtyväinen ja tunteva olento. Tässä hurjassa projektissa on muuttujia enemmän kuin insinöörin laskimessa numeroita. Kuinka paljon tiede voi tietää? Vain sen minkä se tänään pystyy mittaamaan. Luolassa teknorationaalisuus ja muinaisuus kohtaavat arvaamattomin seurauksin. Maan syvyyksissä rinnastuvat koko ihmiskunnan, sekä vartijan ja arkeologin henkilökohtaiset riskit. Lisäksi siellä raottuu näkymä ihmismielen syövereihin. Mitä syvemmälle mennään, sitä kaoottisempaa ja arvaamattomampaa paljastuu.

Nykyihmisen oman edun tavoittelu on näytelmän sanoman keskiössä; edistys- ja teknologiausko ovat aikamme uskonto. Näennäinen vastuunotto on näytelmän sanoin ”suurinta hybristä mihin ihminen voi sortua. Se ei puhdista kaivoa, ei herätä lasta kuolleista”. Mitä merkitsee vastuu, jonka joku aikalaisemme ottaa 200 000 vuotta säteilevästä myrkkypiilosta? Luolan on kestettävä. Kestääkö se? Pakko kestää!

Alimpana luolassa on Kristallijärvi, muinaisten shamaanien portti kahden maailman välillä. Täällä totuus paljastuu armotta ja suuret luulot murenevat. Tässä ratkaisevassa kohtauksessa on henkeäsalpaavan näyttävät lavasteet; tuhansista muovipulloista punotut ryppäät välkehtivät omaa ikuisuusmetaforaansa.

Luolasto on syväluotaava kertomus ihmisen pienuudesta ja naiiviudesta maailman, luonnon ja ajan edessä. Maailmalla ja luolahengillä on yllin kyllin aikaa, jota modernilla ihmisellä ei ole. Näytelmä saa miettimään, miten ylipäätään olemme voineet tähän asti välttyä lopulliselta katastrofilta. Mopo on karannut käsistä, ihminen on astunut aivan liian suuriin saappaisiin. Siitä ovat näytelmässä hyvinä tosielämän esimerkkeinä etenkin surkuhupaisat insinöörit, mutta myös kunnanjohtaja, säteilyturvakeskuksen johtaja sekä muut tutkijat. Kun projekti epäonnistuu, kysytään lapsenomaisesti: ”miksei saatu vähän parempi planeetta?”

Näytelmä on ajankohtaisuudessaan erityisen vaikuttava. Avoin ydinvoimakriittisyys yllätti; on rohkeaa teatterilta esittää tällainen näytelmä, etenkin suurella näyttämöllään. Esitys on kaiken kaikkiaan erinomainen ja rohkaiseva osoitus taiteen yhteiskunnallisen vaikuttamisen voimasta.

Luolastoa esitettiin Kansallisteatterissa keväällä ja syksyllä 2014.

Teksti Dmitry Orlov, suomennos Sirpa Elina Tulirinta. Julkaistu Elonkehässä 1/2014.

Myönnän, viimeisimmässä kirjassani The Five Stages of Collapse – Survivor’s Toolkit (New Society Publishers, 2013, ks. Pasi Takkisen arvio Elonkehässä 4/13) katselin romahdusta ruusunpunaisten silmälasien läpi. Mutta mielestäni tämä on anteeksiannettavaa; ihmisluontoon kuuluu pyrkimys optimistisuuteen vaikka mikä olisi. Insinöörinä myös jatkuvasti etsin ratkaisuja ongelmiin. Ja niinpä miltei tiedostamattani askartelin kuvan, jossa teollinen sivilisaatio sammuu riittävän nopeasti jotta ympäröivän luonnon rippeet pelastuvat ja jokin jäännös ihmiskunnasta pääsee uuteen alkuun. Ihanteellisesti se alkaisi maailmanlaajuisesta finanssiromahduksesta, jonka laukaisisi globaaleihin finanssityökaluihin kohdistuvan luottamuksen katastrofaalinen lasku. Tämä muuttuisi nopeasti kaupalliseksi romahdukseksi maailmanlaajuisten toimitusketjujen häiriintyessä ja saastuneen finanssipääoman tartuttaessa terveetkin taloudet. Liiketoiminnan pysähtyessä ja verotulojen huvetessa nollaan poliittinen romahdus pyyhkäisisi suurimman osan suuren luokan poliittisista toimijoista kartalta, jolloin pienet ihmisryhmät palaisivat monenlaisiin anarkistisen, autonomisen itsehallinnon muotoihin. Ryhmät, joilla olisi riittävää sosiaalista yhteenkuuluvuutta, luonnonvaroja käytettävissään ja riittävästi kulttuurista pääomaa (henkilökohtaisten ihmissuhteiden ja suullisten traditioiden muodossa) selviytyisivät muiden tuhoutuessa nopeasti.

