Teksti ja kuvat Janne Tolonen

Metsäkeskustelusta on tullut yksi näkyvimmistä ympäristöaiheista suomalaisessa mediassa. Pelkästään keskustelun määrä on osoitus siitä, että metsät ja metsäkeskustelu ovat murroksessa. Maailmanlaajuinen biodiversiteettikato etenee ja metsät ovat suuressa osassa sekä hyvässä että pahassa. Arvokkaita elinympäristöjä tuhoutuu ja paikallisia lajien sukupuuttoja tapahtuu suurten hakkuumäärien seurauksena. Suomessa biodiversiteettikatoa vauhdittaa luontoa puutteellisesti turvaava lainsäädäntö.

Vesistöjen ja pienvesien rantametsät ovat metsäluonnon monimuotoisuudelle arvokkaita alueita. Muun muassa tulvimisen ja vesistön läheisyyden seurauksena kasvuolosuhteet ovat muusta metsäluonnosta poikkeavia. Rantametsien elinympäristöjä leimaa usein kostea ja viileä pienilmasto, joka mahdollistaa monien vaateliaiden lajien esiintymisen. Usein myös pohjaveden purkautuminen luo pienvesissä ja niiden lähiympäristöissä erityislaatuisia olosuhteita eri eliölajiryhmille, kuten hyönteisille ja sammalille. Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnin mukaan yli puolet uhanalaisista hyönteisistä on pienvesien lajeja¹.

Rantametsät turvaavat myös vesiekosysteemien toimintaa esimerkiksi tuottamalla vesistöön tarpeellisia ravinteita. Rantaluonnon toiminnan häiriintyminen, esimerkiksi metsähakkuun aiheuttama muutos rantametsän kosteus-, valo- ja lämpöolosuhteissa, muuttaa siten metsäekosysteemin lisäksi myös vesiekosysteemin toimintaa^2,3. Lisäksi rantametsät ja vesimuodostumien hyvä tila turvaavat sekä pintavesien että pohjavesien hyvää tilaa ja säätelevät vesistöjen tulvimista. Sanomattakin on selvää, että rantametsillä on suuri merkitys myös maisema- ja virkistyskäyttöarvoihin.

Merkittävimpiä biodiversiteettikadon aiheuttajia rantaluontoympäristöissä ovat metsähakkuut, vesirakentaminen ja ojitukset⁴. Rantaluonto on erittäin herkkää ja erityisesti pienvesiympäristöissä vähäiseltä tuntuvat maanmuokkaukset tai muut lähiympäristöä muuttavat toimenpiteet voivat aiheuttaa merkittäviä muutoksia elinympäristön ominaispiirteissä ja siten olla metsä- tai vesilain mukaisesti luvanvaraista toimintaa.

Esimerkiksi luonnontilaiseen tai sen kaltaiseen puroon kohdistuva pienialainen ojitus tai metsäkoneen kulku-ura voivat aiheuttaa eroosion seurauksena merkittävää kiintoainekuormitusta. Pienvesissä kiintoainekuormitus voi johtaa hyvin merkittäviin lajistollisiin vaikutuksiin⁵, kuten virtavesikutuisten kalalajien kutupaikkojen liettymiseen. Vastaavasti pienvesiympäristöjen lähiympäristössä toteutettavat metsähakkuut muuttavat herkästi lämpötila-, kosteus-, ja kasvuolosuhteita, jolloin metsälaissa tavoiteltu arvokkaiden elinympäristöjen suojeleminen jää toteutumatta⁶.

Tällaiset vähäiseltäkin tuntuvat toimenpiteet voivat olla vaikutusten perusteella luvanvaraisia toimenpiteitä, toisin sanoen vesilailla kiellettyjä ilman poikkeuslupaa. Toiminnan valvomista ja vaikutusten arviointia vaikeuttavat kuitenkin valvonnan niukat resurssit ja vaikutusten puutteellinen tunnistaminen.

Metsälaki pienvesiympäristöissä ja laintulkinnan haasteet

Pienvesien rantametsien hakkuita säätelee erityisesti metsälaki. Metsälain 2 luvun 10 §:llä on suojeltu metsäluonnolle erityisen tärkeitä elinympäristöjä. Näitä ovat esimerkiksi luonnontilaiset ja luonnontilaisten kaltaiset lähteiden, norojen ja enintään 0,5 hehtaarin suuruisten lampien välittömät lähiympäristöt.

Lisäksi pienvesien ja vesistöjen rannoilla esiintyy runsaasti muita metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä, erityisesti suoelinympäristöjä. Kaikki edellä mainittu kuulostaa hyvältä ranta- ja pienvesiluontokohteiden suojelun näkökulmasta, mutta asia kääntyy päälaelleen, kun alamme tarkastella, miten lainsäädäntöä oikeasti sovelletaan ja tulkitaan.

Pienvesiä koskevan lainsäädännön tulkinta on vaikeaselkoista, sillä pienvesiin sovelletaan tapauskohtaisesti useaa eri lakia. Tärkeimpiä näistä ovat metsälaki ja vesilaki, mutta myös luonnonsuojelulakia ja maanrakennuslakia sovelletaan. Tällaisen sektorikohtaisen sääntelyn seurauksena erityisesti purojen suojelun toteutuminen on todettu hyvin haastavaksi.^7,8

Haasteita ja epäselvyyttä on ollut jo pitkään^9,10. Epäselvyyttä aiheuttaa edelleen muun muassa termin ”ominaispiirteet” tulkinta. Metsälain mukaan erityisten tärkeiden elinympäristöjen ominaispiirteitä ei saa vaarantaa. Miten eri toimet vaarantavat tai eivät vaaranna ominaispiirteitä, on jätetty tulkinnanvaraiseksi. Sittemmin vuonna 2014 päivitetyn metsälain voimassaoloaikana sama epäselvyys ja laintulkinnat epäselvyydet ovat jatkuneet^11,12. Tietyiltä osin metsälain päivitys myös aiheutti lisää epäselvyyksiä, kun erityisen arvokkaiden elinympäristöjen varovainen käsittely esimerkiksi poimintahakkuilla mahdollistettiin¹³.

Jotta kohteet saisivat metsälain mukaisen erityisen tärkeän elinympäristön statuksen, niiden tulee täyttää useita kriteereitä: Metsälakikohteet ovat luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia. Ne erottuvat selvästi ympäristöstään ja ovat pienialaisia tai metsätaloudellisesti vähämerkityksellisiä. Pienialaisuus ja taloudellinen vähämerkityksellisyys rajaa jo pois paljon suojelunarvoisia kohteita, muun muassa luonnontilaisia purojen rantametsäjatkumoja.

Metsäkeskus on laatinut tulkintaohjeet kohteiden tunnistamisen helpottamiseksi ja päivittänyt tulkintasuositustaan viime vuosien aikana metsälain päivityksen jälkeen ^{14, 15}. Aiemmin esimerkiksi puronvarsien ympärille suositeltiin keskimäärin 15 metrin suojakaistaa. Uuden tulkintasuosituksen mukaan suojakaistan tulee olla valtapuuston keskipituuden levyinen vyöhyke, käytännössä usein noin 20–30 metrin levyinen. Kuitenkin tulkintasuosituksenkin mukaan välittömän lähiympäristön leveys ratkaistaan aina tapauskohtaisesti. Tämän oli tarkoitus olla huomattava parannus arvokohteiden säästämiseksi, mutta miten kävikään?

Tulkintasuosituksen muutoksen seurauksena suuri määrä aiemmin lakikohteiksi tulkittuja lakikohderajauksia poistettiin Metsäkeskuksen erityisen tärkeiden elinympäristöjen paikkatietoaineistosta. Yksi peruste poistoille oli, etteivät kohteet enää täyttäneet uutta tulkintasuositusta leveämmästä suojavyöhykkeestä. Esimerkiksi puron varteen aiempien hakkuiden yhteydessä jätetty 10–15 metrin suojakaista ei enää täyttänyt päivitetyn suosituksen mukaisia kriteereitä, jolloin kohdetta ei enää pidetä lakikohteena. Tulkinnan muutos oli mittava heikennys, jonka myötä suuri määrä aiemmin tunnistettuja erityisen tärkeitä elinympäristöjä poistui lainsuojan piiristä.

Koska yhtä selkeää ohjetta suojakaistan leveydelle ei ole, käytännössä suojavyöhykkeiden laajuus on vaikea määrittää. Käytäntö on osoittanut, että suojavyöhykkeiden leveydet määräytyvätkin ennemminkin metsäsertifiointien vaatimusten mukaan, ainakin niissä kohteissa, joita ei ole merkitty paikkatietoaineistoon erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi.

Suomessa yleisimmän metsäsertifikaatin eli PEFC:n vaatimus vesistöjen suojavyöhykkeistä laajeni vuonna 2023 viidestä metristä kymmeneen metriin. Tämä on kuitenkin vielä hyvin kaukana tutkimusten suosittelemista suojavyöhykkeiden leveyksistä. Edes 15 metrin suojavyöhykkeet eivät täytä metsälain vaatimuksia puron lähiympäristön kasvuolosuhteiden ja pienilmaston säilymisestä¹⁶. Hieman laajemmat 30 metrin vyöhykkeet säilyttivät vaatimuksen suurilta osin, tosin ilman poimintahakkuita. Nykyisen laintulkinnan mukaan poimintahakkuu suojavyöhykkeeltä on mahdollista, jos ominaispiirteiden säilymisestä huolehditaan. Herkimpien lajien ja pienilmaston säilymiseksi suojavyöhykkeen tulisi olla todennäköisesti keskimäärin 30–50 metriä¹⁷.

Yksistään suuri hakkuupaine aiheuttaa arvokkaille elinympäristöille suuren todennäköisyyden joutua hakatuiksi. Hakkuita tehdään runsaasti talviaikaan, jolloin esimerkiksi lähteiden, norojen ja korpien tunnistaminen on hankalaa tai jopa mahdotonta. Tällaisissa tapauksissa ainoastaan kattavat kartoitus- ja paikkatietoaineistot pelastaisivat luontokohteita hakkuilta. Erityisen tärkeitä elinympäristöjä kartoitetaan ja aineistoja päivitetään Metsäkeskuksen toimesta ja kohteiden määrä onkin vuosien saatossa kasvanut¹⁸. On kuitenkin selvää, että arvokkaiden elinympäristöjen kartoittamiseen ja tietojen tallentamiseen tarvittaisiin lisää resursseja. Toisaalta ongelma on ollut tiedossa jo pitkään. Voidaankin kysyä, onko metsäalalla ollut aitoa halua edistää näiden kohteiden säilymistä?

Metsänomistajien ja metsäneuvonnan vastuu ja tietopuutteet

Metsänomistajalla on vastuu oman metsänsä hoidosta ja metsälakikohteiden huomioimisesta. Erityisen tärkeän elinympäristön kriteerit täyttävä kohde on metsälain suojaama, vaikka sitä ei olisi aiemmin tunnistettu ja kohdetta ei löytyisi Metsäkeskuksen ylläpitämästä aineistoista. Kohteiden tunnistaminen maastossa on siis pääsääntöisesti metsänomistajan ja mahdollisesti häntä avustavan metsäneuvojan tai suunnittelijan vastuulla.

Käytännössä Metsäkeskuksen ylläpitämä avoin paikkatietoaineisto erityisen tärkeistä elinympäristöistä on äärimmäisen tärkeä, sillä sitä käytetään muun muassa metsänomistajien Metsään.fi-palvelussa ja metsänhoitotoimien suunnittelussa kuten hakkuuleimikoiden rajauksissa. Myös Metsäkeskus metsälainviranomaisena käyttää aineistoa valvontaan ja metsänkäyttöilmoitusten tarkastamiseen.

Kaikkea vastuuta ei voida kuitenkaan sysätä ainoastaan metsänomistajalle. Metsätalouden toimintaketju on pitkä ja perinteisesti metsäneuvonnalla on ollut suuri rooli metsäpäätöksenteossa. Metsäneuvonnan monipuolistuminen ja reagointi yhä tiukentuviin luonnonsuojelun vaatimuksiin on välttämättömyys, jotta arvokkaiden elinympäristöjen suojelun tila kohentuisi. Huolestuttavaa on, että Luonnonvarakeskuksen tekemän selvityksen mukaan luonnonhoidon laatu ei ole 2000-luvun aikana parantunut¹⁹. Olisi myös tärkeää, että metsänomistajat saisivat kattavasti tietoa erilaisista suojeluvaihtoehdoista. WWF:n tuoreimman metsänomistajakyselyn mukaan 69 prosenttia vastaajista ei ollut saanut metsäneuvojaltaan tietoa suojeluvaihtoehdoista kuten METSO-ohjelmasta²⁰.

Oikeita askelia?

Samalla kun arvokohteita hakataan, niin esimerkiksi METSO- ja Helmi-ohjelman rahoituksella tavoitellaan samaisten luontotyyppien tilan kohentamista erilaisilla ennallistamistoimilla. Olisiko kuitenkin kustannustehokkaampaa tehostaa olemassa olevien erityisen tärkeiden elinympäristöjen suojelua? Erilaisille ennallistamis- ja kunnostushankkeille on tietenkin paikkansa, esimerkiksi uhanalaisten luontotyyppien ja uhanalaisten lajien elinympäristöissä, mutta elinympäristöjen heikentymisen estäminen on kuitenkin kaikkein tehokkainta elinympäristöjen suojelua.

Metsäsertifiointien hieman kiristyneet kriteerit luovat tulevaisuuteenkin jonkinlaista toivoa paremmasta pienvesien turvasta. Myös uudet ja avoimet paikkatietoaineistot mahdollistavat pienvesien paremman huomioimisen ja maankäytön suunnittelun. Esimerkiksi kosteusindeksiä, joka kuvaa pohjaveden korkeutta maanpinnasta, voidaan hyödyntää puunkorjuun suunnittelussa herkissä kohteissa kuten rantametsissä ja turvemailla²¹.

Talousmetsien luonnonhoitokeinojen kehitystä ja käyttöönottoa on viime vuosina edistetty muun muassa Metsäkeskuksen ja Tapion hankkeilla²². Metsää tullaan jatkossakin hyödyntämään voimakkaasti, ja erityisesti herkissä rantaluontokohteissa, turvemailla ja suojelualueisiin kytkeytyvillä alueilla olisi suositeltavaa tehostaa talousmetsien luonnonhoidon keinoja: säästöpuiden ja lahopuun lisäämistä, sekapuuston suosimista ja riistatiheiköiden jättämistä.

Luonnonhoitotoimien toteutus olisi tärkeää hakkuutavasta riippumatta, mutta jatkuvan metsänkasvatuksen menetelmillä voidaan useissa elinympäristöissä ylläpitää helpommin monimuotoisempaa metsän rakennetta. Tämä olisi tärkeää myös metsien terveyden näkökulmasta. Arvokkaiden rantametsien ja muiden luontoarvoiltaan merkittävien kohteiden huomioiminen ja säästäminen tulisi nähdä metsänomistajan investointina metsän terveyteen ja ekosysteemipalveluiden tuottoon.

Tämän kirjoituksen negatiivisesta sävystä huolimatta uskallan nähdä hieman valoa aiheen ympärillä. Kenties EU:n ennallistamisasetuksen toimeenpano ja muu kasvava paine huomioida biodiversiteettiä luo uusia väyliä toteuttaa luonnonsuojelua. Uskoakseni luonnonsuojelu tulee olemaan yhä tärkeämpi osa tulevaisuuden metsätaloutta ja muutakin maankäyttöä. Nyt elämme murrosaikaa, mutta aika on biodiversiteettikadon osalta valitettavasti käymässä vähiin.

1 Hyvärinen E., Juslen A., Kemppainen E., Uddström A. & Liukko, U. 2019. Suomen lajien uhanalaisuus : Punainen kirja 2019. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus.

2 Tolkkinen, M. J., Heino, J., Ahonen, S. H. K., Lehosmaa, K. & Mykrä, H. 2020. Streams and riparian forests depend on each other: A review with a special focus on microbes. Forest Ecology and Management 462: 117962. https://doi.org/10.1016/j.foreco.2020.117962

3 Turunen J., Elbrecht V., Steinke D. & Aroviita J. 2021. Riparian forests can mitigate warming and ecological degradation of agricultural headwater streams. Freshwater Biology 66: 785–798. https://doi.org/10.1111/fwb.13678

4 Kontula, T. & Raunio, A. 2018. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018 : Luontotyyppien punainen kirja. Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristö 5 / 2018. Ympäristöministeriö.

5 Turunen, J., Marttila, H., Kämäri, M., Saari, M., Heikkinen, K., Postila, H. & Koljonen S. 2019. Kiintoaineen eroosio ja sedimentaatio virtavesissä: luonnollisesta prosessista virtavesien ongelmaksi. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 46/2019.

6 Oldén A., Mäenpää H., Peura M., Kotiaho J. S., Mönkkönen M., Halme P. 2020. Puronvarsimetsien suojavyöhykkeiden vaikutus kasvi- ja kääpälajistoon, pienilmastoon ja tuulenkaatoihin. Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2020 artikkeli 10382. https://doi.org/10.14214/ma.10382

7 Tolonen J., Leka J., Yli-Heikkilä K., Hämäläinen L. & Halonen L. 2019. Pienvesiopas – Pienvesien tunnistaminen ja lainsäädäntö. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 36/2019. Suomen ympäristökeskus.

8 Hämäläinen, L. (toim.). 2015. Pienvesien suojelu- ja kunnostusstrategia. Ympäristöministeriön raportteja 27/2015. Ympäristöministeriö ja Maa- ja metsätalousministeriö, Luontoympäristöosasto.

9 Päivänen J. Metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttäminen – metsälain tarkoittamien kohteiden tunnistaminen. Metsätieteen aikakauskirja 4/2021.

10 Kajava S., Silver T., Saarinen M. & Heikkilä H. 2002. Purot ja norot metsälain kohteina

Lounais-Suomessa. Metsätieteen aikakauskirja 2/2002.

11 Siitonen, J., Määttä, K., Punttila, P. & Syrjänen, K. 2021. Metsälain arvioinnin jatkoselvitys 10

§:n muutosten vaikutuksista monimuotoisuuden turvaamiseen. Luonnonvara- ja biotalouden

tutkimus 6/2021. Luonnonvarakeskus. Helsinki. 76 s.

12Pihlman S. & Pyykkö S. Metsälain 10 §:n kohteiden ominaispiirteiden säilyminen

Joensuun kaupungin metsätalousalueilla. Opinnäytetyö. Karelia-ammattikorkeakoulu. Metsätalouden koulutusohjelma.

13 Laki metsälain muuttamisesta 1085/2013 2 luku 10 a §. Elinympäristöjen käsittelyn yleiset periaatteet ja kielletyt toimenpiteet

14 Laki metsälain muuttamisesta 1085/2013

15 Metsäkeskus 2022. Tulkintasuosituksia metsälain 10 pykälän tarkoittamien erityisen tärkeiden elinympäristöjen rajaamisesta ja käsittelystä. Metsälain 10 pykälä -kohteiden tulkintasuositus 9.5.2022.

16 Oldén A., Mäenpää H., Peura M., Kotiaho J. S., Mönkkönen M., Halme P. 2020. Puronvarsimetsien suojavyöhykkeiden vaikutus kasvi- ja kääpälajistoon, pienilmastoon ja tuulenkaatoihin. Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2020 artikkeli 10382. https://doi.org/10.14214/ma.10382

17 Keto-Tokoi, P. 2018. Tutkimustietoon perustuvia suosituksia vastuullisen metsänhoidon kehittämiseksi. WWF Suomen raportteja 37. WWF Suomi. Vantaa, 2018.

18 Partanen J. 2019. Ovatko metsälakikohteet ainoa monimuotoisuuden turva? Metsään. Metsäkeskuksen asiakaslehti. Blogi. www.metsaan-lehti.fi/blogi/jarkko-partanen-ovatko-metsalakikohteet-ainoa-monimuotoisuuden-turva.html

19 Siitonen, J., Punttila, P., Korhonen, K. T., Heikkinen, J., Laitinen, J., Partanen, J., Pasanen, H. & Saaristo, L. 2020. Talousmetsien luonnonhoidon kehitys vuosina 1995‒2018 luonnonhoidon laadun arvioinnin sekä valtakunnan metsien inventoinnin tulosten perusteella. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 69/2020. Luonnonvarakeskus. Helsinki.

20 WWF 2023. https://wwf.fi/tiedotteet/2023/09/wwfn-kysely-metsanomistajille-tarjotaan-edelleen-avohakkuita-luontoystavallisemmat-vaihtoehdot-jaavat-paitsioon/

21 Hilli A., Mykrä H., Hokajärvi R., Annala M. 2022. Kosteusindeksin hyödyntäminen purojen suojavyöhykkeiden suunnittelussa. Metsätieteen aikakauskirja vuosikerta 2022 artikkeli 10725. https://doi.org/10.14214/ma.10725

22 Tapio 2024. Metsänhoidon suositukset. Tapio https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/kategoriat/luonnonhoito-ja-monimuotoisuus

Teksti Otto Snellman¹

UPM tarjoaa keskustelunavauksia, joissa mietitään millaisen huomisen haluamme. Haemme vastauksia kysymyksiin, etsimme keksintöjä ja ihmisiä, jotka muuttavat maailmaa ja kuuntelemme heitä, jotka vaativat toimintaa.²

Metsä Group haluaa kuunnella erilaisia näkemyksiä metsistä. Metsä Group haastaa alan asiantuntijat keskustelemaan luonnon, metsäalan ja koko kansakunnan tulevaisuudesta – – Rakentavaa vuoropuhelua tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan.³

Metsäjätit ovat hehkuttaneet dialogia ja vuoropuhelua viime aikojen sisältömarkkinoinnissaan. Isoista kysymyksistä on keskusteltu. Myös kriittisiä ääniä on kuultu yhtiöiden omissa kanavissa.

UPM on julkaissut Huominen-kampanjassaan elokuusta 2022 alkaen instagrammattavalla ilmeellä journalistishenkistä sisältöä. Mediatalo Sanoman suunnittelemasta⁴ kampanjasta on saanut lukea muun muassa donitsitaloudesta ja erilaisten vaikuttajien kestävyysmietteistä, mutta myös selluinnovaatioista ja yhtiön luontotavoitteista. Jutut ovat enimmäkseen toimittajien kirjoittamia. Niitä on julkaistu ainakin UPM:n verkkosivuilla ja somekanavilla sekä mainosjournalismina Helsingin Sanomien Visio-liitteessä⁵.

Metsä Group puolestaan aloitti vuoden 2023 alussa On keskustelun aika -podcastsarjan⁶, jota juontaa toimittaja Baba Lybeck. Ohjelmassa eri asiantuntijat ja yhtiön edustajat keskustelevat metsistä ja metsäteollisuudesta ”pyöreän pöydän ääressä”. Esimerkiksi ensimmäisissä jaksoissa vieraina ovat Luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiaho, Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas ja Metsä Groupin pääjohtaja Ilkka Hämälä.

Erityisesti Huominen on saanut osakseen kritiikkiä. Keväällä 2023 kampanja oli ehdolla Greenpeacen Vuoden huiputus -kisassa ”kuluneen vuoden törkeimmästä tai harhaanjohtavimmasta viherpesusta”⁷. Kampanjassa aluksi mukana ollut mutta siitä pian vetäytynyt ilmastoaktivisti Niklas Kaskeala tilitti Twitterissä: ”Tämä on klassinen viherpesun toimintamalli. Assosioidutaan hyvän tekemiseen, mikä ei millään tavalla linkity omaan ydintoimintaan.”⁸

Väitän, että klassinen viherpesun malli ei riitä tällä kertaa. Metsäyhtiöiden kampanjoissa voi olla kyse myös dialogipesusta.

