Teksti: Topi Linjama | Kuva: Lauri Rantala (CC BY 2.0)
Kuivakäymälä on ratkaisu systeemiseen ongelmaan, jonka nimi on vesiklosetti. Kuivakäymälä tarvitsee kaverikseen kompostin ja kasvimaan.
Vesivessan toimintaperiaate on kaikille tuttu. Otetaan lannoitepanos, joka tulisi levittää kasvimaalle, ja sekoitetaan se puhtaaseen veteen, joka tulisi juoda. Näin saadaan aikaan ongelma, joka pumpataan tai kuskataan jätevedenpuhdistamolle selvitettäväksi.
Viemäriremontin yhteydessä rintamamiestaloomme asennettiin uudet vessanpöntöt. Vanhat pöntöt tuhlasivat ämpärillisen juomavettä joka vetäisyllä, mutta uudet, vesipihit pöntöt lotraavat vain kolme tai kuusi litraa.
Paha vain, ettei tuo vesimäärä aina riitä kuljettamaan lannoitepanoksen kiinteää osaa kaupungin viemäriverkkoon ja viemäri menee ajoittain tukkoon.
Voisin yrittää ratkaista tukkeutumisongelman sukittamalla viemärin loppupään tai laskemalla lannoitteen perään enemmän vettä. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan puuttuisi vesivessan systeemiseen ongelmaan, lannoitteen ja juomaveden sekoittamiseen. Ratkaisua on haettava toisesta systeemistä.
Täytyy rakentaa kuivakäymälä.
Arvokkaat ravinteet
Kurkistetaan ensin jätevesiin.
Vessan vetämisessä on kysymys isosta asiasta. Ensinnäkin noin neljännes suomalaisten kotitalouksissaan käyttämästä vedestä vedetään pöntöstä alas.
Toiseksi pöntöstä vedetään alas arvokkaita ravinteita. Yhden ihmisen tuotoksista kertyy vuoden mittaan noin 4,5 kiloa typpeä, 0,6 kiloa fosforia ja 1,3 kiloa kaliumia. Nämä ravinteet kannattaisi ottaa talteen ja kierrättää, sillä keinolannoitteiden valmistukseen ja käyttöön liittyy paljon ongelmia.
Typpilannoitteet valmistetaan Haber–Bosch-menetelmällä, joka tarvitsee maakaasua ja energiaa. Jotkut pitävät tätä ammoniakkisynteesiä 1900-luvun tärkeimpänä keksintönä. Ainakin keksintö on syvästi ristiriitainen: Teollinen ammoniakki on toisaalta tehostanut maanviljelyä ja mahdollistanut väestöräjähdyksen. Toisaalta se on ollut keskeinen räjähteiden raaka-aine kahdessa maailmansodassa.
Ihminen on muokannut voimallisesti typen kiertokulkua. Arviolta puolet maaperässä ja vesissä kiertävästä typestä on nykyisin peräisin Haber–Bosch-menetelmällä valmistetuista keinolannoitteista. Typpilannoitteet yksipuolistavat ekosysteemeitä ja rehevöittävät ja happamoittavat vesistöjä. Lisäksi Haber–Bosch-menetelmän arvioidaan tuottavan noin prosentin maailman kasvihuonepäästöistä.
Fosforilannoitteen raaka-ainetta ei voida valmistaa kemiallisesti. Fosforivarannot ehtyvät ja maatalouden käyttämää fosforia valuu vesistöihin. Myös fosfori rehevöittää vesistöjä.
Tehokasta lannoitetta
Jätevesien sisältämästä fosforista puolet ja typestä peräti 80 prosenttia on peräisin virtsasta. Virtsan fosfori, typpi ja kalium ovat kasveille suoraan käyttökelpoisessa ionimuodossa, ja virtsa on lannoiteteholtaan väkilannoitteiden veroinen, todetaan BIOUREA-hankkeen loppuraportissa.
Virtsa on lähes steriiliä, ja sen voi levittää kasveille joko sellaisenaan tai laimennettuna. Lannoitettu kohta kannattaa peittää hajun vuoksi, mutta myös siksi, että typpeä haihtuu vähemmän ilmaan. Haihtumisen kannalta paras lannoitusajankohta on pilvinen aamu tai ilta.
Uloste sisältää lähinnä sulamattomia kasvikuituja ja bakteereita. Siinä voi myös olla taudinaiheuttajia. Virtsan ja ulosteen raskasmetallipitoisuudet ovat alhaisia, mutta lääkejäämiä, kuten ibuprofeenia, niissä voi olla.
Ihmisvirtsa ja -uloste ovat turvallisia lannoitteita, kun ne käsitellään oikein. Niiden käyttöä olisi fiksua lisätä. Ison mittakaavan muutokseen tarvittaisiin ainakin toimivia käytännön ratkaisuja ja lainsäädännön uudistuksia. Ja asennemuutosta, sillä ihmisperäisellä lannoitteella on huono imago. Jätevedestä erotetut ravinteet päätyvät liian usein esimerkiksi moottoritien penkkaan – mistä sadevesi huuhtelee ne vesistöön.
Rakennuslupaa ei tarvita
Pienessä mittakaavassa – vaikkapa meidän kotitaloudessamme – asiat voivat muuttua vaikka heti. Voisin asentaa kuivakäymälän sisätiloihin. Tarjolla on monia sisäsiistejä istuinmalleja. Mutta kuivakäymälän asentaminen ja etenkin sen tyhjentäminen olisi hieman konstikasta vanhassa talossamme.
Sen sijaan huussi mahtuu pihaan. Vasara ja saha on. Kirjastosta ja netistä löytyy huussinrakennusohjeita.
Joensuun kantakaupungin alueella enintään 8 neliömetrin rakennelma ei vaadi valvontatoimenpiteitä, kerrotaan kaupungin rakennusjärjestyksessä. Yhtenä esimerkkinä rakennelmasta mainitaan käymälä. Rakennelma on sijoitettava vähintään neljän metrin päähän rajasta.
Kuivakäymälä voi olla virtsan erotteleva tai sellainen, jossa neste ja kiinteä aines päätyvät samaan säiliöön. Ensin mainittu vaatii vähemmän kuiviketta eikä sen erottelemaa virtsaa tarvitse säilöä yhtä pitkään kuin kiinteää ainesta tai ei-erottelevan käymälän suotovettä. Käyttipä kumpaa mallia hyvänsä, huussi ei saa aiheuttaa hajuhaittoja eikä siitä saa valua nesteitä maahan.
Kuivikkeeksi suositellaan usein turvepohjaisia seoksia. En haluaisi käyttää turvetta. Kysyn Käymäläseura Huussin projektipäälliköltä Sari Laurilalta, mikä voisi olla vaihtoehto turpeelle.
”Kuivikkeessa ei välttämättä tarvitse olla turvetta”, sanoo Laurila.
Kuivikkeella on hänen mukaansa kaksi päätehtävää: imeä ylimääräistä nestettä ja pitää kompostisäiliön sisältö ilmavana, jotta tavara säiliössä kompostoituu eikä mätäne. Nestettä imevä osa voi olla vaikkapa olkipellettiä. Ilmavuus hoituu esimerkiksi haravointijätteellä tai oksasilpulla, sanoo Laurila.
Komposti
Jos rakentaisin huussin, haluaisin hyödyntää sen ravinteet hyötykasvien kasvatuksessa.
WHO:n ohjeistuksen mukaan eroteltua virtsaa voi käyttää lannoitteena kaikille viljelykasveille, jos sitä on varastoitu 20 asteessa vähintään puoli vuotta. Lyhyemmänkin varastoinnin jälkeen sitä voi käyttää sellaisille ruokakasveille, jotka prosessoidaan. Typpilannoittaminen lopetetaan viimeistään kuukautta ennen sadonkorjuuta.
Kuivakäymälän ulostetta WHO suosittelee kompostoitavaksi puolestatoista kahteen vuoteen, Käymäläseura Huussi vähintään vuoden. Sama aika on kompostoitava suotonesteitä. Komposti on yksinkertaisimmillaan kasa, joka on suojattu sadevedeltä.
Huussin lisäksi tarvitsisin siis paikan jälkikompostoinnille.
Kasvimaa
Huussi tuottaisi lannoitetta, jolloin pienen pihan pientä kasvimaata olisi laajennettava. Mutta kuinka paljon?
Jos virtsa erotellaan, sitä voi käyttää lannoittamisessa 1,5 litraa neliötä kohti kasvukaudessa, kerrotaan Käymäläseura Huussin materiaaleissa. Yhden ihmisen virtsalla lannoittaisi siis kolmen aarin kasvimaan. Typpilannoitteen ylärajaksi on määritelty 170 kiloa hehtaarille kalenterivuotta kohti ja yksi ihminen tuottaa typpeä vuodessa 4,5 kiloa. Näin laskettuna tarvitsisin vuotuiselle lannoitepanokselleni kahden ja puolen aarin kasvimaan.
Sari Laurila arvelee, että lannoitteen voi levittää pienemmällekin alalle.
”Käymäläkompostista ei hirveän helposti voi saada typen ylimäärää. Jos kaikki kompostoidaan samassa eli ei ole virtsan istuinerottelua, typestä aika iso osa haihtuu. Mitään tarkkaa prosenttia ei voi sanoa, koska se riippuu niin monesta tekijästä”, hän kertoo.
Huussi muuttaisi myös ajankäyttöäni: Kasvimaa sitoisi minut tiiviimmin kotiin ja matkustelisin kenties vähemmän. Viettäisin myös vähemmän aikaa suvun kesämökillä – missä ironista kyllä on kaksi ulkohuussia, mutta ei lainkaan kasvimaata.
Huussi osana kestävyyssiirtymää
Teollisesti tuotetut lannoitteet kasvattavat toisella puolella maailmaa viljaa, maissia tai soijapapua, jotka kuljetetaan öljyllä lähikauppaan. Sitten kuluttaja nauttii ne ja laskee ravinteet pöntöstä alas. Haber–Bosch-menetelmällä tuotettu typpi virtaa kuluttajan lävitse ja saa aikaan vahinkoa sekä ennen kuluttajalle päätymistä että sen jälkeen. Louhi, tuota, käytä ja menetä, kuten Kate Raworth prosessia kuvaa.
Ravinteet eivät nykyjärjestelmässä kierrä systeemin sisällä vaan virtaavat sen läpi. Mutta jos on huussi, ravinteet voi kierrättää huussin kautta kasvimaalle, sieltä ruokapöytään ja takaisin huussiin. Kierto tapahtuu pienellä alueella ja suljetussa systeemissä.
Asutuksen ja tuotannon keskittyminen pahentaa ravinteiden virtausta. Pellot eivät välttämättä ole siellä, missä olisi ravinteita eivätkä ravinteet siellä, mistä ne olisi helppo viedä pellolle. Suurten läntisten kaupunkien ja karjatilojen liepeillä ravinteita on liikaa, mutta esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa niistä on pulaa.
Typpi on yksi esimerkki siitä, että antroposeenin aikakaudella maapallo on yksi hallitsemattomasti kasvava tuotantolaitos, jonka tahattomat ja ei-aiotut sivuvaikutukset kaventavat elämisen ehtoja. Olen kasvanut osaksi tätä tuotantolaitosta ja tuen sen rakenteita jokaisella vessanvedolla. Typen kierto kertoo, kuinka tuotantolaitos toimii. Ruokaa ja juomaa markkinoidaan järkyttävällä volyymilla, mutta sen jälkeen, kun ruoka on ohittanut kurkunpään, siitä ei haluta puhua. Se muuttuu kylläisyydeksi, vatsavaivaksi, ummetukseksi ja liaksi. Jätteeksi, joka vedetään vesiklosetin kautta pois silmistä ja mielestä.
Ruoka ja sen sisältämät ravinteet kulkevat jokaisella meistä ruoansulatuselimistön läpi, mutta silti vessassa käyminen on tabu. Siksi minäkin mietin, mihin sijoittaisin huussin tontillamme ja kuinka suojaan sisäänkäynnin ulkopuolisten katseilta.
Aloitan nämä ajatukseni talvipäivänseisauksen aikaan, vuoden syvimmässä pimeydessä, yönä, joka on niin pitkä, että jopa puut ja kivet vaipuvat uneen. Kuu on vilkaissut meitä pari kertaa paksun pilviverhon takaa jättäen meidät kuitenkin enimmälti uneksimaan ja ajelehtimaan läpi varjoisan yön. Ne meistä, jotka janoavat valoa, alkavat maistaa villin pimeyden ja niellä sitä – hiljaa otamme yön sisään kehoihimme.
Tarina, jota useat eri alkuperäiskansat toistavat erilaisin tavoin, kertoo, että näihin aikoihin maapallo pitelee liekehtivää aurinkoa sisuksissaan. Joka ilta laskiessaan aurinko sujahtaa maan sisään; yön aikana se vaeltaa läpi jalkojemme alaisen tiheyden, ja aamulla seuraamme, kuinka se nousee kaukana idässä ulos maasta ja kiipeää taivaalle. Talven pitkinä öinä, eritoten talvipäivänseisauksen aikaan, aurinko kuitenkin viivähtää maan uumenissa pidempään, ruokkien tummaa maata tulellaan, hedelmöittäen sen syvyyksiä sillä monimuotoisella elämällä, joka tulee piakkoin, usean kuunkierron kypsyttelyn jälkeen, puhkeamaan kukkaan maan pinnalla.
Tämä tarina on saanut alkunsa ajattelusta, joka poikkeaa suuresti siitä, miten useimmat meistä tänä päivänä ajattelevat. Tarinalla on, voisimmeko sanoa, hyvin vähän tekemistä ”silkkojen faktojen” kanssa. Ja silti – kertomus auringon matkasta maan sisuksissa herättää kummasti vastakaikua monissa meistä, jotka sen kuulevat, huolimatta siitä, miten hyvin tiedämme, etteivät siinä kuvatut tapahtumat ole kirjaimellisesti totta. Sillä tuo tarina saattelee meidät omien aistiemme läheisyyteen ja suoraan, keholliseen tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta.
Spontaani, aistinvarainen kokemuksemme auringosta on tosiaankin, että jokin tulinen läsnäolo nousee ja laskee. Huolimatta kaikesta siitä, mitä olemme oppineet auringon vakaudesta suhteessa maahan, huolimatta siitä, kuinka perin pohjin olemme vakuuttaneet järjellemme, että maa se tosiasiassa liikkuu, kun taas aurinko pysyttelee yleisesti ottaen paikallaan – omilleen jätettyinä eläimelliset aistimme kokevat auringon silti nousevan joka aamu etäällä ylös maasta ja uppoavan maan sisään iltaisin. Olimmepa tieteilijöitä tai lintsareita, puhumme kaikki auringon ”noususta” ja ”laskusta”, sillä sellainen on yhä ensisijainen kokemuksemme asiasta. Ja tästä syystä pysähdynkin juuri nyt, tässä hetkessä, tunnustelemaan, kuinka auringon tuli ravitsee syvää maata jalkojeni alla.
Käydessäni peruskoulua 60- ja 70-luvuilla Yhdysvalloissa, minua opetettiin alinomaa olemaan luottamatta aisteihini – ”aistit”, sain kerta toisensa jälkeen kuulla, ”ovat petollisia”. Tämä oli yleinen teema luonnontieteiden tunneilla aikana, jolloin kaikki tieteet vaikuttivat tavoittelevan fysiikan puhdasta tarkkuutta. Opimme, ettei totuus koskaan löydy asioiden havaittavasta ilmiasusta vaan jostain aivan muualta, olipa kyseessä sitten mystinen, mikroskooppistakin pienemmän mittakaavan maailma, johon meillä ei ole pääsyä kuin monimutkaisten mittalaitteiden avulla, tai nähtävästi aineeton numeroiden ja abstraktien yhtälöiden valtakunta. Se maailma, johon aistimme antoivat meille suoran pääsyn, alkoi vaikuttaa jollain tapaa harhaanjohtavalta, johdannaiselta ulottuvuudelta, vähemmän perustavanlaatuiselta kuin tuo ilmiasujen takana piilevä todellisempi maailma.
Ensimmäisenä yliopistovuotenani minua opetti eräs jokseenkin hölmö fysiikan professori, joka yritti aika ajoin shokeerata opiskelijoitaan huudahtamalla hullunkiilto silmissään, ettei tuoli, jolla hän paraikaa istui, ollut kiinteä lainkaan vaan koostui lähes kokonaisuudessaan silkasta tyhjyydestä. ”Mikset sitten putoa persuksillesi?”, ajattelin. Aloin pohtia asennoitumisemme nurinkurisuutta. Aloin pohtia, emmekö jatkuvasti aisteja ja aistimaailmaa vähätellessämme – halveksuessamme loputtomasti suoraan koettua maailmaa – tulleet väheksyneeksi maailmoista kaikista todellisinta, sitä ainoaa maailmaa, johon saatoimme aidosti luottaa, sitä ensisijaista olevaisen piiriä, joka salaisesti kannattelee kaikkia muita ”todellisuuksia”, atomeita pienemmän mittakaavan tai mitä tahansa.
Aistittu maailma on toden totta monitulkintainen, määrittelemätön, täynnä epävarmuutta. On monta hyvää syytä pysytellä varuillaan tässä arvoitusten kaikkeudessa, katsoa aina vähän lähempää ja kuunnella tarkkaavaisemmin, yrittäen aistia asioita syvemmin. Mikään täällä ei koskaan ole täydellisen varmaa tai vakaata – pilvien varjot, jotka tummentavat niityn toisella puolen seisovaa kivenjärkälettä, osoittautuvat lähemmäs käydessäni ryttyiseksi, mustaksi jäkäläksi, joka kasvaa säteittäin pitkin kiven pintaa; rantahiekkaan puoliksi peittynyt, hylätty autonrengas muuntautuu äkkiarvaamatta torkuilla olleeksi hylkeeksi, joka äityy lähestyessämme haukkumaan ja rynnistää veteen. Maailma sellaisena, kuin sen avustamattomilla aisteillamme koemme, on häilyvä ja eläväinen, se siirtyilee ja muuntautuu vastauksena omiin siirtymisiimme ja mielenliikkeisiimme. Muisto patikointiretkeltä Jaavan etelärannikolla: päivä on läkähdyttävän kuuma, mutta voimakas tuuli ravistelee selvästi ruohokentän vastalaidalla kasvavien puiden oksia ja lehtiä. Astuessani kohti puita tunteakseni liikkuvan ilman lehvästöä kahisuttava tuuli muuntautuu äkkiä oksien lomassa ruokaa metsästäväksi apinalaumaksi. Tällaiset kohtaamiset ja se varmuuden puute, jonka ne aiheuttavat, voivat toden totta saada meidät hylkäämään aistinvaraisen kokemisen tykkänään ja etsimään ”totuutta” joltain toiselta, vähemmän monitulkintaiselta ulottuvuudelta. Vaihtoehtoisesti nämä kokemukset voivat johtaa meidät oletukseen, että totuus itsessään on eräänlainen keppostelija – mytologioissa esiintyvän kojootti-hahmon kaltainen muodonmuuttaja – ja että aistit ovat jalostuneimmat oppaamme sen lähestymiseen.
Minusta vaikuttaa siltä, että niiden meistä, jotka tekevät työtä villin luonnon varjelemiseksi, on työskenneltävä myös aisteihimme palaamisen puolesta sekä kunnioituksen palauttamiseksi aistimuksellisia tietämisen tapoja kohtaan. Ovathan aistit kaikista välittömin väylämme enemmän-kuin-inhimilliseen (more-than-human) maailmaan. Silmät ja korvat; sieraimet, jotka tavoittavat tuulenvireestä hienon häivähdyksen merisuolaa; sormenpäät, jotka hivelevät mansikkapuun sileää kaarnaa; tämä huokoinen iho, jonka toisen eläimen aistittu läsnäolo saa kauttaaltaan värisemään – keholliset aistimme tuovat meidät joka hetki yhteyteen hengittävän maan kanssa. Jos ihmiskunta vaikuttaa unohtaneen perinpohjaisen riippuvaisuutensa maan olevaisten yhteisöstä, näin voi olla vain, koska olemme unohtaneet (tai sivuuttaneet epäolennaisena) elämämme aistimellisen ulottuvuuden. Aistit ovat villeintä meissä – kykyjä, joita emme jaa ainoastaan toisten kädellisten, vaan elollisen maiseman olennoista suurimman osan kanssa, tavalla tai toisella, aina kastemadoista kotkiin. Kukat, jotka reagoivat auringonvaloon; puiden juuret, jotka kasvattavat säikeitä etsiessään vettä; jopa yksinkertaisen bakteerisolun kemotaksinen, kemialliseen ärsykkeeseen vastaava liike – kaikki nämä ovat myös aistimista ja herkkyyttä, etäisiä variantteja omasta aistimisestamme. Hengittämistä ja syömistä lukuun ottamatta aistit ovat intiimein yhdyssiteemme elävään maahan, ensisijainen tapa, jolla maa vaikuttaa mielentiloihimme ja ohjaa toimintaamme.
Ajattele mehiläistä, joka näön ja eräänlaisen hajuaistin opastamana hakeutuu luonnonkukan sydämeen – aistiminen vaikuttaa näin kyseisen organismin ja sen paikallisen maailman intiimiin yhtymiseen. Myös meidän aistimme ovat kehittyneet yhtä matkaa meidät syliinsä sulkevan, aistivoimaisen maan kanssa. Ihmissilmät ovat kehittyneet hienovaraisessa vuorovaikutuksessa merten ja ilman kanssa, nähdyn maailman muuttuvien muotojen kehittäminä ja opettamina. Korvamme ovat nykyisellään rakenteellisesti viritetyt susien ulvontaan ja hanhien kaakatukseen. Voisimme sanoa, että aistikokemukset ovat kehomme tapa kietoa elämänsä yhteen muiden, sitä ympäröivien elämien kanssa; se tapa, jolla maa yhtyy ajatuksiimme ja uniimme. Aistihavainnot ovat liima, joka yhdistää meidän erilliset hermojärjestelmämme suurempaan, kattavampaan luonnonjärjestelmään. Kuten mehiläisen verkkosilmät opastavat sen luonnonkukkaan, kuten lohi uneksuu reittinsä kotivirtaan läpi tuoksujen portaikon, samoin omat aistimme ovat suunnanneet tietoisuuttamme tiettyihin maan ja maiseman piirteisiin ja muutoksiin, houkutellen esiin tietynlaisia mielentiloja, oivalluksia ja jopa tekoja, joiden ajattelemme virheellisesti olevan lähtöisin yksin itsestämme. Jos sivuutamme aistikokemuksen tai väheksymme sitä, menetämme ensisijaisen keinomme linjautua laajempaan ekologiseen ympäristöön, saattaen samalla sekä itsemme että koko elonkehän vaaraan.
En sano, että meidän tulisi luopua abstraktista ajattelusta ja yksinkertaisesti antautua aisteillemme, tai että meidän olisi lopetettava tieteellinen kysymysten esittäminen ja todisteiden kärsivällinen, tunnontarkka analysointi – ei, en todellakaan. Sanon, että ajattelijoina ja tieteentekijöinä meidän tulisi pyrkiä sallimaan suoran, sensorisen kokemuksemme ympäröivästä maailmasta informoida ajatteluamme, ja edelleen, että meidän tulisi pyrkiä ilmaisemaan kokeelliset päätelmämme suoralle kokemukselle avautuvalla kielellä. Näin voimme asteittain saatella tieteemme sopusointuun hengittävien kehojemme eläimellisen älyn kanssa. (Ajattelen joitain vuosia sitten lukemaani, suojelubiologin kirjoittamaa artikkelia siitä, kuinka tutkimusagenda, joka on vailla minkäänlaista tuntemukseen tai vaistoihin perustuvaa yhteyttä tutkimuskohteeseensa, tuottaa väistämättä huonoja tuloksia. Hän on oikeassa! Sellainen tiede kieltää tutkijan oman uppoutuneisuuden osaksi sitä samaista maailmaa, jota hän pyrkii tutkimaan. Sellainen tiede ei oikeastaan ole riittävän darwinistista – se teeskentelee, että kykymme kylmään järkeilyyn sallisi meidän ihmisten jollain tapaa ponkaista vapaiksi yhtä matkaa kehittyneistä lihallisista kytköksistämme enemmän-kuin-inhimillisessä vaikutteiden verkossa.) Aistikokemus, kun siihen suhtaudutaan kunnioittaen, uusintaa sidoksen kehojemme ja hengittävän maan välillä. Vain sellainen kulttuuri, joka halveksuu aisteja ja jättää ne huomioimatta, voi laiminlyödä elävää maata niin perinpohjaisesti kuin meidän kulttuurimme sitä laiminlyö.
Monet tekijät ovat kiihdyttäneet nykyistä vieraantumistamme aistillisesta ympäristöstämme, ja vieläkin useammat tekijät pitkittävät ja ylläpitävät tätä vieraantuneisuutta. Yksi vaikuttavimpia näistä voimista on samalla yksi heikoimmin tunnustetuista: jokapäiväinen kielenkäyttömme, tapamme puhua. Se, mitä sanomme, vaikuttaa kuitenkin niin syvästi siihen, mitä näemme tai kuulemme tai maistamme maailmasta! On toki olemassa sellaisia tapoja puhua, jotka pitelevät meitä aistiemme läheisyydessä, sellaisia puhetapoja, jotka tukevat ja vahvistavat aistillista vastavuoroisuutta kehojemme ja maan kehon välillä. Mutta on niin ikään olemassa sellaisia sanainkäyttötapoja, jotka yksinkertaisesti tukahduttavat aistimme, saattaen meidät tiedottomiksi aistillisesta ympäristöstä ja siten kyvyttömiksi kuulemaan maan ääntä. Näistä kenties yleistynein on tapa loputtomasti objektivoida luonnonmaailmaa ympärillämme, kirjoittaen ja puhuen jokaisesta oliosta (sammal, rukoilijasirkka, siirtolohkare) ikään kuin se olisi tarkkarajainen, määritettävissä oleva objekti vailla omia tuntemuksia ja tahtoa – ikään kuin voidaksemme kuvata toista olentoa minkäänlaisella tarkkuudella meidän olisi ensin riisuttava se elävästä toiseudestaan tai nähtävä se kimppuna passiivisia mekanismeja, vailla oma-aloitteisuutta, vailla subjektiutta, vailla omaa, aktiivista toimijuutta. Ikään kuin rupikonna tai poppeli olisivat pysyviä ja valmiita entiteettejä, jotka vain odottavat, että me teemme niistä selkoa, eivätkä selittämättömissä olevia läsnäoloja, joiden kanssa olemme päätyneet vuorovaikutussuhteeseen.