Tietenkin tässäkin skenaariossa on ongelmia. Otetaan esimerkiksi ilmakehän hämärtyminen. Ilmiö ymmärretään hyvin: fossiilisten polttoaineiden polttamisen synnyttämien aerosolien ja pienhiukkasten aiheuttama auringon säteilyn heijastuminen takaisin avaruuteen laskee maapallon ilmaston keskimääräistä lämpötilaa reilusti yli asteella. (Ilmastotieteilijät ovat päässeet mittaamaan tämän vaikutuksen lentoliikenteen lakattua Yhdysvaltain mannermaan yllä syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen vanavedessä.) Jos teollinen toimeliaisuus yhtäkkiä loppuisi, keskimääräiset lämpötilat pongahtaisivat ylös kohti kahden celsiusasteen rajapyykkiä, jota yleisesti pidetään hyvin, hyvin pahana. Toisekseen, vaikka kaikki teollinen toimeliaisuus loppuisi huomenna, ilmastonmuutos, josta 95% on luettavissa ihmistoiminnan syyksi viimeisimmän (varsin varovaisen) IPCC:n raportin mukaan, jatkaisi vauhdilla suurimman osan seuraavaa vuosituhatta saattaen maapallon ilmaston tilaan, jota ei olla koettu koko ihmislajin historian aikana.

Tällaisella planeetalla, jossa meri on päiväntasaajalla kuumempi kuin poreamme ja jossa alligaattorit menestyvät arktisella alueella, selviytymisemme lajina on kaikkea muuta kuin taattu. Mutta katsokaamme asian valoisaa puolta. Olemme sopeutuvaista väkeä. Kyllä, merenpinnat tulevat nousemaan ja peittämään alleen rannikot, joilla yli puolet meistä tätä nykyä asuu. Kyllä, maatalousmaat syvemmällä sisämaassa tulevat kuivumaan ja katoamaan tuuleen, tai jäämään kausittaisten kaatosateiden poishuuhtomiksi. Kyllä, tropiikki ja myöhemmin myös leudommat leveysasteet tulevat muuttumaan niin kuumiksi, että kaikki siellä asuvat menehtyvät lämpöhalvaukseen. Mutta jos tämä tapahtumakulku vie muutaman vuosisadan, niin sen jälkeen jotkin selviytyneistä klaaneista ja heimoista saattavat löytää tien ja tavan vaeltaa kauemmas pohjoiseen ja löytää jonkinlaisen tavan selviytyä siellä, elää kituuttaen tasapainossa ekosysteemin rippeiden kanssa.

Alkukantaiset selviytyjät

Historiaa lukemalla voimme nähdä vilahdukselta miltä tuo selviytyminen voisi näyttää. Kapteeni James Cook oli noustessaan maihin läntisen Australian rannikolla ensimmäinen valkoinen mies, joka kohtasi Australian aboriginaaleja, jotka olivat siihen asti pysyneet täysin eristyksissä nelisenkymmentätuhatta vuotta. (He saapuivat Australiaan osapuilleen samoihin aikoihin kuin Cro-Magnonin ihmiset syrjäyttivät neandertalilaiset Euroopassa.) Aboriginaalit puhuivat lukemattomia eri kieliä ja murteita eikä heillä ollut tilaisuuksia tai käyttöä minkäänlaiselle yhtenäisyydelle. Heillä ei ollut vaatteita ja suojina he käyttivät pikkuruisia tilapäismajoja. Heillä ei ollut juuri muita työkaluja kuin kaivuukeppi syötävien juurten etsimiseen ja väkäkeihäs kalastamiseen. Heillä ei ollut kätköjä eikä varastoja, eivätkä he säilyttäneet edes minkäänlaisia perusmuonavaroja päivästä toiseen. He eivät olleet juurikaan kiinnostuneita minkäänlaisista esineistä eivätkä kaupankäynnistä, ja vaikka he ottivat vastaan lahjoiksi saamansa vaatteet ja muut tavarat, he heittivät ne menemään heti kun Cook miehistöineen poistui paikalta.