Dialogipesijä käyttää hyväkseen dialogiin, keskusteluun ja vuoropuheluun ladattuja yhteiskunnallisia ja eettisiä normeja, odotuksia, mielikuvia ja tunteita oikeuttaakseen kritisoidun toimintansa. Jos aidon dialogin tavoitteena on eri osapuolten välinen ymmärrys, dialogipesijä hakee kuuntelevaa, harkitsevaa ja tasapainoista imagoa yleisen hyväksynnän voittamiseksi.

Dialogipesu ei ole uusi tai helposti rajautuva ilmiö – otsikon lupauksesta huolimatta – eikä sitä esiinny vain suuryritysten markkinoinnissa. Esimerkiksi näennäisosallistaminen⁹ on dialogipesulle läheistä sukua. Käytän tässä tekstissä esimerkkinä kahden suomalaisen metsäjätin sisältömarkkinointia, mutta dialogipesua tulisi analysoida myös muissa yhteyksissä.

Hahmottelen metsäyhtiöiden dialogipesua viherpesun viimeaikaisen tutkimuksen, kriittisen dialogitutkimuksen, poliittisen yritysvastuun teorian sekä sisältömarkkinoijien ”ajatusjohtajuus”-käsitteen ristivalossa. Lopuksi kirjoitan lyhyesti dialogipesun käräyttämisestä poliittisena työkaluna parempiin dialogeihin.

Dialogipesun määrittelyä

Dialogin valjastaminen viherpesun välineeksi on tunnistettu tutkimuksessa pitkään. Tutkija Andrew Rowell piti ympäristödialogia ”uutena vaiheena sofistikoituneessa viherpesussa” jo vuonna 2002¹⁰. Hänen mukaansa väärinkäytetty dialogi on tapa estää tarpeellisia konflikteja ja ”kesyttää” [co-opt] yritystä kritisoivia aktivisteja.

Rowell ei kuitenkaan varsinaisesti määritellyt dialogipesua. Mallia tähän voi ottaa viherpesun määritelmistä. Useimmiten niiden keskiössä on harhaanjohtava, petollinen tai valheellinen ympäristöviestintä¹¹. Tämä sopii dialogipesuun siinä mielessä, että siinä rakennetaan harhaanjohtava kuva yrityksen, valtion tai muun toimijan tai niiden käyttämien prosessien dialogisuudesta.

Mitä dialogisella imagolla saavutetaan? Toisen määritelmän mukaan viherpesu on yhteiskunnassa arvostettujen (ekologisten) hyveiden hyväksikäyttöä tai omimista [unjustified appropriation]¹². Hyveillä viitataan vakiintuneisiin toimintatapoihin tai piirteisiin. Dialogisuuteen taasen linkittyy kulttuurisissa kuvastoissa nipullinen hyveitä: kuuntelevaisuus, huomaavaisuus, tasapuolisuus, maltillisuus, järkevyys ja avoimuus. Sen ajatellaan olevan tie tasa-arvoon, luottamukseen, huolenpitoon, aitoon demokratiaan ja win-win-ratkaisuihin¹³. Dialogipesijä pyrkii siis käyttämään hyväkseen dialogisuudesta huokuvaa vastuullisuutta.

Lisäksi yhteiskuntakohtaiset poliittiset kulttuurit, historiat ja tilannekuvat voivat vahvistaa dialogiin liitettyjä normeja ja odotuksia¹⁴. Esimerkiksi pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden eetoksessa sidosryhmien osallistamisella on ollut vahva osa jo pidempään¹⁵. Toisaalta viime vuosina on huolestuttu ”suomalaisen konsensuskulttuurin” murenemisesta polarisaation kynsissä. Dialogisemman keskustelukulttuurin toivotaan lieventävän jännitteitä, eriarvoisuuksia ja epävarmuutta, joiden taustalla lymyävät talousjärjestelmä ja globalisaatio. Samalla omahyväistä ”keskenään hymistelyä” ja kuplautumista parjataan. Dialogin oikeuttava voima¹⁶ perustuu näihin mielikuviin, normeihin ja odotuksiin, sekä hyvässä että pahassa.

Jos kerran dialogi on lähtökohtaisesti hyvä juttu, niin mikä dialogipesusssa menee pieleen? Selkeimmissä tapauksissa dialogilta halutaan – tahallisesti tai ei – vääriä asioita tai se sotketaan muihin demokraattisen vuorovaikutuksen muotoihin. Dialogin teoreetikkojen¹⁷ ja praktikkojen¹⁸ mukaan dialogin käyttötarkoitus on oikeastaan aika rajattu: onnistuessaan se lisää osapuolten ymmärrystä toisistaan, yhteisestä asiasta ja erimielisyyksistään. Se eroaa esimerkiksi neuvotteluista, joissa keskiössä ei ole keskinäisen ymmärryksen lisääminen vaan kaikille osapuolille hyväksyttävät päätökset. Päätöksiä tehdään intressejä yhteen sovittamalla, ei sulauttamalla. Neuvotteluissa tärkeää on esimerkiksi neutraali foorumi ja välittäjä, yhdessä sovitut reunaehdot ja suora yhteys päätösten toimeenpanoon.¹⁹

Kaikkein törkein dialogipesijä odottaa tai antaa ymmärtää, että dialogin pitäisi johtaa erimielisyyksien katoamiseen – tai oikeastaan sen ymmärtämiseen, että osapuolilla onkin samat intressit alusta asti, ja erimielisyys oli vain väärinkäsitys²⁰. Tässä dialogipesun härskissä muodossa erimielisyydestä tulee pahe²¹, ja ”dialogihötöst䔲² neuvotteluiden ja vaikutusmahdollisuuksien korvike. Yritysten ja valtioiden härskin dialogipesun kohteeksi joutuvat erityisesti alkuperäiskansat ja paikallisyhteisöt, jotka puolustavat maitaan, elinkeinojaan ja elintapojaan²³.

Dialogipesu ei kuitenkaan ole aina yhtä härskiä. Myös dialogi ilman samanmielisyyteen pakottamista voi olla edullista niille, joilla on paljon valtaa ja resursseja sekä vähän intressejä muuttaa omaa toimintaansa radikaalisti, koska dialogi vaatii verrattain vähän²⁴. Ymmärtäviä keskusteluja voidaan käydä ja niihin liittyvää kuvastoa levittää kerta toisensa jälkeen ilman, että ne johtavat muuhun kuin asioiden monimutkaisuuden ja näkemyserojen toteamiseen. Lisäksi pehmeämpi dialogipesu ei ole välttämättä yhtä riskialtista kuin perinteinen viherpesu. Sitä on hankalampi osoittaa, siitä on hankalampi jäädä kiinni.

Dialogipesussa dialogista tulee itsetarkoitus olosuhteissa, joissa ymmärtämisen puute ei ole päällimmäisin ongelma. Ymmärtäminen ja oppiminen eivät dialogipesussa vaikuta tai johda mihinkään. Ne eivät esimerkiksi toimi pohjana intressejä yhteensovittaville ja toimintaan vaikuttaville neuvotteluille. Dialogipesuun kuuluu ”rakentavalta” tuntuvia keskusteluita, jotka eivät rakenna mitään. Jos yritys ei halua muuttaa ihmisiä huolestuttavaa toimintaansa, voi dialogien käyminen olla sille edullinen tapa näyttää, että se sentään ”välittä䔲⁵. Dialogipesun riski on suuri etenkin silloin, kun voimakkaampi ja kritiikin kohteena oleva osapuoli pääsee harjoittamaan dialogia omilla alustoillaan ja ehdoillaan, jolloin dialogin tavat, tavoitteet ja vaikutukset eivät ole neuvoteltavissa²⁶.

Demokratiatalkoolainen vai ajatusjohtaja?

Mikä selittää erityisesti yritysten mieltymystä dialogiin? 2000-luvulla huomattavasti akateemista keskustelua herättänyt poliittisen yritysvastuun teoria ehdottaa vastaukseksi valtioiden heikentymistä. Koska yritykset ovat ottaneet kontolleen entistä enemmän aikaisemmin valtioille kuuluneita poliittisia tehtäviä, kutsuvat poliittisen yritysvastuun kannattajat ne mukaan ”globaaleihin demokratiatalkoisiin”²⁷. Yrityksien tulisi hankkia uuden roolinsa edellyttämä ”moraalinen oikeutus” ”demokraattisella itsesäätelyllä” eli deliberatiivisella demokratialla ja siihen kuuluvalla dialogisuudella. Kriitikoiden mukaan poliittisen yritysvastuun suositukset, jos niiden soveltamisessa ylipäätään onnistutaan²⁸, voivat johtaa demokratian heikkenemiseen yhteiskunnan tasolla²⁹.

Metsäyhtiöillä on ollut Suomessa jo pitkään vahva poliittinen rooli³⁰. Aiempaa laajempi demokraattinen itsesäätely voi kuitenkin näyttää metsäyhtiöille tarpeelliselta, koska viime vuosina voimistunut ilmasto- ja luontopolitiikka on heikentänyt niiden nykybisneksen hyväksyttävyyttä. Demokraattisen itsesäätelyn myötä kukoistavat dialogi ja dialogipesu.

Sisältömarkkinoinnin eetos voi kuitenkin olla kaukana demokraattisuudesta. UPM:n kampanjan suunnitelleen Sanoman viime aikojen keskeisiä pöhinätermejä on ollut ”ajatusjohtajuus”. Sanoman 5 askelta ajatusjohtajuuteen -webinaarissa³¹ kerrotaan, että yritys on ajatusjohtaja, kun se ei ”puhu vain itsestään” (eli myy tuotteitaan perinteisessä mielessä) vaan muuttaa ihmisten ajattelua ja siten myös (osto)tekoja. Ajatusjohtajayrityksen tulee osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun megatrendeistä ja arvoista. Sanoman keskeinen referenssi ajatusjohtajuudelle on media (eli käytännössä Sanoma itse), sillä media ”myy ajatuksia” ja sen tuottaman sisällön äärelle hakeudutaan vapaaehtoisesti.

Ajatusjohtajuus on dialogista. Sanoman webinaarissa kuvaillaan, että ihmiset kerääntyvät ajatusjohtajan ympärille keskustelemaan sen asiantuntijateemasta, koska sillä on niin uutta ja mielenkiintoista sanottavaa aiheesta. Mainostoimisto Differon mukaan ajatusjohtajuus ”ei ole yksisuuntaista torveen toitottamista, vaan sen syntyminen vaatii aktiivista dialogia, avoimuutta ja rehellisyytt䔳². Ajatusjohtaja on visionääri ja keskustelun ohjaaja, muttei demokraattinen vallankäyttäjä tai neutraali fasilitaattori. Ajatusjohtajuuden tavoitteena näyttää olevan ideologinen ja diskursiivinen hegemonia – ja myynti. Sanoman sisältöjohtaja paaluttaa webinaarin aluksi olennaisen: ajatusjohtajuudella ”tuetaan brändin kasvua ja tehään tosi kovii tuloksii”.

Metsäjättien sisältömarkkinoinnin pehmeä dialogipesu

Toimittaja Riikka Suomisen mukaan Huominen on reaktio Suomessa voimistuneeseen metsäteollisuuden ja -yhtiöiden kritiikkiin: ”Tällaisessa tilanteessa metsäyhtiön on pakko ’osallistua keskusteluun’. Yrittää selittää, että metsäkysymys on moni­polvinen ja että joillekin lajeille hakkuut ovat itse asiassa hyvästä.”³³

Dialogipesun käsite auttaa ymmärtämään, etteivät UPM ja Metsä Group pyri dialogisella markkinoinnilla ainoastaan selittelemään parhain päin tai näyttäytymään kestävyyskriisien ratkaisijoina. Ne pyrkivät nousemaan metsäkiistojen yläpuolelle keskustelun johtajan rooliin. Tämä nykyaikainen (ajatus)johtaja ei sanele vaan harkitsee, kuuntelee, osallistaa ja teettää kyselytutkimuksia³⁴. Metsäyhtiöt eivät halua puhua vain nykyisistä ongelmista vaan tulevaisuudesta, vihreän siirtymän megatrendistä. Puhumalla tulevaisuudesta metsäyhtiöt haluavat osoittaa olevansa osa sitä ilman, että niiden tarvitsee esittää konkreettisia tiekarttoja alan tuntuvasta kestävyysmurroksesta. Poliittisen yritysvastuun näkökulmasta yritykset ottavat vitkuttelevilta valtioilta valtaa määrittää vihreää siirtymää. Metsäyhtiöt aktiivisesti korostavatkin ”vastuutaan” vihreässä siirtymässä, ja monet laskevat kestävyyskeskustelussa paljon liike-elämän varaan. Yrityksissä on todella muutosvoimaa, mutta vihreä siirtymä luo myös otolliset olosuhteet viher- ja dialogipesulle.

Molempien yhtiöiden kampanjat antavat kriittisille äänille tilaa. Kotiaho ja kestävyysvaikuttaja Leo Stranius puhuvat Metsä Groupin podcastissa esimerkiksi hakkuumäärien vähentämisestä. Kaskealalle vakuuteltiin, ettei hänen kriittinen suhtautumisensa UPM:n toimintaan ole este osallistumiselle Huominen-kampanjaan³⁵. Kampanjassa on haastateltu myös esimerkiksi biologi Panu Halmetta, joka antaa kriittistä palautetta yhtiön luontotavoitteista³⁶.

Sisältömarkkinoinissa dialoginen kritiikki esitetään yritysten omilla kanavilla ja ehdoilla, joten ne voivat esittää sen itselleen edustavasti. Kontrolloitu kritiikki lisää uskottavuutta³⁷. Antamalla kritiikille tilaa ja jopa tunnustamalla, että kriitikot ovat välillä oikeassa³⁸, yhtiöt antavat itsestään oppivan, kuuntelevan ja inhimillisellä tavalla erehtyväisen kuvan: ”En voi kieltää, ettemmekö joskus sokeutuisi omaan kuplaamme”³⁹. Näin metsäyhtiöt näyttäytyvät hyveellisinä verrattuna kärkkäisiin ja ”huuteleviin” aktivisteihin, jotka kuvittelevat olevansa aina oikeassa.

UPM:n ja Metsä Groupin kampanjoissa jää kuitenkin epäselväksi, miten dialogin käyminen vaikuttaa yhtiöiden toimintaan. Esimerkiksi Greenpeace ja muut ympäristöjärjestöt saavat toistuvasti kampanjoida UPM:n vastuuttomia hakkuita vastaan⁴⁰, ja näin kävi myös Huominen-kampanjan aikana Rokansaaressa⁴¹. Kampanjasisällöissä kritiikki esitetään toistuvasti sparrauksena, johon UPM voi vastata: suuntamme on oikea, vaikka aina voi tehdä vielä paremmin ja enemmän⁴². Kaikista kiperimmät teemat, kuten ydinliiketoiminnan suunnitelmalliset ja riittävän nopeat muutokset, hakkuiden rajoittaminen, metsälain tiukentaminen⁴³, sellubisneksen ongelmat Uruguayssa⁴⁴ ja työntekijöiden oikeudet⁴⁵ loistavat poissaolollaan. Kulutuksen vähentäminen ja kiertotalous mainitaan molempien yhtiöiden kampanjoissa⁴⁶. Sitä ei sanota, miten yrityksen toiminta edesauttaa näitä muutoksia – paitsi että pahvipaketin voi kierrättää jopa kuusi kertaa.

Metsä Groupin podcastissa esitetään myös radikaalimpaa kritiikkiä, mutta siihen ei useinkaan tartuta vakavasti. Ensimmäisissä jaksoissa Kotiahon kritiikin perään Taalas kertoo tyystin toisenlaisen tilannekuvansa, eikä näkemyksiä punnita vakavasti keskenään. Kuuntelijalle jää kuva, että yritys tekee parhaansa tasapainoillessaan ”ääripäiden” välillä. Straniuksen argumentteihin vastataan joko puolivillaisesti tai ei ollenkaan. Kun Stranius muistuttaa muutoksen puutteellisesta vauhdista ja mittakaavasta, Metsä Groupin tutkimusjohtaja Katariina Kemppainen vastaa, että nyt sentään teollisuudessa puhutaan isoista muutoksista, ja toivottavasti puheet kääntyvät ennen pitkää tavoitteiksi ja teoiksi. Samaan tapaan UPM:n kampanjassa vaikuttaja Julia Thurén pohtii, että ”viherpesuvaihe on läpimenovaihe”, sillä vihermainonta saa yritykset kilpailemaan keskenään ekologisuudella⁴⁷.

Ainakin uusimmassa viherpesun tutkimuksessa on jouduttu karvaasti luopumaan oletuksesta, että viherpesu (tai ”pelkkä puhe”) olisi pian loppumassa⁴⁸. Ennemmin sen monimuotoisuus on kasvanut: perinteisempi viherpesu on saanut rinnalleen kontrolloidun kritiikin, pakotetun ja ylikorostetun yhteisyyden sekä tyhjän dialogin. Totisesti Metsä Group ei nostanut sosiaalisessa mediassa esille podcast-vieraiden argumentteja metsäpolitiikan rajuista muutostarpeista vaan: ”Stranius näkee, että metsäteollisuuden ja kansalaisjärjestöjen tulisi tehdä rohkeasti yhteistyötä”.⁴⁹

Poliittinen työkalu parempiin dialogeihin

”Jos Microsoft huomenna julkaisee kampanjan verenluovutuksen puolesta, jo loppuviikosta olisi punapesun termi syntynyt”, sanovat viherpesun tutkijat Shawn Pope ja Arild Wæraas⁵⁰. Heidän mukaansa tiuhaan lisääntyvät ”pesutermit” resonoivat ihmisille – oli niiden sisältämissä syytöksissä perää tai ei. Tämä voi johtua siitä, että monien suhtautuminen yritysvastuuseen on lopen kyyninen⁵¹. Jälleen uuden pesutermin soveltaminen tuttuun ilmiöön voi siis olla analyyttisesti halpa kikka⁵², vaikka se herättäisikin huomiota.

Toisaalta intuitiivisuus, helppous ja tunteellinen vetovoima kääntyvät eduksi politiikassa⁵³. Dialogipesun käsite ei myöskään ole vuoropuhelun kyyninen ja raflaava täysteilaus. Eikä se vääjäämättä aja ”puhtaiden motiivien” penäämisen umpikujaan. Parhaimmillaan dialogipesusta käräyttäminen on poliittinen työkalu, jolla heikommassa asemassa oleva osapuoli pystyy nostamaan esille dialogin ehdot ja tavoitteet. Se voi laukaista kriittisen pohdinnan dialogin:

• Tarpeellisuudesta: Tarvitaanko tai voidaanko saada lisää ymmärrystä? Odotetaanko dialogilta heikoin perustein jotain, mitä se ei voi antaa?
• Ajasta ja paikasta: Kuka kontrolloi foorumeita ja alustoja? Onko dialogi osa sisältömarkkinointia?
• Vallasta ja tasapuolisuudesta: Miten toimijoiden väliset valtasuhteet on otettu huomioon? Miten fasilitointi on hoidettu?
• Vaikutuksesta: Edeltääkö dialogi konkreettisia neuvotteluita? Voiko se muuttaa käytäntöjä?

Useat tutkijat pitävät perusteltuna dialogista kieltäytymistä heikommalle osapuolelle, jos tyydyttäviä vastauksia tämän kaltaisiin kysymyksiin ei ole⁵⁴. Vaikka epäluuloisuus ja kyynisyys menisivät silloin tällöin yli, on se pienempi ongelma kuin kestävyysmurrosta puurouttava dialogihöttö⁵⁵.

Pelkkä dialogipesun käräyttely ei riitä. Monet tahot todella toivovat isoa sopua, valtakunnallista maankäyttösopimusta⁵⁶ metsistä. Metsä Groupin pääjohtaja Hämäläkin kaipaa podcastissa valtakunnallista ”konsensusta” säästettävien vanhojen metsien määritelmästä ja kansallisesta ennallistamissuunnitelmasta, joka Suomen pitänee pian laatia. Samanmielisyyden sijaan kannattaa odottaa enintään kompromissia, neuvottelutulosta. Kaikkia tyydyttävä lopputulos on tietysti utooppinen tavoite, niin kuin Hämäläkin myöntää podcastissa, eikä täydellisen sovun odottaminen anna syytä jatkaa haitallista toimintaa. Kiivaskin erimielisyys kuuluu terveeseen dialogisuuteen ja demokratiaan yhteiskunnallisella tasolla⁵⁷. Haastaminen nimittäin laukaisee keskusteluita, ei päätä niitä.

Metsistä käytävät dialogit voisivat parhaimmillaan vahvistaa valtakunnallisiin neuvotteluihin tarvittavaa perustaa siellä, missä se on hauras. Niistä voi myös olla apua reilujen prosessien pohtimisessa neuvotteluille. Metsäyhtiöiden sisältömarkkinointi ei kuitenkaan ole näille dialogeille oikea paikka.

Otto Snellman toimii ja tutkii yliopistolla ja metsäliikkeessä. Snellman on osallistunut sekä hyviin että huonoihin dialogeihin. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee tekopyhyyttä kestävyysmurroksen politiikassa ja etiikassa.

Viitteet

1 Teksti on syntynyt osallistavasti ja dialogisesti. Julkaisin alustavia ajatuksiani dialogipesusta Twitterissä kesäkuussa 2023. Monen tekstiin päätyneen idean ja lähteen alkuperä on ketjun runsaissa kommenteissa. Kiitän kaikkia keskusteluun osallistujia ja erityisesti seuraavia ”käyttäjiä”: Jonna Kangasoja, Iina Ala-Kurikka, Elsa Kivinen, Jonne Hytönen, Lasse Peltonen, Kaisa Raitio, Riku Löf, Jussi Hakanen, Teemu Vaarakallio, Ayla Dincay, Lari Karreinen, Kanahaukkarinen ja Kaisa Illukka.

2 ”UPM Huominen”, www.upm.com/fi/huominen, haettu 8.8.2023.

3 “Metsä Group aloittaa uuden keskustelusarjan metsien hoidosta ja puunkäytöstä”, Metsä Group lehdistötiedote 23.1.2023, www.metsagroup.com/fi/uutiset-ja-julkaisut/tiedotteet/2023/metsa-group-aloittaa-uuden-keskustelusarjan-metsien-hoidosta-ja-puunkaytosta/, haettu 8.8.2023.

4 Jenni Lieto (2022), ”BOOM! Ensimmäiset osat vuoden kutkuttavimmasta työprojektista nyt livenä…”, Linkedin-julkaisu 9/2022, fi.linkedin.com/posts/jennilieto_upmhuominen-sis%C3%A4lt%C3%B6markkinointi-activity-6969966437272571904-uCZw, haettu 8.8.2023.

5 Esim: UPM:n mainos: ”Suunnittelija Ervin Latimer: ’Haluan purkaa ajatusta siitä, että työstä pitäisi olla kiitollinen’”, Helsingin Sanomat 30.9., www.hs.fi/visio/mainos/upm/art-2000009100204.html, haettu 8.8.2023; UPM:n mainos: ”Leo Stranius: ’Minua ahdistaa, että maapallolla eletään varastamalla suoraan lapsilta’”, Helsingin Sanomat 30.9., www.hs.fi/visio/mainos/upm/art-2000009101713.html, haettu 8.8.2023.