Itse asiassa, kun olemme oikeasti hereillä aistiemme elämälle – kun todella katsomme eläinsilmillämme ja kuuntelemme eläinkorvillamme – huomaamme, ettei mikään meitä ympäröivässä maailmassa ole suoraan koettuna passiivinen tai eloton objekti. Jokainen asia, jokainen entiteetti kohtaa katseemme omine salaisuuksineen, ja jos suomme sille tarkkaavaisuutemme, tulemme temmatuiksi dynaamiseen vuorovaikutukseen, jossa tuo toinen oleva opettaa ja toisinaan myös muuttaa meitä. Suoran aistikokemuksen valtakunnassa kaikki on eloisaa, kaikki liikkuu (joskin jotkin asiat, kuten kivet tai vuoret, liikkuvat toki huomattavasti hitaammin kuin toiset). Jos joen viertä käydessäni huomaan yhtäkkiä liikuttuvani syvästi vastarannalla pystysuorana kohoavasta graniittiseinämästä, kuinka voisin väittää, ettei kivi liiku? Sehän liikuttaa minua joka kerta kohdatessani sen! Pitäisikö minun väittää, että tämä liike on täysin subjektiivista, puhtaasti psyykkinen kokemus, jolla ei ole mitään tekemistä kyseisen, olemassa olevan kivimassan kanssa? Vai myönnänkö, että kyseessä on fyysinen, kehollinen kokemus, jonka tuon toisen olion väkevä läsnäolo on saanut aikaan, että tuo toinen massa todellakin varsin aistittavasti liikuttaa sitä massaa, joka on minun kehoni – ja ettemme minä ja kivi siksi suhteudu toisiimme mentaalisena ”subjektina” ja materiaalisena ”objektina” vaan pikemminkin yhdenlaisena ja toisenlaisena dynamiikkana, kahtena erilaisena tapana olla elossa, kahtena hyvin erilaisena tapana olla maata?
Jos puhumme aineesta pohjimmiltaan elottomana, tai inerttinä, luomme tarpeen olioiden hierarkkiselle jaottelulle: kivillä ei ole minkäänlaista toimijuutta tai kokemusta; bakteerit ovat minimaalisella tavalla elossa; kasvit ovat hieman enemmän elossa ja varustettuja alkeellisilla aisteilla; ”alemmilla” eläimillä aistit ovat kehittyneemmät, mutta ne ovat yhä sidottuja vaistoihinsa; ”ylemmät” eläimet ovat tietoisempia; kun taas ihmiset yksin ovat oikeasti hereillä ja älykkäitä. Tällä tavoin eristämme ihmistietoisuuden yhä ylemmäs ja yhä enemmän erilleen aistimaailmasta. Jos sen sijaan oletamme, että aine on alusta alkaen eloisaa (tai ”itseorganisoituvaa”), hierarkiat katoavat ja jäljelle jää erilaisin tavoin toisistaan poikkeavien elävien olentojen kenttä, jossa jokaisella on omat avunsa suhteutettuna toisiin. Ja näin löydämme itsemme keskeltä tätä elävää verkkoa, emme niinkään yläpuolelta, oma aistimellisuutemme erottamattomana osana koko aistillista maisemaa.
Jos jatkamme muista eläimistä puhumista ikään kuin ne olisivat vähemmän salaperäisiä kuin me itse, jos puhumme metsistä tunnottomina järjestelminä ja joista ja tuulista perimmiltään passiivisina elementteinä, tulemme samalla kieltäneeksi suoran, elimellisen kokemuksemme noista voimista. Näin sammutamme aistimme ja päädymme elämään yhä enemmälti päämme sisällä. Sinetöimme älykkyytemme yksin itseensä ja alamme katsoa maailmaa ulospäin, vain katsojina, emme koskaan osallistujina.
Jos sen sijaan haluamme palauttaa mieleemme, millaista on kokea itsensä todella osaksi tätä villiä maailmaa – toisin sanoen, jos haluamme ottaa takaisin paikkamme elollisten yhteisön täysin tavanomaisina jäseninä – meidän on alettava puhua jokseenkin toisin. Muutos tulee olemaan vaikea, ottaen huomioon vanhojen tapojen sitkeyden, ja tulee todennäköisesti vaatimaan vuosikymmenten huolellista tarkkaavaisuutta ja kokeilua ennen kuin alamme oppia. Mutta samalla se tulee olemaan myös oudon helppoa ja jännällä tavalla tuttua – jotain, mitä lapsemme voivat auttaa meitä muistamaan. Jos todella haluamme herättää aistimme ja siten uusintaa solidaarisuuden itsemme ja muun maan välillä, meidän on tunnustettava, että meitä ympäröivillä lukemattomilla asioilla on omat aktiiviset toimijuutensa, oma aktiivinen tapansa vaikuttaa meidän elämäämme ja ajatuksiimme (ja tietysti myös toinen toisiinsa). Meidän on ryhdyttävä puhumaan aistillisesta ympäristöstämme siten kuin hengittävät kehomme ne todella kokevat – aktiivisina, eloisina, elävinä. (1)
…
(1) Sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofisen suuntauksen edustajat ovat epäilemättä oikeassa esittäessään, että käsityksemme maailmasta ovat sosiaalisesti rakentuneita – että itsestäänselvimpinäkin pidetyt luontoa koskevat käsitteemme ovat väistämättä oman kulttuurimme ja sen erityisten vuorovaikutuksen ja vaihdannan tapojen leimaamia. Postmodernit teoreetikot tunnustavat oikeutetusti, etteivät itsestäänselvinä pitämämme ilmiöt ole pysyviä, eivät objektiivisia sanan positivistisessa merkityksessä – ettemme ole niin kutsutusti objektiivisesta todellisuudesta saapuvan sensorisen informaation passiivisia vastaanottajia, vaan pikemminkin kaiken meidät tavoittavan aktiivisia organisoijia ja tulkitsijoita, ja että kokemuksemme on aina jo valmiiksi niiden monilukuisten sosiaalisten voimien, vastakkainasetteluiden, vallanjakojen ja piilotetun vallankäytön strukturoimaa, joiden puitteisiin kulttuurisesti sijoitumme. Monet dekonstruktiivista lähestymistapaa edustavat kriitikot painottavat sitä, missä määrin kokemuksemme muista-kuin-inhimillisistä ilmiöistä on aina lähtökohtaisesti ihmiskulttuurin rakentamaa – jopa siinä määrin, että ”luontoa” itsessään saatetaan kutsua kulttuuriseksi konstruktioksi.
Olen laajalti yhtä mieltä näiden analyysien kanssa. On sinänsä perusteltua väittää, että kokemuksemme ei-inhimillisestä luonnosta on laajalti ihmiskulttuurin rakentamaa. Haluan kuitenkin täydentää tätä väitettä tunnustamalla sen, että ihmiskulttuuri itse rakentuu ja muotoutuu ihmiset ylittävän voimien verkoston syleilyssä. Jos maailmaa koskevat käsitteemme ovatkin erityisten kulttuuriemme rakentamia, kulttuurimme itsessään rakentuvat painovoiman, tuulten, vesien ja auringonvalon keskinäisen vuorovaikutuksen, erilaisten eläinten muuttoliikkeiden ja tiettyjen kasvien ravitsemuksellisten ja lääkinnällisten voimien vaikutuksessa. Ihmiskulttuuriin vaikuttavat ja sitä järjestävät ja välittävät siis monet sellaisetkin toimijuudet, jotka eivät ole inhimillisiä tai ihmisten tekoa.
Juuri tämä jää niiltä, jotka luonnehtivat itseään ”postmoderneiksi”, samoin kuin valtaosalta modernisteista, aivan liian usein huomaamatta: kuinka kokonaiset sivilisaatiot ammentavat tyylinsä niitä kannattelevasta maasta, kuinka ihmisyhteisöjä ylläpitävät vaivihkaa ne bakteerit, jotka hajottavat pudonneita lehtiä, ja madot, jotka myllertävät maaperää, ja ne moninaiset toiset – sudet, lohet, korpit, ukkosmyrskyt, biisonit, kimalaiset – jotka vetävät meitä ihmisiä vuorovaikutukseen kanssaan ja siten houkuttavat meidät puhumaan, tanssimaan, sepittämään tarinoita ja loihtimaan kuvia, luomaan kulttuuria. Kulttuurimme vaikuttavat syvästi ajatuksiimme luonnosta ja villiydestä, se on totta, mutta kulttuuri itse kuuluu aina huomattavasti enemmän-kuin-inhimillisen voimien kentän vaikutuspiiriin.
Kun tämä jää tunnustamatta, sosiaalisen konstruktionismin analyysit uhkaavat postmodernismiin verhoutuen ylläpitää modernismin oletuksista valheellisinta: oletusta, että ihmiskunta on ainoa luova (tai rakentava) toimija maallisessa maailmassa. Tällaiset analyysit muuttuvat aivan liian helposti vain uusiksi oikeutuksiksi muiden-kuin-inhimillisten todellisuuksien hyväksikäytölle ja tuholle yksinomaan ihmistä palvelevissa tarkoituksissa. Vaarana on, että niitä alkavat ottaa käyttöönsä esimerkiksi ne, jotka haluavat oikeuttaa muiden-kuin-inhimillisten organismien muokkaamisen geeniteknologian keinoin puhtaasti ihmisen hyödyksi: jos luonto on pääasiassa sosiaalinen konstruktio, miksemme jatkaisi muun luonnon konstruoimista mielemme mukaan?
Konstruktionistit ovat oikeassa väittäessään, ettei ”todellisuus”, johon niin vaivattomasti viittaamme, ole pysyvä ja tarkasti määriteltävissä, mutta he erehtyvät esittäessään tämän määrittelemättömyyden johtuvan yksinomaan ihmisyhteiskuntien vaihtuvista valtakamppailuista. Se enemmän-kuin-inhimillinen maasto, johon ihmisyhteiskunnat sijoittuvat, ei ole staattinen, mekaaninen järjestys, vaan itsessään epävakaa, alati muuttuva verkosto, dynaaminen, erilaisten muotoaan muuttavien yhteisöjen ja solmumaisten toimijuuksien keskinäisten liittoutumien, yhteenkytkeytymien ja kiistojen kenttä. Ei ihmiskunta yksin rakenna kokemustamme asioista: asiat itsessään pelaavat sekä meidän kanssamme että keskenään, vetäen puoleensa, piilotellen, asettaen näytteille, sulauttaen, moninkertaistaen ja muuntautuen – osallistuen aktiivisesti ”todellisuuden” päättymättömään emergenssiin.
Painovoima, auringonvalo, ilma, maaperä, sade, karhu, harakka, setripuu, harmaakivi – eräässä mielessä nämä ovat kaikki ihmiskielen sanoja, joilla on omat, erityiset sosiaaliset ja tieteelliset historiansa. Samalla nämä sanat ovat kuitenkin saaneet alkunsa kehollisesta kohtaamisestamme erilaisten villien ja muotoaan muuttavien voimien kanssa – elävien voimien, jotka langettavat aistittavan vaikutuksensa kaikkiin toimiimme, yhteisöihimme ja talouksiimme. Niin vahva on näiden voimien vaikutus, että – väittämättä koskaan voivamme tehdä niistä täysin selkoa – voimme oikeutetusti tunnustaa niiden olevan aktiivisia toimijoita yhteiskuntiemme ja identiteettiemme rakentumisessa.
Tunnustamalla näiden toimijuuksien suoran, materiaalisen vaikutuksen, emme tule naulanneeksi inhimillistä todellisuutta kiinni staattiseen tai määrätynlaiseen ydinolemusten järjestykseen. Sillä vahvistaessamme kanjonien, tuulen, kuun ja metsän olevan toimijoita, itsemme tavoin eläväisiä, vaikuttavia voimia, tulemme yhtä aikaa tunnustaneeksi niiden muovaavan vaikutuksen ja niiden toiseuden (niiden villin määrittymättömyyden, niiden olemassaolon ei niinkään perinpohjaisesti käsitettävissä olevina objekteina vaan salaperäisinä entiteetteinä, joihin olemme elävissä suhteissa).
On päivänselvää, ettei se maailma, jonka koemme, ole objektiivinen ja tarkkaan määriteltävissä oleva todellisuus – ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi sosiaalinen luomus! Mutta se ”sosiaalinen yhteisö”, joka tämän epämääräisen maailman rakentaa, on huomattavasti laajempi kuin ihmisten yhteisö – siihen kuuluvat hämähäkit ja pääskyset ja maanalaiset suotovedet siinä missä me kaksijalkaisetkin. On epäilemättä korkea aika kasvaa irti modernismin sitkeimmästä perusolettamuksesta: kaikkine taidokkuuksinemme ja luovine käyttövoiminemme me ihmiset emme kuitenkaan ole millään muotoa ainoa, tai edes tärkein, maailmaa rakentavista toimijoista.
Essee on julkaistu ensi kerran yhdysvaltalaisessa Wild Earth -aikakauslehdessä vuonna 1997. Se on sittemmin julkaistu useasti uudelleen sekä painetuissa että sähköisissä medioissa, kuten Utne Reader -verkkojulkaisussa vuonna 2001 sekä Tom Butlerin toimittamassa teoksessa Wild Earth: Wild Ideas for a World Out of Balance, New York Academy of Sciences, 2002.
[Premissi 1]: Energia on luomatonta ja tuhoutumatonta; energiaa ei voi tuottaa.
[Premissi 2]: Vain vähäinen osa energiasta on ”kykyä tehdä työtä”, so. eksergiaa.
[Johtopäätös 1]: Vallitseva produktivistinen ja eksergiaperustainen käsitys energiasta ja työstä on heikkolaatuinen.
[Johtopäätös 2]: Näin ei voi jatkua.
***
On vaivoin peitelty fakta, että karhunosa nykysivilisaatio(i)ssa tehtävästä työstä on viheliäisempää kuin turhaa. Valtaosa työnteosta, etenkin tuotannollisesti arvostetusta sellaisesta, on ei-inhimillistä elämää välillisesti tai välittömästi tuhoavaa ja inhimillisiä hyvän elämän edellytyksiä typistävää. Nyt tehtävän normaalityön seuraukset ulottuvat niin kauas tulevaisuuteen, että on epäselvää, voidaanko kuluvan vuosisadan loppua kutsua enää missään totutussa merkityksessä tulevaisuudeksi.
Modernin työn tehotouhu eritasoisine atomisoituneisuuksineen ja fossiilivetoisine koneineen kestää elämää yhtä vähän kuin se sietää sielua. Korkeintaan siinä määrin, että tietäminen ei voi muuttua kokemiseksi, ulkoinen työ ei saa muuttua sisäiseksi, sisäinen ei ulkoiseksi – toisin sanoen työn materian ja olosuhteiden annetaan ohjata tekemisen tapaa ja aikaa niin vähän kuin mahdollista. Tämä on tehokasta. Tämä ei ole kehitystä.
***
Jos kerran täysteollisen modernin alussa kommunismin aave kummitteli Euroopassa, sen lopussa fossiilikapitalismin haamu vainoaa ilmakehässä. Tämä epäkuollut ja liki kaikkiallinen läsnäolo on planetaarinen voima, joka laskeutuu tulevaisuuden tuntemattomuutena lasten otsille kuin viimeisen talven musta lumi.
Sillä ilmastokatastrofin varsinainen ongelma energiaperspektiivistä on, että kyky tehdä työtä on muuttunut kyvyttömyydeksi päästä eroon käytetystä energiasta, joka ei ole sen vähemmän voimallista kuin ennen sen ihmiskäyttöä. Tämä ”työhön kykenemätön” (ts. anerginen) työskentelee tosiasiassa herkeämättä, ja tuo vaikutus on planetaarinen. Anerginen toimi ei ole työtä käskettyä vaan suuntautuu lähes kaikkea elävää vastaan, eikä minkään puolesta. Liioin riivatuilla henkivalloilla ei ole tapana palata pulloihin.
Kenties tämä on edistyksen todellinen henki, absoluuttisesta järkevyydestään hulluksi tullut Geist, joka itseymmärryksensä korkeimmalla huipulla tappaa sen minkä voi. Empiirisesti tältä alkaa vaikuttaa.
***
Toisinaan ajattelen mummoani ja niitä luonaan vietettyjä lapsuuskesiä, joina kaikenlaista roskaa (mukana kosolti muovia), poltettiin roviossa ryytimaan ja perunapellon välissä. Savu oli mustaa, paksua ja kitkerää, ja tulessa kupli nimetöntä ja muodotonta mönjää. Tässä ei ollut mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa: niin maaseudulla, tai ainakin Hollolan kylillä 1980-luvun lopulla, oli tapana tehdä. Mummon maailmassa ei tunnettu kierrätystä, sillä niinä vuosikymmeninä, joina hän taloutta aktiivisesti pyöritti, kierrätykselle ei ollut mitään tarvetta. Kaikki pientilan jäte meni tunkiolle tai poltettavaksi. Kun ajattelen mummoani, kuvittelen hetken ymmärtäväni, kuinka lyhyessä ajassa fossiiliperustainen työ-, energia- ja jäteymmärrys on vakiintunut neuvottelemattomaksi ”ainoaksi maailmaksi”. Mummoni ratkaisu fossiiliseen ongelmaan ja muovin maatumattomuuteen oli samaan aikaan ikiaikainen ja hypermoderni: edelleen, kuten ilmeisesti aina ennenkin, polttaminen on paitsi primäärienergian pääasiallinen hankkimistapa ja pääasiallinen keino yrittää hankkiutua siitä eroon.
Savu on mustaa, paksua ja kitkerää. Nykyisessä historiallisessa tilanteessa, hegemonisen kulttuurin sisältä katsoen, työ on enimmissä määrin kauniisti ilmaistuna jätteen tuotantoa. Suoraan sanottuna: jätteen halua, tuhoutumisen vaalimista. Mikä sakeinta, tämän planetaarisen fossiilisen työmaan tuottaman jätteen ei haluta olevan kuitenkaan kehollisessa mielessä likaista, tärkeää on, että se voidaan työntää sivuun ja saada näkymättömiin – hallitsee puhtaan jätteen ja verettömän tuhon fantasia.
***
Fossiilikapitalismin energiaymmärrys (tarkemmin; tämän energiaymmärryksen itseymmärryksellinen ala) ei missään olennaisessa mielessä ole kyennyt ottamaan huomioon, että energia on tuhoutumatonta ja tuottumatonta siinä missä ja koska kaikkea materiaalista luonnehtii jatkuva muutos. Tästä seuraa, että fossiilikapitalistinen käsitys työstä on puutteellista silloin kuin se ei ole suoranaisen sokeaa. Liioin missään luonnonhistoriallisesti olennaisessa merkityksessä energia ei ole kykyä tehdä työtä, ei koskaan ole ollut eikä ole sitä oleva. Ajatusvirhe perustuu vähintein osin tieteenhistoriallisesti massiiviseen kömmähdykseen, tarpeeseen muotoilla termodynamiikka tieteenä nousevan produktivistis-porvarillisen vallankumouksen tarpeisiin 1800-luvun alkupuoliskolla.
Energiassa ei siis ole mitään inhimillistä, mitään sellaista, jonka ihminen voisi laskea omaksi ansiokseen. Liioin siinä ei tiettävästi ole mitään elävää (vaikkapa nyt hengittävän tai itsestään-lisääntyvän merkityksissä). Ihmisen työ on samaa kuin aina, energiamaterian poiesista, muodon-antoa ja muodon-ottoa. Energiamaterian välittömyyden, sen kehollisen vasteen tai henkisen kitkan karttaminen ei tätä tosiota muuta muuksi kuin torjutun todellisuusosan mielivallaksi.
On siis määriteltävä toisin, eroteltava uudelleen: Ihminen ei luo eikä tuota rahtuakaan energiaa, vaan ihmistyö on energian muodon muuttamista ja näin ollen jatkuvaa aineellisen kanssa neuvottelua silloinkin kun se on tiedostamatonta – toisinaan taitavammin, toisinaan taitamattomammin. Niin ikään lopulta mikä tahansa työ on täydellisen hallinnan mahdottomuuden myöntämistä ja lopulta energeettiselle ympäristölle nöyrtymistä. Ei liene tarpeen muistuttaa, että tämän nöyryyden mitätöimisestä nykyinen fossiilikapitalismi onnittelee avoimesti itseään.
Inhimillisessä nöyrtymisessä on eksistentiaalinen taso, joka koskee ylipolvisen ihmiselon laskostumista sen elämien alueiden materiaaliseen perustaan tavalla, jossa nämä voivat toistaan haastaa, mieluiten niin, että ihminen ei tule olennaisesti köyhdyttäneeksi tuosta aineellisesta perustasta nousevien haasteiden intensiteettien ja laatujen arvattua ja arvaamatonta runsautta: tarvitaan niin tuulen kuin lumen, kuusen kuin käävän, tikan kuin ahmankin haaste – mitä ikinä ne kussakin kulttuurisessa tilanteessa tarkoittavatkaan. Tätä on moninaisuuden agonismi, sen hioutuminen sellaisuudekseen.
***
On pikemmin jokapäiväinen kuin kosminen havainto, että vain pieni osa energiasta on varsinaisen materiaalista tavalla, jota voidaan mitata kilojouleissa tai kivihiilitonneissa. Ihminen väsyy pelkästään käyttäessään tarkkaavaisuuttaan, merkityksetön elämä syö voimat, toisen läsnäolo voi olla voimistavaa tai kuihduttavaa. Fossiilimodernin työn suuri lupaus oli, että ei-laskennallista energiaa, vaikkapa siis tuntuisuutta, merkityksellisyyttä, intoa ja elon yleistä jännitettä, voidaan korvata täysin laskennallisella ja mieluiten polttamalla vapautetulla energialla. Teollisen työn voittokulku muutti näin energian dominanttia ei-laskennallisesta laskennalliseen, uusiutuvasta peruuttamattomaan, tuulesta hiileen ja öljyyn. Vaan kuten Gary Snyder toteaa kommentaarissaan runoonsa ”Mitä runoilijoihin tulee”:
”Mutta on toinenkin energialaji, jota on jokaisessa elävässä olennossa, aurinkolähteelle sukua, mutta erilaista. Sisäinen voima. Mistä? ’Riemusta’. Elämisen riemuun yhdistyy tietoisuus pysymättömyydestä ja kuolemasta, tämän hyväksymisestä ja hallitsemisesta. Määritelmä:
Jos kerran työtä jälkifossiilisessa merkityksessä tahdotaan tehdä, olkoon se voittopuolisesti enemmän tämän ei-laskennallisen energian kultivointia ja tuottamatonta haaskausta kuin laskennallisen energian pikkusievän tappavaa kulutusta.
***
Ei-inhimillinen alkutuotanto on luonnonhistoriallisesti koeteltua kykyä suhtautua aurinkoon. Kasvit, levät ja monet bakteerit kykenevät siihen, missä nykyihmisyydet eivät ota onnistuakseen: sitomaan väliaikaisesti energiaa eliöiden käyttöön niiden ympäristöjä harvemmin tuhoamatta. Lienee myös niin, että eri lajit työskentelevät kukin omin tapoinensa omissa kulttuureissaan, monesti nimenomaan tavalla ja toisella solaarisen ajamana. Sillä vallitseehan ajo: pyyteetön, luova, kuolettava ja ehdoton suodatetun ja suodattamattoman valon nälkä. Näin luonto on sitä, mikä osaa syödä itseään tuhoutumatta.
Tämä on todellista työtä, mielekästä ja säälimätöntä työtä, ja toisinaan myös ihmistyötä. Eksistentiaalis-materialistisesti työläisyys on perinteisesti mieltäen porvarillisuutta parempaa siksi, että työläinen joutuu kohtaamaan materian raakana, pysyttäytymään ja kultivoitumaan sen tarjoaminen ei-inhimillisten mittojen armoilla. Globaalissa pohjoisessa työläinen ei silti välttämättä tätä nykyä kohtaa auringon ja maan kauhua ja riemua välttämättä lainkaan, pikemmin sen kohtaa globaali etelä häpeämättömänä geopoliitiikkana: maameren kaikkinaisena riistona ja jätteen todellisuutena. Fossiiliporvari ei osaa syödä kyllin taitavasti itseään, eikä siksi kuulu luontoon.
***
Produktivistinen ja eksergisen sivilisaation työ siis tuottaa hyötyä (yhtäällä) ja siten se luo tuhoa (toisaalla). Haluttava kulttuuri sitä vastoin tuottaa enimmäkseen hyödyttämätöntä ja tulee luoneeksi toisinaan hyvää. Tämä hyvä ei ole arvo (ei edes arvojen arvo, ”itseisarvosta” puhumattakaan2) ja olisi pikemmin epäilyttävää tähdätä siihen aiotusti ja ilmeisesti: varsinaista yhteishyvää ei voida tietää ennalta eikä yleisesti, se täytyy tuntea nimenomaisesti. Siksi hyvä on pikemmin onnekas vahinko kuin saavutettava päämäärä, ennemmin oheisseuraus kuin tavoite: jotain joka vailla varmuuksia seuraa tai on seuraamatta työttömästä työskentelystä. Jos näin on, kuten energiaakaan, hyvää ei voi tuottaa. Toisinaan sitä voidaan kyllä luoda.
Materiaalisen on brutaali sana – näkyvän valon maailmassa aine sanoo aluksi ja se sanoo lopuksi. Olkoonkin ”biologinen”, olkoonkin ”kulutuksellinen tai tuotannollinen”, niillä luovuttamattoman aineellisilla virtauksilla, joilla fossiilimoderni uusintaa, neuvottelee ja kannattelee omaa oikeutustaan, on kehollista eli biopoliittista väliä kasvi-, eläin- ja ihmisjoukoille. Puhumattakaan vesi-, humus- ja kivijoukoista. Sillä jos kerran ”oikeuksia” ollaan jakamassa, olkoon elottomillakin luovuttamattomat oikeutensa siinä missä elollisilla. Syväekologinen ajattelu ei ole tarvittavissa määrin kyennyt asettamaan kysymystään myös elottomasta käsin. Kysymättömyyden ongelmaa voidaan kutsua esimerkiksi ”biolatriseksi vinoumaksi”.