Cook totesi päiväkirjassaan, että aboriginaalit olivat täysin rauhanomaisia. Mutta muutamat Cookin miesten toimet silti raivostuttivat heitä. Nähdessään lintuja pyydystettävän ja lukittavan häkkeihin he järkyttyivät ja vaativat näiden välitöntä vapauttamista. Kenen tahansa vangitseminen, eläimen tai ihmisen, oli aboriginaaleille tabu. He olivat vieläkin raivostuneempia nähdessään Cookin miesten pyytävän ei vain yhden, vaan useita merikilpikonnia. Kilpikonnat lisääntyvät hitaasti, ja on helppoa tuhota koko niiden paikallinen kanta umpimähkäisellä salametsästyksellä, mistä syystä aboriginaalit sallivat niitä otettavan vain yksittäin ja vain erikseen nimetyn, kilpikonnan hyvinvoinnista huolehtivan henkilön toimesta.

Cook piti aboriginaaleja alkukantaisina, mutta hän ei ymmärtänyt näiden olosuhteita. Nykytietämyksen perusteella aboriginaalit vaikuttavat varsin edistyneiltä. He ymmärsivät, eläessään valtavalla mutta karulla ja valtaosin hedelmättömällä saarella, jossa oli vain harvoja viljelykseen sopivia kasveja eikä lainkaan kotieläimiksi kesytettäviä eläimiä, että heidän selviytymisensä oli täysin ympäröivän luonnon armoilla. Aboriginaaleille linnut ja kilpikonnat olivat tärkeämpiä kuin he itse, sillä nämä eläimet pystyivät selviytymään ilman heitä, mutta he eivät ilman näitä eläimiä.

Alkukantaisuudesta puheenollen, tässäpä paraatiesimerkki kulttuurisesta kehittymättömyydestä. Keväällä 2013 Age of Limits -konferenssissa keskustelu kääntyi jossain vaiheessa kysymykseen siitä miksi luontoa kannattaa suojella jopa ihmiselämän kustannuksella. (Esimerkiksi, onko okei käydä ammuskelemassa salametsästäjiä kansallispuistoissa, vaikka se merkitsisi nälkäkuolemaa näiden perheille?) Eräs kaveri, joka loikoili melko rehvakkaasti divaanilla suoraan lavan edessä lausui mielipiteensä suunnilleen näin: ”Joka ikinen eläin tuolla kannattaa uhrata, jos sillä yksikin ihmishenki pelastuu!” Menin aivan sanattomaksi. Tuo ajatus on niin alkukantainen, että aivoni kytkeytyivät itsestään pois päältä joka kerran kun yritin muodostaa siihen jonkinlaista vastausta. Ankaran pohdinnan jälkeen päädyin seuraavaan.

Kannattaako tuhota koko auto ohjauspyörän säästämiseksi? Mitä käyttöä ohjauspyörällä on ilman autoa? No, ehkä jos on erityisen höyrähtänyt tai lapsellinen, voi sen avulla teeskennellä, että auto yhä on, juosta ympäriinsä sen kanssa ja tehdä ”prrr-prrr!”-ääniä… Katsotaanpa asiaa taloudellisesta näkökulmasta, jota vääristää se, että taloustieteilijät tuppaavat näkemään luonnonkin vain sen taloudellisen arvon kautta. Siinä on jotain samaa kuin jos näkisimme oman kehomme vain sen ravintosisällön kautta, miettien olisiko se hyvä ateria. Mutta tästä varsin eriskummallisesta näkökulmastakin, jonka mukaan tämä yksi ja ainoa elävä planeettamme on vain hyödykevarasto ryövättäväksemme, käy ilmi, että suurin osa taloudellisesta ”vauraudestamme” mahdollistuu ”ekosysteemipalveluiden” kautta, jotka ovat maksuttomia.