6 ”On keskustelun aika”, www.metsagroup.com/fi/tietoa-metsa-groupista/koe-metsa/on-keskustelun-aika/, haettu 8.8.2023.

7 ”Vuoden huiputus 2022”, www.vuodenhuiputus.fi/#shortlist, haettu 15.8.2023.

8 Niklas Kaskeala (2022), ”Käsi ylös virheen ja viherpesun merkiksi…”, Twitter-julkaisuketju 22.10., www.twitter.com/NiklasKaskeala/status/1583334104111919111, haettu 8.8.2023.

9 Ks. esim. Jenny Anttonen (2021) ”Osallistaminen kuormittaa ja näennäisosallistaminen trendaa – mikä avuksi?” Ellun Kanat 11.3., www.ellunkanat.fi/nakemys/artikkelit/osallistaminen-kuormittaa-ja-naennaisosallistaminen-trendaa-mika-avuksi, haettu 8.8.2023.

10 Andrew Rowell (2002) ”Dialogue: Divide and Rule”. Viitattu lähteessä Shiv Ganesh & Heather M. Zoller (2012) “Dialogue, Activism, and Democratic Social Change”.

11 Ks. listaus määritelmistä: Noémi Nemes ym. (2022) ”An Integrated Framework to Assess Greenwashing”.

12 Sama.

13 Ganesh & Zoller.

14 Etienne Roy Grégoire (2019) ”Dialogue as racism? The promotion of ’Canadian dialogue’ in Guatemala’s extractive sector”.

15 Eva Maria Fjellheim (2023) ”‘You Can Kill Us with Dialogue:’ Critical Perspectives

on Wind Energy Development in a Nordic‑Saami Green Colonial Context”.

16 Ganesh & Zoller.

17 John Forrester & Reshmi Theckethil (2009) ”Rethinking Risk Management Policies: From ‘Participation’ to Processes of Dialogue, Debate, and Negotiation”.

18 ”Mikä erätauko?”, Erätauko-säätiö, www.eratauko.fi/mika-eratauko/, haettu 8.8.2023. Kiitos Johanna Kangasojalle tämän ajatuksen teroittamisesta.

19 Forrester & Theckethil; Kangasoja (2021) “Mitä tarkoittaa ’Public Policy Mediation’?”, Akordi 27.10., www.akordi.fi/yleinen/mita-tarkoittaa-public-policy-mediation/, haettu 8.8.2023.

20 Grégoire.

21 Sama; Maria Ehrnström-Fuentes (2016) “Delinking Legitimacies: A Pluriversal Perspective on Political CSR”.

22 Kiitos Kaisa Raitiolle tästä käsitteestä.

23 Grégoire; Fjellheim.

24 Grégoire.

25 Cameron Sabadoz & Abraham Singer (2017) ”Talk Ain’t Cheap: Political CSR and the

Challenges of Corporate Deliberation.”

26 Ks. Fjellheim.

27 Jukka Veikko Mäkinen (2023) ”Punnitseva demokratia datakapitalismin

yritysvastuuna”.

28 Sabadoz & Singer.

29 Sama; Mäkinen; Carl Rhodes & Peter Fleming (2020) ”Forget political corporate social resposibility”.

30 Esim. Ville Kellokumpu & Heikki Sirviö (2021) ”Politics of public interest: Finnish forest capital’s strategy in the Kaipola paper mill shutdown”.

31 Sanoma Media, Webinaari: ”5 askelta ajatusjohtajuuteen”, www.media.sanoma.fi/ajankohtaista/tilaisuudet-ja-webinaarit/webinaari-5-askelta-ajatusjohtajuuteen, haettu 8.8.2023.

32 Katri Tanni (2020) ”Sisältömarkkinoinnin sanasto: Ajatusjohtajuus”, Differo 13.2., www.differo.fi/blogi/sisaltomarkkinoinnin-sanasto-ajatusjohtajuus, haettu 8.8.2023.

33 Riikka Suominen (2022) ”Totta munassa UPM haluaa ‘osallistua keskusteluun’ metsistä – Kyse on siitä, että rahalla saa näkyvyyttä”, Apu 24.10., www.apu.fi/artikkelit/nain-upm-ja-st1-valittavat-luonnosta-kolumni-riikka-suominen, haettu 8.8.2023.

34 ”UPM selvitti, mitä alle 45-vuotiaat toivovat tulevaisuudelta: ’2030-luvulla jatkuvan kasvun tavoittelusta on luovuttu’”, UPM 28.4.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/upm-selvitti-mita-alle-45-vuotiaat-toivovat-tulevaisuudelta-2030-luvulla-jatkuvan-kasvun-tavoittelusta-on-luovuttu/, haettu 8.8.2023.

35 Kaskeala.

36 ”Suojellaanko metsien eliöstöä tarpeeksi? 3 tekoa talousmetsien luonnon hyväksi”, UPM 6.2.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/suojellaanko-metsien-eliostoa-tarpeeksi-3-tekoa-talousmetsien-luonnon-hyvaksi/, haettu 8.8.2023.

37 Kiitos Jussi Hakanen tästä ajatuksesta.

38 ”Metsät puhuttavat – metsäasiantuntija vastaa”, UPM 28.10.2022, www.upm.com/fi/huominen/2022/metsat-puhuttavat-metsaasiantuntija-vastaa/, haettu 8.8.2023.

39 ”Vastuullisuusjohtaja Sami Lundgren: ’Kun Elokapina tuli paikalle, tarjosimme heille kahvit’”, UPM 29.3.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/vastuullisuusjohtaja-sami-lundgren-kun-elokapina-tuli-paikalle-tarjosimme-heille-kahvit/, haettu 8.8.2023.

40 Vuoden huiputus 2022.

41 Tiia Etelämäki (2023) ”UPM Metsä suunnittelee hakkuita luonnon­kauniille Saimaan saarelle – ’Miten helvetissä tämmöinen on mahdollista?’”, Helsingin Sanomat 2.6.2023, www.hs.fi/kotimaa/art-2000009624312.html, haettu 8.8.2023.

42 ”Nyt vaaditaan tekoja! 13 kiperää kysymystä – mitä UPM:n johtajat vastaavat?”, UPM 10.5.2023, www.upm.com/fi/huominen/2023/nyt-vaaditaan-tekoja-13-kiperaa-kysymysta-mita-upmn-johtajat-vastaavat/, haettu 8.8.2023; UPM 6.2.2023.

43 ”Metsien puolesta – Lakialoite metsälain muuttamiseksi”, kansalaisaloite 15.11.2022, www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/11497, haettu 8.8.2023.

44 Riku Löf & Janette Kotivirta (2023) ”’Vesi, joka meiltä puuttuu, lahjoitetaan UPM:lle’ – Uruguayn vesikriisi nostaa jännitteitä metsäyhtiöiden ympärillä”, Ulkopolitist 2.6.2023, www.ulkopolitist.fi/2023/06/02/vesi-joka-meilta-puuttuu-lahjoitetaan-upmlle-uruguayn-vesikriisi-nostaa-jannitteita-metsayhtioiden-ymparilla, haettu 8.8.2023.

45 Samu Kuoppa (2022) ”UPM – vailla työehtoja”, Vita Nuova 31.3., www.vitanuovablogi.wordpress.com/2022/03/31/upm/, haettu 8.8.2023.

46 UPM 28.4.2023.

47 ”’Luulin olevani ympäristö­tietoinen, mutta olinkin vain rakentanut identiteettiäni’”, UPM 24.8.2022, www.upm.com/fi/huominen/2022/luulin-olevani-ymparistotietoinen-mutta-olinkin-vain-rakentanut-identiteettiani/, haettu 8.8.2023.

48 A. Wren Montgomery ym. (2023) ”No End in Sight? A Greenwash Review and Research Agenda”.

49 Metsä Group (2023) ”Leo Stranius näkee, että metsäteollisuuden tulisi tehdä rohkeasti…”, Twitter-julkaisu 20.7.,www.twitter.com/MetsaGroup/status/1681921890439380992, haettu 8.8.2023.

50 Shawn Pope & Arild Wæraas (2015) “CSR-Washing is Rare: A Conceptual Framework, Literature

Review, and Critique”.

51 Mark Eisenegger & Mario Schranz (2011) ”Reputation Management and

Corporate Social Responsibility”. Toisaalta tutkimustulokset viherpesun vaikuttavuudesta (ts. ihmisten uskosta yritysten ympäristöviestintään) ovat ristiriitaisia, ks. Pope & Wæraas.

52 Montgomery ym.

53 Ks. Pope & Waeraas.

54 Ganesh & Zoller; Ehnström-Fuentes; Grégoire; Fjellheim.

55 Kiitos Kaisa Raitiolle tästä ajatuksesta.

56 ”’Vihreän Nobelin’ saanut Tero Mustonen pelastaa maailmaa hehtaari hehtaarilta”, Tampereen ammattikorkeakoulu 5.6.2023, www.tuni.fi/fi/ajankohtaista/vihrean-nobelin-saanut-tero-mustonen-pelastaa-maailmaa-hehtaari-hehtaarilta, haettu 8.8.2023.

57 Ganesh & Zoller.

Teksti Tom Pesch ja Tiina Ollila

Julkaistu Elonkehässä 4/21.

Satakunta vuotta sitten ihmiskunta oli uuden tilanteen edessä. Ensimmäisessä maailmansodassa käytössä olleet konetuliaseet, panssarivaunut, lentopommit, taistelukaasut ja räjähtävät tykistöammukset olivat muuttaneet sodankäynnin luonnetta: ihminen kykeni nyt teknologian ansiosta tuhoamaan massoittain ihmisiä kerralla muutamien yksilöiden sijasta. Tarvittiin uusia ideoita, jotka suojelisivat ihmistä ihmiseltä. Luovuttamattoman ihmisoikeuden ajatus oli syntymässä, ja tämän ajatuksen suojaksi perustettiin Kansainliitto.

Siihen saakka ihmisoikeuksilla oli tarkoitettu lähinnä uskonnonvapautta ja suojaa orjuudelta. Westfalenin rauhansopimuksessa vuonna 1648 kolmekymmenvuotisen sodan osapuolet pääsivät sopuun siitä, että Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella oli sallittua harjoittaa sekä katolista että protestanttista uskoa ilman pelkoa vainotuksi tulemisesta. Tämä uskonvapauden pykälä tuntuu nykyään itsestään selvältä läntisten yhteiskuntien perusperiaatteelta, mutta 1600-luvulla se oli vielä uutta ja radikaalia ajattelua, joka vaati syntyäkseen pitkän sodankäynnin eri uskontokuntien kesken.

Orjuus kiellettiin Euroopassa vuonna 1815 ja Yhdysvalloissa vuonna 1862. Tuohon saakka Euroopassa oli pidetty normaalina ja hyväksyttävänä, että ihmisrotujen välillä vallitsi jonkinlainen luonnollinen hierarkia. Valkoiset eurooppalaiset kokivat, että heillä oli jumalalta saatu oikeutus orjuuttaa muun värisiä ihmisiä ja käyttää heitä taloudellisten intressiensä tukemiseksi. Yhdysvaltojen maatalousvaltaisten etelävaltioiden talous pyöri pitkälti orjuuden voimalla. Teollistuneiden pohjoisvaltioiden talous toimi mainiosti ilman orjiakin, ja heidän näkökulmastaan orjuus alkoi näyttää eettisesti kyseenalaiselta. Jo Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa oli todettu, että kaikki ihmiset ovat lain edessä tasa-arvoisia. Vasta sisällissodan jälkeen sen tulkittiin koskevan myös Afrikasta väkipakolla tuotuja orjia.

Pian Kansainliiton perustamisen jälkeen maailmassa luisuttiin vielä suurempaan inhimilliseen katastrofiin. Toisen maailmansodan jälkeen tarve ihmisoikeuksien määrittelyyn kävi vielä selvemmäksi, sillä ihmiskunnan kyky teollisen mittakaavan tuhoamiseen siihen tarkoitukseen perustetuilla tuhoamisleireillä ja atomipommeilla oli säikäyttänyt kaikki. Vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien julistukseen perustuu pitkälti koko globalisoitunut maailmanjärjestys. Maailmassa, jossa ihmiset siirtyvät valtiosta, mantereesta ja yhteiskunnasta toiseen tarvitaan perustavanlaatuinen ihmisyyden tunnustus. Se tarvittiin, jotta yhdenkään perusoikeudet eivät voisi mennä toisen perusoikeuksien edelle. Perusoikeudet ovat riippumattomia sukupuolesta, ihonväristä, etnisestä taustasta, uskonnosta ja muista ominaisuuksista.

1900-luvun mittaan törmäsimme kokonaan uudenlaiseen ongelmaan: teollistunut yhteiskunta kykeni vaikuttamaan paikallisesti ympäristöön vahingollisella tavalla. Pilaantuneet vesistöt, happosateet ja maaperän pintaeroosio olivat paikallisia ympäristöongelmia. Ratkaisuiksikin keksittiin paikallisia keinoja: tehtaille asetettiin päästörajoituksia, myrkyllisiä aineita kiellettiin ja maatalouden sääntelyä lisättiin.

2000-luvulla olemme joutuneet toteamaan, että ympäristöongelmien mittakaava on täysin toista kuin ennen. Ensimmäinen globaalin mittakaavan ympäristöongelma oli otsonikato, johon heräsimme 1980-luvun lopulla. Ratkaisukin keksittiin: meidän tarvitsi vain lopettaa ponnekaasujen syytäminen ilmakehään. Maailma kykeni kansainvälisellä sopimuksella vuonna 1988 kieltämään ponnekaasujen käytön. Otsonikerros on vähitellen alkanut palautua ennalleen.

Ilmastonmuutos, lajikato, merien happamoituminen, mikromuoviongelma sekä typen ja fosforin kierron häiriöt ovat planetaarisen kokoluokan ympäristöongelmia, joiden edessä ponnekaasujen kieltosopimus tuntuu laihalta voitolta. Ilmastosopimukset epäonnistuvat kasvihuonekaasupäästöjen hillitsemisessä vuosikymmenestä toiseen, ja lajikadon estämiseksi olemme vasta aloittamassa samanlaista kansainvälisten sopimusten prosessia. Ehkä käsityksemme ongelmien luonteesta onkin täysin väärä. Kuinka paljon elämän keskinäisriippuvaista verkostoa voidaan suojella ylhäältä alaspäin?

Mitä suojelemme, kun suojelemme luontoa?

Ensimmäisen ydinaseen arkkitehti Robert Oppenheimer totesi ydinräjähdyksen nähdessään, että hänestä on tullut itse kuolema. Hän ymmärsi, että mahdollistaessaan ydinpommin hän mahdollisti oman lajinsa, myös itsensä kuoleman. Tämän ymmärryksestä kehittyi myöhemmin ydinsulkusopimus, halu estää ydinaseiden leviäminen. Ihmiskunta kykeni itsesuojeluun pakon edessä.

Eläinpopulaatiot hupenevat nyt vauhdilla, mitä voi planeetan näkökulmasta hyvin verrata räjähdykseen. Kokonaisia lajeja katoaa ikuisiksi ajoiksi ihmistoiminnan levittäytyessä luonnontilaisten alueiden kustannuksella ja ilmakehän lämmetessä fossiilisten polttoaineiden vuoksi. Tärkeimpiä ilmastonmuutoksen ja lajikadon aiheuttajia on eläintuotanto, joka vaatiessaan paljon resursseja ja fossiilisia polttoaineita vie elintilaa luonnonvaraisilta eläimiltä ja niiden elinalueilta. Tällä hetkellä Suomessa pelkästään teurastamoissa tapetaan yli 82 miljoonaa eläintä vuosittain. Mukana luvussa eivät ole tuotannossa kuolleet eivätkä kalat.

Luonnonsuojeluliike on perinteisesti samastanut luonnonsuojelun ja eläimet, mutta ihmisten käsitys nykymuotoisen eläinten tehotuotannon mittakaavasta ja vaikutuksista on jäänyt puutteelliseksi. Syväekologiset arvot eivät ole saaneet jalansijaa. Monet puhuvat jopa ympäristöstä ja luontokadosta, mutta eläimistä ja luonnonsuojeluliikkeen eläinoikeusaukosta harvemmin. Entä jos uskaltaudummekin katsomaan kokonaisten eläinpopulaatioiden sijasta yksilöitä?

Syväekologiassa muiden lajien – koko luonnon – arvo ei perustu ihmisen näkökulmaan, vaan kaikelle elolliselle tunnustetaan oma itseisarvo, joka on riippumaton ihmisen olemassaolosta. Silti tätä itseisarvoa ei ole onnistuttu käytännön teoissa kunnioittamaan eikä sitä ole vahvistettu lainsäädännössä. Moraalinen kompassimme on tällä hetkellä kovin sekaisin, mitä tulee eläinkysymyksiin. Tällä hetkellä perusoikeuksien osalta eläinten suoja on hyvin kapea-alaista; perustuslain 20 §:n 1 momentissa säädetty vastuu luonnosta, sen monimuotoisuudesta ja ympäristöstä voi ajatella kattavan korkeintaan villieläimet. Käytännön politiikassa villieläimetkin luokitellaan säilytettäviin, uhanalaisiin tai hävitettäviin lajin mukaisesti. Luonnonsuojelu voi yhä tarkoittaa tiettyjen lajien edustajien tappamista, huvimetsästyksen sallimista tai kalojen syömistä. Vieraslajisiksi tuomittuja yksilöitä jahdataan luonnonsuojelun nimissä. Luonnonsuojelija suojelee intohimoisesti luontoa, mutta tulee samalla määritelleeksi tavoiteltavan, alkuperäisen ja suojelun arvoisen luonnon.

Onko talousmetsässä elävä orava vähemmän tärkeä kuin luonnonsuojelualueella elävä? Onko uhanalaiseen lajiin kuuluva liito-orava arvokkaampi kuin tuiki tavallinen lähiöorava? Onko luonnonsuojelualueen kuusi tärkeämpi kuin kerrostalon pihakuusi? Millä perusteella tuomitsemme kokonaisen lajin kaikki edustajat tuholaisiksi? Millä oikeudella tuomitsemme yhden eläimen koko elämän mittaiseen vankeuteen, pakkosiittämiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan samalla kun suojelemme toisen eläimen koko idyllisen elinympäristön ihmistoiminnalta? Luonnonsuojelijalla ei ole tässä maailmanajassa varaa eristää itseään keskusteluista, jotka koskevat luonnonvaraisten eläinten ahdinkoa ja tuotantoon kasvatettujen eläinten tehotuotantoa – ja nämä asiat eivät ole erillisiä vaan kytkeytyvät yhteen. Eläin- ja luontosuhteemme ristiriita on huutava, mutta kuuleeko eläimen ääntä kukaan?

Se, että jaamme luonnon ja ihmisen toisistaan erilleen ja erotamme itsemme toisista eläinlajeista, kertoo siitä, että uskomme edelleen olevamme jotenkin erityisiä: ravintoketjun huippuja ja luomakunnan kruunuja. Olemme ottaneet itsellemme oikeuden sanella kuka saa elää ja kuolla, ja kuka joutuu luovuttamaan ruumiinsa meille ruoaksemme, vaatteiksemme ja nautinnoksemme. Onneksi tästä yhdistetystä kuninkaan, ylituomarin, teloittajan ja vanginvartijan roolista voi vapautua. Eläinten käyttö ei enää ole helposti perusteltavissa, sillä eläimetön kuluttaminen tulee vuosi vuodelta helpommaksi.

Elämän kunnioittamisen on tarkoitettava myös eläinyksilöiden suojelua

Uuteen eläinlakiin ollaan lisäämässä hyvinvoinnin henkeä: lain nimi vaihtuu eläinsuojelulaista eläinten hyvinvointilaiksi. Se voi kuulostaa hyvältä, mutta mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan? Jo nykyisen eläinsuojelulain tarkoituksena on suojella eläimiä kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta sekä edistää eläinten hyvinvointia ja hyvää kohtelua ja kunnioitusta. Uudistus on merkittävä hanke, sillä eläinsuojelulaki koskee periaatteessa kaikkia eläimiä. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:ssa on linjattu, että ”uudistettavan eläinsuojelulain tulee olla maailman paras eläinsuojelulaki, joka huomioi sekä tuotantoeläinten että maatalousyrittäjien hyvinvoinnin ja varmistaa kotimaisen maataloustuotannon jatkuvuuden”. Yhtälö on mahdoton: laki ei voi olla samaan aikaan paras tuottajien rahapussin ja eläinten kannalta.

Kasvissyönnin terveys- ja ympäristöargumentit ovat julkisessa puheessa vieläkin keskiössä, kun taas moraaliargumentit ja eläinten käyttämättömyysajattelu pysyvät akateemisissa julkaisuissa ja satunnaisina mainintoina tai blogiteksteinä suuren yleisön tavoittamattomissa. Puutteellisten ja ristiriitaisten eläinsuojelulakien ja vegaanisten einesten lisäksi eläinkunta tarvitsee lakiin kirjattuja eläinoikeuksia. Yhteiskunta voi olla eettisesti ja ekologisesti kestävä vasta sitten, kun eläinten hyväksikäyttö, vangitseminen ja niihin kohdistuva väkivalta on lähtökohtaisesti kielletty, ja kun eläinten oikeudet elää vapaina omissa kodeissaan on turvattu. Eläinten kotejahan ovat luonnontilaiset paikat, niin rakennetuissa kuin rakentamattomissakin ympäristöissä, jotka tehokkuuteen ja ylisuorittamiseen taipuvainen kulttuurimme pyrkii hävittämään sivilisaation voittokulun tieltä.

Suomen eläinoikeusjuristien tekemä kampanja syksyllä 2020 eläinten perusoikeuksien puolesta oli tarpeellinen alku uudenlaiselle keskustelulle. Eläinoikeusjuristit ja eläinoikeusajattelijat tietävät, että eläinsuojelulaki ei suojele eläimiä eikä luonnonsuojelulaki luontoa. On mentävä pidemmälle, kurkotettava tulevaisuuksiin, jossa sortavia rakenteita puretaan ja ekokriisi ratkaistaan yhtäaikaisesti. Eläinten perusoikeuksista keskustelu vie ajattelun pakostikin hyppäyksittäin eteenpäin, sillä ajatus eläimistä, itseisarvosta ja vaihtoehtoisista tulevaisuuksista on monilla valtaapitävillä vähäisissä kantimissa.

Lajien rauhanomainen rinnakkaiselo voi toteutua vain, jos myönnämme kaikilla eläinyksilöillä olevan perustavanlaatuisia ja luovuttamattomia oikeuksia hieman ihmisten perusoikeuksien tapaan. Eläimet vain tarvitsevat omat perusoikeutensa, ei tietenkään ihmisten perusoikeuksia. Terveys- ja ympäristöargumentit täytyy toki pitää suojelupuheissa työkalupakissa mukana, mutta myös moraalista ja lainsäädännön muuttamisesta on puhuttava. Työhön tarvitaan luonnonsuojeluliikettä ja puhetta eläinoikeuksista – kaikkea mikä edistää eläinten käyttämättömyyttä, elonkehän suojelua ja välttämättömien muutosten sisäänajamista. Nykyinen ihmisen aiheuttama häiriö ei-inhimilliselle elämälle ja muunlajisille eläimille on kohtuuton. On tärkeää suojella kokonaisia ekosysteemejä ja elinympäristöjä, mutta suojelun keskiössä tulee olla yksilöt, joiden oikeudesta lajityypilliseen elämään ja elinympäristöön on kysymys.