Sillä kuolleisuus, kuolleena-olo, tuo unohduksen eloisa suo, edeltää elämää ja kannattelee sitä, alati. Syväekologian kysymys ei ole kysymys vain elämästä, vaan yhtä kaikki niistä kuolleisuuksista, inhimillisesti ottaen esivanhempaisuudesta kallioperään, joiden varaan se välttämättä on jo kerrostunut ja laskostuu. Ontologisesti uskottavan syväekologian on siksi suojeltava yhtä kaikki kuolemaa. Ja enemmän. Sen on suojeltava myös sitä, minkä ei ole määrä koskaan syntyä – sitä se suojelkoon syntymältä täsmälleen samalla antaumuksella kuin sen on autettava sitä, minkä ei soisi koskaan kuolevan. Toisin sanoen: miten tahansa työ määritelläänkin, sitä ei tehdä eikä ole koskaan tehty vain eläville.
***
Käytännössä otollista on pyrkiä rajaamaan tehdyn työn vaikutusten siroamista hallitsemattomasti ja tarpeettoman tuhoavasti, siis muiden eläväisyyttä ja kuolevaisuutta, tai pelkkää olemassaolevuutta, mitätöiden. Tehtävä on toki jokseenkin lohduton: Planetarisoituneen fossiilikapitalismin olosuhteissa voi olla lähes varma, että lähes millä tahansa nykyhegemonian myöntävällä materiaalis-energeettisellä jokapäiväisellä eleellä on vähintäänkin epäilyttäviä ja useimmiten suoranaisen karuja seuraus- ja kerrannaisvaikutuksia.
Onko passiivinen tai aktiivinen hyödyttömyys, hiottu työnvälttelyn kyky ja tuotannosta kieltäytyminen sitten ainut johdonmukainen ja syväekologisesti kestävä työkäsitys? Ei välttämättä, mutta toisinaan se on vaadittava lähtökohta, tarpeellinen selänkääntö ja itse-ehtoisamman elon avautuma3. Luovuttamattomana tavoitteena on herruudettomuus, siis palvelemattomuus, joka kykenee sanomaan ei ja kävelemään pois, jos niikseen. Vastaava omatunnon askel on kapitalistisesti katsoen outo ellei semminkin kauhea ele: jos on olemassa tahoja, jotka kieltäytyvät yhteisestä tai yksityisestä hyödystä jonkin paremman tähden, on pakko myöntää, että kaikkien tarpeet eivät ole samat, kaikkien halut eivät ole yhtenevät ja hallitsemisesta tulee hankalaa. Mainittuja tahoja on olemassa.
Kulutuksella ja tuotannolla – siis produktivismin ideologialla, joka läpäisee niin oikeiston kun vasemmistonkin – on kaikesta huolimatta useita ulkopuolia, pakopisteitä ja vihollisuuksia liittouduttavaksi. Tuottamaton tuhlaus ja kuluttamaton askeesi lyökööt kättä: kohtuuden nimissä ja järjen ikeessä nykytilanteesta ulospääsy on jollei suoranaisen mahdotonta, vähintäänkin eksistentiaalisesti heikkolaatuista. Kysymyksen valinkauhassa eivät ole ”yksilön valinnat”. Tarvitaan kulttuurisia käytäntöjä, ylipolvisesti merkityksellistäviä merkityksellisyyksiä ja kosolti ei-inhimillistä ja inhimillistä taitavuutta, jotta uudelleenarvioitu energiaymmärrys voidaan koetella. Sitten voidaan alkaa oikeisiin töihin.
[PS. 14.2.2021.: Metsä Fibren Kemiin suunniteltava sellutehdas on pysäytettävä.]
1 Gary Snyder, ”Runosta ’Mitä runoilijoihin tulee’”. Teoksessa Kilpikonnasaari, 179–180. Suom. Aki Räsänen. Basam, Helsinki 2014.
2 Vrt. Pauli Pylkkö, ”Askenaarinen purkaminen”, 7. (http://www.uunikustannus.fi/askenaarinen.pdf): ”Mikä tahansa itseisarvo voidaan tilanteen niin vaatiessa tulkita jonkin intressiryhmän itsekkääksi tavoitteeksi. Ja toisin päin: mitä tahansa itsekästä tavoitetta voidaan perustella sopivasti muotoillulla itseisarvolla, jos puhetilanne niin vaatii tai odottaa. Lopultakin molemmat toimivat tiedostamattomien eleiden naamioina. ’Itseisarvo’ on akateeminen nimike vaatimukselle, jonka joku sopivasti koulutettu ja sopivasti vähintäänkin keskiluokkainen länsimaalainen, useimmiten akateeminen henkilö tai ryhmä muotoilee riittävän yleiseen muotoon. Tämän jälkeen vaatimus esitellään muille sillä odotuksella, että hekin sitä noudattaisivat. Samalla muotoilun on kätketysti oltava niin moniselitteinen, ettei vaatimuksen sisältöä voida tarkasti naulata kirkon oveen. Tästä syystä vaatimuksessa aina lymyävää pahuutta ei ole helppo huomata.”
3 Poliittiseksi minimivaatimukseksi muotoiltuna tätä vastaisi ”ekologinen perustulo” (jonka yksityiskohdista voidaan neuvotella), jonka niukin mutta kohtuullisin turvin kääntää selkänsä niin sanotulle ”työelämälle”. Näin siis, jos valtiolta jotain sopii odottaa tai siltä vaatia. Viisaan varovaisesti valtiolta ja valtiollisuudelta ylisummaan voi odottaa tässä tilanteessa liian vähän ja liian myöhään, ja siksi siltä vaadittakoon kaikki ja ei-mitään.
Pandemiat saavat usein alkunsa tuhottujen luonnonympäristöjen monimuotoisista mikrobeista. Toisaalta monimuotoiset mikrobit ovat välttämättömyys immuunipuolustuksemme kehittymiselle. Ihmisen terveys on biodiversiteetistä riippuvainen niin hyvässä kuin pahassa, emmekä voi jättää tätä huomiotta, mikäli mielimme välttyä sairauksilta.
Vuosikymmeniä sitten eräälle malesialaiselle sikatilalle lensi nälkäinen hedelmälepakko. Se laskeutui farmimaalle istutettuun mangopuuhun, levitteli jättimäisiä nahkasiipiään ja katseli tyytyväisenä ympärillään roikkuvia pulleita hedelmiä. Kettumainen naama tahrautui mangomehuun, kun täyteläisen kullanruskea otus ryhtyi tyydyttämään nälkäänsä. Lepakolla oli hyvä syy ruokailla ahnaasti: sen luontaisessa elinympäristössä ei nimittäin enää ollut puita, joista syödä. Sikatila oli raivannut tieltään lepakon aiemman asuttaman metsän.
Osa hedelmistä putosi syöminkien tuoksinassa maahan ja päätyi sikojen suihin. Samalla siat altistuivat lepakon kantamalle virukselle, joka lopulta hyppäsi sioista farmareihin.
Näin sai todennäköisesti alkunsa ihmisen ensimmäinen tunnistettu Nipah-virusaalto. Nipah tappaa noin puolet infektoimistaan uhreista, eli toisin sanoen se on yli kymmenkertaisesti kuolettavampi kuin COVID-19. Vaikka taudista selviäisikin, muistoksi voi jäädä neurologisia häiriöitä. Maailman terveysjärjestö WHO on listannut Nipah-viruksen yhdeksi kymmenestä tärkeimmästä patogeenista, joita tulisi tutkia ja monitoroida. Tästä huolimatta lääkettä tai rokotetta virusta vastaan ei ole, joten tartunnan saaneilla on korkea riski kuolla akuuttiin hengitystieinfektioon tai aivotulehdukseen.
Sitten malesialaisen hedelmälepakon vierailun, kymmeniä miljoonia hehtaareja metsää on raivattu viljely- ja laidunmaiden tieltä ympäri maapalloa. Suurin osa tuhotuista elinympäristöistä on jäänyt nautakarjan, soijaviljelmien ja palmuöljytuotannon jalkoihin. Kaiken kaikkiaan ihmiskuntaa syöttävät pellot ja laitumet ovat vallanneet noin puolet maapallon jäävapaasta pinnasta. Ihminen vähentää biosfäärin monimuotoisuutta paitsi ottamalla luonnollisia ympäristöjä maatalouskäyttöön, myös hävittämällä metsiä ja levittämällä asutusta aiemmin koskemattomille maille. Jäljelle jäävillä biodiversiteetin rippeillä on kuitenkin tapana iskeä takaisin: maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan mitä monimuotoisinta viruskirjoa, josta väkisinkin löytyy patogeenejä, joilla on kyky sairastuttaa myös ihmisiä.
Pirstottu monimuotoisuus patogeenilähteenä
Maankäytön muutosten seurauksena lähes kolme neljäsosaa maapallon metsistä sijaitsee korkeintaan yhden kilometrin säteellä metsän reunasta. Kun luontaiset elinympäristöt tuhoutuvat, eläimet ajautuvat asumaan nurkkiimme ja tulevat samalla tartuttaneeksi meidät kuljettamillaan taudinaiheuttajilla. Mitä suurempi on hävittämiemme alueiden biodiversiteetti, sitä todennäköisempää on, että sillä on takataskussaan tarttuva koston väline. Ja mitä enemmän korkean biodiversiteetin alueet pirstaloituvat, sitä todennäköisemmin niissä piileksivät patogeenit pääsevät hyppäämään oman lajiemme kiusaksi.
Neljä viidestä ihmiskunnan merkittävimmistä tautiriesasta on arvioitu olevan eläinperäisiä. Lähes puolet vuosien 1945 ja 2005 välillä ilmenneistä eläinperäisistä sairauksista oli tavalla tai toisella yhteyksissä maankäytön muutoksiin. Esimerkiksi yli kymmenentuhatta kuolonuhria vaatinut Ebola iski rankimmin metsäkadon vaivaamiin alueisiin Länsi- ja Keski-Afrikassa. Tästä huolimatta alueen ekosysteemejä tuhotaan yhä kiivasta tahtia: kumi- ja kaakaoviljelmät leviävät pitkin Guineaa, ja Kongon allas menettää yli miljoona hehtaaria metsää joka vuosi.
Osa biodiversiteetistä päätyy laittomille ja laillisille eläinmarkkinoille, joilla eläinkirjoa arvostetaan pseudolääketieteellisistä, kulinaristisista, tai puhtaan turhamaisista syistä. Kun saatamme yhteen apinat, salamanterit ja muurahaiskävyt, saamme mitä tilaamme – monimuotoiset markkinat, mutta ei vain myyntiartikkelien, vaan myös patogeenien muodossa. Vaikka on yhä epäselvää, minkä väli-isäntien kautta COVID-19 siirtyi ihmiseen, tiedämme, että se on eläinperäinen virus, ja sai mitä todennäköisemmin alkunsa Kiinan eläinmarkkinoilla.
Keinotekoisten patogeenikeitosten vaarallisuuden ei pitäisi olla mikään yllätys. Vuosituhannen taitteen SARS-epidemian epäillään lähteneen liikkeelle Etelä-Kiinan Guangdongin provinssin villieläinmarkkinoilta, joilla ihmiset altistuivat supikoirien ja sivettieläimien kantamalle virukselle. Tauti levisi nopeasti 26 maahan, vaati yli 700 uhria ja kustansi yli 40 miljardia USA:n dollaria. SARS nostatti aikanaan kansainvälistä paniikkia, mutta välittömän uhan väistyttyä kiinnostus Kiinan eläinmarkkinoiden ongelmiin hiipui, ja olosuhteet meneillään olevalle COVID-19-kriisille alkoivat kypsyä.
Ihminen on ymmärrettävistä syistä huolissaan maapallon biodiversiteetin säilyttämisestä. Nautimme muun muassa lajirikkaista kansallispuistoista, monimuotoisten hyönteisyhteisöjen tarjoamista pölytyspalveluista ja lajirunsauden mukanaan tuomasta ekologisesta stabiiliudesta. Meille kuitenkin sallittakoon se, ettemme ole yhtä huolissamme patogeenien biodiversiteetistä. Modernin lääketieteen aikakaudella olemme ajaneet onnistuneesti sukupuuttoon muun muassa isorokon, jota kukaan tuskin kaipaa. Ylenmääräisellä sterilisaatiolla on kuitenkin kääntöpuolensa: kohtuullinen määrä mikro-organismien biodiversiteettiä on nimittäin välttämätöntä ihmisen terveydelle.
Mikrobien mukavampi puoli
Immuunipuolustuksen kehittyminen on riippuvainen elimistöä stimuloivista mikrobeista. Erilaisilla pieneliöillä on ratkaiseva vaikutus ihmisen vastustuskykyyn erityisesti yksilökehityksen alkuvaiheessa. Siinä missä monet globaalin etelän maat altistavat itsensä yliannostukselle vaarallisen monimuotoista patogeenijoukkoa tuhotessaan biodiversiteettiä, länsimaat ovat hankkiutuneet mikro-organismeista eroon liiankin kanssa. Tämä on altistanut länsimaiden asukkaat erilaisille tulehdushäiriöille, esimerkiksi allergioille. Yksipuolisissa kaupunkiympäristöissä elävillä tiedetään olevan suurempi riski kehittää allergioita kuin monimuotoisissa maalaisympäristöissä elävillä. Jopa länsimaihin aikuisiällä saapuvat maahanmuuttajat näyttävät altistuvan allergioille päädyttyään monotoniseen mikrobitilaan.
Tutkijat ovat löytäneet yliherkkyyksiltä suojaavia mikrobeja mitä moninaisimmista paikoista. Prevotellaceae-, Lachnospiraceae– ja Ruminococcae-bakteerit asustavat ihmisen suolistossa ja kehittävät muun muassa immuniteettia muokkaavia lyhytketjuisia rasvahappoja. Ihmisen iholla elävä Acinetobacter-bakteeri tuottaa immuniteettiin vaikuttavaa proteiinia, joka niin ikään suojaa kehoa. Gram-negatiiviset bakteerit puolestaan sisältävät endotoksiinia, joka saattaa vaikuttaa valkosolujen toimintaan. Perinteisillä maitotiloilla kasvaneiden on todettu olevan hyvin suojassa allergioilta, mikä saattaa olla endotoksiinien ansiota. Jos imeväisten elimistössä ei ole riittävästi Veillonella-, Lachnospira-, Rothia– ja Faecalibacterium-mikrobeja, yksilöllä on kohonnut riski sairastua aikuisena tulehdushäiriöihin. Matala ruoansulatuskanavan mikrobien diversiteetti ensimmäisen elinvuoden aikana näyttää altistavan erilaisille ruoka-aineiden yliherkkyyksille. Bakteerien tärkeys voi tulla esille jopa ennen syntymää. Esimerkiksi bakteeri nimeltä Acinetobacter lwoffii vaikuttaa jälkikasvun immuniteettigeenien toimintaan epigeneettisten muutosten kautta, jos äiti altistuu kyseiselle bakteerille. Mikrobialtistuksen puute näyttää olevan todennäköinen syy sille, miksi harmaissa kaupunkiympäristöissä elävillä esiintyy enemmän vastustuskykyyn liittyviä sairauksia verrattuna vihreissä, monimuotoisemman mikrobiympäristön tarjoavissa ympäristöissä eläviin.
Ihmisten, eläinten ja ympäristön terveys on sidoksissa toisiinsa niin ekologisten, ekonomisten kuin kulttuuristenkin linkkien kautta. Tiedämme, että ihminen on yksi laji muiden joukossa, ja että hyvinvointimme on saumattomasti yhteyksissä muuhun elokehään. WHO:n One Health, Yhteinen terveys -konsepti on korostanut tätä näkökulmaa jo vuosia. Tästä huolimatta konkreettiset toimet pandemialähteiden eliminoimiseksi ovat olleet heikkoja. Olemme esimerkiksi epäonnistuneet lähes kaikkien vuodelle 2020 asetettujen biodiversiteettitavoitteiden saavuttamisessa. Tiedämme myös, etteivät vuodelle 2030 asetetut tavoitteet ole saavutettavissa, jos maankäyttömuutokset jatkuvat nykyistä rataa. Hallitustenvälisen luonnon monimuotoisuus- ja ekosysteemipalvelupaneelin IPBES:n mukaan kolme neljäsosaa maapallon maa pinta-alasta on ihmisen merkittävästi muokkaamaa. Maapallon kosteikoista yli 85 prosenttia on hävitetty. Pelkästään vuosina 2010–2015 tuhottiin 32 miljoonaa hehtaaria trooppista metsää. Biodiversiteettikato jatkuu satoja kertoja normaalia sukupuuttotahtia nopeammin, ja maapallon viimeiset trooppiset metsät kaventuvat jatkuvasti. Jopa niin sanotut suojellut alueet kärsivät usein esimerkiksi laittomasta salametsästyksestä ja elävien eläinten pyynnistä. Länsimaat eivät näytä olleen sen parempia säilyttämään vastustuskyvyn kaipaamia mikrobeja: allergioiden määrä on yhä tasaisessa nousussa.
Terveytemme tulevaisuus riippuu pieneliöistä
Niin allergioita kuin eläinperäisiä tartuntatauteja on helpompi estää kehittymästä kuin yrittää hallita jälkikäteen. Mikäli mielimme ylläpitää normaalin immuniteettimme, emme voi eristää itseämme kokonaan muista organismeista. Toisaalta, jos haluamme välttyä COVID-19:en kaltaisilta pandemioilta, ylenmääräinen monimuotoisuus on parempi jättää sinne, minne se kuuluu: kauas ihmisistä.
Eläinperäisiä tauteja on toisinaan yritetty saada hallintaan aivan päinvastaisella strategialla. Jos ympäristötuho viedään loppuun asti hankkiutumalla eroon viimeisistäkin potentiaalisista tautien kantajista, voisimme teoriassa tuhota elinympäristöjä niiden ikäviä patogeenejä pelkäämättä. Lepakot ovat usein joutuneet erilaisten eliminointiprojektien kohteeksi, koska niiden tiedetään olevan erityisen tehokkaita mikrobien levittäjiä. Lepakot voivat kantaa suurta virustaakkaa tulematta itse sairaiksi. Lisäksi ne tapaavat pesiä kolonioissa ja liikkua pitkiä matkoja, tarjoten ihanteelliset olosuhteet patogeenien leviämiselle. Lepakontappo-ohjelmat eivät kuitenkaan ole olleet menestyksekkäitä, vaan ne voivat päinvastoin lisätä ihmisten altistumista virukselle. Esimerkiksi Ugandan yritykset hankkiutua eroon pahamaineisista siivekkäistä johti Marburg-viruksen esiintymisen kasvuun. Pahimmillaan häiritty lepakkopopulaatio pakenee lentäen uusille alueille levittäen taudinaiheuttajia mukanaan.
Ainoa syy sille, miksei Nipah-viruksesta ole kehittynyt COVID-19:en kaltaista pandemiaa on, ettei se ole koskaan päässyt leviämään kovin kauas tartuntakeskuksista. Nipah voi siirtyä ihmisestä ihmiseen, mutta ei kovin tehokkaasti. Vuonna 2007 eräs Nipah-virukselle altistunut bangladeshilainen virui kotonaan taudin kourissa neljä päivää. Hänen vaimonsa hoiti kuumeista ja yskivää miestä, syötti ja piti hänet puhtaana, ja jakoi sängyn sairaan kanssa. Neljäntenä päivänä serkku ja eräs ystävä tukivat hengitysvaikeuksista kärsivän miehen moottoripyörän selkään ja kuljettivat tämän lääkäriin. Seuraavana päivänä matka jatkui bussilla sairaalaan samaisen serkun, ystävän, vaimon ja tämän kälyn kanssa. Bussin kuljettaja auttoi joukkoa kantamaan sairaan sisälle. Kaikki viisi sairastuneen kanssa lähikontaktissa ollutta henkilöä sairastuivat Nipah-infektioon, ja vaimo, serkku sekä mies itse kuolivat. Kaiken kaikkiaan virus ei kuitenkaan tappanut kyseisenä vuonna Bangladeshissa kahdeksaa henkeä enempää. Nipah on aiheuttanut tautiaaltoja yli kaksi vuosikymmentä, mutta ne ovat jääneet varsin paikallisiksi: vuoden 1998 Nipah-tartunnat Malesiassa vaativat 105 uhria ja vuoden 2007 tartunnat Intiassa 5 uhria. Viimeksi virus pääsi leviämään vuonna 2018, jolloin 19 vahvistetusta tartunnan saaneesta 17 kuoli. Vuosien varrella virus on vaatinut useamman sataa uhria Malesiassa, Bangladeshissa ja Intiassa, mutta länsimaissa nämä kaukaiset tapahtumat hädin tuskin ylittävät uutiskynnyksen. Nipah-viruksen tekee kuitenkin erityisen arvaamattomaksi se, että se on RNA-virus, minkä ansiosta se mutatoituu ja kehittyy nopeasti. Jos virus muuttuisi tarttuvammaksi ja onnistuisi leviämään Etelä-Aasian tiheästi asuttuihin keskuksiin, voisi edessä olla globaali pandemia, jonka rinnalla COVID-19-kriisi kalpenee pelkäksi hätätilaharjoitukseksi.
Maapallon eläinkirjo kantaa mukanaan patogeenitaakkaa, jolla on kaikki edellytykset luoda tauti, joka on yhtä tarttuva kuin COVID-19 ja yhtä tappava kuin Nipah. Mitä enemmän biodiversiteettiä tuhoamme, sitä enemmän altistamme itsemme sen kuolettavammalle puolelle. Biosfäärin mikrobeissa on kuitenkin myös hyvinvointimme avain. Mitä yksipuolisemmaksi elinympäristöjemme mikrobikirjo muuttuu, sitä enemmän altistamme itsemme yliherkkyyksille. Terveen ihmiskunnan salaisuus piilee monimuotoisuuden tasapainossa, biodiversiteetin kumpienkin kasvojen kunnioittamisessa. Sikatila voi olla terveellisempi elinympäristö kuin monotoninen betoniviidakko – olettaen, ettei tila kuhise trooppisia lepakoita.
Lähteet ja lisää luettavaa:
Aguirre A. A., Catherina R., Frye H. & Shelley L. (2020): ”Illicit wildlife trade, wet markets, and COVID‐19: preventing future pandemics”. World Medical & Health Policy 12(3): 256–265.
IPBES (2019): ”Summary for policymakers of the global assessment report on biodiversity and ecosystem services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity and Ecosystem Services”. IPBES secretariat, Bonn, Germany.
Luby S.P. (2013): ”The pandemic potential of Nipah virus”. Antiviral research 100(1): 38–43.
Ruokolainen L., Fyhrquist N. & Haahtela T. (2016): ”The rich and the poor: environmental biodiversity protecting from allergy”. Current opinion in allergy and clinical immunology 16(5): 421–426.
Terraube J. & Fernández-Llamazares Á. (2020): ”Strengthening protected areas to halt biodiversity loss and mitigate pandemic risks”. Current Opinion in Environmental Sustainability.
Wilkinson D. A., Marshall J. C., French N. P. & Hayman D. T. (2018): ”Habitat fragmentation, biodiversity loss and the risk of novel infectious disease emergence”. Journal of the Royal Society Interface 15(149): 20180403.
Teksti ja kuva: Martin Shaw. Suomennos: Kaarne Karjalainen
Kas näinpä aloitan tekstini tutulla ajatuksella – meidän on mentävä luontoon – mutta tuen sitten tuota ajatusta tarkemmilla neuvoilla. Oman työni loimilankaa seuraillen voisin kutsua niitä myytinkerronnan peruskiviksi. Ennen kuin aloitan, haluan jakaa tarinan, joka paljastaa tämän harjoituksen intensiivisyyden.
Olipa kerran Tuvan erämaassa vastanaitu nuoripari. He läksivät vierailulle morsiamen vanhempien luokse, söivät mahansa täyteen paahdettua lammasta ja asettuivat vieraisille. Nuorta miestä pyydettiin kertomaan tarina. Nuotion lämmön unettamana nuorukainen kieltäytyi. Kolme tarinoiden henkeä kokoontui jurtan ovelle harmissaan miehen käytöksestä. Henget kurkistivat sisään ja mulkoilivat laiskaa kertojaa. Kun nuorukaisen käly, näkijätär, kulki jurtan oviaukolle, hän kuuli henkien keskustelevan – yksi niistä aikoi muuttua jouseksi ja vahingoittaa nuorukaista, toinen aikoi muuttua nuoleksi samaiseen jouseen ja kolmas veitseksi. Kun henget tajusivat, että heitä kuunnellaan, ne myös väittivät muuttavansa kiveksi jokaisen, joka kertoo nuorukaiselle heidän aikeistaan.
Sinä yönä nuorukainen uneksi mahtavasta jousesta, nuolesta ja veitsestä ja heräsi innostuneena. Kotimatkalla hän näkikin jousen roikkuvan puussa. Käly hyppäsi väliin ja särki hienon jousen ennen kuin nuorukainen ehti koskea siihen. Tietenkään hän ei voinut selittää tekoaan nuorukaiselle. Sama tilanne toistui nuolen ja veitsen kanssa. Nuorukainen oli vihoissaan, kuin raivon pilvi, tuomion nyrkki. Kotosalla käly saikin kärsiä nahoissaan ja niinpä hän laihtui ja riutui. Kun appivanhemmat tulivat vierailulle, he saivat kuulla tarinan molemmat puolet – kälyn karsean kohtelun ja jousen, nuolen ja veitsen särkemisen. Epätoivoisena käly meni ulos ja tarttui vuohta hännästä: ”Kuunnelkaa mitä vuohi sanoo! Vuohi puhuu, en minä! Tämä mies kieltäytyi kertomasta tarinaa, vaikka hän tiesi kolmekin! Näin ei henkien kanssa toimita! Ne meinasivat tappaa hänet jousella, nuolella ja veitsellä, minkä vuoksi särjin ne.” Vuohen ynähtäessä se muuttui tosiaan yhtäkkiä kiveksi. Nuorukainen oli kovin pahoillaan, pyysi anteeksi vaimonsa sisarelta ja kokosi kaikki tulen ääreen kertoakseen tarinansa. Sanaakaan ei tullut hänen suustaan. Tarinat olivat lähteneet ikiajoiksi.