Nämä käsittävät juomakelpoisen veden, hengityskelpoisen ilman, lämpötilasäädellyn ympäristön suuressa osassa planeettaa, ei liian kylmän eikä liian kuuman siinä selviytyäksemme, metsiä jotka puhdistavat ja kosteuttavat ilmaa ja säätelevät pintalämpötiloja, merivirtoja jotka tasoittavat ilmastollisia ääriolosuhteita mahdollistaen maatalouden harjoittamisen, (ennen) kalantäyteiset meret, saalistajia jotka estävät tuhoeläinkantojen räjähdysmäisen kasvun ja niin edelleen. Jos meidän olisi tuotettava nämä samat palvelut kaupalliselta pohjalta, olisimme välittömästi vararikossa ja lyhyesti sanottuna sen jälkeen kuolisimme sukupuuttoon. Suurin ongelma muilla planeetoilla asumisessa ei ole se, että se olisi fyysisesti mahdotonta – vaikka se saattaa olla – vaan se, ettei meillä mitenkään ole varaa siihen. Jos otamme lukuun luonnonvarallisuuden tarkastellessamme taloudellista toimeliaisuutta, käy ilmi, että me johdonmukaisesti tuhoamme paljon enemmän varoja kuin luomme: talous on enimmäkseen miinussummapeliä. Seuraavaksi on ilmeistä, ettemme oikeastaan tiedä miten näitä ”ekosysteemipalveluita” ylläpidetään, vaan ainoastaan sen, että tämä kaikki on hyvin monimutkaista ja eri asioiden väliset yhteydet usein yllättäviä ja odottamattomia. Siispä tuo mukava kaveri siellä konferenssissa, joka oli valmis uhraamaan kaikki muut lajit omansa hyväksi, ei voisi koskaan olla aivan varma, ettei noiden lajien joukossa jotka hän on valmis uhraamaan ole myös hänen omansa.

Lisäksi sietää muistaa, että itse asiassa me olemme uhraamassa omaa lajiamme, olemme olleet jo vuosisatoja, jonkin ”edistykseksi” kutsumamme tähden. Edellämainittu kapteeni Cook purjehti Tyyntämerta ympäriinsä ja ”löysi” saaria, jotka polynesialaiset olivat löytäneet satoja vuosia aiemmin. Hänen meluavat, juopuneet, ahneet seilorinsa levittivät sukupuolitauteja, alkoholismia ja korruptiota ja jättivät jälkeensä tuhoa ja rappiota minne menivätkin. Merenkävijöiden vitsauksen jälkeen tuli vitsaus nimeltä lähetyssaarnaajat, jotka pakottivat Tahitin yläosattomat naiset pukeutumaan ”mummomekkoihin” ja yrittivät tehdä haureudesta laitonta. Tahitilaisilla oli seksuaalisesti edistyksellisen kulttuurin edustajina kymmeniä eri käsitteitä haureudelle, liittyen moninaisiin seksiakteihin. Niinpä lähetyssaarnaajilla oli ongelma: minkään yhden aktin kieltäminen ei olisi aikaansaanut kummoistakaan kolhua, kun taas panna jossa lueteltaisiin ne kaikki olisi kuin Kama Sutra. Tämän sijaan lähetyssaarnaajat päättivät ajaa omaa seksibrändiään: ”lähetyssaarnaaja-asentoa”, joka voidaan parhaiten eritellä kahdeksi asennoksi – päällä ja alla. Allaoleva voi tehostaa kokemusta ottamalla kylmän suihkun, levittämällä sinistä huulipunaa ja lakkaamalla hengittämästä. Epäilen ettei tämä juurikaan ottanut tulta alleen Tahitilla.

Tahitilaiset vaikuttavat sinnitelleen, mutta monet muut heimot ja kulttuurit yksinkertaisesti tuhoutuivat, tai sitten jatkavat reilusti huvennein joukoin niin masentuneina olosuhteistaan, ettei heitä kiinnosta enää juuri muu kuin oluenjuonti, tupakanpoltto ja tv:n katselu. Ja millä ryhmällä menee parhaiten? No sillä joka on tehnyt eniten vahinkoa. Siispä kaunopuhe ”lajimme pelastamisesta sukupuutolta” vaikuttaa aika epäonnistuneelta: jo muutaman vuosisadan ajan olemme tehneet kaikkemme ajaaksemme sen sukupuuttoon mahdollisimman tehokkaasti, emmekä me aio lopettaa, sillä se olisi sivistymätöntä.