Teksti: Pasi Takkinen

Kuinka energiaa voidaan ymmärtää ilmastonmuutoksen, konfliktien ja energiakriisin aikakaudella? Tere Vadén ja Pasi Takkinen pohtivat, kuinka monet energiaan liittyvät totuudet ja tottumukset ovat muutoksessa. Keskustelu käytiin Helsingin Kaivopuistossa, hiljattain toimintansa aloittaneella Tieteen ja toivon talolla, jonka tarkoitus on edistää ympäristökriisin vaatimaa nopeaa kulttuurimuutosta.

Pasi Takkinen: Olet jo toista vuosikymmentä tutkinut energiaa filosofisesti. Kuinka kiinnostuksesi energiaan heräsi?

Tere Vadén: Yksinkertaisesti sattumalta. Lukiessani internetissä muita asioita päädyin öljyhuippua käsittelevälle Oil Drum -sivustolle, missä teollisuuden asiantuntijat ja maallikot kävivät kiinnostavaa keskustelua. Sieltä nousi esiin hätkähdyttävä ajatus, että moderni yhteiskunta riippuu öljystä ja että öljy tulee loppumaan. Ajattelin että jos se on totta, miksei siitä puhuta muualla? Nyt kun muistelen, niin filosofisesti mielenkiintoisin ja oireellisin huomio on, että energian filosofiaa ei oikeastaan ole tehty. Tosin nykyään kestävyys- ja ilmastokriisin myötä sitä alkaa syntyä.

PT: Teillä on Antti Salmisen kanssa käsite ”naftismi”¹, joka mielestäni selittää tätä aikaa. Se siis merkitsee öljyyn liittyvää ajatusvirhettä tai sokeutta?

TV: Naftismi on hyvin ironinen ajatusvirhe, missä jonkin öljyn synnyttämän asian ajatellaan olevan riippumatonta öljystä. Fossiilienergiaa tutkinut Timothy Mitchell kirjoittaa osuvasti, että 1900-luvun alussa öljyä alkoi olla niin paljon, että ”voitiin olla varmoja, ettei öljystä tarvitse välittä䔲. Ja niin öljy hävisi laskelmista ja näkyvistä.

PT: Eli tiede ja tekniikka eivät yksinään kannattele elämäntapaamme, ellei ole energiaa tätä koneistoa pyörittämään?

TV: Niin juuri. Ja tämä olisi pitänyt havaita. Filosofia on kritisoinut kapitalismia, teknologiaa ja massayhteiskuntaa, mutta ei energiaa.

PT: Oletkin maininnut, että vielä sata vuotta sitten taloustiede oli hyvin kiinnostunut raaka-aineista ja maan tuottavuudesta. Sitten öljyn ehtymätön runsaus irrotti taloustieteen puhtaaksi lukujen pyörittelyksi.

TV: Kyllä, ja tässä tullaan siihen, että jos taloustiede ja yhteiskuntatiede ovat muodostuneet tämän hurjan energialisäyksen aikana, ja jos jatkossa energiaa on käytössä vähemmän, kuinka hyvin nämä kasvun aikakauden teoriat pätevät? Osa ehkä pätee, osa ei päde ollenkaan. Ei kuitenkaan huvittaisi sanoa mitään tulevaisuudesta tai seuraavista vuosista, koska on niin isoja asioita jotka voivat muuttua niin nopeasti. Voi tulla vaikka valtava nälänhätä, joka koskee satoja miljoonia ihmisiä. Olisi hyvin vaikea ennakoida sen seurauksia. Joskus puhutaan sodan sumusta (engl. fog of war), niin nyt tämä ”öljyn sumu” on todella vahva. Nämä äsken mainitsemani öljylle sokeat oletukset peittävät näkymää niin paljon.

PT: Ja tämä öljyn sumu hämärtää myös kestävyyssiirtymää?

TV: Kyllä. Siis eihän kukaan oikeasti esimerkiksi tiedä, pystytäänkö uusiutuvalla energialla tuottamaan yhtä paljon energiaa kuin on saatu fossiilisista polttoaineista. Siitä on tehty muutamia perusteellisia laskelmia. Mutta niissä laskelmissa taas voi hyvinkin olla naftistisia kupruja.

PT: Öljyssä on siis jotain, joka kätkeytyy luonnontieteelliseltä ja laskennalliselta järjeltä. Olettekin Antti Salmisen kanssa kuvanneet öljyä demoniseksi. Mitä se merkitsee?

TV: Öljy sitoo meidät asioihin, joista emme ole tietoisia, emmekä edes voi olla täysin tietoisia, esimerkiksi öljyn tuotannon olosuhteet, mikromuovi ja ilmastonmuutos. Öljyn loppukäyttäjä, vaikka autoa tankatessa tai muoviesineen kautta sitoutuu asioihin, jotka eivät tule esiin. Bensan ja muovin kohdalla ei ole – eikä kuulu olla – mitään väliä, mistä öljylähteestä se aine alun perin tulee, se on molekyylitasolla standardisoitua ainetta.

PT: Mytologioissahan demoni on joku, jonka aina uskotaan palvelevan, mutta joka ei lopulta palvele, tai palvelee oikullisesti. Öljyssäkin on siis tällainen ei-inhimillinen tai enemmän-kuin-inhimillinen puoli, jonka oikkuja me nyt ihmettelemme?

TV: Käyttämämme käsite ”anergia” juuri merkitsee tuota puolta: energian hallitsematonta puolta, jota fossiiliset polttoaineet tekevät meidän laskelmistamme ja tahdostamme huolimatta ja meidän huomaamattamme.³ Tiedämme niin luotettavasti kuin voimme ylipäänsä mitään tieteellisesti tietää, että fossiilikapitalismi tulee loppumaan muutaman vuosikymmenen sisällä; Joko ympäristökatastrofien myötä tai yhteiskuntien energiasiirtymän myötä. Todennäköisintä on näiden kahden sekamuoto. Silloin fossiilikapitalismin iäksi voitaisiin laskea noin kaksisataa vuotta, vuodesta 1850 vuoteen 2050. Kun sivilisaatio, jonka keskeinen lupaus on jatkuva kasvu, kestää kaksisataa vuotta, niin…

PT: (nauraa)

TV: …niin se osaamistaso ei kerta kaikkiaan ole kovin korkea. On paljon sivilisaatioita, jotka ovat kestäneet tuhansia vuosia tuhoamatta omaa ekologista perustaansa. Ja lisäksi, kuten käsite ”antroposeeni” kertoo, tämän sivilisaation suurimmat jälkeensä jättämät jäljet, kuten muovijäte, ilmastonmuutos ja lajikato, niin nehän ovat vahinkoja. Käsittämättömän ironista. Tekeekö kaikkein taitavin sivilisaatio kaikkein näkyvimmät saavutuksensa vahingossa? Jos saamme aikaan tietyn elintason nousun, mutta samalla vahingossa tapamme suuren osan eläimistä, niin eihän se osaamistaso ole kovin hääppöinen.

Kestävyyssiirtymän avainkysymyksiä

PT: Seuraat tarkasti kestävyystutkimusta työssäsi BIOS-tutkimusyksikössä. Nyt kun Ukrainan sodan myötä energiakysymys on kaikkien huulilla, niin onko käynyt mielessä, että ”mitäs me sanottiin”?

TV: No… joo, mutta en myönnä sitä (naurahtaa). Tätä ”polykriisin” eli monikriisin maailmaahan me alettiin ennakoimaan yli kymmenen vuotta sitten, mutta nyt kun se on käsillä, niin ei se silti kivalta tunnu. Ennakoidut näkymät toteutuvat juuri konfliktien ja autoritäärisyyden lisääntymisenä. Tällä hetkellä näkyy selvästi, että kun oikeistolta putoaa ideologinen oikeutus pois, jäljelle jää puhdas voimapolitiikka. Siinä mielessä asiat ovat menneet ennakoidusti.

PT: Seuraat tätä tilannetta niin sanotusti sormi pulssilla. Mitkä olisivat Suomelle nyt oikeita askeleita kestävyyssiirtymän kannalta?

TV: Jos sanon ensin filosofiselta kannalta. Olen BIOS -työssä havainnut sellaisen periaatteen, jota kutsun ”huippujen leikkaamiseksi”. Kestävyyssiirtymässä ja energiantuotannossa pätee moneen asiaan, että päästäisiin todella paljon vähemmällä, jos suostuisimme vain leikkaamaan huiput, siis kulutuspiikit. Tämä tuli ilmi kun perehdyimme Helsingin kaukolämmön tuotantoon. Vuodessa vain parin viikon ajan tarvitaan maksimaalinen tuotantoteho, suurin osa vuodesta on noin puolet siitä. Tämän kaltainen jakauma näyttää pätevän monessa asiassa. Jos kaukolämmön hiili korvataan vaikka puulla, ja se mitoitetaan kattamaan myös tuotantohuippu, tarvittu voimalakapasiteetti ja päästöt kasvavat liian suuriksi. Mutta jos se tuotannon pääosuus tehtäisiin vaikka lämpöpumpuilla, päästöt olisivat minimaaliset. Silloin ei saada katettua sitä huippua, ja voitaisiin myös päättää, että silloin ei yksinkertaisesti kateta sitä huippua. Kovilla pakkasilla voitaisiin sitten laittaa ostoskeskuksia kiinni, laskea lämpötiloja ja kärvistellä ne pari kylmää viikkoa. Tällaisilla järjestelyillä saataisiin aineellisesti ja energeettisesti valtavan paljon kevyempi järjestelmä. Tai ajatellaan autoa. Jos autolta vaaditaan, että sillä pääsee perävaunua vetäen pysähtymättä Helsingistä Lappiin kerran vuodessa, niin tämä tarvehuippu määrittää, että auto on massiivinen loota, jolla sitten arjessa tehdään pientä matkaa ja kärrätään kauppakasseja. Mutta jos se vuosittainen tarvehuippu leikataan ja ajetaan autoilun peruskuorma pienellä kotterolla, tällä laadullisella pudotuksella säästetään valtavasti resursseja. Mutta öljysokeus on totuttanut meidät siihen, että saamme kaikissa olosuhteissa täyden palvelunlaadun, jopa silloin kun se vie tolkuttomasti energiaa ja raaka-aineita. Tai ajatellaan sähköä, muistan kokeneeni sähkökatkon vain lapsuudessani, ehkä 70 -luvulla. Luulen kuitenkin että suurimmassa osassa maailman maista sähkökatkot ovat tavallisia. Monissa kaupungeissa sähköä saa joitain tunteja päivässä. Meidän tasainen sähkön- ja lämmönsaantimme on aika poikkeuksellista globaalisti.

PT: Helsingin kulttuurien museossa oli aikoinaan vitriinissä kiinalainen polkupyörä, jonka peräkärry oli liikkuva fillarinkorjauspaja työkaluineen ja varaosineen. Se liikkui suurkaupungin polkupyöräruuhkassa tarjoten palveluaan. Nyt kun ajattelee, niin ehkä joskus se pyörä on taas liikenteessä ja sen tilalla vitriinissä on massiivinen loota-auto. Suuri osa kaupunkiliikenteestä Suomessakin hoituisi matalan energiaintensiteetin teknologioilla, kuten kävelemällä tai polkupyörillä.

TV: Aivan, ja osa näistä kevyemmistä teknologioista on juurikin paikallisesti huollettavia. Ja siihen olisi hyvä pyrkiä. Siis kun kysyit oikeista askeleista kestävyyssiirtymään, niin niiden käytäntöjen, joihin nyt sitoudutaan, olisi toimittava myös tulevaisuudessa. Hallitus ja teollisuushan tähtäävät siihen, että jatkossa saadaan nykyistä isommat energiatarpeet katettua, mutta itse ehdottaisin, että kohtuullinen peruskäyttö turvattaisiin kaikissa tilanteissa, ja se huippu jätettäisiin tuottamatta ekologisten syiden takia. Tässä jälkimmäisessä vaihtoehdossa energiateknologiset ratkaisut voivat olla hyvin erilaiset kuin ensimmäisessä.

PT: Entäs ydinvoima, se jakaa mielipiteet poteroituneisiin leireihin. Nytkäyttääköhän kulunut vuosi ydinvoimakantoja johonkin suuntaan?

TV: Nyt monikin mielipide muuntuu, vaikkapa suhteessa ydinvoimaan, tuulivoimaan ja metsiin. Oma näkemykseni ydinvoimasta ei ole muuttunut: ongelmana on sen tekninen hankaluus ja kalleus. Jos jollain on varaa, rakentakoon vain, mutta intoa ei tunnu olevan. Entä ovatko olosuhteet niin vakaat, että ydinvoimaa pystytään huoltamaan ja ylläpitämään tulevina vuosikymmeninä? Pahoin pelkään, että ei.

Elämän näkymiä

PT: Tutkitte hiljattain Antti Majavan kanssa energiantuotannon vaikutuksia maankäyttöön⁴. Mitä saitte selville? Mieleeni tulee Elonkehän teemanumero kaivosteollisuudesta⁵ ja monen valju ounastelu kotirauhan ja itse kodin menetyksestä. Tuleeko uusiutuva energia pian itse kunkin takapihoille?

TV: Fossiilienergia tuotti meille paljon energiaa hyvin pienellä maankäytön jalanjäljellä. Jos sama energia halutaan tuuli- ja aurinkovoimalla, se tulee näkymään maisemassa. Jos ydinvoimastakin lasketaan mukaan uraanikaivokset, niin kyllähän se näkyy ja tuntuu. Näitä uusiutuvia pitäisikin rakentaa jo rakennettuun ympäristöön, teollisuuden ja asutuksen yhteyteen, niin metsä saisi jäädä metsäksi. Mutta Antin kanssa myös muistutamme, että Suomen maisemahan on jo nyt täysin myllätty talous- ja energiasyistä, kuten soiden ojituksen, metsäautoteiden ja energiapuun takia. Tuulivoimamyllyt ovat sitten vain uusi lisä tähän muutokseen.

PT: Entäs tämän kriisitalven energiansäästö? Itsestäni tuntuu, että kaikkia kanavia pitkin, bussipysäkkimainoksia myöten, säästötalkoot vyörytetään kotitalouksien harteille. Onko tämä vain näköharha? Mikä on markkinoiden ja julkisen puolen rooli?

TV: Ensinnäkin, kyllä kotitalouksille voisi laittaa vielä enemmänkin vastuuta. Mutta myös julkinen puoli voisi tehdä enemmän. Tässä mielessä olemme kasvaneet pumpulissa, tottuneet tasaiseen ja hyvään palveluiden laatuun. Suomessahan kyse on toistaiseksi vain valistuskampanjoista, ei ole edes säännöstelyä tai pakkoa. Toki tämä tilanne on jo nyt joillekin kotitalouksille mahdoton ja kohtuuton, ja siihen olisi puututtava. Mutta kyllä se tekee hyvää että ihmiset miettivät omaa sähkönkulutustaan. Ja suurella osalla teollisuutta ja kotitalouksia on kiinteät sähkön sopimushinnat, joten hintasignaalien vaihtelu vaikuttaa suoraan vain pörssisähkön ostajiin, joita oli äskettäin vain noin 15 prosenttia kotitalouksista. Koska hintasignaali vaikuttaa vain murto-osaan sähkönkulutusta, niin vastuukysymyksiä ja kokonaisuutta on hyvä pitää esillä.

PT: Suomalaiset ovat hyvin perillä ilmastonmuutoksesta, mutta energiankulutus laski tilastoissa nähtävällä tavalla vasta hintojen noustessa. Mitä tämä kertoo meistä?

TV: Energiasta on vaikea pysyä tietoisena kun se piiloutuu vaikka kaukolämmöksi tai rahan ostovoimaksi. Rahalla sitten käsketään näitä ”energiaorjia”, jotka palvelevat meitä arjessa. Muistan kun toistakymmentä vuotta sitten eräässä radiolähetyksessä puhuimme energiasta, niin lähetykseen soitti yksi mummo ja kysyi vilpittömästi että kun hän elelee kotona kynttilänvalossa, niin mistä hän vielä voisi säästää energiaa. Tässä ongelma on juuri se, että eniten ylikuluttavat, joiden pitäisi säästää energiaa, eivät viestiä kuule. Sitten ne, jotka elävät jo ennestään niukasti, kuuntelevat tunnollisesti.

PT: Pari päivää sitten Teemu Selänne valitteli isoa sähkölaskuaan…

TV: No just niin, se sähkön säästö voitaisiin aloittaa ensin muualta, ja sitten vasta siirtää huomio sen mummon tupaan. Laitetaan ensin vaikka yksityis- ja reittilentely kuriin. Aloitetaan säästö sieltä, missä se vähiten vaikuttaa elämänlaatuun.

PT: Elämänlaadusta puheen ollen, mieleeni on jäänyt BIOSin ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmasta ajatus, että fossiilienergian yltäkylläisyydestä luopuminen voi väkevöittää elämää. Kuulostaa hyvältä, mutta kuinka se ilmenee?

TV: Monesti eniten energiaa kuluttavat asiat ja käytännöt ovat täyttämässä kokemuksellista tyhjyyttä. Jos ökykulutus leikataan pois, se voi paljastaa tyhjyyden. Mutta siihen saattaa myös ilmestyä merkityksellisiä asioita.

PT: Sitä väkevöittävää merkitystähän ei väistämättä tule tilalle. Vuoden ainoan etelänmatkan pois jääminen voi olla pelkästään musertavaa.

TV: Totta, ja tämä on ydinongelma, jota Veli-Matti Värri on hyvin sanoittanut⁶: energian nousukaudella olemme oppineet haluamaan ja toivomaan tiettyjä asioita. Ja olettamaan, että menestys ja hyvä elämä näyttävät tietynlaiselta. Mutta nyt jos meidän pitäisi ryhtyä haluamaan ja toivomaan muita asioita, sepä ei onnistukaan nappia painamalla. Ihminen ei voi pelkästään haluamalla muuttaa omaa halurakennettaan. Voihan sitä harjoitella ja harjoittaa, asettumalla tilanteisiin ja olosuhteisiin, joissa halun muutoksia yleensä tapahtuu, ja toivoa parasta.

PT: Niin, Värrin ilmaus ”halun kultivointi” on mielestäni hieno. Halun jalostaminen ja uudelleen suuntaaminen on pitkä ja vaikea tehtävä, joka muuttaa koko ihmistä. Siihen tarvitaan ehkä sattumaa, yhteisöä, perinteitä, yrityksiä ja erehdyksiä. Ehkä juuri syväekologian tai omavaraisuuden äärellä voi tavoittaa tällaista?

TV: Kyllä, ja koska olemme sosiaalisia olentoja, yhteisö on todella tärkeä. Ja myös materiaaliset olosuhteet, missä olemme ja vietämme aikaa, vaikuttavat suuresti siihen, kuinka ajattelemme ja mitä haluamme. Mutta lopulta halussa on mystinen ja arvoituksellinen elementti, eihän vaikka eroottista halua voi ymmärtää tai hallita.

PT: Millaiset olosuhteet olisivat halun kultivoinnin kannalta suotuisia?

TV: Suomessa varmaan hyvä ja yleinen esimerkki on mökkielämä. Siinähän rentoudutaan modernin näkökulmasta nurinkurisesti hakeutumalla huonompiin, epämukavampiin ja raskaampiin olosuhteisiin. Puhun siis nyt perinteisestä mökkeilystä, maalle menemisestä, en ökymökkeilystä. Hakeudutaan elementaaristen voimien äärelle, kuten Ernst Jünger kirjoitti.

PT: Itselleni tulee mieleen kaupunkielämän päällisin puolin tavalliset kokemukset, kävely ja pyöräily, jotka ovat energiatehokkuudessaan lyömättömiä liikkumismuotoja. Ja siinä tiedossa on jotain voimaannuttavaa, kun arjessa sumplii autoliikenteen ”elementaaristen voimien” seassa. Ja omavaraisnäkökulmasta energiasta ovat kirjoittaneet vaikkapa Lasse Nordlund ja Maria Dorff⁷ sekä Topi Linjama, joka kuvaa hienosti ”hikiloikkaa”: ”Hikiloikka tarkoittaa koneiden tekemän työn uudelleenorganisointia ihmisen tekemäksi työksi. Auto hikitoidaan korvaamalla se polkupyörällä, traktori talikolla ja lentokone purjeveneellä tai vaikka mielikuvituksella.”⁸ Energiatehokkuuden kannalta modernit koneet enemmänkin hukkaavat energiaa verrattuna matalateknologisiin käytäntöihin, jossa ihminen syöttää prosessiin oman kehonsa energiaa.

TV: Ja uudemmassa teknologiassa tulee mukana suurempi sivuvaikutusten laahus: Teslalla kiihdyttäessä mukana kulkee kaivosteollisuutta, Kiinan tilannetta, Piilaaksoa ja Yhdysvaltojen tukia Elon Muskille. Mökin kirveessä tulee mukana terästehdasta, mutta siinä se.

PT: Kuinka vetäisit yhteen tulevaisuuteen avautuvia näkymiä? Hiljattainhan fuusiovoima saatiin ensimmäistä kertaa tuottamaan energiaa. Tuotettu määrä riittäisi parin vesipannullisen keittämiseen. Muuttaako tämä jotain?

TV: Tämä on juuri esimerkki EROEI-laskelmien⁹ ongelmista. Koe tuotti enemmän energiaa kuin koejärjestelyyn sillä hetkellä syötettiin. Mutta yhtälöön ei laskettu koelaitoksen rakentamista ja ylläpitoa. Jos ihmiskunta nyt kehittäisi ehtymättömän, päästöttömän ja luontoa tuhoamattoman energialähteen, niin sehän olisi kamalaa. Itse kysyisin niin päin, että eläisimmekö todellakin paratiisissa täydellisen energianlähteen löydyttyä? Mehän juuri löysimme fossiiliset polttoaineet, jotka ovat ominaisuuksiltaan aivan ihmeellisiä, eikä siitä seurannut mitään paratiisia, vaan päinvastoin. Ei hyvä energianlähde välttämättä tuota hyvää meidän käsissämme. Isossa kuvassa siis olemme nyt energiankäytön pomppivassa lakipisteessä, jossa fossiilisten väheneminen ja korvaaminen aiheuttaa heilahteluja. On hyvin vaikea nähdä vuosien päähän, miten joku pikku paikka kuten Suomi tulee pärjäämään tässä kokonaisuudessa. Mutta melko varmasti hajautetumpi, räätälöidympi ja paikallisempi energiajärjestelmä on tulevaisuuskestävämpi kuin nykyisen kaltainen. Ja muistuttaisin, että termostaattien vääntelyä tärkeämpää on se, että tutustuu naapuriinsa, osallistuu asioihin ja käy äänestämässä, sillä tulevaisuudessa tiettyä teknologiaa tärkeämpää on toimiva yhteiskunta ja politiikka.

PT: Ihmisen viisauden eräs koetinkivi on siis se, kuinka hän valjastaa ja käyttää energiaa?