Ymmärrän jotain näistä suhteista. Tarinat keskustelevat myös keskenään – vaihtavat juoruja, näkemyksiä ja toisinaan hahmojakin. Jos ne jättäisivät minut, pelkäänpä että kuolisin surusta. Niinpä pyrinkin olemaan hyvä isäntä, henkitarinankertoja, tarinaklaanini Seanchai ja kutsumaan ne tämän kirjan ja sinun hedelmällisen mielikuvituksesi lämpimille sivuille. Kukapa tietää, ehkä huomenna heräät ja ovellasi odottaa tarina. Ja kuka onkaan se nainen, joka elää maailman äärimmäisellä reunalla? Se joka on viuluakin sointuisampi, ja jolla on silmät kuin kirkasta kristallia. Se joka on kukkiva oksa, aamunkoiton taivasnainen, ja jonka ääni on vesiputouksen ikiaikainen ääni. Se joka on omenan tuoksuva kukinto – vasa, hylje, susi – kuin pisarallinen kuumaa kuuta villikukkien joukossa. No, jos aloitat tämän matkan, saat sen selville. Näin ollen ja jos tunnet tarinoiden kutsun, luehan eteenpäin.
Psyyken villi tulikoe
Mene vuorille, rukoile ja paastoa. Matkusta ainakin päivä sinne päästäksesi. Älä tee tätä yksin, etsi koulutettu siirtymäriittiopas tueksesi. Varaa ainakin neljä päivää. Avaa itsesi suunnattomalle tarinalle, ja niin tehdessäsi, oivallukselle siitä, että psyykeesi on suurempi kuin kehosi. Hiljenny kunnolla, huuda kun siltä tuntuu, rakastu kuuntelemiseen. Kuuntele ymmärryksesi reunoja äläkä edes yritä ”tajuta” yhtikäs mitään pitkään aikaan. Älä kerro kenellekään mitään tapahtuneesta ainakaan vuoteen.
Tiedän yli kahdenkymmenen vuoden erämaatyöskentelyn kokemuksesta, että monien paastoajien ykköspelko ei ole kohtaaminen eläimen vaan ihmisen kanssa. Se on suuri muutos.
Tiedän, millaista on kertoa tarinoita kojootteja, ilveksiä, puumia ja satunnaisia mustakarhuja kuhisevissa metsissä. Se on hyvä ja pyhä tunne. On elävöittävää tietää, että joku saattaisi pistellä minut poskiinsa. Britanniassa vaeltaessani kukkuloilla, joilta näiden voimakkaiden olentojen läsnäolo puuttuu, käy varsin selväksi ihmisen perintö pääpetona. Hiljalleen laskeutuva suru voi olla yksi syvimpiä kohtaamisia pusikoissa, kun kohtaa vain menneiden eläinten haamupolkuja, joilla unitassut kimaltelevat aamukasteessa joka aamu kun venytät surullisia luitasi vanhojen tammilehtojen siimeksessä, solisevan puron äärellä.
Jotkut ihmettelevät onko ylipäätään mahdollista todella avautua autenttisesti villeydelle niin haamumaisessa paikassa. Minä en. Juuri puutteellisen kosmologian tunnustaminen on tämän toimituksen autenttinen osa – siis sen myöntäminen, että kulttuurina me olemme heiluttaneet kuolemankalistinta komean hautakummun yllä, sen kummun johon on haudattu kaikki ne eläimet, asukit, kielet jotka on aikaa sitten riuhtaistu kotikonnuiltaan ja pyyhitty pois. Sadankaan vuoden itku ei olisi tarpeeksi.
Mutta Finn McCool, irlantilaisen mytologian sankari, kehottaa meitä rakastamaan ”olevaisen musiikkia”, eikä kuolemaan menetyksen suruun. Kivikautisen mielen tahrattomuus tai keskiajan sielukäsityksen monimutkaiset konstruktiot häilähtävät meille hetkittäin, kuin hevoset jotka laukkaavat ohitse iltahämärissä. Tämän todellisuuden tuskan tunnustaminen viiltää syvältä – tunnemme surumme – mutta niille, joilla on silmää sellaiselle, ei aika ole muutenkaan mikään suora viiva. Tarinalla ja villiydellä on yllätyksiä meitä varten. Epätäydellisyytemme on autenttisuutemme.
Minä uskon että myytinkerronta voi olla alue, jossa nuo vaiennetut eläimet löytävät ainakin kaiun alkuperäisestä, majesteettisesta tassunjäljestään ja voivat asetella märkiä höyheniä ja jalokivimäisiä kuvajaisia kuuntelijan mielikuvituksen laakeille aakeille. Sellaiset tarinat saavat naiset ja miehet hankkiutumaan kanervikkoon ja keltaisen kuun alle, elämään elämää joka on täynnä kutsumusta, suhteellisuutta, halua ja hankaluuksia. Sellaisissa paikoissa suru tekee kauneutensa nähtäväksi, mutta niin tekee myös toivo.
Sellaiset tarinat saavat meidät rakastumaan menetyksen tunteeseen sen sijaan, että vain taltioisimme menetykset tilastotietoina.
Yksi myytin paljastamista asioista on se, että monet kuolleina pitämämme asiat ovatkin vain unessa ja ilmeisesti tarinan suullinen kertominen tekee jotain sitä ympäröivälle hyörinälle – myrkkykatkolle ja ukonhatulle, navetalliselle kesästä haaveilevia rapaisia lehmiä, deptfordilaisen yläasteen nuorten poikien suurille silmille, talviluolastaan tuijottavan viimeisen skotlantilaisen suden haamun murisevalle turkille, väsyneelle naiselle joka kuulee venäläisen sadun ja päättää pysytellä hengissä vielä yhden päivän. Jokainen, joka kertoo tarinoita, on saanut todistaa ihmeen toisensa jälkeen.
Tarina on terävä veitsi
Tarina on henkiolento, ei tarinankertojan repertuaaria, allegoriaa tai psykologian muoto.
Jos tarina päättää tulla sinun kertomaksesi, tässä muutamia ehdotuksia asiallisen kunnioituksen luomiseksi. Ensiksi on syytä ruokkia tarinaa. Kirjaimellisesti ruokkia. Jätä sille lasillinen jotain hyvää – ehkä lasillinen Ardbeg-viskiä ja kaurakeksi hyvän hunajan kera. Jätä ne samaan paikkaan joka kerralla, jotta tarinat tietävät minne mennä vastaanottamaan lahjoja. Pienen puisen tarinamajan rakentaminen ja koristeleminen kaiverruksilla voisi olla alku sekin.
Toiseksi, opiskele sitä. Tarkastele niin montaa eri versiota tarinasta kuin vain mahdollista. Jos tarinassa puhutaan valastiestä tai miekkataistelusta, mene meren äärelle tai ryhdy miekkailemaan – seuraa tarinan esimerkkiä. Tällainen tavoitteleminen on kunnioittamista, osoitus siitä että otat tarinan vakavasti. Muistathan kuitenkin, etteivät tutkimuksesi tai rivit paperilla ole tarinan todellinen koti. Tässä on kysymys pikemminkin säädyllisyyden ja valmiuden eleestä.
Jos tarina todella haluaa sinun kertovan itsensä, huomaat ennen pitkää pystyväsi eläytymään kaikkiin tarinan karkeisiin hahmoihin, mukaan lukien eläimiin. Jos et siihen pysty, voi olla että kannattaa odottaa hetki. Tarinoissa ei ole kysymys salamannopeasta esitysmuotoon saattamisesta: kerran hauduttelin yhtä tarinaa viidentoista vuoden ajan ennen kuin harkitsin mutisevani sanaakaan siitä.
Tarinan kunnioittaminen pitää sisällään sen tunnustamisen, että tarinan vaikutus muuttuu paitsi historian kuluessa, myös joka kerta kun ihmiset kokoontuvat kertomaan sitä. Taustatietämys on välttämätöntä, mutta sittenkin toissijaista suhteessa tarinan ensisijaiseen kokemukseen, elävän tarinan vaikutukseen huoneessa sen kerronnan hetkellä – elävänä tapahtumana.
Jos kerrot tarinaa monen päivän ajan, niin monet itämaiset tarinankertojat suosittelevat jokaisen päivän päättämistä kohtaukseen, jossa kaikki hahmot ovat syömässä tai lepäämässä – eivät konfliktissa. Jos et jatka kertomista 24 tunnin kuluessa, tarinan hahmot alkavat ilmestyä elämääsi provosoidakseen sinut kunnioittamaan tarinaa jatkamalla kertomusta. Tämä voi olla mentaalisesti ahdistavaa: tällä tavoin vainotuksi tuleminen on hyvin häiritsevää.
Kun opit tarinan sanasta sanaan, saatat pystyä luomaan kiillotettujen kuvien nuorallakävelynäytöksen. Sellainen voi olla hyvin kaunista ja nautinnollista kuultavaa. Jotkut tarinankertojat ovat tehneet tästä todellista taidetta – erittäin koskettavaa, parhaimmillaan taianomaista. Mutta tässä on ongelmana se, että tarina ei pysty vastaamaan kerronnan hetkeen ja paikkaan . Jos sallit spontaaniuden, liikut puutarhasta villiin luontoon – paikkaan jossa tarina todellisuudessa asuu. Sinun tehtävänäsi on taustatutkimuksen tekeminen, rituaalinen syöttäminen ja tarinan luiden tunteminen. Mutta taikuudeksi kertominen muuttuu vasta astuessaan välitilaiseen yhteisöön, jossa tarina kaikessa kummallisuudessaan pyörähtää keskelle ruokasalia.
On hyvä oppia tuntemaan oma sisäinen ilmanalansa – jos olet yleensä tyyntä, lempeää sorttia, voi olla haastavaa jättää tuopillinen punaista olutta Beowulfin hengelle, vaikka se saattaisikin tuoda esiin arvaamattomia syvyyksiä. Mutta mikä tahansa yleisö aistii sekunnin murto-osassa kaikki katkokset sinun ja tarinan tekstuureiden välillä. Vähän niin kuin jos minun kaltaiseni möhkäle yrittäisi kahlata Bhagavad Gitan lävitse. Tarinat eivät ole ”meidän käytettävissämme” tällä tavoin, se on holtiton ajatus.
Vaaditaan myös kykyä varjonyrkkeilyyn. On hyvä tutustua oman luontonsa petolliseen, hyökkäävään, kostonhimoiseen puoleen – tunnustaa se. En tarkoita, että tuota puolta tarvitsisi toteuttaa. Mutta on välttämätöntä, että hankaudut tarinan villisti poikkeavia hahmoja vasten. Jos et pysty asettumaan noihin hahmoihin, tarinaan jää yllättäviä tyhjiä aukkoja ja energia kaikkoaa kerronnastasi.
Tarinankertoja Robin Williamson – bardien, näkijöiden ja druidien veljeskunnan pääbardi – istui kerran talossani harpun kanssa ja puhui kuusi tuntia putkeen Mabinogionin neljästä oksasta. Kävi selväksi, kuinka huonosti sana ääni kuvasi sitä mitä hänen suustaan tuli. Seitsemänkymmenen tällä planeetalla vietetyn vuoden jälkeen se on vuoroin käheä, enkelimäinen, rouhea ja melodinen. Se kääntyy hypähdellen yllättävissä hetkissä. Se on kuin sorapohjainen joenuoma, jolle oivalluksen lohi laskee mätinsä.
Tarkasta siis intonaatiosi, murteesi, äänesi tanssi. Jos olet nuori, älä masennu äänesi eloisuudesta ja korkeudesta. Elämä kyllä hioo sen pois, älä siis kiirehdi. Myytinkerronta osoittaa vanhimpien elinvoimaisuuden – iän myötä avautuu jotain sellaista, jota emme voi jättää huomiotta. Joten voimme olla kuin lohta odotteleva myyttinen tietäjä Finnegas Boyne-joen varrella, kärsivällisiä ja hyvällä tuulella, vartoilemassa olevaisen musiikissa.
Äänemme on osa henkilökohtaista ekosysteemiämme. Sen sisällä on erilaisia heimoryhmiä. Perheemme ja kotiseutumme intonaatio, television brutaalisti lisäämät äänensävyt sekä työtovereiden, reissaamisen tai yliopiston mukanaan tuomat sanat. Yhden ainoan tarinankertojan ääni on kokonainen esivanhemmilta perittyjen, paikallisten ja pakotettujen vaikutteiden kohtaamispaikka. Voisimme vielä palata paikallismurteiden herkullisuuteen, sen kehräykseen ja kähinään ja outoihin sanankäänteisiin.
Kun Robin pakkasi lähteäkseen, hänen kuskinsa kertoi minulle heidän matkakokemuksistaan Irlannissa. Jotakuinkin jokainen lähde, kukkula ja kaupunki kirvoitti laulun tai tarinan Robinilta – maa oli hänelle kuin sarja akupisteitä, joista päästä käsiksi myytteihin, ja myytit puolestaan sarja maan akupisteitä. Tänä aikana, jolloin uskonnot vaikuttavat joko yhä fundamentalistisemmilta tai vain taantuvilta, tällaiset tarinat eivät ole ”pelkkiä” tarinoita vaan syvällinen vihje siitä, kuinka tullaan ihmisiksi. Lännessä ollaan havahtumassa siihen, että monoteistisen uskon vanhat muodot ovat käymässä läpi eräänlaista kyseenalaistamisen prosessia. Olemme altistuneet niin monille palvonnan, filosofian ja mielipiteen muodoille, että toisinaan tuntuu kuin olisimme joko täysin valanvannoneita ”uskovaisia” tai viisastuneita eksistentialisteja, eikä mitään välimaastoa olisi olemassakaan.
Myytit ja niiden suullinen kerronta eivät ole välimaastoa vaan erilaista maastoa – maastoa, jossa psyyke voi yhä saada ravintoa kuvista, hehkua ihmeissään, juurtua maisemaan ja muistaa todellisen tarinansa eloisat tuulet. Tämä pyhän kosiskelu ei siis rajoitu pelkästään kotipiirin uskontoihin.
Vertailusta mielleyhtymiin
Jotta tarina voisi astua huoneeseen, myös villiyden on tultava sisälle. Kertojan sisäinen vanha nainen pitää tarinan luita ja oppia ja rakennetta kasassa, samalla kun joku resuinen tyttö tanssahtelee kielen päälle ja täyttää tuon luurangon sen tarvitsemilla elimillä, jotta tarina voi nousta ylös tanssimaan. Kielenkäyttö saattaa onnahdella siellä sun täällä, eikä ulosanti aina ole sujuvimmasta päästä, mutta ei syytä huoleen.
Tarinat ovat aina vain osittain ihmisten yhteisöä varten. Meidän kannattaisi pitää päämme käännettyinä kumpaankin suuntaan – ylistää tummaa verta leijonan suonissa. Kertojan suusta kuultavat sanat voivat olla kuin pörröisen kananpojan ensimmäiset, vaeltavat askeleet tai kaljupääkotkan luottavaiset siiveniskut – kummallakin on viehätyksensä elävässä maailmassa.
Tällainen kerrontatapa avaa mielleyhtymien tien kaikille läsnäolijoille. Se estää tarinaa kompastumasta liiallisiin historiallisiin viittauksiin ja samalla siitä tulee huomattavasti valaisevampi. Emme ole vain kurkistamassa johonkin toiseen kulttuuriin jossakin toisessa ajassa, vaan antamassa samalla tarinan tehdä tehtävänsä meidän kanssamme täällä ja tänään. Jos jokin tarina on ilmiselvästi syvästi pinttynyt jonkin hyvin erilaisen kulttuurin viitekehykseen, voi olla viisaampaa jättää se rauhaan. Ruoki sitä, kunnioita sitä, opi siltä, mutta älä yritä kertoa sitä vielä. En rohkaise pyhien kertomusten ryöstämiseen.
Monet antropologiset tutkimukset keskittyvät tarinankerronnan toistuvuuden arvoon suullisissa kulttuureissa – tämä on krapulaista seurausta Frazerin Kultaisesta oksasta ja tarinoiden agraarisista, vuodenaikarituaaleihin ja vakauteen sovitetuista toisinnoista. Kun taas viettää aikaa metsästäjä-keräilijöiden kertojien parissa (ja kyllä, heitäkin on vielä olemassa) ei mene kauaakaan, kun tajuaa että tarina voi taipua, venyä, supistua ja hypätä, riippuen sekä tarinan, kertojan että ympäristön mielialoista. Sellaisissa tarinoissa on paljon enemmän arvaamattomuutta.
Nämä tiet vievät meidät vertailuista mielleyhtymiin – sillä tarkoitan sitä, että olemme astuneet pois pelkästä myyttisten kuvien dualistisesta vertailusta moninaiselle tiedon maaperälle, joka kumpuaa sielujemme tilasta, taiteen historiasta, peukaloisen ovelasta älykkyydestä. Myytti ei siis eläkään akateemisissa käännöksissä vaan sinnittelee mielleyhtymien moninaisuudessa. Kun liikumme harmoniasta polyfonian moniäänisyyteen, lähestymme samalla omaa villiä luontoamme ja poistamme imperiumin ikeet.
Paikka ja arvon ilmeneminen
Revi itsesi pois sivulta ja palaa siihen välittömyyteen, jossa todellisuudessa asut. Pyhitä uudelleen suhteesi edessäsi aukeavaan elävään maisemaan. Haluat ehkä rajata tätä jollain tavalla. Sanotaan, että raja on vaikka viisi mailia. Kuka tahansa voi löytää villiä luontoa viiden mailin säteellä etuovestaan, jos on valmis hyväksymään sekä isommat että pienemmät luonnon ilmentymät – viisi metriäkin riittänee.
Anna tuon rajatun suuruuden tulvia itseesi ja päätä olla paikkasi mytologioiden kulttuurihistorioitsija. Ole kuin Parzival, tai Finn, tai Riekalehuppu tai Kädetön Neito ja istu puiden alla, aavemaisten vesistöjen äärellä ja katsele. Mene lähelle, ui paikkasi liiveihin – kohtaa se kasvoista kasvoihin, äläkä luota yhdenkään kirjan tai tekstin toimivan korvikkeena.
Kun alat sulauttaa itseesi näitä paljastavia kuvia – näitä juomapaikan, mustaseljan ja vierailevan närhen tarinoita – älä kirjoita niitä ylös. Jos tarvitset muistiapua, kävele nuo tarinat kehoosi, laula ne itseesi, tanssi ne itseesi. Jos kynä osuu paperiin, käytä sitä tarinan piirtämiseen, älä sen kirjoittamiseen. Tee kartta tapahtumista. Kerro tarinoita pienissä kokoontumisissa ja muista ettei noiden kokoontumisten tarvitse olla pelkästään ihmisiä varten. Joskus riemukkain kertominen voi olla siilille, tuulelle tai suolle kertomista.
Heti kun muste osuu paperiin, olet muuttanut suhdettasi tarinaan. Kun kerrot sitä, voit joutua haparoimaan tahroja paperilla ja niiden lineaarista sovitusta etkä niinkään todella sinuun vaikuttaneen tarinan kehollisia impulsseja. Toinen esoteerinen yksityiskohta: käytä karttaa tehdessäsi vihreää mustetta. Lorca väittää mustan säikyttävän pienet henkiolennot, jotka haluaisivat ryöpsähtää paperille.
Jos olet toisenlainen eläin, kuinka se välittyy kertoessasi tarinaa? Onko äänesi antelias kurlaus, vaiko ohut ja terävä kuin korppikotkan nokka? Jolkotatko sakaalin tavoin vai oletko hiljaa paikoillasi, kuin kissa aurinkoisella paikalla? Tässä suhteessa on syytä seurata oman kehonsa energioita ja pysyä autenttisena.
Pyöreäsilmäisenä nuorena poikana en nauttinut mistään niin suuresti kuin isäni seuraamisesta hänen pitkillä kävelyretkillään. Hän on innokas kävelijä. Niinpä noilta kävelyiltä on peräisin iso osa omasta koulutuksestani tarinoiden ja paikkojen suhteen ymmärtämiseksi. Tavallaan me kävimme rajoja, vakiinnutimme sitä viiden mailin sädettä, josta olen puhunut. Joskus hän näytti minulle vanhan kivisen kaariportin tai jonkun tietyn yksinäisten pyökkien ryppään tai toisinaan, pitkällä sormellaan, osoitti kaukaisuuteen kohti Dartmoorin nummia.
Vielä tänäkin päivänä voisin kävellä kanssasi tuon saman reitin pikkuruisilla Devonshiren kujilla ja näyttää kummitusten riivaamia viktoriaanisia lyhtypylväitä, tai vanhoja heimoasutuksia pysäköintipaikkojen alla, piilopolkuja meren äärelle Babbacombessa sekä juuri sen penkin jolla isäni ja äitini istuivat silloin kun isäni kosi äitiäni. Näillä kävelyillä myytit ja jutuniskentä kohtasivat juuri sopivassa suhteessa. Se oli hyvä sekoitus villiä luontoa ja inhimillisen kulttuurin monimutkaisuuksia.
Isänä kuljen tyttäreni kanssa Ashburtonin muinaisen tinakaivoskaupungin halki Ashburton-joelle. Tiputamme kolikoita sillan alle Kutty Dyer -nimiselle hengelle, joka elää sillan varjoisimmissa kätköissä. Tai vaellamme ylös kaupungin laitamille eteläisen nummen alaosiin. Kun katselemme peltojen ja avoimen nummen muodostamaa kuviota, tarinat kiitävät luoksemme. Paikallisen kansanperinteen kudos piirittää meitä – luuvaunuilla ratsastavat naiset, lumiset sorkanjäljet Widdicomben kirkon katon korkeuksissa, keijut säikyttelemässä kiinteistögryndereitä.
Kaarramme katseemme ulospäin ja näemme neljän luostarin väliä kulkeneiden munkkien jälkiurat, alemmilla kukkuloilla yrmeiden keltaisten pilvien alla karitsoja synnyttävät uuhet, kuusamat kesäisten kujien reunamilla, traktorin raatamassa heinää tihkuvien peräkärryjen kanssa, sormetjäätävää lunta aaltopeltisuojan katolla, jonka alla mudantahrimat vuohet värjöttelevät. Ja kaiken tuon alla suuri eläin nimeltä Dartmoor uneksii ja lähettää meille lihaksikkaita tarinoitaan. Tuijottaessamme viljelijän portin takaa näemme vilahdukselta tämän perintömme ja se hiljentää meidät.
Jokin tämän kaltainen odottaa meitä kaikkia. Blake löysi sen Lontoon East Endistä. Ryhdy siis kävelemään. Ensimmäisinä ulkoilmavuosinani saatoin kulkea kymmenestä kahteentoista mailia päivässä. Se oli aina mielenkiintoista. Se, etten osannut ajaa autoa auttoi suuresti. Kulje omat rajasi, tarjoa juomauhrisi. Kuvittele, että olemme kaikki tulossa ovellesi joskus piakkoin. Vie meidät kävelylle, näytä asuttamasi paikan sisäinen tarina. Kaikki myytinkertojat tietävät, että juhlimisen ja tarinoiden täyttämässä illassa tulee aina se hetki, jolloin isäntäväki kääntyy vieraan puoleen ja pyytää tätä laulamaan laulun kotipaikastaan. Meille englantilaisille tämä saattaa nostaa pintaan nolostuneen version Monty Pythonin laulusta ”Always look on the bright side of life.” Käännämme menetyksemme vitsiksi. Mutta mitä on imeytynyt sinun paikkasi hoitamisen työhön – kyntämisen, olkeamisen, torppareiden, lauttureiden lauluja? Ennen aamunkoittoa Brixhamin satamasta merelle lähtevien kalastajien lauluja? Ne voisivat toimia rikkaana maaperänä.
Mihin kaikki tämä johtaa? Lopulta, hitaasti, se saattaa saatella meidät hyvin autenttisiin arvoihin. Ei valtioiden tai kirkkojen valvomiin arvoihin, vaan sydämen vallankumouksen vahvistamiin. Sydän aukeaa panostamalla: luomalla hellillä tunteilla ja kovalla työllä yhteyttä tarinoiden ja paikkojen punomaan maisemaan.
Pieni varoituksen sana. Kaikkeen tähän ryhtyminen voi aluksi luoda sangen varteenotettavan hahmon. Sellaisen, joka vaeltelee ympäriinsä nokkostakissa, omassa virtsassaan värjäämissään paidoissa ja mutisee lauluja Widdicomben markkinoista ohimeneville autoille. Hieman epätodellisen siis. Ei tämän tarvitse mennä niin. Tuollainen kyllä hioutuu pois ajan mennessä.
Älkäämme siis hylätkö päämääriä taikka sitä hassua osaa meistä, joka rakastaa toisen ihmisen silmien hymyä. Pieni ristiriitaisuus on seksikästä. Mutta, kuten Gary Snyder sanoo, ole kuuluisa viiden mailin säteellä. Ole kuuluisa hylättyjen rakennusten välissä kasvavalle hennolle heinikolle, ole kuuluisa sille tietylle kottaraisen pesälle kukkulan takana. Se on eräänlaista höyhenpeitteistä sankaruutta ja samalla hempeä tapa ilmaista omaa haluamme tulla tämän maailman todistamiksi.
Tähän ei ole mitään nopeaa reittiä ja vain vähän selkeitä askeleita. Se on kuitenkin elämänmittainen pesti ja kuinka usein nykyään kuulee moisesta? Kuten vanhimmat sanovat: ”Jos et ole saanut syödäksesi, muutu leiväksi.”
Joskus tämän paikkaan juurtumisen on oltava vähemmän fyysistä ja enemmän mielikuvituksellista. Jotkut paikat ovat meidän kannaltamme vihonviimeisiä. Elämä on usein rankkaa. Jos näin on, voit etsiä ”kätkettyä maata” – uniaikaa. Se on lumisen tundran, irlantilaisten kalastajakylien ja turbaanipäisten maagikoiden paikka, ontoissa puissa asuvien tummasilmäisten tyttöjen, laulavien leopardien ja muinaisten skottilaisten niittyjen lohikäärmelinjoja kulkevien tiibetiläisten astrologien paikka. Ennen kuin löydät oman fyysisen paikkasi, voit oleskella siellä aina kun mahdollista. Minä asuin siellä vuosikaupalla.
Meillä päin sanotaan, että tämän maan vieressä on Sídhen maa – keijujen maa. Sinne päästäkseen on ylitettävä savea. Sen tuolla puolen on Monivärinen maa. Siellä tulet ylittämään vettä. Seuraavana on Ihmeiden maa. Siellä on tulen vuoro. Mutta kaikkien noiden tuolla puolen on Lupausten maa. Sinne päästäksesi sinun on kuljettava tarinoiden suloisella henkäyksellä. Tapaan sinut siellä.