Sillä, katsokaas, sellaisia me olemme: koulutettuja, lukutaitoisia, sivistyneitä ihmisiä. Erityisesti tämän blogin lukijat ovat valistuneita talous- ja ympäristöasioissa ja heidän edistysmielisyytensä lepää näiden kolmen tukipylvään varassa: pyramidihuijausten paljastamisen, ympäristötuhojen torjumisen ja herkullisen luomulähiruoan syömisen. Me toivomme kyllä selviävämme romahduksesta, kunhan selviytymisstrategiaan sisältyy sellaisia seikkoja kuin sukupuolten tasa-arvo, monikulttuurisuus, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöystävällisyys ja väkivallattomuus. Me emme halua riisua kaikkia vaatteitamme ja vaeltaa takamailla kaivuukepin kanssa etsimässä syötäviä juurimukuloita. Mieluummin me istuskelisimme keskustelemassa vihreästä teknologiasta pienpanimo-oluttuopillisen (paikallista tietenkin) äärellä, kenties välillä poiketen pohtimaan erään Ülmin Pederasmuksen hämäriä mutta oppineita näkemyksiä ihmisen historian loppumattomista, loisteliaista vuorovesistä.

Muovin kirous

Emme me tahdo muuttaa itseämme elääksemme sopusoinnussa luonnon kanssa; me tahdomme luonnon elävän sopusoinnussa meidän kanssamme samalla kun itse pysymme sellaisina kuin olemme. Samaan aikaan jatkamme sodan lietsomista niiden heimojen säälittäviä rippeitä vastaan, jotka kerran elivät tasapainossa luonnon kanssa. Teemme tämän tarjoamalla heille ”koulutusta”, ”taloudellista edistystä” ja pienen roolin tuhoisissa talouden miinussummapeleissämme. Vaihtoehtojen ollessa tuollaiset, heidän usein havaittu taipumuksensa olla tekemättä mitään ja pysytellä humalassa vaikuttaa täysin järkeenkäyvältä valinnalta. Se minimoi vahingot. Mutta vahinko on saattanut jo tapahtua. Annan tästä vain kaksi esimerkkiä, mutta jollet pidä niistä, muitakin on paljon.

Ensimmäiseen esimerkkiin voit tehdä tutkimustyön itse. Osta lentolippu valitsemaasi trooppiseen paratiisiin ja majoitu merenrantakohteeseen. Herää aikaisin aamulla ja mene katsomaan rantaa. Näet runsain määrin tummaihoisia ihmisiä kottikärryjen, ämpäreiden, lapioiden ja haravien kera, raapimassa kasaan jätteitä, jotka aallokko toi tullessaan yön aikana, jotta ranta olisi turistien silmissä puhdas, turvallinen ja edustava. Sitten kävele rantaa pitkin ohi hotelliryppäiden, sinne missä rantaa ei kaiken aikaa kammata puhtaaksi. Huomaat, että se on niin täynnään jätettä, että siellä tuskin pystyy kulkemaan. Osa tavarasta on luonnosta – ajopuut ja merilevä – mutta suurin osa jätteestä on muovia. Jos yrität käydä sitä läpi, huomaat, että suuri osa siitä koostuu polypropyleeni- ja nailonverkoista ja köysistä ja styroksikellukkeista, joita käytetään teollisessa kalastuksessa. Toinen suuri ryhmä ovat kertakäyttöpakkaukset: aurinkovoide- ja shampoopullot, siivousainepullot, vesipullot, pikaruokapakkaukset ja niin edelleen. Taifuuneilla ja hurrikaaneilla on mielenkiintoinen järjestelyvaikutus muovijätteisiin, ja niinpä löydät moottoriöljykannukasoja ja niiden vierestä muovisten tarvekalujen kasoja ja niiden vierestä vesipullokasoja, aivan kuin joku olisi oikeasti nähnyt vaivaa lajitellakseen ne. Kerran löysin rannalta lähellä Tulumia Meksikossa kokonaisen kokoelman muovisia pikkulasten sandaaleja, kaikissa eri väreissä, malleissa ja vuosikerroissa.