TV: Ilman muuta. Antropologinen näkökulma osoittaa, että ihmiskulttuurit ovat suhtautuneet hyvin eri tavoilla energiaan. Energialöydöksiä ei ole aina valjastettu maksimaalisella tehokkuudella, ja energiaa on myös jätetty käyttämättä tai tuhlattu ilman hyödyn tavoittelua. Monissa kulttuureissa on myös energian käyttöä rajoittavia ja vakauttavia käytäntöjä. Energian viisas käyttö on siis inhimillisesti mahdollista.

1Antti Salminen & Tere Vadén (2013) Energia ja kokemus.

2(engl: ”oil could be counted on not to count”)

3Antti Salminen & Tere Vadén (2018) Elo ja anergia.

4Energiamurros ja metsäpinta-alan rooli suomalaisen yhteiskunnan aineenvaihdunnassa, Alue ja ympäristö 2/2022

5Elonkehä 3/2021

6Veli-Matti Värri (2018) Kasvatus ekokriisin aikakaudella

7Lasse Nordlund & Maria Dorff (2014) Elämämme perusteista. Www.omavaraopisto.fi/elaman-perusteet/

8”Hikiloikka kohti ruokaomavaraisuutta”, Elonkehä 1/2020. www.elonkeha.com/juttuarkisto/

9EROEI (Energy Return on Energy Investment) on energiantuotannon hyötysuhdetta kuvaava suhdeluku.

Teksti: Olli-Pekka Haavisto

Artikkeli julkaistu alunperin Elonkehässä 3/22.

Maailman makean veden tila on karmea. Miten veden erityisyyden huomioivista suurista uskonnoista huolimatta uusliberalismi on aiheuttanut tämän katastrofin? Miten alkuperäiskansat ovat kyenneet todennetusti vastustamaan tuhokehitystä?

”Toisin kuin useat ei-alkuperäiskansojen kulttuurit, natiivi henkisyys ei ole erillinen osa elämää, vaan kietoutunut kulttuurin kokonaisuuteen, luontoon ja menneisiin sukupolviin”, toteaa alkuperäiskansojen ihmisoikeuksien puolustamiseen omistautunut Cultural Survival -järjestö tekstissään ”Indigenous Religions”, Alkuperäiskansojen uskonnot.

Antropologi David Groenfeldt sanoo alkuperäiskansojen yhteisöissä asetettavan suuren merkityksen veden, vesiesiintymien ja vesistöjen henkisille ulottuvuuksille. Assembly of First Nations erittelee tätä tarkemmin: ”Vesi on Maa-äidin eniten elämää ylläpitävä lahja ja yhteys kaikkien elävien olentojen välillä; vesi ylläpitää meitä, virtaa meidän välillämme ja meissä sekä täydentää meitä; vesi on Maa-äidin veri ja sellaisena puhdistaa kaikki elävät olennot eikä vain meitä; vesi tulee monissa muodoissa ja niitä kaikkia tarvitaan Maa-äidin ja meidän terveytemme ylläpitämiseksi.”

Alkuperäiskansojen asuma-alueilla kukoistaa neljä viidesosaa planeetan lajikirjosta. Kukoistuksen mahdollistaa kaiken ytimessä oleva vesi.

Maailman suuret uskonnot ja vesi

Suurin maailmanuskontoihin luetaan buddhismi, islam, kristinusko, hindulaisuus ja juutalaisuus, joka on pääuskontona vain Israelissa.

Alkuperäiskansojen alueet uskomusjärjestelmineen ovat hajallaan eri mantereilla ja valtioissa.

Buddhismissa pidetään syntisenä veden saastuttamista, sillä sen mukaan elämän kaikki muodot ovat selviytyäkseen riippuvaisia vedestä. Buddhalaisuus neuvoo ihmistä elämään sopusoinnussa luonnon kanssa taistelematta sitä vastaan.

Islamissa veden katsotaan edeltäneen taivaan ja maan olemassaoloa. Islamin kaikkein pyhimpien kvaliteettien katsotaan yhdistyvän veteen, josta elävät olennot on tehty ihminen mukaan lukien.

Muinaisessa hindu-mytologiassa vettä pidettiin koko maailman perustana jo kauan ennen ajanlaskun alkua kirjoitetuissa pyhissä teksteissä. Niissä vettä kuvataan ”elämän lähtökohtana” ja ”kuolemattomuuden eliksiirinä”. Hindujen elämässä vedelle on varattuna erityinen asema: joet ovat pyhiä ja pyhitettyjä, temppelitankit eli keinojärvijärjestelmät suovat siunaustaan; veteen liittyviä palvontauhrauksia tehdään pitkin päivää.

Kristinuskon Vanhassa testamentissa ei esiinny käsitettä luonto, vaan kreikankielisessä alkuteoksessa maailmaan kokonaisuutena viitataan maa- tai maanpiiri-käsitteillä, jotka esiintyvät taivaan ja joskus meren vastaparina. Luomiskertomuksesta alkaen Raamatussa vesi ja elämä liittyvät toisiinsa välillä samastaen ne. Vesi esiintyy usein Pyhän Hengen symbolina.

Ympäristöfilosofi Markku Oksanen toteaa kristinuskosta historioitsija L. Whitea lainaten, että kristinusko on ”kaikkein ihmiskeskeisin uskonto, mitä maailma on nähnyt”.

Kristinuskon ihmiskeskeisyys ja erillisyys muusta luonnosta ilmaistaan jo Raamatun ensimmäisillä sivuilla ensimmäisessä Mooseksen kirjassa: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi”

Veden tila suurten maailmanuskontojen alueilla

Tiibetin ylängön ekologinen tila heikkenee ilmastonmuutoksen aiheuttaman kutistuvien jäätiköiden seurauksena. Kasvihuonekaasupäästöt ovat peräisin koko maailmasta, joita alueen asukkaiden on ollut mahdoton estää. Jääkato yläkorkeusasteilla uhkaa valuma-alueiden välityksellä satojen miljoonien ihmisten vesiturvaa. Itse ylängön vesiä ovat raskasmetalleilla saastuttaneet rankasti avolouhoskaivokset, maatalous ja laiduntaminen.

Lähes kaikki Kaakkois-Aasian maat sijaitsevat suuren Mekongjoen valuma-alueella, jossa veden laatu on laskenut heikoksi. Myrkylliset saasteet aiheuttavat erilaisia syöpiä, käytös- ja oppimishäiriöitä, syntymävaurioita, diabetesta ja muita terveyshaittoja. Veteen vaikuttaa uusliberalistinen globaali ekstraktivismi kaivostoimintoineen, maatalouskemikaaleineen, vedenkäsittelyn puutteineen ja metsien hakkuineen.

Mekongjoen ekosysteemi on peruuttamattoman romahduksen partaalla. Tila on kehkeytynyt toisiaan vahvistavista ilmastonmuutoksen vaikutuksista, yhä lisää rakennetuista virtaamaa heikentävistä padoista ja edellä mainituista ihmisten toimista. Usein voimalaitospadoilla tuotettu sähkö siirretään turistien suosimiin kauppakeskuksiin, kuten Thaimaan Bangkokiin, jonka Siam Paragon -kauppakeskus käyttää vesivoimasähköä enemmän kuin jotkut Thaimaan maakunnat.

Indonesian väestöstä suurin osa on alttiina saastuneelle vedelle; vain 12 prosentilla on saatavillaan turvallista, puhdasta vettä. Pohjavesistä vain seitsemän prosenttia ylittää ihmiskäyttöön turvalliseksi määritellyn saastumisrajan. Pääkaupunki Jakarta vajoaa paikoin 25 senttimetriä vuodessa pohjaveden liiallisen oton vuoksi ja on siksi päätetty siirtää Jaavalta Borneoon.

Keski-Aasiassa ilmastonmuutos on keskeinen vesiongelmien tuoja. Luonnollista kiertoa enemmän sulavat vuoristojäätiköt heikentävät vesitasapainoa rajusti, kun valuma-alueet eivät saa riittävästi vuotuista virtaamaa. Kuivuminen, miljoonien ihmisten pakkopoismuutto ja kilpailu vähenevistä vesivaroista ovat alkaneet johtaa ratkaisemattomaan tilanteeseen.

Pakistanissa ei ole enää juuri lainkaan puhdasta vettä vuonna 2025. Jo nyt väestöstä neljä viidesosaa joutuu turvautumaan viemäriveden, maatalouskemikaalien ja teollisuussaasteiden pilaamaan veteen. Tilanteelle on moninaiset syyt alkaen brittikolonialismista uusliberaaliin maailmankauppaan ja ilmastonmuutokseen.

Länsi-Aasian – kolonialistisesti nimettynä Lähi-idän – ja Pohjois-Afrikan (Middle East & North Africa, MENA) maita rasittavat erittäin vakavat vesiongelmat. MENA:n alueella maatalous käyttää peräti 80 prosenttia otetusta makeasta vedestä. Varantoja ylikäytetään keinokastelulla, joka Iranissa on johtanut suuren Urmiajärven kuivumiseen lähes kokonaan. Vesiniukoista MENA-maista viedään maataloustuotteita eniten Euroopan unioniin. MENA:n lapsista yhdeksän kymmenestä elää vakavia terveys-, ravinnonsaanti- ja kehitysongelmia aiheuttavan vaikean vesirasitteen heikentämänä.

Intia kärsi vuonna 2018 siihen astisen historiansa pahimmasta vesikriisistä, jolloin miljoonien elämä ja toimeentulo oli uhattuna. Tuolloin 600 miljoonaa intialaista koki suurta tai äärimmäistä veden puutetta. Vuosittain 200 000 ihmistä on kuollut riittämättömän puhtaan veden saatavuuden takia.

Yli kolmasosa Intian piirikuntien pohjavesistä on kriittisessä tilassa ja ylikäytettyjä. Runsaat kaksi kolmasosaa saatavissa olevasta makeasta vedestä on saastunut ja suuret joet, joista usea kuuluu maailman suurimpiin, ovat käymässä elottomiksi.

Kriisi on vain pahenemassa. Liittohallituksen tutkimuslaitos ennusti vedentarpeen vuonna 2030 ylittävän kaksinkertaisesti käytettävissä olevan makean veden saatavuuden.

Australian pohjavesiä on uutettu keinokastelulla jokien kuivumiseen ja täyteen ekologiseen katastrofiin asti. Silti Australia vie tuotteissa yli 19 kertaa enemmän piilovettä kuin tuo sitä. Kun mantereen sadannasta melkein kaikki haihtuu takaisin taivaalle, kärjistää kuumeneva ilmakehä tilannetta radikaalisti.

Euroopassa vain alle puolet joista, järvistä, murtovesialueista ja rannikkovesistä yltää Euroopan vesidirektiivin määrittelemään ekologisesti hyväksyttävään tasoon. Maatalouden vedenotto on vähenemään päin johtuen vesien hallinnoinnin paranemisesta ja siksi, että globaalitalous mahdollistaa elintarvikkeiden ja muiden maataloustuotteiden tuonnin muualta maailmasta. Silti pohjavesiä ylikäytetään edelleen.

Vuoden 2022 alkupuolella lähes kaksi kolmasosaa Euroopasta kärsi kuivuudesta tai kuivuushätätilasta, mikä sittemmin on yhdessä lämpöaaltojen kanssa näivettänyt satoja, kuivattanut jokia ja tappanut kaloja. Eri vedenkäyttäjäryhmät kamppailevat niukkenevasta vedestä.

Yhdysvaltojen makea vesi on vaarantunut. Suuret järvet sisältävät viidesosan maailman pintavesistä, mutta vakavasti huonontunut veden laatu sekä saavutettavuus- ja infrastruktuuriongelmat rasittavat amerikkalaisten makeaa vettä. Keskeinen syy on maatalouden päästöt ja veden liikakäyttö.

Preeriatasankojen alla jättimäinen pohjavesiesiintymä Ogallalla-akviferi alkaa olla pumpattu tyhjiin maatalouden tarpeisiin, mistä väistämättä seuraa elinkeinon umpikuja. Mahtava Coloradojoki, kuten moni muukin joki, on kuivumassa ylikäytön ja ilmastonmuutoksen vuoksi.

Väli-Amerikassa pohjavesien ylikäyttö ja saastutus on jatkunut 1980-luvulta alkaen. Kaikesta Meksikon vedenotosta Yhdysvaltoja ruokkiva maatalous ja kaupunkien julkishallinto infrastruktuureineen käyttävät lähes neljä viidesosaa. Myös panimot ja juomavesitehtaat ottavat osansa.

Latinalaisessa Amerikassa sijainnee lähes kolmannes planeetan makeasta vedestä, suurin osa vähän asutuilla aluella. Mantereella elää vain kahdestoistaosa Maan väestöstä. Vesipulaa ei pitäisi olla. Pulan aiheuttaa jokiin, järviin ja merten rannikoille virtaavat käsittelemättömät jätevedet, Chilessä yksityisiin käsiin uusliberalismin oppien mukaisesti annetut vesioikeudet.

Jätevedet valuvat kaupungeista ja ekstraktiivisesta teollisuudesta, kuten soijan viljelystä ja kaivostoiminnasta, jotka pahentavat ilmastonmuutoksen vaikutuksia niinkuin metsien hakkuut ja jättipadotkin. Mantereen 20 suurimmasta kaupungista jo 16 kärsii stressaavasta vesitilanteesta, ja São Paulon, Liman ja Mexico Cityn odotetaan jäävän kokonaan vaille vettä lähitulevaisuudessa.

Latinalaisessa Amerikassa ihmisten veden saatavuutta heikentävät myös saastuttavat öljy- ja kaasuhankkeet. Yritystoimintakin on jo keskellä vedenpuutteeseen liittyvää, pysyvää toiminnallista riesaa.

Uusliberalismista, vedestä ja tieteestä

Samoin kuin oikeus- ja valtiotieteiden professori T. J. Gunn kirjoittaa, myös uskontotieteen tohtori Jaakko Närvä on maininnut Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsitteen. Sitä mukaillen uskonnoilla voi olla useita piirteitä, mutta millään tietyllä uskonnolla ei tarvitse olla näitä kaikkia.

Närvä antaa uskonnolle, uskonnollisuudelle tai uskontoisuudelle määritelmän: ”Uskonto on psyykkisesti normaalia tai tervettä ajattelua, kokemista ja käyttäytymistä, jossa otetaan spontaanisti ja tunneperustaisesti todesta ei-empiirisiä intuitionvastaisia olentoja.”

Ei-empiiriseksi intuitionvastaiseksi olennoksi voidaan katsoa uusliberaalin markkinatalouden vaalima käsite ”näkymätön käsi”, joka ohjaa markkinoita yksilöiden oman edun tavoittelun eli ahneuden kautta ja jonka yhteiskuntafilosofi Adam Smith lanseerasi kahdessa teoksessaan The Theory of Moral Sentiments (1759) ja An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (1776).

Uusliberalismi korotti ahneuden hyveeksi, mitä myös voi pitää ei-empiirisenä ja intuition vastaisena. Professori Henry A. Giroux kirjoittaa: ”Sitoutuneena uskomukseen, että markkinoiden tulee olla organisoiva periaate kaikille poliittisille, yhteiskunnallisille ja taloudellisille päätöksille, uusliberalismi lietsoi hellittämättömään hyökkäykseen demokratiaa, julkisia palveluja ja aineettomia arvoja kohtaan. Uusliberalismissa kaikki on joko kaupan tai ryövätty voitonteolle.”

Tämä pätee myös veteen, toteaa antropologi David Groenfeldt: ”Maailmanpankki kehottaa lainanottajamaita tulkitsemaan veden taloudellisena hyödykkeenä, jota voi ostaa ja myydä, ja jolla on rahassa mitattavaa taloudellista arvoa.” Vaikka länsimaisen kulttuurin historiassa, siis kristillisen kulttuurin vaikutusaluella, on pitkä ympäristöön liittyvän henkisyyden traditio, se on Groenfeldtin mukaan aina – kuten Franciscus assisilainen – jäänyt ”turvallisesti syrjään valtavirrasta”.

Uusliberalismi täyttää uskonnon kriteerit, kun käytetään Närvän kahta määrittelyä.

Uskontotulkintaa tukee muutamien julkaisujen pitäminen ikäänkuin pyhinä kirjoina. Eläköitynyt, Suomen Akatemian arviointi- ja kehittämisjohtaja sekä eduskunnan ja valtioneuvoston kanslian yhteiskuntapolitiikan valmistelija Paavo Löppönen toteaa esseessään ”Vapauden markkinat – Uusliberalismin kertomus” kolmesta ideologian perusteoksesta (Friedrich von Hayek: The Road to Serfdom 1944, Karl Popper: The Open Society and Its Enemies 1945, ja Ludwig von Mises: Bureaucracy 1944): ”…heidän kolmesta kirjastaan tuli yhdessä uusliberalismin alkuvaiheiden ideologinen peruskivi. Voidaan ehkä puhua raamatuista, koska nuo kirjat merkitsivät uusliberaaleille samaa kuin Raamattu kristityille: tekstiä, joka ilmoittaa oikean uskon ja pelastuksen tien. Uusliberalismi myös organisoitui näissä kirjoissa esitettyjen ajatusten pohjalta 1947.”

Täysin päinvastaisesti todetaan WHO:n julkaisussa: ”Makea vesi antaa ekosysteemipalveluja ja on monessa suhteessa tärkeä ihmisten terveydelle. Kaikki maa-alueiden makean veden ekosysteemit, metsät, kosteikot, maaperä ja vuoristoekosysteemit ovat keskeisiä vesikierron tukemisessa kuten myös ravinnekierron säätelylle ja maaperän eroosiolle. … Lajikirjo on keskeistä vuoristoekosysteemien ja jokien valuma-alueiden terveydelle.” Lisäksi todetaan: ”On laajalti hyväksyttyä, että monilajisten ekosysteemien tarjoamat vedenpuhdistuspalvelut kannattelevat vedenlaatua, mikä on yleismaailmallinen edellytys ihmisten terveyden ylläpitämiselle.”

Münchenin Ludwig-Maximilians-Universitätin julkaisu jatkaa: ”Sekä orgaanisten että epäorgaanisten aineiden rakenneosana että toimintansa johdosta liuottajana sekä reaktio- ja kuljetusaineena vesi on välttämätön kaikille Maan elottomille ja elollisille prosesseille.” Meidän täytyy vastustaa veden pitämistä itsestäänselvyytenä ja herättää uudestaan tietoisuus veden ainoalaatuisuudesta ja sen vastuullisesta käytöstä.

Kun Bretton Woods -instituutiot, Maailman pankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, alkoivat 1970-luvun lopulta alkaen myöntää lainoja globaalin etelän maille, nämä joutuivat hyväksymään lainaehdoiksi kullekin lainanottajamaalle räätälöityjä rakennesopeutusohjelmia (Structural Adjustment Programmes). Laajentunutta toimintaa alettiin 1990-luvun jälkipuoliskolla nimittää orwellilaisittain köyhyyden vähentämiseksi. Rahoitusta havittelevia suostuteltiin toteuttamaan ohjelmia, joita nimettiin Köyhyyden vähentämisen strategia-asiakirjoiksi (Poverty Reduction Strategy Papers, PRSP). Nämä olivat käytännössä rakennesopeutusohjelmia.

Uusliberalistiset lainaehdot olivat kovat: julkisten menojen vähentäminen, elintarvikkeiden hintatukien poistaminen, viennin lisääminen – useimmiten globaalin pohjoisen kannalta edullisesti – sekä julkisten laitosten, kuten vesi- ja sanitaatiohuollon, yksityistäminen. Ne johtivat useissa matalan tulotason maissa terveydenhuollon ja koulutuksen romahtamiseen, luonnonvarojen riistoon globaalin ekstraktivismin keinoin, elintarvikkeiden hintojen nousuun ja elintarvikehuollon huononemiseen. Julkista vesihuoltoa yksityistettiin monin tavoin ja luonnonvesiympäristöjä riistokäytettiin. The Economist väitti vuonna 1992, että ”vain hyväksymällä vesi kauppatavaraksi ovat mielekkäät päätökset mahdollisia.”

Bonnin 2013 julistuksessa 500 vesitutkijaa ilmoitti, että yhden tai kahden sukupolven kuluessa enemmistö planeetan asukkaista kärsii raskaasti makean veden puutteesta, joka on välttämätön luonnonvara, jolle ei ole korvaajaa.

Alkuperäiskansojen henkisyydestä, huoltapitävästä vuorovaikutteisuudesta ja kamppailuista

Kaikkien suurten maailmanuskontojen alueilla on vallinnut uskomusjärjestelmä, jossa vedellä on erityisasema, mutta siitä huolimatta uusi sekulaari uskonto, uusliberalismi, on saanut nämä mantereet haltuunsa ja tuhonnut luonnonympäristöt vesineen kaikkialla. Vain alkuperäiskansat ovat kyenneet vastustamaan – vaikkei kokonaan torjumaan – tuhon laajenemista alueilleen. Mikä tämän selittäisi?
Perustavanlaatuisen eron alkuperäiskansojen uskomusten tai henkisyyden ja maailmanuskontojen välillä kuvasi Suuri Karhu Tukholmassa vuonna 2016 pidetyssä Undisciplined Environments – International Conference of the European Network of Political Ecology (ENTITLE) -konferessissa: ”Länsimaissa yleinen tapa puhua alkuperäiskansojen henkisyydestä on paljolti väärinymmärrystä. Varsinaisesti kyse on relationaalisuudesta.” Tässä relationaalisuus tarkoittaa olla vuorovaikutussuhteessa.

Suuri Karhu eli filosofian tohtori Kim TallBear toimii professorina Albertan yliopiston alkuperäiskansatutkimuksen tiedekunnassa. Hänet on rekisteröity Sisseton-Wahpeton Oyate -heimoon ja hän polveutuu Oklahoman Cheyenne- ja Arapaho-heimoista.

Suuri Karhu torjuu kahtiajaot elämän ja ei-elämän välillä sekä ihmisten ja muun luonnon välillä, ynnä muut eurooppalähtöiset elämää pilkkovat arvojärjestykset, ja asettaa etualalle dakota-heimon maailmanymmärryksen, jonka keskiössä on ”olla hyvässä [vuorovaikutus]suhteessa”.

Vastaavaa on löydettävissä muista alkuperäiskansojen uskomusjärjestelmistä, vaikkeivat ne olekaan täysin identtisiä. Relationaalisuus tarkoittaa olemista huoltapitävässä suhteessa sekä ihmisiin että muihin kuin ihmisiin, jotka yhdessä muodostavat yhteisön. Tämä on täysin päinvastaista asuttajakolonialismin ”amerikkalaiselle unelmalle”, joka on aina muodostunut rinnan tappavien, elämää rujouttavien ja väkivaltaisten hierarkioiden kanssa. Relationaalinen verkko vaatii huomioimaan vuorovaikutussuhteemme ja velvollisuutemme tässä ja nyt. On vastustettava koskaan saapumattomia edistysunelmia.

Uusliberalismi on saanut alkunsa kristinuskon alueella Euroopassa ja edennyt Pohjois-Amerikassa. Sen esiinmarssia on saattanut helpottaa kristinuskon yhtäältä edellä mainittu ihmisen erottaminen muusta luonnosta ja toisaalta vallan kyseenalaistamattomuus, jonka Jeesus ilmaisee Markuksen evankeliumissa: ”Antakaa keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on”.