Tri Martin Shaw on arvostettu mytologian opettaja. Hän on kirjoittanut aiheesta lukuisia palkittuja kirjoja sekä edistänyt mytologian ja suullisen kulttuurin opetusta mm. Stanfordin yliopistossa. Hän on myös Westcountry School of Mythin johtaja. Hän on toiminut myös siirtymäriittioppaana, kirjoittajana ja kääntäjänä.
Savotta tarkoittaa puunkorjuutalkoita. Elvytyssavotta viittaa osin päinvastaiseen: talkoihin monimuotoisen metsän ja elävän maaperän palauttamiseksi. Ihminen voi monipuolistaa elinpiirejään kestävästi elättäviksi kokonaisuuksiksi!
Elonkehän elvytyssavotta eli Elossa! on hahmotelma osallistavasta kansalaistoiminta-aloitteesta näiden tavoitteiden edistämiseksi. Aloite pohjautuu Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n vuoden 2019 kevätseminaariin, Katajamäen yhteisössä pidettyihin jatkopohdoksiin sekä aiheen parissa työskennelleen työryhmän ja ystäväpiirien kommentteihin.
Aloitteen
lähtökohta
Ilmastonmuutos ja biodiversiteetin heikkeneminen ovat saman kolikon kaksi puolta. Ne tuhoavat tulevien sukupolvien elinehtoja. Fossiilisen energian ja luonnonvarojen ylikulutuksen lisäksi tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia kaventavat humuskato ja metsäpeitteen pitkäaikainen väheneminen. Elävä maaperä on elinehto. Sen palauttaminen elvyttää myös ilmaston, mutta haastaa sitä useampaa sukupolvea, mitä hitaammin toimeen tartutaan.
Eläviä, elättäviä, kestäviä ja parhaita hiilinieluja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat monimuotoiset metsät ja niihin liittyvä viljely mineraali-, mikrobi- ja sienirihmastopitoisine maaperineen. Niiden edistäminen turvaa viime kädessä ihmisten elinehdot, vähentää elämälle tarpeetonta kuluttamista ja luo toimeentuloedellytyksiä ilman kestämättömäksi osoittautuvaa talouskasvua. Haasteena on palauttaa ihmisen ja elävän elinympäristön luova yhteys, ekologinen kädenjälki. Monimuotoistamalla elinympäristöjä voidaan turvata myös villejä elinpiirejä ja hillitä ilmastonmuutosta kosteutta ylläpitävillä ja humusta kasvattavilla pienilmastoilla.
Biodiversiteetti, terve elinympäristö ja niitä luova ilmapiiri eivät ole kaupan, vaan ne on turvattava omaehtoisesti ja yhteisvastuullisesti sekä kaupungeissa että maaseudulla.On myös etsittävä lähtökohtia ja periaatteita, jotka ovat yhdenmukaisia globaalisti kaikille ihmisille. Jatkuva kaupungistuminen syö tulevaisuuden elinehtoja. Kaupungeissa asuville on mahdollista luoda yhteyksiä maahan, kestävää ruokahuoltoa ja mielekkäitä väyliä myös maalle muuttamiseen.
Teollistumisen, markkinoille tuotteistamisen ja niihin kytkeytyvän ammatillisen koulutuksen myötä elämän edellytyksiä ja jatkuvuutta ylläpitävät koti- ja omavaraistaidot paikallisymmärryksineen ja ”resurssitajuineen” ovat pitkälti syrjäytyneet. Näillä perinnöillä on kuitenkin ylläpidetty elinympäristön hiilensidontakykyä, pienilmastoja ja vesikiertoja puutarhoineen, laidunmaineen ja monimuotoisine metsineen viimeistään fossiilikapitalismin viime vuosisataiseen läpimurtoon asti. Koti- ja pienteollisuuden turvaaminen, paikallistalouksien edistäminen ja yhteisöllisiin toimeentulotapoihin tukeutuminen eivät ole saaneet oikeutta kolonialismin ja teollisen läpimurron globaalissa valtataistelussa ja resurssisodissa.
Koululaisten ja muidenkin ilmastohätään vastaamiseksi yhteiskunnan tulisi edistää kaikille halukkaille mahdollisuuksia käytännön toimiin hiilen sitomiseksi kasvustoon ja maaperään – eikä vastata ongelmaan vain ”kuluttajina”; vähentämällä turhaa ja vahingollista kulutustaan ja vaatimalla niin sanotulle tuotantoelämälle päästövähennystavoitteita. Kansalaistoiminta ja -oikeudet elonkehän käytäntöjen elvyttämiseksi voisivat vähentää mielenterveydellisiä ongelmia, luoda siltoja sukupolvien välille ja elvyttää sellaista perinnetietoa ja historiallista ymmärrystä, joka auttaa hiilen sitomista kasvustoon ja maaperään.
Valitettavasti kulutuksen kasvattaminen eli talouskasvu – ja jo pelkästään rahataloudellinen elämäntapa tai toimeentulomuoto – on osa ongelmaa, ei sen ratkaisua. Ruokaturva ei voi perustua oman kontrollimme ulkopuolisiin edellytyksiin, tarvitaan riittävää ruokasuvereniteettia. Elinympäristömme monimuotoisuutta ja hiilensidontaa maaperään eivät turvaa ydinvoima tai bioenergialähteet. Tehtailtu ravinto ei vastaa ihmiskehon muinaisiin terveydellisiin tarpeisiin eikä edistä elävää maaperää eli humusta luovaa kulttuuria. Elämää ylläpitävän ”vihreän infrastruktuurin” vahvistaminen ei voi olla vain bisnes tai luonnonsuojelua. Sen on oltava yhteisvastuullista, yhteiskunnan tunnustama ja jopa kannustama tapa elää ja tulla toimeen, vaikka hyvin vaatimattomastikin.
Haasteena on sellaisen taloudenpidon, toimeentulotapojen ja kulttuurin edistäminen, mikä lähtee korjaamaan ilmastonmuutoksen syitä ja vaikutuksia tuleville sukupolville – edistää maan palauttamista hedelmälliseksi sitomalla hiiltä kasvikuntaan, metsiin ja maahan, vahvistaa paikalliset vesikierrot ja sen myötä myös pienilmastoja – luoden samalla edellytyksiä hyvälle ja terveelle elämälle ja paikallisyhteisöllisyydelle sekä maankäytön kestävälle säätelylle. Metsien käsittelytavat vaativat uudistumista hiiltä sitoviksi: aukot umpeen ja metsäojat tukkoon! Metsätuotteet ovat muutakin kuin puuntuotantoa; marjat, sienet, villivihannekset, kalat, riista, lääkekasvit, virkistys ja monimuotoisuutta kunnioittava pientuotanto on ymmärrettävä todellisiksi toimeentulomahdollisuuksiksi.
Kun
talouskasvun
kestämättömyyteen (talouslaskuun tai laskutalouteen) ja
mahdollisesti
hallitsemattomaan
romahdukseenkin
tulisi
varautua,
onko
talouden
ja
toimeentuloedellytystemme ”vientivetoisuus” välttämätöntä?
Eikö suunta paikallisempaan
talouteen,
vaihdannan ja
jakamisen eri
muotojen edistämiseen
ja
omavaraistumiseenkin
vahvistaisi
itsehallinnollisempia
ja paikallisempia toimeentulon edellytyksiä
sekä innovaatioita myös pientuotantoa edistäville ja mahdollisesti
laajemmillekin
markkinoille?
Elonkehän
elvyttämisen
luonnollisena lähtökohtana on
virallisten luonnonsuojelualueiden ja paikallisyhteisöjen
omaehtoisten
suojelualueiden ympärille ja niiden välille luotavat puskuri- tai
suojavyöhykkeet, ”elämänsuojeluvyöhykkeet”
(”Territories of Life”),
joita
luomalla
biodiversiteetti pääsee vahvistumaan ja lajisto myös siirtymään
alueilta
toisille
ilmastonmuutoksen
myötä. Näin
myös alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen kestäviä
elämänperintöjä ja uusien ekokylien elinmahdollisuuksia voidaan
turvata – ja niiden kokemuksista voi jotain välittyä laajemminkin
sovellettavaksi.
Vain
Maan uudelleen viljavoittaminen takaa ihmiskunnan
tulevaisuuden
elinehdot. Tarvitaan mahdollisuuksia kaikille voida osallistua
elvytyssavottaan
tarpeettoman
tuottamisen ja kulutuksen sijaan. Tämä on välttämätön oppimisen
sarka ja haaste useammille sukupolville.
Seuraavat
teesit
on pyritty osin
muodostamaan
niin, että ne loisivat pohjaa jonkinlaiselle globaalille
”solidaarisuusaloitteelle”, johon
myös
erilaisissa
konfliktitilanteissa voitaisiin
viitata.
Teesit
1)Ilmastohätä
ja biodiversiteettikato ovat saman asian kaksi puolta liittyen
ihmisen ja luonnon erottamiseen,
ei niidenyhteyteen.
Ihmiset
on
irrotettu
ja
irrotetaan elävää
elinympäristöä kunnioittavasta
ja vahvistavasta yhteisöllisyydestä ja
omavaraisuuteen
tukeutuvista keskinäisistä
elä(ttä)vistä kokonaisuuksista. Luonnosta
on tehty omistettavissa
oleva luonnonvara,
jota
luonnontieteiden
avulla
hyödynnetään markkinoille
kuluttajien
kysynnän
mukaan – paikallistiedon
selviytymisperinteiden
merkityksistä
piittaamatta.
2)Kulutuksen ilmastokompensaatiot
on suunnattava metsien
monimuotoisuuden säilyttämiseen ja luomiseen paikallisyhteisöjen
omaan käyttöön ja
vain
paikallisyhteisöjen
ehdoilla viljelyyn
ulkomarkkinoille. Pienimuotoinen, ympäristön kestokyvyn
huomioon ottava viljely, monilajiset metsäpuutarhat sekä
alkuperäiskansojen villeinä säilyneet metsäalueet ovat kestäviä
eläviä hiilinieluja. Niiden vahvistaminen turvaa kestäviä
toimeentuloedellytyksiä ja riippumattomuutta perusteettomasta
talouskasvusta.
Paikallisyhteisöille niin
maalla kuin kaupungeissakin
on taattava mahdollisuudet kehittää metsäpuutarhoja ja
ruokaomavaraisuutta. Kaupunkiyhteisöt
tarvitsevat myös sillanrakennusta maaseutuyhteisöihin.
3)Kaikilleon
sallittava(ihmis)oikeuselonkehää
elvyttävään,
humusta
luovaan jakulutusta
vähentävään
kulttuuriin
– elonkehän
paikallisiin
jälleenrakennustoimiin,
niiden
yhteisölliseen
luomiseen
sekä
niistä
keskinäisesti
oppimiseen. Tätä
tehtävää
on sitä
haluavien
edistettävä
omaehtoisesti,
mutta paremmin
myös
yhteiskunnan tuella.Vallitseva
koulutus
suuntautuu ammattiosaamisen edistämiseen tuotanto-
ja kulutusmarkkinoille
syrjäyttäen
paikallisyhteisöllisen kehittämisen ja
taidot
uusiutuvien luonnonvarojen käytössä.
Ihmisille
on kuitenkin
luotava
käytännön
edellytykset osallistua ”ilmaston
ja elinympäristön
elvyttämistalkoisiin tai
-savottaan” omaksi
ja yhteisölliseksi ”elonkehän
jälleenrakennusopiksi”.
4)Elinympäristön
monimuotoisuutta turvaavan
”vihreän infrastruktuurin” vahvistamiseksi
tarvitaan
virallisten
ja paikallisyhteisöjen suojelualueiden
ympärillepuskurivyöhykkeitä
ja niiden välille käytäviä,
joissa biodiversiteetti voi elpyä ja lajisto siirtyä alueilta
toisille ilmastonmuutoksen edetessä. Julkisella
vallalla ja
yhteiskunnalla on
vastuunsa infrastruktuurien kehittämisessä ja
näin on
myös biodiversiteettiä turvaavan ”vihreän infrastruktuurin”
suhteen. Tällaisilla
alueilla ihmisille
olisi
turvattava
mahdollisuus päästä yhteyteen kestävien elämänperintöjen
kanssa ja
luomaan
”inhimillistä
vihreää
infrastruktuuria”
tai pikemminkin
”elämänsuojeluvyöhykkeitä” (”Territories
of Life”).
5)”Elämänsuojeluvyöhykkeillä”
ihmisen yhteys elävään ja
hiiltä sitovaan elinympäristöön
voidaan palauttaa
tukemalla
siirtymistä:
(a)
maanviljelyssä
luomu-
ja
peltometsäviljelyyn,
(b)
metsänhoidossa
jatkuvaan
kasvatukseen ja
metsien moninaiskäyttöön
ja
(c)
yleisesti
maankäytössä
”villin
ja inhimillisenvihreän
infrastruktuurin”
luomiseen
puutarhametsillä
tai
metsäpuutarhoilla,
ihmisten
mökittämällä
tai asuttamalla,
ekologisesti kestävällä
elämällä,
jolla
voidaan vahvistaa paikallisia vesikiertoja ja pienilmastoja.
6)
”Elvytyssavotta”
tarjoaa
uutta
väylää sosiaali- ja terveystoimelle,
toimeentulomuodoille,
kotouttamiselle
sekä koulutukselle.Se
luo integroivia
oppimismahdollisuuksia
luonnontieteiden,
historian, taiteen, käsityön, puutarhanhoidon,
terveydenhoidon, sosiaalityön, kotouttamisen yms. aloilla.
Se
luo myös
kestävän
elämän
erilaisia vaatimattoman
toimeentulon
perspektiivejä,
jotka eivät perustu niinkään rahatalouteen kuin ”maalle
omistautumiseen”, vaihdantaan
ja omavaraistumiseen – vaikka
voivat poikia innovaatioita ja
hyvinvointia
edistävää toimintaa
laajemmallekin.
Agroekologian
ja permakulttuurin aloilla on myös kehitetty monenlaisia menetelmiä,
joita voidaan soveltaa näihin pyrintöihin. Asettuminen
elämänsuojelualueille
ei niinkään vahvista verotuloja, mutta vähentää sosiaali-
ja terveysmenoja, vaikka toimeentulo ensivaiheessa
perustuisikin tukiaisiin.
7)”Inhimillisenvihreän
infrastruktuurin”
alueita
voidaan luoda
vain
paikallisesti
koulujen
ja
oppilaitosten, oppilaiden
ja vanhempien, kuntien
ja
seurakuntien,
maan-
ja
metsänomistajien,
vapaaehtoisten
perinnetaitajien
sekä
kiinnostuneiden
yksilöiden
ja yhteisöjen
omaehtoisella
keskinäisellä
yhteistyöllä.
Yhteys
paikallistahojen kanssa kartuttaa ymmärrystä kestävän elämän
mahdollisuuksista
tukeutuen
kullakin
alueella myös
paikallistietämykseen, sen perintöihin ja sen jälleenluomiseen.
Kaupunkikoulut
voivat verkottua maaseutukoulujen kanssa ja
yksittäiset oppilaat perheineen
mökkiyhteyksiensä kautta. Näin
kouluyhteistyö voi muodostaa kaupungeissa
asuvillekin
mahdollisen väylän päästä maahan kiinni. Tällainen
Maan puolustus elvytyssavotalla voi
toimia
uutena keskinäisenä, ryhmädynaamisena
”oppiaineena” ja kansalaispalveluna
täydentäen mahdollisesti
perinteistä
maanpuolustusvelvollisuuttakin.
8)Tällaisille ”elämänsuojeluvyöhykkeille” voi olla tarvetta muodostaa uusia maankäytön, kaavoituksen, rakentamisen, työllistämisen sekä soten kokeiluja, poikkeuksia ja oikeuksia, jotka tukeutuvat paikallisen monimuotoisuuden ja omavaraistumisen vahvistamiseen. Näille ”vastakkaisena” vertailukohtana ovat rahataloudellisen globalisaation myötä yleistyvät ”erityistalousvyöhykkeet” (Special Economic Zones, SEZ), joissa työntekijöiden ja ympäristön oikeudet on syrjäytetty. Elämänsuojeluvyöhykkeillä sen sijaan poikkeamiset voisivat liittyä esimerkiksi siirtymätukiin viljelyssä ja metsänhoidossa, rahataloudesta riippumattomien ja ekologisesti kestävien toimeentulomahdollisuuksien edistämiseen sekä asutuksen mahdollistamiseen myös ilman kunnallistekniikkaa. Itsenäiset paikallisyhteisöt voisivat rakentuakseen saada tarvitsemiaan helpotuksia alueille asettuvina uudisasutuksen airueina.
9)Kansainvälisissä
sopimuksissa ja oikeuksissa alkuperäiskansoilla ja
paikallisyhteisöillä on erityisoikeuksia perinteisten
kestävien
elämänmuotojensa
turvaamiseen.Jos
uusia paikallisyhteisöjä perustettaisiin biodiversiteetin
palauttamiseksi, metsäpuutarhojen rakentamiseksi ja näihin
perustuvien toimeentulomuotojen ja ruokasuvereniteetin edistämiseksi
sekä luotaisiin
omalle paikallistietämykselleen ja -kulttuurilleen perustuvia
tapoja,
niiden oikeuksia olisi voitava turvata
vastaavasti kansainvälisten sopimusten mukaisesti. Niin perinteiset
kuin uudetkin paikallisyhteisöt yhteystahoineen voisivat oppia
toistensa
käytännöistä. Ne
voisivat muodostua kestävien elämäntaitojen oppimissijoiksi ja ne
voisivat muodostaa kansainvälistä solidaarisuusverkostoa
biodiversiteettiä vahvistavien yhteisöjen oikeuksien
puolustamiseksi mahdollisissa kiistakysymyksissä.
10)
Mikäli
Suomi
(tai
joku
muu
maa) voisi
edistää tällaisia ”ilmaston-
ja elämänsuojeluvyöhykkeitä”,
voisi
se toimia kansainvälisesti merkittävänä esimerkkinä
ilmastonmuutoksen torjunnassa ihmis- ja yhteisöoikeuksia sekä ”Maan
oikeuksia sen elämää ylläpitäviin yhteisöihin” edistävällä
tavalla. Suomella tai ns. suomalaisilla, edustaen vanhaa vaikka monin
tavoin edesmennyttä metsäkansaa, voisi taustaansa nähden olla
arvokas antinsa tällaiselle tulevaisuusperspektiiville. Myös
kuntien tai kaupunkien kansainvälinen verkottuminen kokemusten
keskinäiseksi välittämiseksi ja niistä oppimiseksi olisi
aiheellinen kehityssarkansa.
Jatkosta
Aloitteen muotoilua jatketaan tänä vuonna. Tarkoituksena on koota täsmällisemmät perustelut yksittäisille kohdille. Tarvitaan myös laajempaa faktapohjaista tekstiä aiheesta tavoitteineen ja perusteluineen sekä tavoitteen ytimen kirkastamista.
Toteutuakseen aloite vaatisi paikallistason toimijoita ja myös kuntatason yhteistoimintaa. Lisäksi toiveena on muotoilla aloitetta hyödynnettäväksi myös kansainvälisesti kestävien yhteisöllisten oikeuksien eteen.
Olisi myös hienoa hahmottaa Suomen karttaa niin, että luonnonsuojelualueille kuviteltaisiin suojavyöhykkeitä ja niiden väleihin ”elämänsuojelukäytäviä”. Tämä edellyttäisi kuitenkin miltei kuntakohtaista hahmottelua, sillä suojelualueet ovat hyvin pirstaleisia.
Aloitteen edistämisestä kiinnostuneet voivat olla yhteydessä kirjoittajaan: kai.vaara[at]gmail.com.
Kaupungit ovat kehittyneet maaseudun tuottaman elintarvikeylijäämän varaan. Miten kaupunkilaisten käy, kun maaseudun elintarviketuotanto ja elintarvikkeiden jakelu kriisiytyy? Taina Tokkari kuvailee artikkelissaan helsinkiläisten kokemuksia jatkosodan ajalta.
Viimeisin
iso kriisi Suomessa oli jatkosota vuosina 1941–1944. Jatkosodan
aikana Suomeen kehittyi vakava elintarvikepula ja ensimmäisenä
sotatalvena myös nälänhätä oli lähellä. Jatkosodan ruokapulan
takia helsinkiläiset joutuivat valitsemaan kahden vaihtoehdon
väliltä: joko he tyytyivät hyvin pieniin säännöstellyn ruoan
annoksiinsa ja näkivät nälkää tai he alkoivat aktiivisesti
hankkia ruokaa ja siirtyivät näin osittaiseen omavaraisuuteen. Oli
toki myös kolmas mutta laiton tie, eli siirtyminen mustan pörssin
kauppiaiden asiakkaaksi. Tämä vaihtoehto oli kuitenkin monelle
mahdoton sekä moraalisista että taloudellisista syistä.
Miten
kaupunkilaiset sitten muuttivat ruoanhankintatapojansa?
Ensinnäkin helsinkiläiset lisäsivät luonnontuotteiden keruuta: he
alkoivat sienestää ja marjastaa, ja osa uskaltautui myös
käyttämään luonnonkasveja kuten nokkosta ja voikukkaa. Lisäksi
keväästä 1942 lähtien helsinkiläiset alkoivat
viljellä puutarhakasveja ja varsinkin perunaa palsta-alueilla.
Onnekkaat omakotitaloasukkaat ja siirtolapuutarhamökkien omistajat
hyödynsivät tonttinsa perusteellisesti. Ruokavalio
muuttui ja ruokaa syötiin vähemmän kuin mihin aiemmin oli totuttu.
Pulan syvetessä yhä useampi helsinkiläinen alkoi myös
kokeilla eläintenpitoa. Kaupunkilaiset
aloittivat ruoanhakumatkat maaseudulle ja hyödynsivät sukulais- ja
tuttavaverkostoja. Osa päätti hylätä kokonaan
kaupunkielämän ja siirtyi koko sodan ajaksi maaseudulle. Tämä
tehtiin maaseudun paremman elintarviketilanteen vuoksi ja
ilmapommitusten välttämiseksi. Kaikille kaupungin hylkääminen ei
kuitenkaan ollut mahdollista.
Artikkeli perustuu vuonna 2012 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaani: ”Nälkä vai oma apu – helsinkiläisten naisten kokemuksia omaehtoisesta ruoanhankinnasta jatkosodan aikana”. Tekstin suorat lainaukset ovat joko Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen Naisten työ -muistitietokeräyksestä tai gradua varten tekemistäni haastatteluista.
Jatkosodan
elintarvikepulan synty
Pula-aikana olin aina nälkäinen. (MV:SO/95)
Jatkosodan
alussa Suomen sodanjohto ja väestö ylipäänsä oli varautunut
lyhyeen kesäsotaan. Jatkosota ei ollut kuitenkaan lyhyt kesäsota,
vaan se kesti yli kolme vuotta. Kaikki sotavuodet olivat
sääolosuhteiltaan hyvin haastavia, käytännössä katovuosia. Oli
aikaisin tulleita syyspakkasia, kuivuutta ja väärään aikaan
tulleita sateita. Sääolot itsessään heikensivät
ruokaomavaraisuutta. Vasta vuonna 1944 oli sääolojen suhteen
normaali satovuosi.
Yksi lisäsyy elintarvikepulaan oli Moskovan rauhassa menetetyt maa-alueet, jotka vastasivat noin 10 prosenttia koko peltoviljelyalasta. Maa-alueiden menetyksen vaikutuksia lisäsi se, että esimerkiksi Kannaksen alueen peltojen laatu ja samalla myös tuotto oli ollut erinomaista. Maito- ja lihaomavaraisuutta jatkosodan aikana heikensi se, että evakkomatkalla menetettiin tai jouduttiin rehun ja tilojen puutteessa teurastamaan noin 300 000 lypsykarjaeläintä.
Kolmen
vuoden sota aiheutti vakavan työvoimapulan maaseudun
tuottajatalouksiin. Työvoimapulaa pyrittiin paikkaamaan mm.
yleisellä työvelvollisuudella, talkoilla, neuvostoliittolaisilla
sotavangeilla ja työtyttötoiminnalla. Tavallisimpana käytännön
ratkaisuna maatilojen emännät sekä alaikäiset lapset vain
venyivät, raatoivat ja tekivät useamman ihmisen työt muiden
vaihtoehtojen puutteessa.
Elintarvikeomavaraisuutta
heikensi myös se, että maailmansodan vuoksi normaali ulkomaankauppa
oli jäissä. Ulkomaankaupan myötä Suomi menetti myös
maatalouskoneisiin tarvittavan polttoaineen. Illuusio suomalaisesta
hevosvetoisesta maataloudesta ei pidä paikkaansa, sillä varsinkin
Etelä- ja Länsi-Suomen tuottoisat suurtilat olivat pitkälle
koneistuneita esimerkiksi viljanpuinnin suhteen. Hevosistakaan ei
tosin olisi ollut apua, sillä armeija takavarikoi suuren osan
maatilojen työhevosista rintamalle. Suomen maatalous oli myös
riippuvainen ulkomailta tuoduista lannoitteista.
Suomi
oli siis sodan aikana tilanteessa, jossa jouduttiin turvautumaan
kansalliseen omavaraisuuteen, vaikka niin moni asia vaikeutti sitä.
Jatkosota myös paljasti Suomen johdolle sen, millaiselle
juoksuhiekalle suomalaisen maatalouden ”omavaraisuus” oli
rakennettu. Jatkosodan aikana Suomen viljasato väheni kolmanneksella
ja heinäsato puolella normaalivuosista. Karjatalous kärsi, kun
elintarvikepulassa mm. leseiden, naattien ja juureksien syöttäminen
lehmille kiellettiin. Näillä oli perinteisesti korvattu heinäsadon
puutteita. Tilalle tarjottiin paperikoneiden tuottamaa
selluloosarehua, käytännössä paperia. Sillä ei moni lehmä
lypsänyt ja maidontuotanto heikkeni voimakkaasti.
Jo
ennen talvisotaa
oli perustettu
kansanhuoltoministeriö
huolehtimaan
elintarvikkeiden ja kulutushyödykkeiden säännöstelystä.
Säännöstely alkoi
vähitellen, koskien aluksi vain lähinnä siirtomaatavaratuotteita
ja polttoaineita, mutta
laajeni jatkosodan aikana koskemaan lähes kaikkia hyödykkeitä.