Rannalle jäänyt muoviroska tulee ajan myötä valon hajottamaksi, muuttuen värittömäksi ja hauraaksi, hajoten yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. Tämän prosessin lopullinen tulos on mikroskooppinen muovikuona, joka voi jatkaa olemassaoloaan ympäristössä vuosisatoja. Se tekee tuhoa ekosysteemissä, sillä moninaiset eläimet erehtyvät luulemaan muovihiukkasia ruoaksi ja nielevät niitä. Muovi tukkii eläinten ruoansulatuskanavat, jolloin nämä nääntyvät nälkään. Tämä hävityksen kauhistus tulee kestämään monia satoja vuosia, mutta se on jo alkanut. Valtameri on kuolemassa. On suuria alueita, joilla muovihiukkasia on enemmän kuin planktonia, joka on meren ravintoketjun perusta.

Muovin rutonkaltainen kirous yltää myös maalle. Siivousporukoiden kasaanraapima muovijäte yleensä poltetaan, koska sen kierrättäminen olisi aivan liian kallista. Muovia voidaan polttaa kohtuullisen turvallisesti ja puhtaasti, mutta tämä vaatii äärimmäisen korkeita lämpötiloja ja onnistuu vain siihen erikoistuneissa laitoksissa. Voimalat voivat käyttää muovia polttoaineena, mutta muoviroska on hajanainen energianlähde, vie paljon tilaa ja sen kuljettamisen vaatimat energia- ja työvoimakustannukset voivat tehdä siitä energianegatiivista. Ja niinpä koko joukko muoviroskaa poltetaan avomontuissa, matalissa lämpötiloissa, päästäen ilmakehään laajan valikoiman myrkyllisiä kemikaaleja, myös sellaisia, jotka vaikuttavat eläinten hormonijärjestelmiin. Vaikutuksina sukupuolielinten poikkeavuuksia, hedelmättömyyttä ja liikalihavuutta. Monin paikoin maailmaa liikalihavuus on jo epidemia, jonka vaikutukset eivät rajoitu vain ihmisiin, vaan ulottuvat myös muihin lajeihin. Tässäpä siis tulevaisuutemme: kemiantehtaat jatkavat synteettisten materiaalien suoltamista, näistä suurin osa joutuu ympäristöön ja hajoaa siellä hitaasti vapauttaen myrkkykuormansa. Tämän tapahtuessa niin ihmisistä kuin eläimistäkin tulee liikalihavia, sukupuolettomia möykkyjä. Ensin huomataan, etteivät ne voi synnyttää hedelmällisiä koirasjälkeläisiä. Tämä on jo käynnissä: ihmisten siittiömäärät laskevat kautta koko kehittyneen maailman. Seuraavaksi tullaan kyvyttömiksi synnyttämään normaaleja koirasvauvoja – sellaisia, joilla ei ole poikkeavuuksia sukupuolielimissä. Sen jälkeen tullaan kokonaan kyvyttömiksi synnyttämään koirasjälkeläisiä, kuten on jo tapahtunut useille merilajeille. Sitten kuollaan sukupuuttoon.

Huomaa, että tämän skenaarion toteutuminen ei vaadi mitään katastrofia tai onnettomuutta, riittää kun jatkamme tavalliseen tapaan. Joka kerralla, kun ostaa shampoo- tai vesipullon, tai muoviin kiedotun tai PVC-rasiaan pakatun voileivän, auttaa sitä pikkuisen eteenpäin. Skenaario ei vaadi toteutuakseen kuin sen, että petrokemiantehtaat (jotka toimittavat raaka-aineet – lähinnä öljyn ja maakaasun) ja kemiantehtaat jotka prosessoivat raaka-aineet muoveiksi jatkavat normaalia toimintaansa. Emme tiedä onko ympäristössä jo olevien muovien ja niihin liittyvien myrkkyjen määrä jo riittävä aiheuttaakseen lopullisen sukupuuttomme.

Mutta emme todellakaan halua luopua synteettisestä kemiasta ja palata 1950-lukua edeltäneeseen materiaalitekniikkaan, sillä se, katsokaas, olisi pahaksi bisneksille. Nythän on niin, ettet varmaankaan tahdo kuolla sukupuuttoon, mutta jos päättäisit niin kuitenkin tehdä, tahtoisit varmaan olosi olevan mukava ja sivistynyt hamaan loppuun saakka. Ja elämä ilman nykyajan materiaaleja olisi epämukavaa. Meille ne muovivuoratut vaipat, niin nuorille kuin vanhoille!