Vastuullisten vuorovaikutussuhteisten maailmanymmärrysten mukaisesti elävät myös Väli- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansat, joilla tällaisille relationaalisuuksille on espanjankielinen yhteisnimitys Buen vivir. Samankaltaisia huoltapitävää vuorovaikutuksellisuutta elävät alkuperäiskansat ainakin Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Filippiineillä, kuten Focus on the Global South -järjestön koollekutsumissa alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen konferensseissa on selvitetty. Kokonaisvaltaiseen ajatteluun kuuluvat sekä elävät olennot että maaperä ja vesi. Tässä maailmanymmärryksessä yksilö ei voi hyvin ellei yhteisö voi hyvin ja päinvastoin. Lisäksi yksilöt eivät kilpaile keskenään kuten kapitalismissa, vaan täydentävät toisiaan.

Mikään suurista maailmanuskonnoista ei ole kyennyt vastustamaan länsimaista, kristillisiltä alueilta lähtöisin olevaa uutta maallista uskontoa, todellisuuteen perustumatonta uusliberalismia. Näyttää siltä, että noiden kaikkien suurten maailmanuskontojen keskeisimmän huomion suuntautuminen hengellisiin harjoituksiin ja tuonpuoleiseen, kuoleman jälkeisen aikaan sekä omasta ”pelastuskilvoittelusta” juontuva yksilökeskeisyys on vähentänyt huomiota tässä ja nyt -vuorovaikutussuhteille.

Tämä voisi osaltaan selittää, miten holistisia maailmankuvia omaksuneet alkuperäiskansat, jotka muodostavat vain viisi prosenttia ihmiskunnasta ja asuttavat neljäsosaa planeetan maapinta-alasta, ovat kyenneet ylläpitämään neljää viidesosaa Maan biodiversiteetistä, lajikirjosta. Ylläpito on edellyttänyt myös elämän lähteestä, vedestä huolehtimista. Huolenpitoon on kyetty huolimatta siitä, että uusliberalismi laajenee väkivaltaisesti, niin että esimerkiksi vuonna 2020 viikottain tapettiin neljä ympäristönsuojelijaa, vuodessa 227 ihmistä, joista yli kolmasosa kuului johonkin Maan alkuperäiskansoista.

Kirjoituksen täydellinen lähdeluettelo saatavissa toimitukselta.

Kuka uskaltaisi pysäyttää luontokadon, kysyy Lotta Närhi ennallistamiskeskustelua oikovassa puheenvuorossaan.

Luonnon monimuotoisuuden köyhdyttäminen uhkaa elämän edellytyksiä ympäri maailman – myös Suomessa. EU-maat ovatkin sitoutuneet pysäyttämään luontokadon vuoteen 2030 mennessä. Suojelutoimet eivät tähän enää riitä. Kansainvälisen luontopaneelin IPBES:n mukaan luontoa on heikennetty niin paljon, että se tarvitsee elvytystä.

Tähän tarpeeseen EU-komissio julkaisi esityksen EU:n ennallistamisasetukseksi. Jäsenmaiden tulisi ennallistaa 20 prosenttia EU:n maa- ja merialueista vuoteen 2030 mennessä. Vuoteen 2050 mennessä olisi ennallistettava kaikki heikentyneet alueet. Tiedeyhteisö on kiitellyt aloitetta tervetulleeksi.

Suomessa hallitus kannatti asetuksen tavoitteita ja keinoja muutamin muutosvaatimuksin. Sittemmin Sdp:n, keskustan ja Rkp:n kansanedustajat ovat irtautuneet linjauksesta: jo kolmessa valiokunnassa edustajat asettuivat tukemaan päätöslauselmia, joiden mukaan Suomen tulisikin vastustaa asetusehdotusta.

Poliittinen keskustelu humpsahti vinksahtaneille raiteille heti, kun sitä alettiin käydä metsäteollisuuden intresseistä ja metsätalouspolitiikasta käsin. Ennallistamisasetuksesta on puhuttu jopa metsäasetuksena, vaikka se koskee yhtä lailla sisävesiä, meriä, soita, tuntureita, maatalousympäristöjä, rantoja ja kaupunkeja. Suomessa vain viidennes asetuksen kustannuksista kohdistuisi metsien tilan parantamiseen.

Silti ilmassa on leijunut pelko metsäteollisuuden tuhosta. Monelta päättäjältä tuntuu hämärtyneen, mitä ennallistaminen oikeastaan on: luontoarvojen palauttamista ihmisen heikentämiin elinympäristöihin. Siis kivien palauttamista koskiin, kosteikkoviljelyä, pölyttäjäniittyjä, suo-ojien tukkimista – tai vaikkapa monia puulajeja ja lahopuuta sisältävän talousmetsän jatkuvaa kasvatusta. Luonnonsuojelua on perinteisesti vastustettu lietsomalla mielikuvia vastuullisen metsätalouden museoinnista. On omituista soittaa samaa nauhaa nyt, kun luontoarvoja palautetaan tavoilla, jotka mahdollistavat vastuullisen elinkeinotoiminnan jatkumisen.

Elinvoimainen luonto ei voi maksaa liikaa

Komission karkean arvion mukaan ennallistamisasetuksen toimeenpano maksaisi Suomelle vuosittain 931 miljoonaa euroa. Hintalappu on synnyttänyt polemiikkia, sillä se on bruttokansantuotteeseen suhteutettuna unionin suurin.

Suomen laskennalliset kustannukset ovat korkeat, sillä meillä on paljon ennallistamisen tarpeessa olevaa luontoa. Sisä- ja rannikkovedet ovat huonossa kunnossa. Soita on kuivatettu sellaisella vimmalla, että niihin kaivetut ojat yltäisivät kahdesti Maasta Kuuhun ja takaisin.

Luontokadosta koituvat kustannukset ovat kuitenkin paljon mittavammat. Luontokadon hinta vaan ei näy valtion budjetissa tai markkinoilla – vielä. Mitä kauemmin sahaamme omaa oksaamme, sitä kalliimmaksi käyvät toimet, jotka lopulta on tehtävä. Kaukonäköisimmät ovatkin kyselleet: eikö asetuksen vastustamisen sijaan kannattaisi lobata EU:lta rahoitusta sen toteuttamiseen?

Suomi on muutenkin jo varannut rahaa luonnon tilan parantamiseen – ei tarpeeksi, mutta jotain kuitenkin. Ennallistamisasetuksen kustannusarvio ei siis kuvaa lisäkustannuksia, sillä osa hintalapusta on jo valtion budjetissa. Ennallistamisen taloudelliset hyödyt ovat kustannuksiin verrattuna moninkertaiset.

Teknisistä yksityiskohdista tekosyitä neliraajajarrutukselle?

Opposition mukaan Suomen ei tulisi hyväksyä ennallistamisasetusta, sillä asetus puuttuu metsäpolitiikkaan, joka kuuluu kansalliseen päätösvaltaan. Asiantuntijalausunnoissa juristien näkemys näyttäisi olevan, että EU saa harjoittaa toimivaltaansa kuuluvaa ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa myös metsissä. Niissäkin kun on luontoa.

Eduskunnassa ennallistamisasetusta on haluttu muuttaa myös direktiiviksi, jotta Suomelle jäisi liikkumavaraa tehokkaimpien ennallistamiskeinojen valitsemiseen. Kerrataan hieman: EU-maat sitoutuivat pysäyttämään luontokadon ensin vuoteen 2010, sitten 2020 mennessä. Ei onnistunut. Vesipuitedirektiivi velvoitti maita saattamaan vesistönsä hyvään ekologiseen tilaan vuoteen 2015 mennessä. Uusi tavoite on 2027. On ollut luonto- ja lintudirektiiviä, ennallistamissitoumuksiakin vuodelle 2020. Arvatkaa, kuinka kävi?

Päättäjien logiikka tuntuu olevan, että ensin tehdään lupauksia luontokadon pysäyttämiseksi. Sitten pyöritellään peukaloita ja toivotaan, että se pysähtyisi itsestään. Ei tarvitse olla erityisen kyyninen uskoakseen, ettei mikään muutu, ennen kuin sitoumusten toimeenpanosta tehdään asetuksella pakollista.

Ja sitä liikkumavaraakin on. Asetusesityksen mukaan jokainen jäsenmaa määrittelee ennallistamiskeinot omassa ennallistamissuunnitelmassaan. Asetus määrittelee vain mittarit tavoitteiden toteutumisen arviointiin.

Me pystymme pysäyttämään luontokadon

Suomessa soita ja metsiä on jo alettu ennallistaa Helmi- ja Metso-ohjelmissa ja virtavesiä vapauttaa Nousu-ohjelmassa. Ennallistamiseen on olemassa toimintamalleja, jotka ovat maanomistajia myöten laajasti hyväksyttyjä. Talousmetsienkin ennallistamisessa päästään pitkälle luonnonhoidolla, joka yleistyy jo.

Suomalaiset elinkeinot profiloituvat mielellään vastuullisuuden edelläkävijöiksi. Katetta sanoilleen on tarjoillut muun muassa elinkeinoelämän etujärjestö EK, joka on kannattanut kriittistä mutta myönteistä kantaa ennallistamisasetukseen. Miksi poliitikot asettuisivat poikkiteloin?

Lupauksilla ei ole väliä, jos niistä ei seuraa toimintaa. Tekojen hetkellä paljastuu, kuka uskaltaa yhä sanoa: me pystymme pysäyttämään luontokadon.

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikkaa seuraavaa vapaa toimittaja, joka tarkastelee yhteiskuntaa luonnon ja talouden välisestä leikkauspisteestä.

Teksti Kaisa Kortekallio | Kuvitus Vilma Määttänen | Elonkehä 2/22

Ihmisten ilmastopakolaisuudesta puhutaan paljon, mutta mitenkään yhtä paljon ei puhuta siitä, että ilmastonmuutoksen myötä myös käsittämätön määrä muita eliöitä joutuu jättämään tutut elinympäristönsä. IPCC:n raportin julkistustilaisuudessa helmikuussa 2022 dosentti Tero Mustonen kertoi, että yli puolet maailman eliölajeista on nyt liikkeessä kohti pohjoista.¹ Joillakin on enemmän kiire kuin toisilla: joitakin alueita tuhoavat tulvat, kuivuus, kuumuus, tuli. Intiassa mitattiin tämän vuoden huhtikuussa 60 asteen lämpötiloja maaperässä. Harvassa ovat ne maaperäeliöt, jotka sitä kestävät. Jos maan elämä kuolee, ei muullakaan ole mahdollisuuksia. On lähdettävä.²

Suomenniemellä on vielä elämää. Lajisto muuttuu jo: paljon puhuttuja tulijoita ovat valkohäntäkauriit, vähemmän puhuttuja monet hyönteiset, perhoset, linnut ja kasvit. Kun kaikki muuttavat kohti viileämpää, kaikkein viileimmässä viihtyville ei enää ole sijaa: sukupuutto uhkaa kiirunaa ja naalia.³ Olot ovat käyneet tukalaksi myös metsäkuuselle, joka Etelä-Suomessa jo kuolee pystyyn kuivien kesien ja kirjanpainajan ahdistamana.⁴ Voi olla, että joudumme jättämään kuuselle hyvästit. Kuusen juurella kasvaneille tämä on valtava suru.

Samalla voimme kuitenkin toivottaa tervetulleiksi uusia lajeja. Arvelen kuulleeni tämän ajatuksen kehittyneimmässä muodossaan suomalaisilta pähkinäkokeilijoilta, Joel Rosenbergiltä ja muilta. He ovat kuunnelleet ilmastotutkijoita ja tutkineet lämpötilaennusteita, lämpösumman kertymistä eri alueilla – ja sitä, mitkä lajit ja lajikkeet voisivat uusissa oloissa viihtyä. He kehottavat katsomaan Baltian maiden ja Keski-Eurooppan pyökkivaltaisiin sekametsiin.⁵ Ehkä suurinta heidän visiossaan on se, että he kehottavat auttamaan eteläisiä lajeja muutossa. Etenkään puut eivät kävele rajojen yli omin avuin, eivätkä ne pysy mukana nopeassa muutoksessa. On ihmisille sopiva tehtävä keräillä pähkinöitä ja siemeniä Latviassa ja Puolassa, tuoda niitä Suomeen, kasvattaa, istuttaa ja valikoida taimia, hoivata ne ensimmäisten vaikeiden vuosien yli. Jos uskomme että lauhkealla lehtometsällä on Suomessa selviytymisen mahdollisuus, meidän on syytä auttaa sitä kotiutumaan.

Emme näe tulevaisuuteen. Vaikka tiedämme, että ilmasto lämpenee, emme pysty ennustamaan mitä se tarkalleen tarkoittaa ekosysteemien tasolla. Kun kaikki lajit ovat liikkeessä, syntyy paljon uusia ekologisia suhteita, paineita ja mahdollisuuksia. Voimme selvittää tarkasti pähkinäpensaan kasvupaikkamieltymyksiä ja valmistella vastaavia oloja puutarhoihimme, mutta muuttuvat olosuhteet saattavat tehdä valmistelumme tyhjiksi. Voi olla, että tulee seitsemän vuoden kuivuus ja seitsemän vuoden sateet. Voi olla, että jokin aiemmin harmiton hyönteinen ryhtyykin olosuhteiden muuttuessa syömään pyökkejä ja pähkinöitä. Vaikka Rosenberg puhuukin pähkinöistä ”eläkevakuutuksena”, tiedämme että niiden kasvattaminen on kokeellista toimintaa. Taimet saattavat kuolla, ja silloin ei auta kuin istuttaa lisää.

Kaiken muuttuessa paras strategia on luonnontilaisten alueiden ennallistaminen ja monimuotoisuuteen panostaminen. Mitä enemmän elonkirjoa, sitä suuremmat mahdollisuudet siihen, että jokin osa eliöistä selviää ja voi hyvin. Tämä pätee myös ruokakasveihin: puutarha voi olla elävä geenipankki, joka säilyttää lajien ja lajikkeiden monimuotoisuutta. Eräs ystäväni on ryhtynyt uuden ajan Johnny Appleseediksi, siis kasvattamaan suuria määriä omenapuita siemenestä. On varmaa, että suurin osa ystäväni puista ei tule tuottamaan suunmyötäisiä omenoita – mutta yhtä varmaa on, että jokin osa niistä sopeutuu uusiin olosuhteisiin muita paremmin.⁶

Halu

Pähkinäkokeilijoiden antama apu ei tietenkään ole pyyteetöntä. He haluavat pähkinöitä. Minäkin haluan pähkinöitä. Ja omenoita, luumuja, saskatooneja, ruusukvitteneitä, mispeleitä, sembramäntyjen siemeniä (jotka myös pinjansiemeninä tunnetaan). Ystävän äiti toi Portugalista pari nisperohedelmää, joista heille jäi syönnin jälkeen siemeniä – minä rohmusin nekin, vaikken edes tiedä miltä nispero maistuu. Ehkä se voi kasvaa terassilla pieneksi puuksi. Ehkä se vielä kukkii. Kymmenen vuoden päästä. Sitä odotellessa haluan pensaikoittain hyvänheikinsavikkaa, myskimalvaa, saksankirveliä, maa-artisokkaa ja päivänliljoja. Ja loputtomasti kukkivia teeyrttejä.

Halu on tärkeä. Halu ajaa eteenpäin. Halu saa minut kaivamaan kuoppia ja kärräämään kompostia ja haketta, keräämään ruskeaa pahvia roskiksista, vain parasta taimilleni. Minä haluan elää ruokametsässä.

Ruokametsässä en ole yksin. Ruokametsä on paikka, jossa tapahtuu: on erilaisia kerroksia ja mikroilmastoja, lahoavaa puuta, risukasoja, kukkia. Ruokametsässä on myyränkoloja ja ketunkoloja, tikankoloja ja kimalaisenkoloja. Nokkosen, maitohorsman, ja maa-artisokan varret jäävät talveksi pystyyn, ja sielläkin joku asuu. Ruokametsä on huokoinen ja kuohkea.

Ruokametsässä on nokkosta ja horsmaa. Ja vuohenputkea. Ainakin meidän ruokametsässämme. Tämä paikka on rehevä ja muheva, ja parhaimmilla paikoilla kasvuvoima hämmästyttää. Eilen, kylmän kevään ja sateisen viikon jälkeen kesäkuun toisena päivänä, niitin lantionkorkuista horsmaa ja vuohenputkea pähkinänpaikkojen ympäriltä. Tämä runsaus on suuri lahja: nokkonen, horsma ja vuohenputki ovat huikeita vihanneksia, katekasveja ja kompostien kuohkeuttajia. Nokkonen kerää ravinteita, majoittaa monia hyönteisiä, ja sen siemenistä ihminenkin saa voimaa syksyllä ja talvella. Horsmakin on ruokaa kaikille, mesikasvi ja teekasvi. Vuohenputki on luotettava pohja koko kesän salaatteihin ja voimakas lisä hapatteisiin.⁷

Jos vuohenputki viihtyy, viihtyvät kaikki pH-neutraalia ja multavaa maata kaipaavat puutarhakasvitkin.⁸ Ja pähkinät. Istutan ne huomenna. Jätän osan horsmikosta pystyyn tuulta katkaisemaan. Taimien pohjoista selustaa varmistaa villi tuomisto, joka lahoaa, kasvaa, tuoksuu ja havisee. Rosenbergin mukaan jalopähkinät kasvavat nuorena parhaiten, kun suuremmat puut suojaavat niitä avoimelta taivaalta. Tuomiston reuna muodostaa pehmeän ja lämpimän pesän.

Kolme taimista on saksanpähkinöitä. Ne saapuvat kaukaa: Kanadasta, Valko-Venäjältä ja Georgiasta. Istutan ne samaan järjestykseen: läntisimmälle paikalle kanadalainen, itäisimmälle georgialainen. Georgialainen saa seurakseen kolme euroopankotapähkinää – ne ovat kotoisin samalta seudulta ja toivon, että ne viihtyvät yhdessä. Nimettäköön tämä ruokametsän nurkka Kaukasukseksi. Samalla nurkalla kasvaa jo villiä herukkaa, ja toivon, että uudet istutukset ohjaavat huomiotamme niihinkin – ehkä muistamme joskus niittää horsmaa herukoiden ympäriltä, antaa niille valoa ja tilaa. Ehkä muistamme kerätä satoa.

Nopeakasvuiset euroopanpähkinäpensaat istutamme hieman avoimemmalle maalle, tuomiston ja saunarannan väliin. Kunhan ne kasvavat, niiden varjossa viihtyvät karhunlaukka, ukonkello ja saunaa lämmittävä ruokametsänhaltia.

Ennallistaminen

Halu ohjaa kylvämään ja istuttamaan – se pitää elossa minut ja muut. En kuitenkaan ole varma, saanko koskaan syödä istuttamieni pähkinöiden satoa, saati jakaa sitä muille. Maailma on epävarma, minä olen epävarma. Voi olla, että jokin olosuhde pakottaa minut jättämään tämän paikan, liittymään vaeltajien joukkoon. Jos niin käy, toivon että joku muu muuttaa tähän metsään ja nauttii sen antimista. Toivon, että siinä vaiheessa taimet pärjäävät jo omillaan. Ja toivon, että toisaalla on toisia metsiä, elonkirjon laikkuja tuhon keskellä. Toivon, että nämä laikut kasvavat pikkuhiljaa yhteen.

Ruokametsän (tai metsäpuutarhan) idea on tullut meille pohjoiseen mutkan kautta: etelän alkuperäiskansoilta antropologeille ja etnobotanisteille, sieltä permakulttuurin ja uudistavan viljelyn pioneereille. Alkuperäiskansojen perinteisiä tekniikoita esittelevässä Lo-TEK -kirjassa kuvaillaan meksikolaisia milpoja ja tansanialaisia kihamboja, joissa viljelykierto etenee noin 20 vuoden sykleissä yksivuotisten sekaviljelmistä nuoriin hedelmäpuumetsiin ja kypsiin, puuainesta tuottaviin metsiin. Metsä uudistetaan kaskeamalla.⁹

Kattavin esitys ruokametsän pohjoisista sovelluksista lienee ruotsalaisten Philipp Weissin, Annevi Sjöbergin ja Daniel Larssonin Skogsträdgården, jonka keskeisiä oppeja esitellään myös Henna Jämsän, Miina Ant-Wuorisen ja Marja Nuoran vasta kääntämässä Monivuotiset vihannekset -kirjassa. Käytännön vinkkejä jaetaan kursseilla ja someryhmissä, ja on aihetta käsitelty myös aiemmissa Elonkehän numeroissa. Mikään pohjoisista ruokametsistä ei taida vielä olla siinä vaiheessa, että kaskeamista pitäisi harkita. Risunpolttopaikoilla voitaneen silti kokeilla kaskinaurista ja kaskiruista – ja samalla tutkia, millä tavoin Suomenniemen paikallisista perinteistä voidaan ammentaa myös muuttuvien olosuhteiden ruokametsään.

Useimmat ruokametsiä hoitaneista kansoista ovat jääneet kolonialismin projektien alle. Kulttuurit ovat tuhoutuneet, metsät ovat tuhoutuneet. Niittäessäni ajattelen heitä, jotka ovat joutuneet lähtemään tuhon tieltä, pois niistä kodeista, joissa he tunsivat jokaisen kasvin tavat ja taipumukset. Tämä tieto on systemaattisesti pyyhitty pois heidän lastensa mielistä, ja merkityksellisten suhteiden jatkumo on siten katkaistu.

Siellä täällä suhteita kuitenkin on ennallistettu, ja me voimme oppia niistä.¹⁰ Potawatomi-ajattelija ja kasvitieteilijä Robin Wall Kimmerer on kerännyt ja vaalinut kansansa perinteisiä kasvien kanssa elämisen käytäntöjä. Hän kertoo esseissään esimerkiksi kunniallisesta sadonkorjuusta, Honorable Harvest: satoa korjatessaan Potawatomi-keräilijä esittelee itsensä ja aikeensa, pyytää lupaa kerätä kasvia, kuuntelee vastausta. Jos kasvi ei anna lupaa, sitä ei kerätä. Jos lupa saadaan, ei koskaan kerätä ensimmäistä löydettyä kasvia – voihan olla, että se on ainoa! – eikä yli puolta kasvin esiintymästä. Näin esiintymä voi hyvin ja uudistuu. Eri kasveja kerätään tietenkin eri aikoihin ja eri tavoilla: esimerkiksi tuoksumaarianheinää (Wiingaashk, sweetgrass, Hierochloe odorata) kerätään nyhtämällä, ei leikkaamalla. Keräämiseen kuuluu myös, että kasvia kiitetään, ja että saatu lahja annetaan eteenpäin.¹¹

Potawatomien ja muiden kansojen tarinat kertovat ihmisistä, jotka ahnehtivat liikaa, keräsivät kaiken, eivätkä kiittäneet saamastaan lahjasta – ja kasvi jätti heidät.

Minäkin opin äidiltäni, että saunavastaa kerätessä hyviin tapoihin kuuluu koivun kiittäminen.

Yhteisö

Uudistavaa viljelyä tutkiva Galina Kallio kehottaa kysymään, mitä yksilajisella pellolla oikeastaan tapahtuu. Tuottavatko monokulttuurit niitä asioita, joita nyt tarvitsemme? Miten toimimme monokulttuurien kanssa, miten toimivat muut lajit?

”Silmänkantamattomiin jatkuva, keltaisena auringossa kuultava rypsipelto voi olla pittoreski, mutta millaiset ihmisen, maan ja talouden väliset suhteet ylläpitävät tätä peltomaisemaa? Millaista siinä on kävellä paljain jaloin, lentää pölyttäjänä tai lintuna taikka astella ruokaa etsivänä eläimenä?”¹²

Entä millaista on kävellä, lentää, astella, asua ruokametsässä?