Säännöstelyllä pyrittiin turvaamaan se että jokainen kansalainen
saisi yhtä paljon – tai puutteen ollessa pahimmillaan – yhtä
vähän. Säännöstelyllä oli merkittävä vaikutus
yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä poikkeusoloissa, olihan vuoden
1917 elintarvikepula, säännöstelyn toimimattomuus ja pakko-otot
olleet merkittäviä syitä sisällissodan
syntyyn.
Säännöstelyyn
kuului tärkeänä osana ostokorttijärjestelmä. Aina
ostotilanteessa oli tiskillä näytettävä henkilökohtainen
ostokortti, joka määritti, kuinka paljon kyseistä tuotetta sai
ostaa. Ostokortteja varten kaikki siviilit jaettiin
ammattiluokituksien avulla ryhmiin. Suuri osa kaupunkilaisista sai
kaikkein pienimmät kevyen työn tekijän kortit. Kaikkein pienintä
korttia sanottiin myös ”henkisen työn tekijän kortiksi”. Moni
helsinkiläinen koulutettu nainen päätti lähteä osittaisen
omavaraisuuden tielle, koska kuului juuri tähän ryhmään. Korttien
osto-oikeuteen vaikutti myös henkilön ikä. Lapsille turvattiin
suurempi määrä kaloreita kuin aikuisille ja he saivat muun muassa
maitotuotteita ja kananmunia silloinkin, kun aikuisille näitä
tuotteita ei pystytty tarjoamaan.
Kansanhuollon perunanjako käynnissä Helsingissä Hakaniementorilla. Kuvaaja Pekka Kyytinen. Kansatieteen kuvakokoelma. CC-BY-4.0
Nälkätalvi
1941–1942
Helsinkiläisestä näkökulmasta Helsinki on kaiken keskus. Jos asiaa katsotaan maantieteellisesti, sijaitsee Helsinki kuitenkin Suomen mittapuulla kaukana kaikesta. Tämä vaikeutti merkittävästi Helsingin huoltoa jatkosodan aikana. Polttoainepula haittasi elintarvikekuljetuksia maaseudulta Helsinkiin. Junat toki kulkivat, mutta ne olivat jatkuvasti alttiita Neuvostoliiton pommituslennoille. Ensimmäisenä sotatalvena elintarviketilanne Helsingissä kriisiytyi. Vuodenvaihteessa 1942 kansanhuoltoministeriössä huomattiin, että ruokatilanne asutuskeskuksissa oli kestämättömällä pohjalla, ja jos lisää perunoita ja viljaa ei saataisi, korttiannoksia ei voitaisi jakaa ja maata uhkaisi nälänhätä.
Elin täysin korttiannosten varassa. (…) Helsinkiläisenä ilman ’’maalaisserkkuja’’ olin jatkuvasti nälkäinen. (MV:K34/2116)
Kansanhuollon
tiedotusosasto ja muun
muassa Martat olivat
tehneet kovan työn ja käännyttäneet helsinkiläiset käyttämään
perunaa viljan asemasta. Syksyllä 1941 kovat pakkaset saapuivat
aikaisin. Osa perunasta jäi työvoimapulan ja pakkasten takia
korjaamatta ja satoa menetettiin. Peruna ja juurekset säilöttiin
maaseudulla perinteisesti aumoihin
eli maakuoppiin ja
lisäksi käytettiin kellareita. Aumoja
ja kellareita ei kuitenkaan voi avata pakkasella, muuten niiden
lämpötila laskee liikaa ja perunat paleltuvat. Kansanhuolto
huolestui Helsingin heikosta perunatilanteesta ja vaati peruna-aumoja
avattavaksi. Pakon edessä perunaa kuljetettiin Helsinkiin hitaasti
keskellä pakkasia. Perunakellareissa olleet perunat paleltuivat
joskus myös
siksi, että maaseudulla kellareita käytettiin pommisuojina.
Tilannetta
kiristi myös se, että kovien pakkasten vuoksi Saksasta ei saatu
edes jo sovittuja viljalasteja. Kolme saksalaista perunalastissa
ollutta laivaa oli kyllä päässyt jäiden läpi Suomen puolelle,
mutta perille päästyä huomattiin, että osa näistäkin perunoista
oli jäässä. Helsinkiläiset siis lopulta saivat kauppoihin
perunaa, mutta se oli
paleltunutta. Kotona
perunat sulivat ja mädäntyivät. Näitäkin perunoita kuitenkin
jonotettiin. Eräs muistitietoaineiston helsinkiläinen perheenäiti
käytti luovuutta ja ratkaisi tilanteen. Hän valmisti paleltuneista
perunoista ruislimppuja, ne kun maistuivat paleltuneina valmiiksi
imelletyiltä. Lapset olivat tyytyväisiä kun saivat makeaa leipää.
Perunoiden sijaan helsinkiläiset joutuivat syömään lanttua, sillä
se kesti kylmää kuljetusta paremmin. Ajanjaksoa alettiin kutsumaan
”lanttutalveksi”, nimitys kiteytti helsinkiläisissä
kerrostalorapuissa leijuvan keitetyn lantun tuoksun ja jatkuvan
kurnivan nälän.
Laskennallisesti
pienimmillä korttiannoksilla olisi periaatteessa voinut tulla
toimeen. Pienimmät kortit turvasivat noin 1400 kaloria päivässä.
Kortti ei kuitenkaan taannut, että kaupassa todella oli jotain
ostettavaa. Kuluttajan ajasta suurin osa kului erilaisissa jonoissa,
joissa seisottiin ja toivottiin parasta. Jos aikaa tai mahdollisuutta
jonottamiseen ei ollut, oli hyvin tavallista, että kortit jäivät
käyttämättä ja vanhenivat.
Kaupassa sai jonottaa päivittäin ja aina oli pelko jos ei saa edes sitä pientä leipäannostaan tai ½ lt lanttukeittoa. (MV:SO/680)
Nälästä
tuli totta ja arkipäivää kaupungissa. Varsinkin kevättalvi oli
hyvin hankala. Ihmiset eivät olleet millään tavalla olleet
varautuneita elintarvikepulaan sillä talvisodan aikana vastaavaa
puutetta ei ollut. Tilanne tuli monelle shokkina. Mitään muuta ei
oikeastaan voinut tehdä kuin vain yrittää jatkaa arkea.
En aina ehtinyt ruokatunnilla kotiin Kruununhakaan asti ja pyörryinkin nälästä kerran ylioppilastalon vaihtopysäkillä. Ruokatilanne oli silloin melko hintelä ja vaikka olin laiha, olin kova syömään. Se oli raskasta työaikaa. (MV:K34/1133)
Lanttua
keitettiin vedessä ja yritettiin ostaa ihan mitä tahansa mitä
kaupoista sai, mutta moni laihtui paljon tuona keväänä.
Muistitietoaineistossa erityisen vaikea tilanne oli niin
sanotuilla virkanaisilla.
Heillä ei ollut työn takia aikaa seistä kauppajonoissa. Helsinkiä
myös pommitettiin, ja jos sattui niin, että työpäivä keskeytyi
pommitusten takia, piti töitä jatkaa illalla varsinaisen työpäivän
jälkeen, mikä
aiheutti jatkuvan aikapulan.
Annoin oman voiannokseni eräälle nuorelle rouvalle, tuttavalleni Helsingissä. Hän odotti lasta ja hän oli niin kaino, ettei sinä pahimpanakaan puutteen aikana saanut puhuneeksi kenellekään, että oli aliravittu ja olisi kipeästi tarvinnut lisäravintoa. Hänen miehensä oli pitkään rintamalla pääsemättä lomalle, joten hänkään ei tiennyt vaimonsa todellisesta kunnosta. Olin kauhuissani kun näin tämän ennestäänkin sorjan ystävättäreni luurangoksi laihtuneen, vain vatsa oli kasvanut. (MV:SO/955)
Vuotta
1942 voidaankin pitää eräänlaisena uudelleenarvioinnin aikana,
jolloin elintarvikepula sai osaltaan Suomen sodanjohdon punnitsemaan
suhteensa sotaan uusiksi. Vaikka Suomi oli sotilaallisesti jo
saavuttanut alkuperäiset tavoitteensa, sota ei näyttänyt olevan
lähelläkään päättymistä. Sama uudelleenarviointi tehtiin
monessa helsinkiläiskeittiössä. Suhde kuluttajuuteen muuttui ja
helsinkiläiset ottivat askeleen kohti osittaista omavaraisuutta.
Luottamus siihen, että jokin ylempi taho, kuten valtio, voisi
turvata elintarvikkeiden saannin murtui, ja ihmiset ottivat asian
omiin käsiinsä.
Puistoista
perunamaiksi
Lanttutalven
jälkeen alkoi ymmärrettävästi suuri kaupunkiviljelyinnostus.
Helsingin kaupunki vastasi kysyntään ja kaavoitti pikavauhtia uusia
palsta-alueita. Palstoja rakennettiin jo vakiintuneiden
palsta-alueiden jatkeeksi, otettiin käyttöön tyhjiä tontteja,
puolivalmiita puistoja, piha-alueita ja lisäksi kaupunki osti niin
sanottuja syöttömaita yksityisiltä maanomistajilta. Kaikkialle
kaavoitettiin lisää palstoja. Moni suuri työnantaja hankki
työsuhdepalstoja työntekijöilleen. Lapset saivat palstoja koulun
ja järjestöjen kautta.
Helsingin
kuva muuttui. Puistoihin oli toki kaivettu pommisuojia jo ennen sodan
alkamista, mutta nyt koristeistutukset korvattiin hyötykasveilla.
Kun puistojen nurmet oli joka tapauksessa avattu, ei ollut niin
suurta surkua repiä ylös loppujakin kukkapenkkejä. Erityisen
suosittu viljelykasvi oli peruna. Se oli helppo kasvattaa, se sopi
vastamuokattuun heikkoonkin maahan ja sen juuret valmistivat tilaa
seuraavan vuoden viljelyksille. Nurmikoita voitiin helposti muuttaa
perunamaiksi.
Pimeisiin
palstoihin päädyttiin, jos ei oltu saatu virallista palstaa, jos
palstavuokra oli liian kallis tai palsta sijaitsi liian kaukana
kotoa. Pimeän palstan pitäjä altistui kuitenkin varkauksille. Ne
vaivasivat myös virallisten palstojen vuokraajia, joten
palsta-alueilla olikin tavallista järjestää vartiointi
sadonkorjuuaikaan. Pitkäkyntiset olivat ongelma myös
kerrostaloissa.
Vanhemmillani oli vuokrattuna palsta H:gin kaupungilta perunan viljelyä varten. Perunat riittivät talveksi paitsi -41 kun perunat varastettiin kellarista. (MV:K34/1845)
Kaupunki
suhtautui hyvin positiivisesti kaikkiin asukkaiden yrityksiin
helpottaa ruokatilannettaan. Sodan jälkeen suhtautuminen
kaupunkitilan käyttöön kuitenkin muuttui nopeasti. Tonttimaa
tarvittiin asuntojen rakentamiseen ja normaalitila palasi. Sota-aika
muodosti poikkeuksen suhteessa kaupunkitilan käyttöön.
Kaupunkiviljelijän
käytännön haasteita
Helsinkiläisille
palstoilla oli suuri merkitys. Itseviljellyt juurekset ja peruna
olivat koko ruokatalouden perusta. Vastaava tilanne koettiin
1990-luvun alussa Venäjällä kun Neuvostoliitto hajosi ja
venäläiset joutuivat rakentuvan kapitalismin koekaniineina
turvautumaan datsojensa antiin.
Kun kaupasta saatava peruna Helsingissä ylen usein oli pakkasen panemaa, imeltynyttä ja helposti mätänevää, saimme omista perunoista erinomaisen perustan koko ruokavaliollemme.
Erityinen
ongelma oli kuitenkin kulkeminen palstalle. Polttoainepula vaikutti
myös joukkoliikenteeseen, bussit kulkivat harvoin kaupungissa.
Häkäpönttöautoja oli otettu käyttöön, mutta ne olivat
tavallisempia pitkän matkan linja-autoissa. Henkilöautoihin eivät
siviilit saaneet lainkaan polttoainetta, ja osa autoista oli
takavarikoitu armeijan käyttöön jo talvisodan aikana. Polkupyörä
oli joillekin vaihtoehto, mutta pyörien sisäkumit ja paikat olivat
korttitavaraa, joihin oli todella vaikea saada ostolupaa. Ratkaisuna
oli usein raitiovaunut ja käveleminen.
Saimme vuokrattua Pukinmäeltä isohkon peltosaran, jossa viljelimme perunaa. (…) Pukinmäen perunamaan viljeleminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Matka sinne Pakilasta oli 5 km. Kun hevosta ei ollut saatavissa maan kyntämiseen ja multaamiseen, jouduimme kuljettamaan sekä siemenperunat että kaikki työkalut, myös käsin vedettävän auran sinne kottikärryille kuormattuna. Tie oli huonokuntoinen ja mäkinen ja matka vei kumpaankin suuntaan 2 tuntia. Yksi sunnuntai kului aamuvarhaisesta iltamyöhään jokaisella retkellä. Pakilan viljelykset hoidettiin arki-iltoina, koska päivät, myös lauantait, olimme kaikki ansiotyössä. Kulku Pakilaankin oli sotavuosina hankalaa, bussien kulku satunnaista ja autoa meillä ei ollut. Ainoa keino oli ajaa raitiovaunulla Käpylään ja kävellä sieltä n. 3 km matka. (MV:K34/2435)
Palstojen
pidossa ilmeni myös muita ongelmia. Osa helsinkiläisistä oli
tottumattomia puutarhatyöhön, oli pulaa tiedosta ja kokemuksesta.
Osalla ei ollut sopivia työkaluja käytössään ja lisäksi osa oli
niin nälän heikentämiä, että fyysinen työ itsessään oli liian
raskasta. Lisäksi merkittävä syy oli myös se, että viljelymaan
laatu saattoi olla hyvin huono.
Sitten sain kuulla että kaupunki vuokraa pieniä palstoja halukkaiden saatavaksi. Niin sain palstan radan kupeelta Käpylästä. Maa oli aivan raakaa, kuokalla hakkasin 2 aarin palstan kylvökuntoon, sinne kylvin kasviksia ja suurin osa tuli tietysti perunamaata. Myöhemmin maa otettiin rakennusmaaksi. (MV:K34/1479)
Perunaa kasvatimme Käpylän kuntoutuskeskuksen lähellä josta tuskin tuli sitä määrää mitä istutettiin, oli kovin huono maa. (MV:SO/169)
Kaupungin
omat arviot perunapalstojen tilasta ennen vuokralle antoa ovatkin
tässä mielessä kuvaavia. Koska pula palstoista oli niin suuri,
palsta-alueiksi otettiin mitä vain: ”entisiä
perunamaita, päässeet nyt metsittymään, kelpaavat kumminkin
syöttömaiksi”,
ja ”osaksi
ruohottunutta, osaksi viljeltyä vanhaa peltoa”kuvailtiin
uusien palsta-alueiden kuntoa kaupungin raportissa. Kaupungilla
oli kuitenkin aina tapana pienentää palstan vuosivuokraa, jos
viljelijän oli raivattava palsta raakaan maahan. Joskus palstan
muokkaus vaati äärimmäisiä tekoja.
Se oli niin kovaa savimaata, se oli niin kovaa. Ja mä muistan kun kerran yksin sitä koetin saada, en saanut varmaan neliömetriäkään se oli niin kovaa ja raskasta. (…) Niin sitä mä muistelin että isä teki siihen sellaisen auran, ja hevosina oltiin sitten sisareni ja minä, ja isä sitten työnsi. Ja hehheh, se oli kyllä niin raskasta, että mä luulen että se oli kyllä isän voimien varassa se työntäminen. Kyllä meitä vähän naurattikin mutta ei sentään itkettänyt. (Haastattelu 1.)
Ne
kaupunkilaiset, jotka kokivat onnistuneensa huonosti viljelyssä tänä
ensimmäisenä vuonna, keskittyivät jatkossa muihin
ruoanhankintatapoihin. Ne jotka kokivat, että viljelyyn käytetty
aika ja energia olivat järkevässä suhteessa sen tuottoon,
jatkoivat viljelyä myös seuraavina sotavuosina. Tämä oli järkevää
resurssien käyttöä ja osoitus kaupunkilaisjärjen käytöstä.
Palstaviljelyyn kuuluva fyysinen työ, sen viemä aika ja jopa
keväiset perunat, jotka piti syömisen sijasta uhrata
siemenperunoiksi, olivat kaikki arvokkaita resursseja, joiden käyttöä
piti tarkkaan harkita.
Kaalia harvennetaan. Kuvaaja Björn Soldan. Kansatieteen kuvakokoelma. CC-BY-4.0
Sadon
säilöntää
Varastointikysymykset
olivat tärkeitä. Monia vanhoja kerrostaloja oli ennen sotia
uudistettu ja otettu keskuslämmityksen piiriin. Keskuslämmitetyissä
taloissa kellari ei ollut soveltuva juuresten ja muiden
elintarvikkeiden säilytykseen. Hyvästä kellarista tuli kultaakin
kalliimpi. Hyviä kellareita vuokrattiin eteenpäin ja lainattiin osa
kellarinhyllyistä sukulaisille. Ne joilla ei kellaria ollut,
joutuivat pohtimaan tarkemmin sadon säilömistä. Yksi mahdollisuus
oli vinttikomeron käyttö. Vintit olivat usein lämmittämätöntä
tilaa, joten ne soveltuivat säilytykseen. Perunat oli kuitenkin
syytä siirtää pois ennen pakkasten alkamista.
Säilöntä
ainakin jossain muodossa oli ollut tavallista myös rauhanaikana.
Siitä tuli tärkeämpää pulan aikana, mutta samalla se vaikeutui.
Sokeria ei juurikaan saanut, korttiannos oli noin 500 g kuukaudessa,
ja toisin kuin muut kortit, sokerikortti oli sidottu tupakkakorttiin.
Kuluttajalla oli siis mahdollisuus valita vain toinen tuote, sokeri
tai tupakka. Sotilashuumorissa hyvän tyttöystävän ehtona
pidettiinkin sitä että nuorikko oli valmis uhraamaan omat
sokeriannoksensa ja postittamaan tupakat rintamalle. Näin pystyi
kuulemma tunnistamaan hyvän tulevan vaimon. Sokeri korvattiin
säilönnässä sakariinilla ja uusilla teollisilla säilöntäaineilla
kuten Atamonilla. Säilykkeiden säilyvyys oli kuitenkin monille
ongelma. Säilykkeitä tarkkailtiin pilaantumisen varalta, ja vaikka
hometta olisi ehtinyt tulla, ne käytettiin silti.
Muita
säilöntämenetelmiä olivat keittäminen, hilloaminen ilman
sokeria, rexaaminen (erityisesti säilöntään suunnitellut
lasipurkit erikoiskorkeilla), umpioiminen, kuivaaminen ja
suolaaminen. Suolaa kaupoista onneksi sai. Vihanneksia ja sieniä
säilöttiin myös etikkaliemiin. Martat yrittivät parhaansa mukaan
opettaa mm. hapattamista, mutta vastarinta uusia tapoja kohtaan oli
ilmeistä. Osa naisista kokeili näitä uusiakin tapoja, mutta kovan
pulan takia haluttiin yleensä pysyä tutuissa keinoissa hyvän
lopputuloksen varmistamiseksi. Puute vähensi riskinottohaluja.
Juureksia, vihanneksia, marjoja ja kalaa kuivattiin, ja menetelmä
olikin kaupunkilaiselle sopiva tapa, sillä lopputuote vei vain vähän
tilaa. Umpioiminen oli erityisen suosittua lihatuotteille.
Onnekkaat
omakotitaloasukkaat
Helpointa
viljely oli tietysti omakotitaloalueilla. Omakotiasujan ei tarvinnut
pohtia kuljetus- tai varastointikysymyksiä samassa määrin kuin
kerrostaloasukkaiden ja palstaviljelijöiden. Lisäksi
viljelykokemusta oli jo ehtinyt kertyä. Omakotitalotontit olivat
vielä 1940-luvulla merkittävästi suurempia kuin nykyiset
postimerkkitontit. Moni puutarha oli jo rauhan aikana ollut
osittaisessa viljelykäytössä, mutta sodan aikana
omakotitaloasukkaat viljelivät intensiivisemmin. Kun moni
helsinkiläisistä muistelijoista kertoi lähinnä perunan ja muiden
juurikasvien viljelystä, omakotitaloasujien muistitietokertomuksissa
näkyi myös kunnianhimoisempi ote puutarhaviljelyyn.
Meidän tontin ylänurmikot otettiin auki ja viljeltiin perunaa. Meillä oli muualta vuokrattua maatakin perunalla. Marjapensaitakin oli, mustia ja punaisia viinimarjapensaita ja karviaisiakin eri lajeja. Omenapuut paleltuivat v. 1939 niissä kovissa pakkasissa, mutta niitä ostettiin sitten lisää. Porkkanaa, herneitä, kukkakaalia, keräkaalia, kyssäkaaliakin oli, ruskeita papuja. Ruskeat pavut idätettiin keittiön edessä olevalla kujalla johon aurinko paistoi lämpimästi. Ne idätettiin matalissa laatikoissa jotka isä oli tehnyt. Kylmiksi öiksi ne laatikot nostettiin sisään. (MV:K34/2239)
Myös
pienet pihan otettiin hyötykäyttöön.
Vanhempani asuivat suurimman osan sota-ajasta Helsingin Käpylässä. Pihalla oli pieni pläntti maata jota tarkkaan viljeltiin. (MV:K34/1801)
Omakotitaloasukkaat
ottivat mahdollisuuksien mukaan myös lisämaita viljelyyn.
Asuin Helsingin pohjoislaidalla vanhempieni kanssa omakotitalossa jossa vähän yli tuhannen neliön tontilla oli joka neliö viljelty ja naapurin tyhjältä tontilta vuokrasimme lisää perunamaata. Keittiövihanneksien lisäksi viljelimme vehnää. Saimme tuttujen viljelijöiden avulla viljan puitua ja kahvimyllyllä jauhoimme oikein makoisat puuroaineet.(…) Vanhempani olivat kotoisin maalta joten taitoa riitti, mutta teurastaja haettiin naapurista. (MV:SO/897)
Eräs vaihtoehto kaupunkilaiselle oli myös
siirtää viljely kokonaan maaseudulle, kuten kesähuvilalle tai
mökille. Siellä oli myös mahdollisuus pitää epävirallisia eli
”mustia” kotieläimiä joista ei kansanhuollolle kerrottu.
Toisaalta maaseudulla tapahtuvassa viljelyssä kohdattiin samat tai
jopa haastavammat kuljetuskysymykset kuin kaupunkiviljelyssäkin.
Miten saada sato syksyllä takaisin kaupunkiin?
Helsingissähän raitiovaunut kulki, jos ei ollut hälytystä. Olin yhden kesän Kangasniemellä pojan kanssa. Vuokrasimme sieltä pienen mökin kesäksi. Siellä oli liikenne vaikeaa. Joutsalainen sekajuna siis linja-auto jossa oli peräosa tavaroilla. Se kulki kolme kertaa viikossa muistaakseni. Pyörällä kuljin 12 kilometriä kirkonkylän kauppaan (…). Sekajuna meni Mikkeliin. Syksyllä siinä veimme kasvattamamme perunat, poimimamme marjat, siis mehut ja hillot, sekä kesälampaan lihat junalla Mikkeliin ja siitä junalla Helsinkiin. Tosin se lammas oli ns. musta lammas. Pytyssä ne lihat menivät puolukoina. MV:K34/1082.
Muutoksia keittiössä ja lautasella
Kaupunkilaiset
joutuivat ruokapulan vuoksi muuttamaan ruokavaliotaan ja arkeaan.
Kotitaloustyön määrä kasvoi valtavasti. Lisäksi työn sisältö
muuttui niin, että ruoanhankintaan kuluva aika ylitti merkittävästi
ajan, joka kului itse ruoanvalmistukseen. Ruoanvalmistusta muutettiin
yksinkertaisemmaksi käytännön syistä: koska esimerkiksi rasvaa
paistamiseen ei ollut, suurin osa ruoasta kypsennettiin keittämällä.
Onneksi kotitalousneuvontajärjestöt aktivoituivat ja
ruoanvalmistusta helpottamaan kehitettiin muun muassa heinälaatikko,
johon esilämmitetty ruoka voitiin asettaa hautumaan työpäivän
ajaksi. Tästä innovaatiosta tuli monen helsinkiläisnaisen arjen
pelastaja.
Kaupunkilaisten ruokavalio, joka ennen sotia oli
sisältänyt runsaammin maitorasvoja ja eläinperäisiä tuotteita,
muuttui, ja sen perustaksi tulivat itseviljellyt juurekset ja
vihannekset sekä itse noukitut marjat ja sienet. Viljatuotteet
olivat säännöstelyn alaisia, ja niiden määrä ruokavaliossa
vaihteli. Ylipäänsä proteiinin määrä väheni, ja sitä
korvattiin kasviperäisillä hiilihydraateilla. Moni kuitenkin
kaipasi lihatuotteita ruokavalioonsa. Tämän vuoksi pulan jatkuessa
kaupunkilaiset laajensivat omavaraisuuttaan eläintenpitoon.
Helsingin kaupunki vastasi muuttuneeseen tilanteeseen
poikkeussäädöksellä, joka salli kotieläinten pitämisen
kaupungissa. Kaupungin terveystarkastajana työskentelevä nuori
nainen näki tilanteen aitiopaikalta:
Oli aivan hämmästyttävää miten paljon kaupunkiin saatiin mahtumaan lampaita, vuohia, kanoja ja jopa satoja sikoja. MV:K34/2239H
Kaupunkilaisten eläintenpidossa oli kuitenkin
monia ongelmia, kuten tilanpuute. Eläimiä kasvatettiin sisällä
asunnoissa, tyhjentyneissä autotalleissa, piharakennuksissa,
itserakennetuissa suojissa ja häkeissä sekä kesäasunnoilla.
Monella oli myös tottumattomuutta eläintenpidossa, mikä johti
usein yllättävään ongelmaan, kasvattajan kiintymiseen eläimeen.