Tämän vuoksi me, jotka olemme survivalistihenkisiä – abstraktilla, persoonattomalla tasolla – toivomme maailmanlaajuisen finanssitaloudellisen, kaupallisen ja poliittisen romahduksen tapahtuvan mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Parhaassa tapauksessa asiat etenisivät suunnilleen näin: massiivinen luottamuksen lasku ja paniikki finanssimarkkinoilla valtaa planeetan yhdessä ainoassa päivässä, lässäyttäen kaikki velkapyramidit ja pysäyttäen luotonluonnin. Kaupankäynti pysähtyy äkisti, koska rahteja ei pystytä rahoittamaan. Viikkojen kuluessa maailmanlaajuiset toimitusketjut pettävät. Kuukausien kuluessa kaupallinen toimeliaisuus pysähtyy ja verotulot hupenevat nollaan, jolloin valtiot menettävät merkityksensä. Vuosien kuluessa muutamista jäljellejääneistä selviytyjistä tulee sellaisia, joina kapteeni Cook näki aboriginaalit: lähes täysin rauhanomaisia.

Energiayhtiöt olisivat yhtenä pääomaintensiivisimmistä aloista romahduksen ensimmäisiä uhreja. Seuraavana jonossa ovat kemiantehtaat, jotka valmistavat muoveja ja muita synteettisiä orgaanisia kemikaaleja ja materiaaleja; kun petrokemian raaka-aineita ei enää ole saatavilla, tehtaat joutuvat lopettamaan tuotantonsa. Hyvällä tuurilla ympäristössä jo olevan muovin määrä ei riitä ajamaan meitä sukupuuttoon. Ihmispopulaatio saattaa huveta käsittämään vain tusinan lisääntymiskykyisiä naaraita (mitokondrio-DNA-analyysi viittaa siihen, että tämä määrä selviytyi yhdestä jääkausista), mutta ehkä noin tusinassa vuosituhannessa ilmasto tasaantuu ja maapallon ekologia ja sitä myötä ihmisväestö toipuu. Voi olla, ettei meille enää koskaan tule monimutkaista teknologista sivilisaatiota, mutta ainakin voimme laulaa ja tanssia, saada lapsia ja jos olemme onnekkaita, jopa vanheta rauhassa.

Radioaktiivinen riskitekijä

Hyvältä näyttää tähän asti, mutta seuraava esimerkkimme tekee nopean ja perusteellisen romahduksen houkuttelevuuden kyseenalaiseksi. Päätodisteena sulanut reaktoriydin Fukushiman ydinvoimalassa Japanissa. Tilanne siellä ei ole millään lailla hallinnassa, riippumatta siitä mitä Japanin hallitus haluaisi kaikkien uskovan. Kukaan ei tiedä mitä sulaneiden reaktorien ydinpolttoaineelle on tapahtunut. Joutuiko se Kiinaan, à la Kiina-ilmiö? Ja sitten on käytetyn ydinpolttoaineen jäähdytysallas joka on täynnä ja vuotaa. Jos allas kiehuu tyhjiin, polttoainesauvat leimahtavat liekkeihin ja sulavat ja/tai räjähtävät ja sen jälkeen – joidenkin ydinvoima-asiantuntijoiden mukaan – olisi aika evakuoida koko pohjoinen pallonpuolisko. Tapahtumapaikka Fukushimassa on niin radioaktiivinen, etteivät työntekijät voi mennä hetkeksikään lähellekään sitä, joten on aika mielikuvituksellista ajatella heidän saavan tilanteen hallintaan siellä nyt tai koskaan. Mutta voimme olla varmoja, että aikanaan tuo jo nyt pahasti vaurioitunut rakennus, jossa käytetty polttoaine on, tulee kaatumaan, päästämään lastinsa ja käynnistämään katastrofin seuraavan vaiheen. Tämän jälkeen kenenkään ei ole mitään järkeä mennä Fukushimaan, paitsi kuollakseen säteilysairauksiin.