Ruokametsää ei hoida eikä satoa korjaa vain ihminen: yhteisö on alusta loppuun monilajinen. Toki voi toivoa ja pyytää, ja pitää erityistä huolta niistä kasveista, joita haluaa jatkossa syödä. Asetella jänisverkkoja. Niittää horsmaa herukoiden ympäriltä. Kaataa katetta pähkinäntaimien juurelle. Ruokametsän hoito on kuitenkin jossain keräilyn ja puutarhanhoidon, villin ja viljellyn välillä. On toiveena, että monivuotiset kasvit, sienet, maaperäeliöt, hyönteiset ja suuremmat eläimet asettuisivat keskinäisiin suhteisiinsa ja pitäisivät huolta toisistaan.¹³ Tässäkin on toivo: ehkä kasvit eivät kaipaa minua. Jos joudun lähtemään, ehkä ne pärjäävät.

On myös toiveena, että ihmisten syötäväksi soveltuvat lajit leviäisivät ja löytäisivät uusia paikkoja – mutta ei toki liian innokkaasti, jotta luonnontilaisilla alueilla säilyy se lajisto, joka on ensisijaisesti itselleen eikä ihmisille. Mustajuuri on hyvä esimerkki: se kyllä leviää suotuisissa oloissa, mutta ei kykene päihittämään voikukkaa tai vuohenputkea niille ominaisilla alueilla. Vanhalta tontiltamme löytyy sekä rauhassa villinä eläneitä lajeja – herukat, piparjuuri, myskimalva, kotkansiipi – että isoja alueita vallanneita ”haittalajeja” – karhunköynnös, terttuselja, jättipalsami, kurtturuusu. Vieraslajien haitallisuus¹⁴ on osin olosuhteista kiinni – esimerkiksi terttuselja on kyllä vallannut puolet naapurimetsän pensaskerroksesta, mutta vaikuttaa silti näissä oloissa ihan tasapainoiselta metsän osalta. Linnut syövät sen marjoja siinä missä tuomen ja herukankin. Jokaiseen uuteen lajiin on tutustuttava huolella, ja kysyttävä millä tavoin se muuttaa olemassaolevaa ekosysteemiä. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti tuomme tontille nyt vain lajeja, jotka ovat jotakuinkin samalta mantereelta kotoisin, ja rajoitamme raivokkaimpien elämää.

Puuhamielisen ihmislapsen on myös hyvä muistaa, että joka paikkaa ei tarvitse myllertää. Jokainen omilleen jätetty metsä ja pusikko on jo ruokametsä, jos vain oppii keräilemään. Kun järjestetään koteja muille eliöille, on syytä aina ensin pysähtyä – esimerkiksi vuodeksi – kysymään: Kuka asuu täällä jo? Missä asutaan? Kenen paikka tämä on? Jos raivaan tämän alueen tai tuon tähän uuden lajin, mikä muuttuu? Kuinka nopeasti teen tuhoa viikatteella? Entä kaivinkoneella? Voisinko sittenkin vain antaa olla?

1 H. O. Pörtner ym. (2021): Scientific outcome of the IPBES-IPCC co-sponsored workshop on biodiversity and climate change; IPBES secretariat, Bonn, Germany, DOI:10.5281/zenodo.4659158. Ks. myös Jenni Frilander (2022): Jättiraportti: Peruuttamaton muutos maapallon järjestelmissä on jo käynnissä – ”vaarallista ja laaja-alaista sekasortoa luonnossa”, IPCC sanoo. Yle.fi 28.2.2022.

2 Tutkijat muistuttavat, että useimmat lajit ovat ihmistä erikoistuneempia eli ne ovat sopeutuneet hyvin tietynlaisiin elinympäristöihin. Ne siis joutuvat mahdottomiin tilanteisiin jo vähäisemmissäkin ympäristömuutoksissa. Ilman ihmisten apua ne eivät ehdi muuttaa eivätkä muuttua. Teea Kortetmäki ym. (2021): Planetary well-being. Humanities and Social Sciences Communications, 8, Article 258. DOI:10.1057/s41599-021-00899-3.

3 Laura Antão ym. (2022): Climate change reshuffles northern species within their niches. Nature Climate Change. DOI:10.1038/s41558-022-01381-x.

4 Esim. Kari Ikävalko (2021): Metsien kuusettumisesta tulee iso riski ilmaston lämmetessä – metsänhoidon professori pitää uhkana tuhopuiden pakkomyyntiä. Yle.fi 19.5.2021.

5 Joel Rosenberg (2021): Pähkinöitä omasta puutarhasta. Helsinki: Into.

6 Yhdysvaltain omenapioneeri Johnny Appleseedin (eli John Chapmanin) ja omenoiden evoluution tarinan kertoo Michael Pollan teoksessa Botany of Desire (2002). Suomessa puutarhakasvien monimuotoisuutta pitävät yllä siemeniä välittävät yhdistykset kuten Maatiainen ja Hyötykasviyhdistys. Maatiainen-yhdistyksen lehden viimeisimmässä numerossa kerrottiin, että siemeniä on keväällä 2022 tilattu enemmän kuin koskaan.

7 Kai Vaaran koetellut hapateohjeet löytyvät Pohjoinen permakulttuuri -blogista otsikolla ”Villivihanneksia syömään ja hapattamaan” (2012). Myös Monivuotiset vihannekset -kirjassa on paljon reseptejä (ks. kirja-arviot tässä numerossa).

8 Ulla Lehtonen (2004): Luonnonmukaisesti omassa kotipuutarhassa. Helsinki: WSOY. 103.

9 Julia Watson (2020): Lo-TEK: Design by Radical Indigenism. Köln:Taschen.

10 Tere Vadén on kutsunut tätä oppimista alkuperäiskansaistumiseksi. ”Alkuperäiskansaistuminen ja syntytieto”, Elonkehä 1/16.

11 Robin Wall Kimmerer (2013): Braiding Sweetgrass. Indigenous Wisdom, Scientific Knowledge and the Teachings of Plants. Minneapolis: Milkweed Editions.

12 Galina Kallio (2022): Viljelyn estetiikka uudistavan maa/talouden maisemissa. Teoksessa Jukka Mikkonen, Sanna Lehtinen, Kaisa Kortekallio ja Noora-Helena Korpelainen (toim.): Ympäristömuutos ja estetiikka. Helsinki: Suomen estetiikan seura, 92–133. 125.

13 Erityisen kekseliäitä villiinnyttämismenetelmiä löytyy kirjasta Sepp Holzer’s Permaculture (2010). White River Junction: Chelsea Green. Saksankielinen alkuperäisteos: Sepp Holzers Permakultur (2004), Graz: Leopold Stocker Verlag.

14 Vieraslaji.fi.

Teksti: Topi Linjama | Kuva: Lauri Rantala (CC BY 2.0)

Kuivakäymälä on ratkaisu systeemiseen ongelmaan, jonka nimi on vesiklosetti. Kuivakäymälä tarvitsee kaverikseen kompostin ja kasvimaan.

Vesivessan toimintaperiaate on kaikille tuttu. Otetaan lannoitepanos, joka tulisi levittää kasvimaalle, ja sekoitetaan se puhtaaseen veteen, joka tulisi juoda. Näin saadaan aikaan ongelma, joka pumpataan tai kuskataan jätevedenpuhdistamolle selvitettäväksi.

Viemäriremontin yhteydessä rintamamiestaloomme asennettiin uudet vessanpöntöt. Vanhat pöntöt tuhlasivat ämpärillisen juomavettä joka vetäisyllä, mutta uudet, vesipihit pöntöt lotraavat vain kolme tai kuusi litraa.

Paha vain, ettei tuo vesimäärä aina riitä kuljettamaan lannoitepanoksen kiinteää osaa kaupungin viemäriverkkoon ja viemäri menee ajoittain tukkoon.

Voisin yrittää ratkaista tukkeutumisongelman sukittamalla viemärin loppupään tai laskemalla lannoitteen perään enemmän vettä. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan puuttuisi vesivessan systeemiseen ongelmaan, lannoitteen ja juomaveden sekoittamiseen. Ratkaisua on haettava toisesta systeemistä.

Täytyy rakentaa kuivakäymälä.

Arvokkaat ravinteet

Kurkistetaan ensin jätevesiin.

Vessan vetämisessä on kysymys isosta asiasta. Ensinnäkin noin neljännes suomalaisten kotitalouksissaan käyttämästä vedestä vedetään pöntöstä alas.

Toiseksi pöntöstä vedetään alas arvokkaita ravinteita. Yhden ihmisen tuotoksista kertyy vuoden mittaan noin 4,5 kiloa typpeä, 0,6 kiloa fosforia ja 1,3 kiloa kaliumia. Nämä ravinteet kannattaisi ottaa talteen ja kierrättää, sillä keinolannoitteiden valmistukseen ja käyttöön liittyy paljon ongelmia.

Typpilannoitteet valmistetaan Haber–Bosch-menetelmällä, joka tarvitsee maakaasua ja energiaa. Jotkut pitävät tätä ammoniakkisynteesiä 1900-luvun tärkeimpänä keksintönä. Ainakin keksintö on syvästi ristiriitainen: Teollinen ammoniakki on toisaalta tehostanut maanviljelyä ja mahdollistanut väestöräjähdyksen. Toisaalta se on ollut keskeinen räjähteiden raaka-aine kahdessa maailmansodassa.

Ihminen on muokannut voimallisesti typen kiertokulkua. Arviolta puolet maaperässä ja vesissä kiertävästä typestä on nykyisin peräisin Haber–Bosch-menetelmällä valmistetuista keinolannoitteista. Typpilannoitteet yksipuolistavat ekosysteemeitä ja rehevöittävät ja happamoittavat vesistöjä. Lisäksi Haber–Bosch-menetelmän arvioidaan tuottavan noin prosentin maailman kasvihuonepäästöistä.

Fosforilannoitteen raaka-ainetta ei voida valmistaa kemiallisesti. Fosforivarannot ehtyvät ja maatalouden käyttämää fosforia valuu vesistöihin. Myös fosfori rehevöittää vesistöjä.

Tehokasta lannoitetta

Jätevesien sisältämästä fosforista puolet ja typestä peräti 80 prosenttia on peräisin virtsasta. Virtsan fosfori, typpi ja kalium ovat kasveille suoraan käyttökelpoisessa ionimuodossa, ja virtsa on lannoiteteholtaan väkilannoitteiden veroinen, todetaan BIOUREA-hankkeen loppuraportissa.

Virtsa on lähes steriiliä, ja sen voi levittää kasveille joko sellaisenaan tai laimennettuna. Lannoitettu kohta kannattaa peittää hajun vuoksi, mutta myös siksi, että typpeä haihtuu vähemmän ilmaan. Haihtumisen kannalta paras lannoitusajankohta on pilvinen aamu tai ilta.

Uloste sisältää lähinnä sulamattomia kasvikuituja ja bakteereita. Siinä voi myös olla taudinaiheuttajia. Virtsan ja ulosteen raskasmetallipitoisuudet ovat alhaisia, mutta lääkejäämiä, kuten ibuprofeenia, niissä voi olla.

Ihmisvirtsa ja -uloste ovat turvallisia lannoitteita, kun ne käsitellään oikein. Niiden käyttöä olisi fiksua lisätä. Ison mittakaavan muutokseen tarvittaisiin ainakin toimivia käytännön ratkaisuja ja lainsäädännön uudistuksia. Ja asennemuutosta, sillä ihmisperäisellä lannoitteella on huono imago. Jätevedestä erotetut ravinteet päätyvät liian usein esimerkiksi moottoritien penkkaan – mistä sadevesi huuhtelee ne vesistöön.

Rakennuslupaa ei tarvita

Pienessä mittakaavassa – vaikkapa meidän kotitaloudessamme – asiat voivat muuttua vaikka heti. Voisin asentaa kuivakäymälän sisätiloihin. Tarjolla on monia sisäsiistejä istuinmalleja. Mutta kuivakäymälän asentaminen ja etenkin sen tyhjentäminen olisi hieman konstikasta vanhassa talossamme.

Sen sijaan huussi mahtuu pihaan. Vasara ja saha on. Kirjastosta ja netistä löytyy huussinrakennusohjeita.

Joensuun kantakaupungin alueella enintään 8 neliömetrin rakennelma ei vaadi valvontatoimenpiteitä, kerrotaan kaupungin rakennusjärjestyksessä. Yhtenä esimerkkinä rakennelmasta mainitaan käymälä. Rakennelma on sijoitettava vähintään neljän metrin päähän rajasta.

Kuivakäymälä voi olla virtsan erotteleva tai sellainen, jossa neste ja kiinteä aines päätyvät samaan säiliöön. Ensin mainittu vaatii vähemmän kuiviketta eikä sen erottelemaa virtsaa tarvitse säilöä yhtä pitkään kuin kiinteää ainesta tai ei-erottelevan käymälän suotovettä. Käyttipä kumpaa mallia hyvänsä, huussi ei saa aiheuttaa hajuhaittoja eikä siitä saa valua nesteitä maahan.

Kuivikkeeksi suositellaan usein turvepohjaisia seoksia. En haluaisi käyttää turvetta. Kysyn Käymäläseura Huussin projektipäälliköltä Sari Laurilalta, mikä voisi olla vaihtoehto turpeelle.

”Kuivikkeessa ei välttämättä tarvitse olla turvetta”, sanoo Laurila.

Kuivikkeella on hänen mukaansa kaksi päätehtävää: imeä ylimääräistä nestettä ja pitää kompostisäiliön sisältö ilmavana, jotta tavara säiliössä kompostoituu eikä mätäne. Nestettä imevä osa voi olla vaikkapa olkipellettiä. Ilmavuus hoituu esimerkiksi haravointijätteellä tai oksasilpulla, sanoo Laurila.

Komposti

Jos rakentaisin huussin, haluaisin hyödyntää sen ravinteet hyötykasvien kasvatuksessa.

WHO:n ohjeistuksen mukaan eroteltua virtsaa voi käyttää lannoitteena kaikille viljelykasveille, jos sitä on varastoitu 20 asteessa vähintään puoli vuotta. Lyhyemmänkin varastoinnin jälkeen sitä voi käyttää sellaisille ruokakasveille, jotka prosessoidaan. Typpilannoittaminen lopetetaan viimeistään kuukautta ennen sadonkorjuuta.

Kuivakäymälän ulostetta WHO suosittelee kompostoitavaksi puolestatoista kahteen vuoteen, Käymäläseura Huussi vähintään vuoden. Sama aika on kompostoitava suotonesteitä. Komposti on yksinkertaisimmillaan kasa, joka on suojattu sadevedeltä.

Huussin lisäksi tarvitsisin siis paikan jälkikompostoinnille.

Kasvimaa

Huussi tuottaisi lannoitetta, jolloin pienen pihan pientä kasvimaata olisi laajennettava. Mutta kuinka paljon?

Jos virtsa erotellaan, sitä voi käyttää lannoittamisessa 1,5 litraa neliötä kohti kasvukaudessa, kerrotaan Käymäläseura Huussin materiaaleissa. Yhden ihmisen virtsalla lannoittaisi siis kolmen aarin kasvimaan. Typpilannoitteen ylärajaksi on määritelty 170 kiloa hehtaarille kalenterivuotta kohti ja yksi ihminen tuottaa typpeä vuodessa 4,5 kiloa. Näin laskettuna tarvitsisin vuotuiselle lannoitepanokselleni kahden ja puolen aarin kasvimaan.

Sari Laurila arvelee, että lannoitteen voi levittää pienemmällekin alalle.

”Käymäläkompostista ei hirveän helposti voi saada typen ylimäärää. Jos kaikki kompostoidaan samassa eli ei ole virtsan istuinerottelua, typestä aika iso osa haihtuu. Mitään tarkkaa prosenttia ei voi sanoa, koska se riippuu niin monesta tekijästä”, hän kertoo.

Huussi muuttaisi myös ajankäyttöäni: Kasvimaa sitoisi minut tiiviimmin kotiin ja matkustelisin kenties vähemmän. Viettäisin myös vähemmän aikaa suvun kesämökillä – missä ironista kyllä on kaksi ulkohuussia, mutta ei lainkaan kasvimaata.

Huussi osana kestävyyssiirtymää

Teollisesti tuotetut lannoitteet kasvattavat toisella puolella maailmaa viljaa, maissia tai soijapapua, jotka kuljetetaan öljyllä lähikauppaan. Sitten kuluttaja nauttii ne ja laskee ravinteet pöntöstä alas. Haber–Bosch-menetelmällä tuotettu typpi virtaa kuluttajan lävitse ja saa aikaan vahinkoa sekä ennen kuluttajalle päätymistä että sen jälkeen. Louhi, tuota, käytä ja menetä, kuten Kate Raworth prosessia kuvaa.

Ravinteet eivät nykyjärjestelmässä kierrä systeemin sisällä vaan virtaavat sen läpi. Mutta jos on huussi, ravinteet voi kierrättää huussin kautta kasvimaalle, sieltä ruokapöytään ja takaisin huussiin. Kierto tapahtuu pienellä alueella ja suljetussa systeemissä.

Asutuksen ja tuotannon keskittyminen pahentaa ravinteiden virtausta. Pellot eivät välttämättä ole siellä, missä olisi ravinteita eivätkä ravinteet siellä, mistä ne olisi helppo viedä pellolle. Suurten läntisten kaupunkien ja karjatilojen liepeillä ravinteita on liikaa, mutta esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa niistä on pulaa.

Typpi on yksi esimerkki siitä, että antroposeenin aikakaudella maapallo on yksi hallitsemattomasti kasvava tuotantolaitos, jonka tahattomat ja ei-aiotut sivuvaikutukset kaventavat elämisen ehtoja. Olen kasvanut osaksi tätä tuotantolaitosta ja tuen sen rakenteita jokaisella vessanvedolla. Typen kierto kertoo, kuinka tuotantolaitos toimii. Ruokaa ja juomaa markkinoidaan järkyttävällä volyymilla, mutta sen jälkeen, kun ruoka on ohittanut kurkunpään, siitä ei haluta puhua. Se muuttuu kylläisyydeksi, vatsavaivaksi, ummetukseksi ja liaksi. Jätteeksi, joka vedetään vesiklosetin kautta pois silmistä ja mielestä.

Ruoka ja sen sisältämät ravinteet kulkevat jokaisella meistä ruoansulatuselimistön läpi, mutta silti vessassa käyminen on tabu. Siksi minäkin mietin, mihin sijoittaisin huussin tontillamme ja kuinka suojaan sisäänkäynnin ulkopuolisten katseilta.

Teksti: David Abram | Suomennos: Eeva Talvikallio | Kuvitus: Sanna Hukkanen

Aloitan nämä ajatukseni talvipäivänseisauksen aikaan, vuoden syvimmässä pimeydessä, yönä, joka on niin pitkä, että jopa puut ja kivet vaipuvat uneen. Kuu on vilkaissut meitä pari kertaa paksun pilviverhon takaa jättäen meidät kuitenkin enimmälti uneksimaan ja ajelehtimaan läpi varjoisan yön. Ne meistä, jotka janoavat valoa, alkavat maistaa villin pimeyden ja niellä sitä – hiljaa otamme yön sisään kehoihimme.

Tarina, jota useat eri alkuperäiskansat toistavat erilaisin tavoin, kertoo, että näihin aikoihin maapallo pitelee liekehtivää aurinkoa sisuksissaan. Joka ilta laskiessaan aurinko sujahtaa maan sisään; yön aikana se vaeltaa läpi jalkojemme alaisen tiheyden, ja aamulla seuraamme, kuinka se nousee kaukana idässä ulos maasta ja kiipeää taivaalle. Talven pitkinä öinä, eritoten talvipäivänseisauksen aikaan, aurinko kuitenkin viivähtää maan uumenissa pidempään, ruokkien tummaa maata tulellaan, hedelmöittäen sen syvyyksiä sillä monimuotoisella elämällä, joka tulee piakkoin, usean kuunkierron kypsyttelyn jälkeen, puhkeamaan kukkaan maan pinnalla.

Tämä tarina on saanut alkunsa ajattelusta, joka poikkeaa suuresti siitä, miten useimmat meistä tänä päivänä ajattelevat. Tarinalla on, voisimmeko sanoa, hyvin vähän tekemistä ”silkkojen faktojen” kanssa. Ja silti – kertomus auringon matkasta maan sisuksissa herättää kummasti vastakaikua monissa meistä, jotka sen kuulevat, huolimatta siitä, miten hyvin tiedämme, etteivät siinä kuvatut tapahtumat ole kirjaimellisesti totta. Sillä tuo tarina saattelee meidät omien aistiemme läheisyyteen ja suoraan, keholliseen tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta.

Spontaani, aistinvarainen kokemuksemme auringosta on tosiaankin, että jokin tulinen läsnäolo nousee ja laskee. Huolimatta kaikesta siitä, mitä olemme oppineet auringon vakaudesta suhteessa maahan, huolimatta siitä, kuinka perin pohjin olemme vakuuttaneet järjellemme, että maa se tosiasiassa liikkuu, kun taas aurinko pysyttelee yleisesti ottaen paikallaan – omilleen jätettyinä eläimelliset aistimme kokevat auringon silti nousevan joka aamu etäällä ylös maasta ja uppoavan maan sisään iltaisin. Olimmepa tieteilijöitä tai lintsareita, puhumme kaikki auringon ”noususta” ja ”laskusta”, sillä sellainen on yhä ensisijainen kokemuksemme asiasta. Ja tästä syystä pysähdynkin juuri nyt, tässä hetkessä, tunnustelemaan, kuinka auringon tuli ravitsee syvää maata jalkojeni alla.

Käydessäni peruskoulua 60- ja 70-luvuilla Yhdysvalloissa, minua opetettiin alinomaa olemaan luottamatta aisteihini – ”aistit”, sain kerta toisensa jälkeen kuulla, ”ovat petollisia”. Tämä oli yleinen teema luonnontieteiden tunneilla aikana, jolloin kaikki tieteet vaikuttivat tavoittelevan fysiikan puhdasta tarkkuutta. Opimme, ettei totuus koskaan löydy asioiden havaittavasta ilmiasusta vaan jostain aivan muualta, olipa kyseessä sitten mystinen, mikroskooppistakin pienemmän mittakaavan maailma, johon meillä ei ole pääsyä kuin monimutkaisten mittalaitteiden avulla, tai nähtävästi aineeton numeroiden ja abstraktien yhtälöiden valtakunta. Se maailma, johon aistimme antoivat meille suoran pääsyn, alkoi vaikuttaa jollain tapaa harhaanjohtavalta, johdannaiselta ulottuvuudelta, vähemmän perustavanlaatuiselta kuin tuo ilmiasujen takana piilevä todellisempi maailma.

Ensimmäisenä yliopistovuotenani minua opetti eräs jokseenkin hölmö fysiikan professori, joka yritti aika ajoin shokeerata opiskelijoitaan huudahtamalla hullunkiilto silmissään, ettei tuoli, jolla hän paraikaa istui, ollut kiinteä lainkaan vaan koostui lähes kokonaisuudessaan silkasta tyhjyydestä. ”Mikset sitten putoa persuksillesi?”, ajattelin. Aloin pohtia asennoitumisemme nurinkurisuutta. Aloin pohtia, emmekö jatkuvasti aisteja ja aistimaailmaa vähätellessämme – halveksuessamme loputtomasti suoraan koettua maailmaa – tulleet väheksyneeksi maailmoista kaikista todellisinta, sitä ainoaa maailmaa, johon saatoimme aidosti luottaa, sitä ensisijaista olevaisen piiriä, joka salaisesti kannattelee kaikkia muita ”todellisuuksia”, atomeita pienemmän mittakaavan tai mitä tahansa.