Kotieläimiäkin meillä oli (…). Jokaisella perheellä oli lammas ja sitten oli yksi yhteinen sika. (…) Hyvin niitä ruokittiin (…), mutta ei se lampaanliha oikein tahtonut maistua, ne kun tulivat niin rakkaiksi. Oli niistä huvia ja harmiakin, mutta oli uudenlaista puuhaa meille kaupunkilaisille. MV:SO/706
Eläimille kerättiin heinää ja kerppuja
puistoista, radanvarresta ja joutomailta. Perunankuorista ja
nokkosesta haudutettiin ruokaa possuille. Kanien kasvatus tuli
suosituksi, vaikka osalle oli vaikeaa kohdata lemmikkikani
lautasella.
Isäni rakensi kaneille komeita koppeja. Helsingistä kaneille löytyi pajunoksia ja ruohoa yllin kyllin. Kanit auttoivat ruokataloudessa sillä niistä saatiin paisteja. Rasvakin käytettiin, esim. leipomiseen. Minä olin niin kiintynyt kaneihin, etten niitä koskaan syönyt. Söin suolasilakoita silloin kun toiset söivät kania. Äitini kertoi että isäni ei pitänyt kanien teurastamisesta. Hän vetosi siihen että toisten miesten piti tappaa ihmisiä joten isäni piti tappaa kaneja. (Isäni oli ylikonemestarina Helsingin sähkölaitoksessa joten hän ei joutunut sotaan). MV:K34/833
Ajan riittäminen, tieto, luovuus, suhteet ja
henkinen jaksaminen olivat tärkeimmät ei-aineelliset resurssit
sota-aikana. Sodan realiteetit ja uhkakuvat vaikeuttivat toki
tilannetta entisestään. Materiaalisista seikoista painottuivat
pääsy metsiin, viljelymaa ja hyvä kellari. Nämä pitivät
pinnalla, kun ruokahuolto yhtäkkiä kriisiytyi.
Voisiko
historiasta vetää jotain yhtäläisyysmerkkejä tähän päivään?
Törmäävätkö historian ja nykyisyyden ”omavaraistaistelijat”
osittain samoihin haasteisiin esimerkiksi
aikapulan suhteen? Miten yhdistää esimerkiksi palkkatyö
kaupungissa ja omavaraistelu maaseudulla? Mitä jos omavaraistelu
onkin todellisuudessa täysin riippuvaista autoista ja
polttoaineista? Miten
nykyään kuljetettaisiin sato ja ihmiset ilman näitä arkipäiväisiä
välineitä? Mistä ja millaisilla ehdoilla voi nykyään löytää
viljelykelpoista maata? Miten ja mihin sato säilöttäisiin?
On kiinnostavaa miettiä, miten nykyään selviäisi, jos äkillisen
kriisin takia kaupoista ei saisikaan ruokaa.
Alkuperäislähteet
Käytetty muistitietoaineisto:
– Museovirasto: Keruuarkisto: Muistitietoaineisto: Naisten elämä ja työpanos sotien 1939–1944 aikana. K34 ja SO
Kansanhuollon kehitys Helsingissä:
–
Helsingin kaupunginarkisto: Kansanhuoltolautakunta,
kansanhuoltotoimisto
Hels.kaupungin
toimet palstaviljelyssä:
– Helsingin Kaupunginarkisto: Kiinteistövirasto, palstahistoriaa
Valikoitua
kirjallisuutta
Hietanen, Silvo (1990): ”Perunan ja rukiin maa – Ravinto ja asuminen sotavuosien Suomessa”, kirjassa Kansakunta sodassa 2. Vyö kireällä, toim. Hietanen, Silvo. Valtion painatuskeskus, Helsinki
Kokemuksellinen suhde käytössämme olevaan energiaan on pahoin hämärtynyt. Toimittaja ja hyötykasviharrastaja Topi Linjama tarjoaa lääkkeeksi vaivaan hikiloikkaa.
Vuonna 2015 ruotsalainen ratapyöräilyn
maailmanmestari Robert Förstemann haastettiin testiin: hänen
tuli kuntopyörää polkemalla pitää pari minuuttia käynnissä 700
watin leivänpaahdinta. Tämä arkipäiväinen tehtävä vaati
mieheltä – jonka reiden ympärysmitta on 74 cm – äärimmäisiä
ponnisteluita. Paahtoleipä jäi melko vaaleaksi.
Haasteen tarkoitus oli havainnollistaa,
kuinka paljon kulutamme energiaa verrattuna energiaan, jonka voimme
saada ulos kehostamme. Auton ratissa ojennamme hieman oikeaa
jalkaterää ja 180 förstemannia alkaa paiskia hommia.
Matkustajakoneen nousuun tarvittaisiin kymmenientuhansien
förstemannien työ.
Suuri osa ympäristöongelmista
palautuu siihen, että meillä on käytössämme liikaa energiaa,
liikaa voimaa. Tuhlaamme energiaa holtittomasti, emmekä ymmärrä
energiankäytön suuruusluokkia tai seurauksia. Ymmärrys lisääntyy,
jos energian tuotanto palautetaan kokemukselliseksi, keholliseksi
tapahtumaksi. Tässä auttaa hikiloikka.
Hikiloikka tarkoittaa koneiden tekemän
työn uudelleenorganisointia ihmisen tekemäksi työksi. Auto
hikitoidaan korvaamalla se polkupyörällä, traktori
talikolla ja lentokone purjeveneellä tai vaikka mielikuvituksella.
Tällainen hikilaitteisiin siirtyminen
voi tapahtua askel kerrallaan; tärkeintä on suunta kohti
hikitalisaatiota, maailmaa, jossa energiaa kulutetaan
merkittävästi nykyistä vähemmän, ja sen tuottaminen on
merkittävästi nykyistä kiinteämmin kytköksissä kokemukseen.
Hikiloikka on hyppy kestämättömästä
elämänmuodosta kohti kestävyyttä ja merkityksettömyyden
tunteesta kohti kokemuksen täyteyttä. Hikiloikan avulla maailma
muuttuu käsitettävämmäksi.
Omavaraisuus suuntana
Inspiroiduin aikanaan valtimolaisen
omavaraiseläjä Lasse Nordlundin elämäntavasta. Olisin
halunnut hypätä samantapaiseen elämäntapaan, mutta asuntolaina,
pienet lapset ja hengen velttous pitivät minut kaupungissa.
Viime vuonna aloin jakaa omavaraisuutta
osiin. Oivalsin, että äkkikäännöksen ja suurenhikiharppauksen sijaan voin edetä hikiaskel kerrallaan
omavaraisuuden suuntaan. Ajattelin keskittyä ruokaomavaraisuusasteen
kasvattamiseen lisäämällä itse tuotetun ja kerätyn kasvisruuan
määrää. Hikiloikan hengessä pyrin minimoimaan konevoiman käytön.
Eläinperäisiä tuotteita käytän niukasti.
Nordlundin mukaan ihminen pärjää
viiden aarin viljelyalalla, jos hän marjastaa ja sienestää
ahkerasti ja tyytyy vaatimattomaan ruokaan. Oman ruokaomavaraisuuteni
reunaehdot muodostavat tällä hetkellä yhteensä noin kolmen aarin
kasvimaapalsta ja piha, jossa on pieni kasvimaa ja muutama omenapuu
ja marjapensas. Marja- ja sienimaat ovat paljolti pyörämatkan
päässä. Kesäisin kalastan jonkin verran ja talvisaikaan olen
kasvattanut sisällä osterivinokkaita, mutta kumpikin näistä on
varsin marginaalista puuhaa.
Puuhastelua oli myös lehtokotiloiden
laittaminen ruuaksi tai juolavehnän juurien paahtaminen kahviksi
viime keväänä. Vaikka voissa paistetut lehtokotilot ovat
herkullisia eikä juolavehnäkahvikaan maultaan juuri häviä
sikurikahville, ruokaomavaraisuuden kannalta niillä ei ole
merkitystä. Ruuan tuottaminen on kovaa työtä, jossa gramman
painoiset nilviäiset voivat olla korkeintaan koristeita.
Energia mittariksi
Jotta tietää, eteneekö hikiloikka,
on oltava mittari. Päädyin valitsemaan mittariksi ruoka-aineiden
sisältämän energian, vaikka tämä karkea mittaustapa sivuuttaa
esimerkiksi mausteiden tai nautintoaineiden roolin. Pienimuotoista
marjojen myyntiä en ottanut laskelmiin mukaan, vaikka olisinkin
käyttänyt niistä saadut rahat ruokaan. Sen sijaan vähäisen
vaihdannan – mustikkaa kuhafileisiin – olen sisällyttänyt
laskelmaan.
Arvioin oman energiantarpeeni olevan
keskimäärin 2500 kilokaloria päivässä. Kevätkylvöjen,
sadonkorjuun ja marjaretkien aikaan päivätarve nousee huomattavasti
suuremmaksi, mutta talvella pärjään vähemmällä. Vuositasolla
energiantarpeeni olisi näin ollen suunnilleen 900 000 kcal.
Olennaisesti alemmas on vaikea päästä, sillä ihminen, iso
nisäkäs, tarvitsee perusaineenvaihduntaansa ja ylisuurien aivojensa
ruokkimiseen noin 1700 kcal päivässä.
Terveyssuositusten valossa kannattaa
suosia ruokia, joissa on paljon ravintoaineita kilokaloriyksikköä
kohden. Käytännössä kaikki luonnosta kerättävä ja itse
viljelty on tällaista ravintoa. Energiaa kasvimaan ja marjametsän
antimissa on vähän. Jos haluaisin saada päivän energian
perunasta, minun olisi syötävä sitä 3,3 kiloa. Mustikkaa
tarvitsisin 3,8 kg, puolukkaa 4,5 kg, porkkanaa 7,6 kg ja
suppilovahveroita peräti yli kymmenen kiloa. Pelkästään
tällaisella ruualla olisi vaikea elää jo sen vuoksi, ettei
mahalaukkuun mahdu ruokaa määräänsä enempää.
Vaikka ruokaomavarainen kasvissyöjä
saattaisi joutua miettimään tiettyjen vitamiinien ja
kivennäisaineiden saantia, suurempi ongelma liittyy energian
saantiin. Ruokavaliossa olisi oltava myös energiatiheitä
ravintoaineita, jollaisia ovat esimerkiksi siemenet ja pähkinät,
tai sellaiset peruselintarvikkeet kuin sokeri – päivän tarpeeksi
riittäisi 0,6 kg – ja ruokaöljy – päivän energia 0,3 kilossa.
Kuivaamalla ruoka-aineiden energiapitoisuutta saa hinattua ylös,
mutta toistaiseksi aion hikiloikassani tukeutua sokerin, rasvan ja
jauhojen kaltaisiin elintarvikkeisiin.
Puutarhuriystäväni huomautti, että
itse kerättyjen marjojen ja itse kasvatettujen puutarhakasvien
typistäminen kaloreiksi tuntuu vähän pahalta. Ehkä niinkin. Mutta
laskelmista pidättäytyminen ei muuta sitä tosiasiaa, että jostain
ihmisen on kalorinsa saatava.
Energianäkökulman tiedostaminen ei
estä nauttimasta piparminttuteen mausta tai maa-artisokankukkien
kauneudesta. Voi kuitenkin olla hyvä ymmärtää, ettei muutaman
kurpitsan ja lehtikaalin viljelyllä ole paljoakaan merkitystä
ruokaomavaraisuuden kannalta, niin monin tavoin hyödyllistä kuin
viljely muutoin onkin.
Satokausi 2019
Satokausi 2019 jäi mieleen kahdesta
erikoisuudesta: elokuun alun halla vei suurimman osan
viidestäkymmenestä kurpitsasta ja sienisyksy oli historiallisen
heikko. Kasvimaalta ja puutarhasta sain hieman satoa, kuten 72 kg
perunaa (54 000 kcal), 23 kg omenaa (9 000 kcal) ja 21 kg porkkanaa
(7 000 kcal). Vähäisemmässä määrin viljelin monia muita
kasveja, kuten härkäpapua, joka on vaivaton kasvatettava, ja josta
saa mainiota hummusta. Metsästä keräsimme omaan käyttöön
mustikkaa yli 90 kg (60 000 kcal) ja vadelmaa 19 kg (9 000 kcal).
Pidin viime satokaudella summittaista
kirjaa tunneista, jotka käytin ruuan hankintaan ja säilöntään.
Pahiten hukkaan menivät kurpitsoihin satsatut tunnit.
Energianäkökulmasta parhaiten tunnin työpanos tuotti perunaa (1,7
kg) ja mustikkaa (2 kg). Jos tuottaisin kaiken ruokani tällä
tehokkuudella, minun pitäisi työskennellä ruuan tuottamisen ja
säilönnän parissa kaksi tuntia päivässä – ja tyytyä sangen
yksinkertaiseen ruokavalioon.
Jos työpanos siirretään rahatalouden
piiriin, tunnin perunanviljely olisi parin euron arvoinen rutistus,
mutta mustikanpoiminnasta saisi tunnissa ansioita kymmenkertaisesti.
Tämä kertoo suoraan siitä, että perunantuotanto on
koneellistunutta ja pyörii halvan fossiilisen energian avulla, kun
taas mustikanpoiminta on käsityötä.
Satokauden energiamäärä jäi
vaatimattomaksi, noin 200 000 kilokaloriin. Tällä energiamäärällä
pysyisin kylläisenä kaksi ja puoli kuukautta. Seuraavina vuosina
pyrin lisäämään määrää joka vuosi samalla kalorimäärällä
siten, että vuonna 2022 olisin lähellä laskennallista yhden
ihmisen ruokaomavaraisuutta.
Säilöntä ja käyttö
Kasvimaan hoito ja sadonkorjuu sekä
marja- ja sieniretket ovat vasta ruokaomavaraisuuden ensimmäinen
vaihe. Sato on kyettävä myös säilömään ja käyttämään.
Marjat pääasiassa pakastamme.
Omenoista ja puolukoista keitetään hilloa. Sienille kuivaaminen on
ehdottomasti paras säilömistapa, sillä kuivatut sienet säilyvät
vuosikausia.
Merkittävin säilöntään liittyvä
ongelma on kellarin puute. Osittain siitä syystä olen viljellyt
kurpitsoita, jotka säilyvät huoneenlämmössä helposti puoli
vuotta. Ratkaisuksi juuresten säilöntään olen kaavaillut
kellaritilojen vuokraamista tai pienen kellarin rakentamista omalle
pihalle.
Sadon käyttö vaatii suunnittelua.
Nyt, kun taloudessamme vielä asuu useampia ihmisiä ja satomäärät
ovat melko pieniä, suunnittelu on helppoa. Mustikkavadelmasoppaa voi
huoleti tehdä kolme litraa joka toinen päivä ja aina kattila
tyhjenee. Perunoita lapset söivät lähes mukisematta pari kuukautta
joka päivä. Kun omavaraisuusaste nousee ja lapset muuttavat kotoa,
ruokalistan suunnittelu vaatii enemmän suunnittelua.
Sekä sadon säilömiseen että
ruuanlaittoon tarvitaan sähköä. Kaupunkilainen on riippuvainen
ulkopuolelta tuodusta sähköstä näillä näkymin hamaan maailman
tappiin. Tämä on yksi syy siihen, miksi puhun omavaraisuuden
sijaan mieluummin matkasta kohti omavaraisuutta.
Päivän ruokavalio
Jos laatisin tässä jutussa
mainituista ruoka-aineista päivän ruokalistan, mitä se sisältäisi?
Paljonko saisin energiaa?
Perunaa ja juureksia voisin syödä
reilun kilon päivässä, jolloin niiden osuus energiansaannin
näkökulmasta olisi noin 30 prosenttia. Niiden kanssa söisin
vaikkapa puoli kiloa haukea tai kuhaa (15 % energiansaannista).
Mustikkaa voisin ajatella syöväni päivässä puoli kiloa (10 %) ja
puolukkaa 100 grammaa (2 %). Lähes puolet energiasta pitäisi saada
muualta, kuten leivästä, rasvasta ja puolukkahilloon lisätystä
sokerista. Tämäntapaista ruokavaliota olen joinakin päivinä
noudattanut.
Sienten käyttö on oma lukunsa.
Keskivertosuomalainen käyttää vuodessa puoli kiloa sieniä.
Haastattelin eräässä keskusteluryhmässä himosienestäjiä,
eivätkä hekään yleensä näytä käyttävän sieniä kovin montaa
kymmentä kiloa vuodessa.
Lasse Nordlund on tutkinut sienten käytön ylärajoja ehkä perusteellisemmin kuin kukaan Suomessa. Hän kertoo syöneensä vuodessa hämmästyttävät 200 kiloa sieniä. Energiansaannin näkökulmasta tämä tarkoittaa 10–15 prosentin osuutta. Tällaisiin määriin ei päästä pelkällä perunamuusin kylkiäisenä syödyllä sienikastikkeella ja -salaatilla, vaan se vaatii systemaattisuutta. Ja epäilemättä myös sopeutumista ruuansulatukselta.
Omassa ruokavaliossani voisin saada
sienten osuuden nousemaan muutamaan prosenttiin energiansaannista.
Jos sieniä ensi syksynä löytyy normaaliin tapaan, aion kerätä
muiden ruokasienien ohella haperoita ja suppilovahveroita, kuivata ne
ja tehdä sienijauhoa, jota lisään leipätaikinaan. Jauhona sieniä
kuluu huomaamatta suuria määriä ja samalla leivästä saa enemmän
kuituja, proteiineja ja kivennäisaineita.
Mistä löytyisi riittävän väkevää tietoa, joka saisi aikaan muutoksen ihmisen mielessä ja toiminnassa? Tässä artikkelissa Pauliina Kainulainen etsii sitä kotoperäisen tiedon maailmasta sekä mielen syvyyksiä tutkiskelevista mietiskelyperinteistä.
Mieleni joutuu koville, jos en torju tietoa siitä, mitä luonnolle lähellämme ja maailman mittakaavassa tapahtuu. Ahdistus ja turhautuminen saavuttavat ajoittain kolossaaliset mittasuhteet, kun tämänhetkiset vallanpitäjät, kauniista luontopuheistaan huolimatta, takertuvat edelleen talouskasvuun ainoana pelastuksena. Tietoisuus muun muassa ilmastonmuutoksen vakavuudesta kasvaa, mutta samaan aikaan tavallisten suomalaisten lentomatkailu ja lihansyöntikin jatkavat kasvuaan.
Toisaalta
turhauttaa sekin, miten monet tieteentekijät vain toistelevat
uhkakuvien vakavuutta, kykenemättä hahmottelemaan aineksia
ekokriisin lieventämiseen (”ratkaisu” on liikaa pyydetty). Sama
pätee ajoittain myös kansalaistoimijoihin: nähdään, että
elämänmuodon muutos on välttämätön ja kiireellinen, mutta
muutosta tapahtuu kovin marginaalisesti ja hitaasti. Keskustelut
junnaavat siinä, mitä pitäisi tehdä. Mutta miten
merkityksellinen
muutos syntyy? Vai täytyykö vain ottaa vastaan menetyksiä toisensa
perään tumput suorina?
Heinäkuisen
hellepäivän iltana istuin ystäväni kanssa Enonkosken Kurtinvuoren
korkealla rantatöyräällä. Edessä aukeni kimaltava Saimaan
Enonvesi. Olimme juuri vierailleet viereisellä
kalliomaalauspaikalla, joka on oikeastaan pieni luola. Sen edustalla
lepää suurehko hirvenkallon muotoinen kivi, jonka ihmiskäsi on
maalannut punamullalla kenties viisi–kuusituhatta vuotta sitten.
Kiven päälle, luolan katon muodostavaan lippaan, on maalattu hirven
kuva.
Paikka
on vaikuttava, se hiljentää, se laittaa pohtimaan syntyjä syviä.
Ystäväni oli osannut reitin luolalle, jota ei laajasti tunneta. Se
ei ole turistikohde, mitään polkua maalauksille ei vie. Luola
maalauksineen on kuin halunnut kätkeytyä pitkäksi aikaa. Sen
vierellä mietimme, millainen on mahtanut olla ammoin näillä
vesillä liikkuneiden ja saalista pyytäneiden ihmisten kokemus
luonnosta. Sen on täytynyt olla järisyttävän voimakas tunne
yhteenkuuluvuudesta järven, metsän ja eläinten kanssa –
maalaukset tuntuvat viestivän tarvetta ilmaista kaiken olevan
pyhyyttä, erityisesti hirven, joka ikään kuin syntyy maan povesta.
Onko
kivikauden ihmisen maailmankuva ollut eläinkeskeinen, ehkäpä
hirvikeskeinen? Luulen, että siihen on sisältynyt voimallinen tunto
luonnon sielullisuudesta. Tällainen tunto on ollut elävä vielä
siinä vaiheessa, kun ihmiset täällä ovat omaksuneet
suomalais-ugrilaisen kielen ja sen heijastaman maailmankuvan.
Pikkuisen järisyttävää on, että meillä tämän ajan
suomalaisillakin on vielä jokin kosketus sellaiseen tapaan ymmärtää
maailma. Esimerkiksi kielemme kantaa yhä tietoa siitä, että kalaa
tai muuta saalista pyydetään, ei oteta.
Olisiko
jossain sellaista kätkettyä tietoa, joka voisi olla riittävän
väkevää saadakseen aikaan välttämättömän muutoksen ihmisen
mielessä ja sitä kautta hänen kaikessa toiminnassaan? Heitän
keskusteluun kaksi tiedon muotoa, jotka koen olennaisiksi:
kotoperäisen itämerensuomalaisen tiedon maailmasta sekä mielen
syvyyksiä tutkistelevan, mietiskelyperinteiden säilyttämän
tiedon.
Murros
kohti kotoperäistä maailmankuvaa
Ihmis-
ja kulutuskeskeinen maailmankuva on murtumassa. Se on myönteistä,
mutta koska ihmismieli ei hevin hyppää tyhjän päälle, on tarpeen
hahmottaa myös millainen voi olla uusi, kohtuullisempi maailmankuva.
Virolainen
kirjailija Valdur
Mikita
pukee kotoperäistä tietoa sanoiksi teoksessaan Kantarellin
kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä
(2018).
Mikita tekee sen tervejärkisen ei-nationalistisesti, tietäen hyvin,
että virolainen samoin kuin suomalainen kulttuuri ovat sekoituksia
vanhoista kotoperäisistä aineksista ja eri suunnilta, varsinkin
lännestä tulleista vaikutteista. Silti on viisasta koettaa erottaa,
mitä erityistä ekologista viisautta itämerensuomalainen ajattelu
voi tarjota.
Mikitan
mukaan luonnonsuojelu on tähän saakka ollut kilpajuoksua ajan
kanssa, jotta edes viimeiset villin luonnon saarekkeet saataisiin
säilytettyä. ”Mutta ihmismielen syvyyksiä ei juuri ole tultu
vastaan.” Hänen mukaansa nyt tarvitaan henkilökohtaista
ekologiaa, yksityistä tilaa, jossa erityislaatuinen kohtaaminen
luonnon kanssa voi tapahtua. Suuri osa itämerensuomalaisista on
luontoherkkiä ihmisiä, joille henkisyys tai hengellisyys kiinnittyy
erityisesti tiettyihin luonnonpaikkoihin.
Moderni
läntinen valtakulttuurimme, valistuksen vanavedessä, ei ole hyvä
tunnistamaan syvyysulottuvuutta. Esimerkiksi luonnon
sielullistamisesta, luonnon lumosta, haluttiin tietoisesti eroon
1600–1700-lukujen teknis-tieteellisen ja maailmankuvallisen
vallankumouksen myötä. Pyhyyden tuntoon on sisään rakennettu
tietty rajan taju; pyhyys tuo mukanaan kunnioituksen ja
koskemattomuuden vaateen. Läntisen ihmisen mielestä tällainen
rajan taju juurittiin pois. Kun teknologia saavutti nykyiset
mittasuhteet, muun muassa fossiilisten polttoaineiden käyttöön
valjastamisen myötä, alkoi paljastua tällaisen maailmankuvan
tuhoisuus.
Länsimainen
ihminen siis muutti tietoisesti maailmankuvansa mekanistiseksi,
konemaiseksi, muutama vuosisata sitten. Mikä estää meitä
muuttamasta nyt, tietoisesti, ajatteluamme kestäväksi? Ensimmäinen
askel muutokseen on tulla tietoiseksi siitä, millainen tämänhetkinen
maailmankuvamme on ja miten tähän on tultu. Olen itse koettanut
hahmotella aatehistoriallisia kaaria teoksessani Metsän
teologia (2013).
Uusimmassa kirjassani Suuren
järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli (2019)
jatkan pohdintojani, mitä seuraisi jos ottaisimme kotoperäisen
maailmankuvan tosissamme.
Kotoperäisyys
meissä on enemmän kuin ”mytologiaa”. En tarkoita, että kaikkia
piirteitä menneisyytemme uskomusmaailmasta on tarpeen arvottaa yhtä
lailla, vaan sitä, että itämerensuomalaisen maailmankuvan monet
peruspiirteet ovat arvokkaita ja ajankohtaisia. Ne ovat kuin kätketty
luolamaalaus, joka on nousemassa tietoisuuteen tässä ekokriisin
ajassamme.
Kotoperäisen
maailmankuvan elementtejä ovat esimerkiksi tasapainon ihanne
jatkuvan, rajattoman kasvun sijaan. Kotoperäisyydessä arvostetaan
kohtuullisuutta: luonnosta otetaan vain mitä välttämättä
tarvitaan, kiitollisina, ja käytetään se tarkkaan hyväksi. Myös
syklisyyden eli kehämäisyyden taju on olennaista. Ihmisen tulee
tuntea ja ymmärtää luonnon suurten kiertojen merkitys ja vaalia
niitä. Suhde eläimiin on lähtökohtaisesti kunnioittava
sukulaisuussuhde.
Kaiken
kaikkiaan kotoperäisessä maailmassa kaikki on elävää, kaikessa
on jossain mielessä sielu. Merkittävyydestään huolimatta
kotoperäisyyttämme ei ole syytä ihannoida eikä kullata
menneisyyttä. Luonto on näissä maisemissa ollut myös karu ja
elämä ajoittain armotonta. Itämerensuomalaisuuden heikkoutena voi
pitää – toisissa olosuhteissa arvostettavaa – konfliktien
välttämisen tarvetta. Nyt olemme monessa suhteessa tulleet rajalle,
jossa vetäytyminen ei enää ole vaihtoehto. Elonkirjon
puolustaminen edellyttää osallistumista kamppailuun, mutta ei
väkivalloin vaan etsien mielen syvyyksien voimaa ja viisautta.