Kenties luulette Fukushiman olevan erityisen paha tapaus, mutta aivan Fukushiman kaltaiset voimalaitokset täplittävät maisemaa suuressa osassa kehittynyttä maailmaa. Tyypillisesti nämä rakennetaan lähelle vedenlähdettä, jota käytetään jäähdyttämiseen ja höyryturbiinien pyörittämiseen. Monilla jokien rannoille rakennetuilla on riskinä jokien kuivuminen. Monilla merten rannoille rakennetuilla on riskinä tulvaan hukkuminen merenpinnannousun, myrskyvuoksien ja tsunamien takia. Tyypillisesti voimaloilla on käytetyn polttoaineen altaita täynnä kuumaa ydinjätettä, koska kukaan ei ole keksinyt tapaa päästä siitä eroon. Kaikkiin näihin täytyy toimittaa energiaa useita kymmeniä vuosia, tai ne kaikki sulavat aivan kuin Fukushima. Kyllin suuren osan reaktoreista sulaessa ja räjähtäessä laskeutuu esirippu meidän kaltaisillemme eläimille, sillä suurin osa meistä kuolee syöpään ennen sukukypsyyden saavuttamista, eikä eloonjäävillä ole kykyä tuottaa terveitä jälkeläisiä.

Tein kerran välilaskun Minskin lentokentälle, jossa polkuni ristesi joukon ”Tsernobyl-lapsia” kanssa. He olivat matkalla Saksaan saamaan lääketieteellistä hoitoa. Katsoin heitä tarkasti, ja kuva on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Minua järkytti se silkka kehityspoikkeamien moninaisuus joka oli näytteillä.

Vaikuttaa siltä, ettei ole kovinkaan hyvä vaihtoehto antaa teollisen sivilisaation romahtaa ja kaikkien ydinvoimaloiden kärähtää, sillä se sinetöi kohtalomme. Mutta vaihtoehtona on sulkea silmänsä ongelmilta ja viivyttää ratkaisevia päätöksiä turvautuen joukkoon ympäristöä tuhoavia, entistä epätoivoisempia keinoja pitää teollisuus käynnissä: vesisärötykseen, öljyhiekkakaivoksiin, arktiseen öljynporaukseen ja niin edelleen. Eikä tämäkään ei ole kovin hyvä vaihtoehto, sillä se sinetöi kohtalomme toisin tavoin.

Romahduksen viimeinen vaihe

Ja niinpä vaikuttaa siltä ettei tarinalleni romahduksen viidestä vaiheesta ehkä olekaan onnellista loppua. Kolme ensimmäistä vaihetta (finanssitaloudellinen, kaupallinen, poliittinen) ovat välttämättömiä, kun taas kaksi viimeistä (sosiaalinen, kulttuurinen) ovat täysin vapaavalintaisia, mutta valitettavasti jo käynnissä monin paikoin maailmaa. Nimittäin on olemassa myös kuudes vaihe, jonka olen aiemmin jättänyt mainitsematta – ympäristöllinen romahdus – jonka lopussa jäämme ilman kotia, tehtyämme maapallosta (kotiplaneetastamme) asumiskelvottoman.

Traagista lopputulosta ei ehkä voida välttää. Ja jos se voidaan välttää, niin siinä on suurin piirtein ainoa ratkaisemisen arvoinen ongelma. Ratkaisu saa olla melkein mielivaltaisen kallis sekä elämän että varojen kannalta. Nöyränä ehdottaisin, että se on kaiken maailmassa olevan rahan ja muutaman miljardin elämän arvoinen, sillä jos ratkaisua ei löydetä, nuo varat ja elämät on joka tapauksessa menetetty.

Ratkaisu kuudennen vaiheen välttämiseksi on löydettävä, mutta en tiedä miltä tuo ratkaisu näyttäisi. Pidän riskaabelina huoletonta olettamusta siitä, että romahdus yksinkertaisesti huolehtii ongelmasta puolestamme. Jotkut ihmiset kokevat tämän aiheen niin masentavana, että haluavat käydä pitkäkseen (mukavaan asentoon, lämpimälle ja pehmeälle alustalle) ja kuolla. Mutta ehkä on toisia, joilla on vielä taistelutahtoa jäljellä, ja jotka haluavat jättää lapsilleen ja lapsenlapsilleen selviytymiskelpoisen planeetan. On turha odottaa heidän käyttävän sovinnaisia, oikeaoppisia keinoja, työskentelevän ja pelaavan kiltisti toisten kanssa tai olevan kohteliaita ja järkeviä ollessaan meidän muiden kanssa tekemisissä. Toivokaamme vain, että heillä on suunnitelma, jonka he myös toteuttavat.

Artikkeli on alunperin julkaistu lokakuussa 2013 Orlovin blogissa.