Aistittu maailma on toden totta monitulkintainen, määrittelemätön, täynnä epävarmuutta. On monta hyvää syytä pysytellä varuillaan tässä arvoitusten kaikkeudessa, katsoa aina vähän lähempää ja kuunnella tarkkaavaisemmin, yrittäen aistia asioita syvemmin. Mikään täällä ei koskaan ole täydellisen varmaa tai vakaata – pilvien varjot, jotka tummentavat niityn toisella puolen seisovaa kivenjärkälettä, osoittautuvat lähemmäs käydessäni ryttyiseksi, mustaksi jäkäläksi, joka kasvaa säteittäin pitkin kiven pintaa; rantahiekkaan puoliksi peittynyt, hylätty autonrengas muuntautuu äkkiarvaamatta torkuilla olleeksi hylkeeksi, joka äityy lähestyessämme haukkumaan ja rynnistää veteen. Maailma sellaisena, kuin sen avustamattomilla aisteillamme koemme, on häilyvä ja eläväinen, se siirtyilee ja muuntautuu vastauksena omiin siirtymisiimme ja mielenliikkeisiimme. Muisto patikointiretkeltä Jaavan etelärannikolla: päivä on läkähdyttävän kuuma, mutta voimakas tuuli ravistelee selvästi ruohokentän vastalaidalla kasvavien puiden oksia ja lehtiä. Astuessani kohti puita tunteakseni liikkuvan ilman lehvästöä kahisuttava tuuli muuntautuu äkkiä oksien lomassa ruokaa metsästäväksi apinalaumaksi. Tällaiset kohtaamiset ja se varmuuden puute, jonka ne aiheuttavat, voivat toden totta saada meidät hylkäämään aistinvaraisen kokemisen tykkänään ja etsimään ”totuutta” joltain toiselta, vähemmän monitulkintaiselta ulottuvuudelta. Vaihtoehtoisesti nämä kokemukset voivat johtaa meidät oletukseen, että totuus itsessään on eräänlainen keppostelija – mytologioissa esiintyvän kojootti-hahmon kaltainen muodonmuuttaja – ja että aistit ovat jalostuneimmat oppaamme sen lähestymiseen.

Minusta vaikuttaa siltä, että niiden meistä, jotka tekevät työtä villin luonnon varjelemiseksi, on työskenneltävä myös aisteihimme palaamisen puolesta sekä kunnioituksen palauttamiseksi aistimuksellisia tietämisen tapoja kohtaan. Ovathan aistit kaikista välittömin väylämme enemmän-kuin-inhimilliseen (more-than-human) maailmaan. Silmät ja korvat; sieraimet, jotka tavoittavat tuulenvireestä hienon häivähdyksen merisuolaa; sormenpäät, jotka hivelevät mansikkapuun sileää kaarnaa; tämä huokoinen iho, jonka toisen eläimen aistittu läsnäolo saa kauttaaltaan värisemään – keholliset aistimme tuovat meidät joka hetki yhteyteen hengittävän maan kanssa. Jos ihmiskunta vaikuttaa unohtaneen perinpohjaisen riippuvaisuutensa maan olevaisten yhteisöstä, näin voi olla vain, koska olemme unohtaneet (tai sivuuttaneet epäolennaisena) elämämme aistimellisen ulottuvuuden. Aistit ovat villeintä meissä – kykyjä, joita emme jaa ainoastaan toisten kädellisten, vaan elollisen maiseman olennoista suurimman osan kanssa, tavalla tai toisella, aina kastemadoista kotkiin. Kukat, jotka reagoivat auringonvaloon; puiden juuret, jotka kasvattavat säikeitä etsiessään vettä; jopa yksinkertaisen bakteerisolun kemotaksinen, kemialliseen ärsykkeeseen vastaava liike – kaikki nämä ovat myös aistimista ja herkkyyttä, etäisiä variantteja omasta aistimisestamme. Hengittämistä ja syömistä lukuun ottamatta aistit ovat intiimein yhdyssiteemme elävään maahan, ensisijainen tapa, jolla maa vaikuttaa mielentiloihimme ja ohjaa toimintaamme.

Ajattele mehiläistä, joka näön ja eräänlaisen hajuaistin opastamana hakeutuu luonnonkukan sydämeen – aistiminen vaikuttaa näin kyseisen organismin ja sen paikallisen maailman intiimiin yhtymiseen. Myös meidän aistimme ovat kehittyneet yhtä matkaa meidät syliinsä sulkevan, aistivoimaisen maan kanssa. Ihmissilmät ovat kehittyneet hienovaraisessa vuorovaikutuksessa merten ja ilman kanssa, nähdyn maailman muuttuvien muotojen kehittäminä ja opettamina. Korvamme ovat nykyisellään rakenteellisesti viritetyt susien ulvontaan ja hanhien kaakatukseen. Voisimme sanoa, että aistikokemukset ovat kehomme tapa kietoa elämänsä yhteen muiden, sitä ympäröivien elämien kanssa; se tapa, jolla maa yhtyy ajatuksiimme ja uniimme. Aistihavainnot ovat liima, joka yhdistää meidän erilliset hermojärjestelmämme suurempaan, kattavampaan luonnonjärjestelmään. Kuten mehiläisen verkkosilmät opastavat sen luonnonkukkaan, kuten lohi uneksuu reittinsä kotivirtaan läpi tuoksujen portaikon, samoin omat aistimme ovat suunnanneet tietoisuuttamme tiettyihin maan ja maiseman piirteisiin ja muutoksiin, houkutellen esiin tietynlaisia mielentiloja, oivalluksia ja jopa tekoja, joiden ajattelemme virheellisesti olevan lähtöisin yksin itsestämme. Jos sivuutamme aistikokemuksen tai väheksymme sitä, menetämme ensisijaisen keinomme linjautua laajempaan ekologiseen ympäristöön, saattaen samalla sekä itsemme että koko elonkehän vaaraan.

En sano, että meidän tulisi luopua abstraktista ajattelusta ja yksinkertaisesti antautua aisteillemme, tai että meidän olisi lopetettava tieteellinen kysymysten esittäminen ja todisteiden kärsivällinen, tunnontarkka analysointi – ei, en todellakaan. Sanon, että ajattelijoina ja tieteentekijöinä meidän tulisi pyrkiä sallimaan suoran, sensorisen kokemuksemme ympäröivästä maailmasta informoida ajatteluamme, ja edelleen, että meidän tulisi pyrkiä ilmaisemaan kokeelliset päätelmämme suoralle kokemukselle avautuvalla kielellä. Näin voimme asteittain saatella tieteemme sopusointuun hengittävien kehojemme eläimellisen älyn kanssa. (Ajattelen joitain vuosia sitten lukemaani, suojelubiologin kirjoittamaa artikkelia siitä, kuinka tutkimusagenda, joka on vailla minkäänlaista tuntemukseen tai vaistoihin perustuvaa yhteyttä tutkimuskohteeseensa, tuottaa väistämättä huonoja tuloksia. Hän on oikeassa! Sellainen tiede kieltää tutkijan oman uppoutuneisuuden osaksi sitä samaista maailmaa, jota hän pyrkii tutkimaan. Sellainen tiede ei oikeastaan ole riittävän darwinistista – se teeskentelee, että kykymme kylmään järkeilyyn sallisi meidän ihmisten jollain tapaa ponkaista vapaiksi yhtä matkaa kehittyneistä lihallisista kytköksistämme enemmän-kuin-inhimillisessä vaikutteiden verkossa.) Aistikokemus, kun siihen suhtaudutaan kunnioittaen, uusintaa sidoksen kehojemme ja hengittävän maan välillä. Vain sellainen kulttuuri, joka halveksuu aisteja ja jättää ne huomioimatta, voi laiminlyödä elävää maata niin perinpohjaisesti kuin meidän kulttuurimme sitä laiminlyö.

Monet tekijät ovat kiihdyttäneet nykyistä vieraantumistamme aistillisesta ympäristöstämme, ja vieläkin useammat tekijät pitkittävät ja ylläpitävät tätä vieraantuneisuutta. Yksi vaikuttavimpia näistä voimista on samalla yksi heikoimmin tunnustetuista: jokapäiväinen kielenkäyttömme, tapamme puhua. Se, mitä sanomme, vaikuttaa kuitenkin niin syvästi siihen, mitä näemme tai kuulemme tai maistamme maailmasta! On toki olemassa sellaisia tapoja puhua, jotka pitelevät meitä aistiemme läheisyydessä, sellaisia puhetapoja, jotka tukevat ja vahvistavat aistillista vastavuoroisuutta kehojemme ja maan kehon välillä. Mutta on niin ikään olemassa sellaisia sanainkäyttötapoja, jotka yksinkertaisesti tukahduttavat aistimme, saattaen meidät tiedottomiksi aistillisesta ympäristöstä ja siten kyvyttömiksi kuulemaan maan ääntä. Näistä kenties yleistynein on tapa loputtomasti objektivoida luonnonmaailmaa ympärillämme, kirjoittaen ja puhuen jokaisesta oliosta (sammal, rukoilijasirkka, siirtolohkare) ikään kuin se olisi tarkkarajainen, määritettävissä oleva objekti vailla omia tuntemuksia ja tahtoa – ikään kuin voidaksemme kuvata toista olentoa minkäänlaisella tarkkuudella meidän olisi ensin riisuttava se elävästä toiseudestaan tai nähtävä se kimppuna passiivisia mekanismeja, vailla oma-aloitteisuutta, vailla subjektiutta, vailla omaa, aktiivista toimijuutta. Ikään kuin rupikonna tai poppeli olisivat pysyviä ja valmiita entiteettejä, jotka vain odottavat, että me teemme niistä selkoa, eivätkä selittämättömissä olevia läsnäoloja, joiden kanssa olemme päätyneet vuorovaikutussuhteeseen.

Itse asiassa, kun olemme oikeasti hereillä aistiemme elämälle – kun todella katsomme eläinsilmillämme ja kuuntelemme eläinkorvillamme – huomaamme, ettei mikään meitä ympäröivässä maailmassa ole suoraan koettuna passiivinen tai eloton objekti. Jokainen asia, jokainen entiteetti kohtaa katseemme omine salaisuuksineen, ja jos suomme sille tarkkaavaisuutemme, tulemme temmatuiksi dynaamiseen vuorovaikutukseen, jossa tuo toinen oleva opettaa ja toisinaan myös muuttaa meitä. Suoran aistikokemuksen valtakunnassa kaikki on eloisaa, kaikki liikkuu (joskin jotkin asiat, kuten kivet tai vuoret, liikkuvat toki huomattavasti hitaammin kuin toiset). Jos joen viertä käydessäni huomaan yhtäkkiä liikuttuvani syvästi vastarannalla pystysuorana kohoavasta graniittiseinämästä, kuinka voisin väittää, ettei kivi liiku? Sehän liikuttaa minua joka kerta kohdatessani sen! Pitäisikö minun väittää, että tämä liike on täysin subjektiivista, puhtaasti psyykkinen kokemus, jolla ei ole mitään tekemistä kyseisen, olemassa olevan kivimassan kanssa? Vai myönnänkö, että kyseessä on fyysinen, kehollinen kokemus, jonka tuon toisen olion väkevä läsnäolo on saanut aikaan, että tuo toinen massa todellakin varsin aistittavasti liikuttaa sitä massaa, joka on minun kehoni – ja ettemme minä ja kivi siksi suhteudu toisiimme mentaalisena ”subjektina” ja materiaalisena ”objektina” vaan pikemminkin yhdenlaisena ja toisenlaisena dynamiikkana, kahtena erilaisena tapana olla elossa, kahtena hyvin erilaisena tapana olla maata?

Jos puhumme aineesta pohjimmiltaan elottomana, tai inerttinä, luomme tarpeen olioiden hierarkkiselle jaottelulle: kivillä ei ole minkäänlaista toimijuutta tai kokemusta; bakteerit ovat minimaalisella tavalla elossa; kasvit ovat hieman enemmän elossa ja varustettuja alkeellisilla aisteilla; ”alemmilla” eläimillä aistit ovat kehittyneemmät, mutta ne ovat yhä sidottuja vaistoihinsa; ”ylemmät” eläimet ovat tietoisempia; kun taas ihmiset yksin ovat oikeasti hereillä ja älykkäitä. Tällä tavoin eristämme ihmistietoisuuden yhä ylemmäs ja yhä enemmän erilleen aistimaailmasta. Jos sen sijaan oletamme, että aine on alusta alkaen eloisaa (tai ”itseorganisoituvaa”), hierarkiat katoavat ja jäljelle jää erilaisin tavoin toisistaan poikkeavien elävien olentojen kenttä, jossa jokaisella on omat avunsa suhteutettuna toisiin. Ja näin löydämme itsemme keskeltä tätä elävää verkkoa, emme niinkään yläpuolelta, oma aistimellisuutemme erottamattomana osana koko aistillista maisemaa.

Jos jatkamme muista eläimistä puhumista ikään kuin ne olisivat vähemmän salaperäisiä kuin me itse, jos puhumme metsistä tunnottomina järjestelminä ja joista ja tuulista perimmiltään passiivisina elementteinä, tulemme samalla kieltäneeksi suoran, elimellisen kokemuksemme noista voimista. Näin sammutamme aistimme ja päädymme elämään yhä enemmälti päämme sisällä. Sinetöimme älykkyytemme yksin itseensä ja alamme katsoa maailmaa ulospäin, vain katsojina, emme koskaan osallistujina.

Jos sen sijaan haluamme palauttaa mieleemme, millaista on kokea itsensä todella osaksi tätä villiä maailmaa – toisin sanoen, jos haluamme ottaa takaisin paikkamme elollisten yhteisön täysin tavanomaisina jäseninä – meidän on alettava puhua jokseenkin toisin. Muutos tulee olemaan vaikea, ottaen huomioon vanhojen tapojen sitkeyden, ja tulee todennäköisesti vaatimaan vuosikymmenten huolellista tarkkaavaisuutta ja kokeilua ennen kuin alamme oppia. Mutta samalla se tulee olemaan myös oudon helppoa ja jännällä tavalla tuttua – jotain, mitä lapsemme voivat auttaa meitä muistamaan. Jos todella haluamme herättää aistimme ja siten uusintaa solidaarisuuden itsemme ja muun maan välillä, meidän on tunnustettava, että meitä ympäröivillä lukemattomilla asioilla on omat aktiiviset toimijuutensa, oma aktiivinen tapansa vaikuttaa meidän elämäämme ja ajatuksiimme (ja tietysti myös toinen toisiinsa). Meidän on ryhdyttävä puhumaan aistillisesta ympäristöstämme siten kuin hengittävät kehomme ne todella kokevat – aktiivisina, eloisina, elävinä. (1)

…

(1) Sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisen suuntauksen edustajat ovat epäilemättä oikeassa esittäessään, että käsityksemme maailmasta ovat sosiaalisesti rakentuneita – että itsestäänselvimpinäkin pidetyt luontoa koskevat käsitteemme ovat väistämättä oman kulttuurimme ja sen erityisten vuorovaikutuksen ja vaihdannan tapojen leimaamia. Postmodernit teoreetikot tunnustavat oikeutetusti, etteivät itsestäänselvinä pitämämme ilmiöt ole pysyviä, eivät objektiivisia sanan positivistisessa merkityksessä – ettemme ole niin kutsutusti objektiivisesta todellisuudesta saapuvan sensorisen informaation passiivisia vastaanottajia, vaan pikemminkin kaiken meidät tavoittavan aktiivisia organisoijia ja tulkitsijoita, ja että kokemuksemme on aina jo valmiiksi niiden monilukuisten sosiaalisten voimien, vastakkainasetteluiden, vallanjakojen ja piilotetun vallankäytön strukturoimaa, joiden puitteisiin kulttuurisesti sijoitumme. Monet dekonstruktiivista lähestymistapaa edustavat kriitikot painottavat sitä, missä määrin kokemuksemme muista-kuin-inhimillisistä ilmiöistä on aina lähtökohtaisesti ihmiskulttuurin rakentamaa – jopa siinä määrin, että ”luontoa” itsessään saatetaan kutsua kulttuuriseksi konstruktioksi.

Olen laajalti yhtä mieltä näiden analyysien kanssa. On sinänsä perusteltua väittää, että kokemuksemme ei-inhimillisestä luonnosta on laajalti ihmiskulttuurin rakentamaa. Haluan kuitenkin täydentää tätä väitettä tunnustamalla sen, että ihmiskulttuuri itse rakentuu ja muotoutuu ihmiset ylittävän voimien verkoston syleilyssä. Jos maailmaa koskevat käsitteemme ovatkin erityisten kulttuuriemme rakentamia, kulttuurimme itsessään rakentuvat painovoiman, tuulten, vesien ja auringonvalon keskinäisen vuorovaikutuksen, erilaisten eläinten muuttoliikkeiden ja tiettyjen kasvien ravitsemuksellisten ja lääkinnällisten voimien vaikutuksessa. Ihmiskulttuuriin vaikuttavat ja sitä järjestävät ja välittävät siis monet sellaisetkin toimijuudet, jotka eivät ole inhimillisiä tai ihmisten tekoa.

Juuri tämä jää niiltä, jotka luonnehtivat itseään ”postmoderneiksi”, samoin kuin valtaosalta modernisteista, aivan liian usein huomaamatta: kuinka kokonaiset sivilisaatiot ammentavat tyylinsä niitä kannattelevasta maasta, kuinka ihmisyhteisöjä ylläpitävät vaivihkaa ne bakteerit, jotka hajottavat pudonneita lehtiä, ja madot, jotka myllertävät maaperää, ja ne moninaiset toiset – sudet, lohet, korpit, ukkosmyrskyt, biisonit, kimalaiset – jotka vetävät meitä ihmisiä vuorovaikutukseen kanssaan ja siten houkuttavat meidät puhumaan, tanssimaan, sepittämään tarinoita ja loihtimaan kuvia, luomaan kulttuuria. Kulttuurimme vaikuttavat syvästi ajatuksiimme luonnosta ja villiydestä, se on totta, mutta kulttuuri itse kuuluu aina huomattavasti enemmän-kuin-inhimillisen voimien kentän vaikutuspiiriin.

Kun tämä jää tunnustamatta, sosiaalisen konstruktionismin analyysit uhkaavat postmodernismiin verhoutuen ylläpitää modernismin oletuksista valheellisinta: oletusta, että ihmiskunta on ainoa luova (tai rakentava) toimija maallisessa maailmassa. Tällaiset analyysit muuttuvat aivan liian helposti vain uusiksi oikeutuksiksi muiden-kuin-inhimillisten todellisuuksien hyväksikäytölle ja tuholle yksinomaan ihmistä palvelevissa tarkoituksissa. Vaarana on, että niitä alkavat ottaa käyttöönsä esimerkiksi ne, jotka haluavat oikeuttaa muiden-kuin-inhimillisten organismien muokkaamisen geeniteknologian keinoin puhtaasti ihmisen hyödyksi: jos luonto on pääasiassa sosiaalinen konstruktio, miksemme jatkaisi muun luonnon konstruoimista mielemme mukaan?

Konstruktionistit ovat oikeassa väittäessään, ettei ”todellisuus”, johon niin vaivattomasti viittaamme, ole pysyvä ja tarkasti määriteltävissä, mutta he erehtyvät esittäessään tämän määrittelemättömyyden johtuvan yksinomaan ihmisyhteiskuntien vaihtuvista valtakamppailuista. Se enemmän-kuin-inhimillinen maasto, johon ihmisyhteiskunnat sijoittuvat, ei ole staattinen, mekaaninen järjestys, vaan itsessään epävakaa, alati muuttuva verkosto, dynaaminen, erilaisten muotoaan muuttavien yhteisöjen ja solmumaisten toimijuuksien keskinäisten liittoutumien, yhteenkytkeytymien ja kiistojen kenttä. Ei ihmiskunta yksin rakenna kokemustamme asioista: asiat itsessään pelaavat sekä meidän kanssamme että keskenään, vetäen puoleensa, piilotellen, asettaen näytteille, sulauttaen, moninkertaistaen ja muuntautuen – osallistuen aktiivisesti ”todellisuuden” päättymättömään emergenssiin.

Painovoima, auringonvalo, ilma, maaperä, sade, karhu, harakka, setripuu, harmaakivi – eräässä mielessä nämä ovat kaikki ihmiskielen sanoja, joilla on omat, erityiset sosiaaliset ja tieteelliset historiansa. Samalla nämä sanat ovat kuitenkin saaneet alkunsa kehollisesta kohtaamisestamme erilaisten villien ja muotoaan muuttavien voimien kanssa – elävien voimien, jotka langettavat aistittavan vaikutuksensa kaikkiin toimiimme, yhteisöihimme ja talouksiimme. Niin vahva on näiden voimien vaikutus, että – väittämättä koskaan voivamme tehdä niistä täysin selkoa – voimme oikeutetusti tunnustaa niiden olevan aktiivisia toimijoita yhteiskuntiemme ja identiteettiemme rakentumisessa.

Tunnustamalla näiden toimijuuksien suoran, materiaalisen vaikutuksen, emme tule naulanneeksi inhimillistä todellisuutta kiinni staattiseen tai määrätynlaiseen ydinolemusten järjestykseen. Sillä vahvistaessamme kanjonien, tuulen, kuun ja metsän olevan toimijoita, itsemme tavoin eläväisiä, vaikuttavia voimia, tulemme yhtä aikaa tunnustaneeksi niiden muovaavan vaikutuksen ja niiden toiseuden (niiden villin määrittymättömyyden, niiden olemassaolon ei niinkään perinpohjaisesti käsitettävissä olevina objekteina vaan salaperäisinä entiteetteinä, joihin olemme elävissä suhteissa).

On päivänselvää, ettei se maailma, jonka koemme, ole objektiivinen ja tarkkaan määriteltävissä oleva todellisuus – ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi sosiaalinen luomus! Mutta se ”sosiaalinen yhteisö”, joka tämän epämääräisen maailman rakentaa, on huomattavasti laajempi kuin ihmisten yhteisö – siihen kuuluvat hämähäkit ja pääskyset ja maanalaiset suotovedet siinä missä me kaksijalkaisetkin. On epäilemättä korkea aika kasvaa irti modernismin sitkeimmästä perusolettamuksesta: kaikkine taidokkuuksinemme ja luovine käyttövoiminemme me ihmiset emme kuitenkaan ole millään muotoa ainoa, tai edes tärkein, maailmaa rakentavista toimijoista.

Essee on julkaistu ensi kerran yhdysvaltalaisessa Wild Earth -aikakauslehdessä vuonna 1997. Se on sittemmin julkaistu useasti uudelleen sekä painetuissa että sähköisissä medioissa, kuten Utne Reader -verkkojulkaisussa vuonna 2001 sekä Tom Butlerin toimittamassa teoksessa Wild Earth: Wild Ideas for a World Out of Balance, New York Academy of Sciences, 2002.

Lisää David Abramin kirjoituksia (englanniksi): www.wildethics.org.

Tilaa Elonkehä. Kestotilauksena neljä numeroa vuodessa hintaan 35 €.