Mietiskelyperinteiden
vanha tieto
Nykyinen
työpaikkani on Enonkosken luterilainen luostariyhteisö, joka
sijaitsee vain joidenkin kilometrien etäisyydellä Kurtinvuoresta.
Kyseessä ei ole luostari sanan perinteisessä mielessä, vaan
enemmänkin retriittikeskus ja ”hiljaisuuden talo”. Mutta sen
olemassaolon tarkoitus liittyy tarpeeseen vaalia kristinuskon usein
kätköön painunutta syvän hengellisyyden traditiota,
kontemplatiivista rukousta. Kontemplaatiolla tarkoitetaan sanatonta,
katselevaa ja kuuntelevaa mietiskelyn muotoa.
Olen
tietoinen kristinuskon taakasta luontosuhteemme muotoutumisen
kannalta. Läntinen kulttuuripiiri omaksui kritiikittömästi
luonnonhallinnan ajatuksen, jonka juuret juontavat Raamatun
alkukertomuksiin. Kristinusko on pitkään ollut passiivinen ja
hampaaton kehkeytyvän ekokriisin kysymysten suhteen. Muutos on
kuitenkin tapahtumassa. Esimerkiksi niin kutsuttu ekoteologia on
nostanut tietoisuuteen sekä kristinuskon itsekritiikin ja muutoksen
tarpeen että tradition luontomyönteisiä aineksia, joita on syytä
vahvistaa.
Näen
omana roolinani tässä laajassa keskustelussa sen, että koetan
vahvistaa tietoisuutta syvän hengellisyyden merkityksestä
ekologisessa kamppailussa. Vaikka oma traditioni on kristinusko,
seuraavat pohdinnat mietiskelyperinteiden tiedosta liittyvät
muihinkin merkittäviin henkisiin ja hengellisiin virtauksiin eri
uskontojen ja kulttuuripiirien sisällä. Lisäksi pohdin
kontemplatiivisen kristinuskon suhdetta kotoperäiseen
maailmankuvaamme. Nämä molemmat ovat itselleni merkittävimmät
vastavoimat ajoittain yli vyöryvälle ahdistukselle ja lamaantumisen
uhalle.
Lisäksi
olen tullut siihen tulokseen, että mietiskelyperinteiden tieto
ihmismielestä koskettelee juuri niitä inhimillisiä tarpeita, jotka
muodostavat kulutuskulttuurin perustan. Kohtuuton kulutus nousee
peloista ja tarpeesta varmistella omaa turvallisuutta. Se kumpuaa
vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta.
Moderni aika kammoaa katoavaisuutta eikä siksi siedä vaikkapa
lahoavaa puuta puistoissa tai metsissä. Välillä kestämättömään
kulutukseen johtaa yksinkertaisesti mukavuudenhalu. Kellepä meistä
se ei olisi tuttu ja voimallinen vastustaja hyville aikeillemme.
Näihin
juurisyihin tarttuu mietiskelevä ihminen. Eri virtausten
mietiskelyperinteille on usein yhteistä irti päästämisen eetos.
Ihminen viestittää sisimmälleen: päästän
irti hengissä selviytymisen ja turvallisuuden tarpeestani; päästän
irti arvostuksen tarpeestani; päästän irti hallinnan tarpeestani.
On
hyväksi päästää irti myös pakonomaisesta asioiden (maailman,
itsenikin) muuttamisen tarpeesta. ”Palkintona” on sisäinen
vapaus ja riippumattomuus, tyyneys keskellä kriisejä.
Mietiskely
tarjoaa ”korvaavia nautintoja” kulutukselle. Tietty
ykseydellisyyden tunne, jossa elämän arkinen taso ja syvätaso ovat
yhtä aikaa elossa, on myös ilon ja elinvoiman lähde. Tällaisen
sisäisen siirtymän myötä ihminen kykenee luopumaan paljosta, mitä
siihen saakka on pitänyt tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena.
Mietiskelevä
rukous mahdollistaa ahdistuksen kohtaamisen ja tyynen tarkastelun.
Ihminen vapautuu voimakkaiden tunteiden yliotteesta, tarpeestaan
puolustautua tai paeta, ja kykenee sen sijaan harkittuun toimintaan
sisäisestä keskuksestaan käsin. Tosin tie tällaiseen
kokonaisempaan mieleen on pitkä ja hidas, mutta yhä useamman
mielestä tavoittelemisen arvoinen.
Tämäntyyppinen
mietiskely ja sen välineet ovat pitkälti yhteisiä erilaisille
perinteille. Esimerkiksi mindfulnessissa on tiettyjen itäisten
mietiskelyperinteiden pohjalta kehitelty monen länsimaalaisen
kaipaama, vakiintuneista uskonnoista riippumaton mietiskelyn muoto.
Joanna
Macy
on buddhalainen ajattelija ja kansalaistoimija, joka ammentaa
mietiskelystä ja kehittämästään ryhmätyöskentelystä eväitä
luontosuhteemme elvyttämiseen. Kenialainen Wangari
Maathai,
merkittävän puunistutusliikkeen perustaja, kirjoitti myös auki
työnsä yhtä aikaa hengellisiä ja maallisia periaatteita, joihin
kuuluivat rakkaus luontoon, kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus,
palvelun ja vapaaehtoisuuden henki sekä halu jatkuvasti voimistaa
itseään tällaisessa prosessissa (self-empowerment,
self-betterment).
Kristinuskossa
tällainen syvätaso on, varsinkin protestanttisessa maailmassa,
ollut vakavasti marginalisoitu. Samalla on heikentynyt se
kristillisen kontemplatiivisen perinteen korostus, että hiljainen
rukous ja aktiivinen toiminta kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Kontemplatiivinen rukous mahdollistaa yhteyden viriämisen omaan
sisimpään, jossa tämän perinteen sanoin on kohdattavissa
jumalallisen Hengen voima ja ennenkokematon runsaus. Nämä on
tarpeen saada mukaan mahdollistamaan siirtymää ekologisempaan
elämänmuotoon.
Siirtymän
henkiset edellytykset
Mielen
ulottuvuus on keskeinen, kun etsitään tietä elämänmuotomme
muutokseen. Moderni psykologinen tietämys mielestä on sekin
tarpeen, se helpottaa ihmisten oloa jo mahdollistamalla sen, että
ilmastoahdistuksesta kärsivä saa tunteilleen sanoja. Energiaa
vapautuu toimintaan.
Mutta
modernilla on rajoituksensa – se ei ole vahvoilla tunnistamaan
mielen syvyyden ja syklisyyden ulottuvuuksia. Tässä kotoperäinen
tunto voi tulla avuksi. Vanhan tiedon mukaan ihmisen mieli ei ole
erillinen luonnosta. Pysyvä siirtymä edellyttää
maailmankatsomuksellista käännettä, sitä, että vaikkapa
itämerensuomalainen maailmankuva tai monien alkuperäiskansojen
edelleen jossain määrin elinvoimaiset maailmankuvat otetaan
tosissaan.
Maailman
mietiskelyperinteiden tieto ihmismielestä on koeteltu tuhansien
vuosien mittaan. Sitä ei ole hyväksi huitaista sivuun edistysuskon
tieltä. Päinvastoin ”edistys” tai ”kehitys” tulee
määritellä uudelleen niin, että ne todella tukevat ihmiskunnan ja
elonkirjon toipumista kriisistä. Valistuksen perintö on
uudelleenarvioitava. Säilytetään siitä sen pysyvästi tärkeät
elementit, kuten jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioitus. Mutta
otetaan mitä pikimmin etäisyyttä niihin valistusajattelun puoliin,
jotka sitovan sen mekanistiseen maailmankuvaan, kritiikittömään
teknologian ihannointiin ja yksipuoliseen järjen korostukseen
ihmisyyden muiden puolien kustannuksella.
Sisäinen
vapaus vertailusta ja arvostuksen saamisen tarpeesta ovat vastavoimaa
myös yhä koukuttavammaksi suunnitellulle informaatioteknologialle.
Ei ole varaa antaa älypuhelinfirmojen ja vastaavien hallita
mieltämme ja ohjailla arkista käyttäytymistämme addiktioihin
asti.
Syvätason
siirtymä merkitsee myös sitä, että luonnon sielullisuuden ja
pyhyyden tunto voi palata ajatteluumme, keskelle sitä. Metsän tai
järven tai eläimen pyhyyden tunnustamisella on järisyttäviä
käytännön vaikutuksia sille, miten niihin tässä yhteiskunnassa
suhtaudutaan.
Mielen
ulottuvuus merkitsee henkistä valmistautumista vaikeisiin
murrosaikoihin. On hyvä vahvistaa mieltään kohtaamaan menetyksiä
lamaantumatta ja säilyttää toimintakykynsä. Mielen syvyyksistä
kumpuaa myös mielikuvituksen runsas lähde, kun koetetaan kuvitella
todeksi toisenlainen, kohtuuden yhteiskunta. Tämä tapahtuu
parhaiten tasaveroisen jakamisen ja ideoinnin yhteisinä hetkinä,
vaikkapa ruohonjuuritason kansalaistoiminnassa. Pohjois-Karjalassa
toimivassa Kohtuus vaarassa -liikkeessä suosimme kiireettömiä,
kasvokkaisia kohtaamisia ja suunnitteluiltoja. Aika ajoin kokoonnumme
luonnon keskellä, nuotion äärellä keskustellen tai hiljaisuudessa
vaeltaen.
Valdur
Mikitakin kirjoittaa ”syvän luovuuden” mahdollisuudesta. Se
toteutuu ennen muuta luonnossa. Jos itämerensuomalainen kokee, että
elämä nykyisessä maailmassa on käynyt sietämättömäksi, hän
luo mielessään toisenlaisen, toteaa Mikita.
Mielenmuutoksen
ja syvätason siirtymän välineitä voivat olla riitit. Riitit
ilmaisevat ja vahvistavat tietoisesti tai tiedostamatta jotain
maailmankuvaa. Riitteihin on sitoutunut parantavaa tietoa
ruumiillisessa muodossa. Ne ovat toimineet kulttuurisina hidasteina,
vaikka niiden alkuperäinen käyttöyhteys olisi hämärtynyt.
Riitin
suorittaminen saattaa vaikuttaa hyödyttömältä puuhailulta, mutta
sillä on kulttuurinen tehtävänsä asettaa uusia asioita suhteeseen
vanhan kanssa. Riitti auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia ja antaa
yhteisölle aikaa arvioida uuden idean hyödyllisyyttä tai
vahingollisuutta. Tämä arvioinnin kyky on modernissa edistykseen
uskovassa valtakulttuurissamme kadoksissa.
Riitit
saattavat olla hyvinkin yksinkertaisen arkisia. Itselleni tärkeä
riitti on hakeutua järven rantaan, vain katselemaan järven selkää.
Se palauttaa sisäistä tasapainoani ja suhteellisuudentajuani, ja on
samalla sanatonta rukousta. Kotoperäinen mietiskely tapahtuu usein
luonnossa, ruumiillisesti. Monelle marjanpoiminta on meditaatiota.
Saunominen on väkevä kotoperäinen riitti. Mielenosoituksissa
hyödynnetään riittien voimaa, vaikkapa kovaäänisen rytmisen
rummutuksen tai hiljaisuudessa sytytettävien kynttilöiden avulla.
Kurtinvuoren
maalauskallion lähestyminen tuntui vaativan riitin hiljaisuutta ja
syvää kunnioituksen asennetta. Ihmisillä, jotka punamullalla
ammoin maalasivat, oli joissain suhteissa korkeatasoisempaa tietoa
kuin meillä. Tulkitsen, että he ymmärsivät luonnon pyhyyden ja
oman kohtuullisen paikkansa kokonaisuudessa.
On
vaikea nähdä, että siirtymä kohtuulliseen, elonkirjoa
kunnioittavaan elämänmuotoon voisi tapahtua ilman, että tullaan
vastaan mielen syvyyksiä.
Kirjallisuus
ja viitteet
Kainulainen,
Pauliina (2013): Metsän
teologia.
Helsinki; Kirjapaja
Kainulainen,
Pauliina (2019): Suuren
järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli.
Kirjapaja.
Maathai,
Wangari (2010): Replenishing
the Earth. Spiritual Values for Healing Ourselves and the World.
New York: Doubleday.
Macym
Joanna & Johnstone, Chris (2012): Active
Hope. How to Face the Mess We’re in without Going Crazy.
Novato: New World Library.
Miettinen,
Timo & Willamom Heikki (2007): Pyhät
kuvat kalliossa.
Helsinki: Otava.
Terra preta on ihmisen tekemää, pysyvästi ravinteikasta hiiltomaata. Se on myös kaikkien ulottuvilla oleva, yksinkertainen tapa vaikuttaa hiilen kiertoon. Ravinteilla ladattu musta murunen hoitaa maata ja viilentää ilmakehää jopa tuhansia vuosia.
Elinolosuhteet planeetallamme ovat aikojen saatossa vaihdelleet sen mukaan missä määrin elämälle välttämätön alkuaine hiili on sitoutunut maaperään ja elonkehään ja missä määrin ilmakehään. Suuri määrä hiiltä ilmakehässä aiheuttaa lämmittävän kasvihuoneilmiön.
Ihmispopulaation piikit ja notkahdukset piirtyvät ilmastohistoriaan. Kun eurooppalaisten tuomat taudit viimeistelivät Amazonin alueen alkuperäisväestön tuhon, ja sademetsä valtasi metsäpuutarhakulttuurin synnyttämät asutuskeskukset, ilmakehästä elonkehään nopeasti sitoutunut hiili saattoi osaltaan olla synnyttämässä niin kutsuttua pientä jääkautta noin vuosina 1500–1750. Tällä vuosituhannella tuhottujen sademetsien alta on paljastunut ihmisen tekemiä rakenteita. Monet tutkijat uskovat, että koko Amazonin sademetsä on hiiltä maaperään sitoneen kulttuurin tuote.
Vaikka taustalla on kokonaisen korkeakulttuurin lähes täydellinen tuhoutuminen, on tieto ihmistoiminnan synnyttämästä jääkaudesta lohdullinen. Se paljastaa, että elonkehän ja maaperän hiilivarastoja määrätietoisesti kasvattamalla voimme todella vaikuttaa ilmastoon.
Amazonin alueelta ihmisen tekemää hiiltomaata myös ensimmäisen kerran historiallisella ajalla löydettiin. Geologi Charles Hartt nimesi 1879 tekemänsä havainnon portugalin kielellä terra pretaksi – mustaksi maaksi. Se sisältää hiilen ja ravinteiden lisäksi kasviperäistä humusta, runsaan maaeliöstön ja saviruukun siruja. On arveltu, että maahan kaivetut saviruukut on niissä olleen sisällön maitohappokäymisen jälkeen puhkottu rikki, jotta bakteerit, sienet ja muut maaperän eliöt ovat päässeet tekemään oman osuutensa maan muokkauksessa. Tutkijoiden jahtaamaa tarkkaa reseptiä ei vielä ole löytynyt. Todennäköisesti sitä ei koskaan ole ollutkaan, vaan Amazonin metsäpuutarhakansat latasivat hiiltä kukin tyylillään saatavissa olevista tarpeista ja yhteistyössä paikallisen maaeliöstön kanssa.
Kun puu palaa ”tehokkaassa” hellassa tai lämmitysuunissa tuhkaksi, hiili vapautuu ilmakehään. Pyrolyysissä orgaanista ainesta kuumennetaan hapettomassa tilassa, jolloin palokaasut laajenevat ja purkautuvat hiiltimen aukoista liekeiksi. Netissä pyörii videoita, joissa hiilletään hiiltämisen vuoksi tynnyritolkulla avotulella lämpöenergiaa haaskaten. Vastuullisempaa on pyrkiä tuottamaan hiiltä muun energiantarpeen ohessa. Hiilen osuus puulla tuotetusta lämpöenergiasta on vähäinen, joten se on arvokkaampaa maanparannusaineena!
Erilaisia pyrolyysiin perustuvia keittimiä ja hiiltimiä on käytössä etenkin niin kutsutuissa kehittyvissä maissa. Muutamat kaupalliset retkikeittimet toimivat T-lud-periaatteella (top-lit, up draft – päältä sytytettävä, alavetoinen), mutta sellaisen voi myös rakentaa vanhoista peltipurkeista.
Arinaton pönttöuuni tuottaa kohtuullisen hiilisadon, mutta tuotantoa voi tehostaa hiiltimellä. Pikaruokapaikkojen metalliroskiksista dyykatuista purkeista syntyy sopivan kokoisia kierrätyshiiltimiä lämmitysuuniin.
Kierrätyshiillin lämmitysuuniin
Iske naulalla ja vasaralla reikiä uuniisi sopivan purkin yläosaan ja naputtele isommasta purkista leikattu kansi pienemmän purkin suuhun sopivaksi. Voit myös leikata peltisaksilla purkin reunaan pienet läpät, joilla purkin oman, irti leikatun kannen voi painella kiinni, mutta läpät väsyvät nopeasti käytössä.
Täytä pilkkeellä tai pätkityillä risuilla, kiinnitä kansi ja asettele purkki ylösalaisinuuniin valmiiksi ladattujen polttopuiden päälle. Kun tulipesä on kokonaan jäähtynyt, korjaa hiilisato.
HUOM! Lämpimänä avattu purkki saattaa leimahtaa liekkiin!
Parhaat purkit ovat paperietiketillisiä ja pinnoittamattomia. Jos saatavissa on vain maalipintaisia purkkeja, ne kannattaa mielestäni polttaa kunnon pihanuotiossa ennen hiillinkäyttöä. Suomen kestävän elämäntavan yhteisöt ry:n syystapaamisen työpajassa todettiin, että reikien iskeminen kierrätyspurkkiin ei ehkä ole välttämätöntä, sillä kantta tuskin saa niin tiiviiksi, etteivätkö palokaasut pääsisi sen raoista purkautumaan.
Kierrätyshiillin hapertuu puhki parillakymmenellä käyttökerralla. Tärkkilän tukiyhdistys on teettänyt tulenkestävästä teräksestä hiiltimen prototyypin, ja etsii parhaillaan metalliyritystä hiiltimien valmistajaksi. Myynnistä saatava mahdollinen tuotto tullaan käyttämään täysimääräisesti Ikikaiku Elämänperintösäätiön perustamispääomaksi siirtyvän Tärkkilän kestävän kulttuuriperinnön keskuksen ylläpitoon.
Kon-Tiki -mallinen hiillin perustuu rakenteeseen, joka pyörtää syntyvät palokaasut takaisin kohti liekkejä. Kartion optimaalinen kulma on 63,5 astetta, mutta ihan hyvin toimii ilman astemittaa maahan kaivettu kartiomallinen kuoppa. Sen pohjalle ladataan ensimmäinen kerros risuja ja pilkettä. Kun nuotio hehkuu punaisena, lisätään seuraava kerros, joka estää hapen saannin alempana. Kerrostamista jatketaan, kunnes kuoppa alkaa täyttyä. Kun notskibileet päättyvät, hehkuva nuotio sammutetaan vedellä tai kunttakerroksella.
Kesällä tarkoitukseni on testata savella vuoratun tulistelupaikan toimivuutta hiiltomaan tuotannossa. Ajatuksena on, että nuotio polttaa ”ruukun” jotakuinkin nesteenpitäväksi. Kun kuoppa on hiiliä puolillaan, sammutan sen vedellä ja alan käyttää biojätekuoppana. Annan täyden kuopan muhia sadevedeltä suojaavan kannen alla muutaman viikon. Lopulta isken ruukun mäsäksi rautakangella ja päästän maaperäeliöt mylläämään. Ehkä seuraavana vuonna istutan paikalle kurpitsaa.
Tervahauta on myös kelpo tapa tuottaa suuri määrä biohiiltä kerralla, ja sivutuotteena saadaan mainiota suoja-ainetta puurakennelmiin varastoituvan hiilen turvaksi.Terveellisin tapa seuloa hiili tuhkasta on huuhtelu. Hiilipöly ei ole keuhkoille hyväksi, vaikka joskus hankikeleillä onkin houkuttelevaa auttaa aurinkoa kevään tekemisessä sirottelemalla tuhkaa siivilän läpi.
Erilaiset lämpötilat tuottavat erilaisia hiiliä. Alle 300 asteen lämmössä hiiltyy pieni ruohosilppu. Suomalainen kaupallinen biohiilen tuottaja markkinoi korkeassa lämpötilassa tuotettua hiiltä PAH-yhdisteistä vapaana, mutta The Biochar Solution -teoksen kirjoittajan Albert Batesin mukaan kohtuullisessa, noin 300–500 asteen kuumuudessa hiileen jäävät tervakset voivat olla mikrobitoiminnan käynnistymiselle hyödyllisiä. Yhtä ainoaa oikeaa reseptiä ei tässäkään ole. Lopputuotetta voi joka tapauksessa käyttää paitsi viljelyssä myös veden puhdistamiseen tai vaikka talon eristämiseen.
Pyrolyysillä tuotettua puuhiiltä kutsutaan biohiileksi erotukseksi vähemmän huokoisesta grillihiilestä ja maamassojen puristuksessa syntyneestä kivihiilestä. Hiili ei vielä ole erityisen hyvä maanparannusaine satokasveja ajatellen, vaikka se lisääkin maan ilmavuutta ja pidättää vettä. Sellaisenaan maahan sekoitettu hiili imee ravinteita ympäristöstään, jonka vuoksi biohiili kannattaa ladata ravinteilla. Se tapahtuu tehokkaasti maitohappobakteerien avulla hapettomassa tilassa, nestepinnan alla – siis hapattamalla.
Hiili on huokoista. Jos peukalonpään kokoisen hiilenpalan pinta-ala levitettäisiin tasolle, sen päällä voisi vaikka pelata jalkapallon suomenmestaruusottelun. Pinta-ala ei merkittävästi lisäänny hiiltä murskaamalla. Isotkin kimpaleet haurastuvat ja murenevat maassa muutamassa vuodessa, joten epäterveellinen hiilimurskan pöllyyttäminen ei ole vaivan arvoista.
Virtsa on ihmisen jätösten arvokkain osuus. Vielä virtsaputkessa se on terveellä ihmisellä puhdasta, mutta heti ulos päästyään se alkaa kasvaa bakteereja ja haihduttaa typpeä. Viemärijärjestelmään kytketty ihminen huuhtoo putkeen vuodessa keskimäärin 5 kiloa typpeä, 0,6 kiloa fosforia ja noin 20 kuutiota vettä – Suomessa yleensä puhdasta juomavettä.
Tärkkilässä on käytössä hyvin yksinkertainen, täysin hajuton, helppohoitoinen ja toimiva käymäläjärjestelmä, joka tuottaa muhevaa kompostia ja ravinteilla ladattua hiiltä. Vanhan tallin pilttuista ensimmäisessä on terra preta -urinaali. 45 litran muovisaavin pohjalle laitetaan hiiltä noin yksi kolmannes saavin tilavuudesta. Hiilen voi lisätä astiaan myös vähitellen nestemäärän lisääntyessä, sillä kuivan hiilen pinnalta haihtuva typpi voi alkuun tuoksahtaa. Käynnisteeksi voi laittaa lorauksen hapanlientä, mutta maitohappobakteereita saadaan prosessiin mukaan myös käyttämällä paperin sijaan vaikkapa pehmoisia leskenlehtiä. Lisäksi vain virtsaa – ei muuta. Mahdolliset vessapaperit kerätään roskikseen ja viskataan seuraavassa pilttuussa odottavaan humanure- eli ihmislantakompostiin.
Lämpimällä säällä hiilen hapattamiseen riittää neljä viikkoa. Jos hajua syntyy, on se merkki haihtuvasta typestä eli liian vähäisestä hiilen määrästä. Ongelma hoituu helposti hiiltä lisäämällä. Hiilihapate ei kovillakaan pakkasilla laajene rikkomaan urinaali-saavia. Ladatut hiilet sekoitetaan viljelysmaille ja jäljelle jäävä neste käytetään kasteluvetenä.
Myös humanure-kompostin pohjalle laitetaan ainakin kymmenen sentin kerros hiiltä keräämään kompostista ylimääräiset nesteet ja ravinteet. 60 litran saavissa kompostoituvat haittaeläimiltä suojassa kiinteiden jätösten lisäksi myös kotitalousjätteet. Joukkoon kelpaa liiterin pohjalta lapioitu kuivike, vessapaperi ja kohtuullinen määrä virtsaa, joka tehostaa kompostoitumista. Muutamien kuukausien muhimisen jälkeen humanure-saavit kipataan katon alle jälkikompostoitumaan pariksi vuodeksi.
Kolmanteen pilttuuseen on suunnitteilla oma osasto niille, jotka joutuvat turvautumaan lääke- tai hormonihoitoihin. Heidän tuotantopanoksensa käytetään pääasiassa koristekasveille ja -pensaille.
Saaviin napakasti mahtuva puinen istuin laitetaan kannen tilalle käytettäessä. Se on helppo siirtää seuraavaan saaviin, kun astia alkaa täyttyä. Täydet humanure- ja terra preta -saavit jäävät muutamaksi kuukaudeksi paikoilleen odottamaan tyhjennystä.
Metsäpuutarhan taitavimmat viljelijät asuvat maan alla. Ladattu hiilenpala houkuttelee hyödylliset eliöt ja sienirihmastot välittömästi luokseen kuin koralli merenelävät. Ne alkavat uutterasti kuljetella ravinnepaketteja yhteyttäville kasveille, joilla on hallussaan ainutlaatuinen taito sitoa hiiltä ilmakehästä elonkehään. Hiilen rakenteet toimivat kaappina, johon ravinteita ja vettä varastoidaan. Vähitellen kimpaleet murenevat ja pääsevät myös maan matosten mutusteltavaksi. Hiiliatomi voi kiertää elonkehässä jopa vuosituhansia, kunnes se tavalla tai toisella sananmukaisesti palaa ilmakehään tai eroosiossa lentää sinne tuulten mukana.
Missään ei ole vielä tullut vastaan ohjetta annosteluun, jolla ladattua hiiltä maaperään lisätään, mutta melko tymäkässä terra pretassa olen nähnyt tomaattien kasvavan. Mustan hiilen peittämä kasvualusta lämpiää auringossa nopeasti. Parvekeviljelmällä se kannattaa ehkä kesän edetessä peittää vaaleammalla humuskerroksella.
