Aihearkisto: Yleinen

Takaisin estetiikan peruskysymyksiin

Teksti Göran Ekström. Julkaistu Elonkehässä 4/2013.

Kauneudentaju ei ole syntynyt ihmisessä hänen luomansa taiteen kautta, vaan taide on syntynyt ihmisen kauneudentajun kautta. Tämä antaa meille oleellisen vihjeen, kun pohdimme kysymystä kauneuden olemuksesta. Missä kauneus on; kohteessa, katsovan silmässä vaiko tajunnassa, joka kohdetta tulkitsee?
Kohteen ja tajunnan kohtaamisesta on kysymys, mutta silmä ja kaikki muut aistit – kuudeskin – ovat välttämättömiä välittäjinä.Yleinen sanonta, että ”kauneus on katsojan silmässä” tarkoittanee sitä, että tulkinta olisi pelkästään subjektiivinen ja kauneus syntyisi omaehtoisesti kunkin tajunnassa. Tämä on aivan liian helppo vastaus, jonka puutteellisuus on ilmeinen. Jos se olisi koko totuus, eli että itse kohteella ei tarvitsisi olla mitään erityisiä piirteitä ja laatuja, meillä ei olisi klassikoita, ei taidetta eikä estetiikkaa yleensäkään. Subjektiiviset tajunnat synnyttäisivät eri kokemuksia mielensä mukaan mistä milloinkin.

Niin taiteen kuin ympäristön ja luontomaiseman kokemisessa on kysymys paljon muustakin kuin kauneudesta. Silti ikuisuuskysymys kauneuden olemuksesta on aivan keskeinen. Kysymystä nimitetään usein naiiviksi, pilkallisessa mielessä. Pilkan taustalla on usein kyllästyminen kysymyksen ylivoimaiselta tuntuvaan vaikeuteen, jolloin pilkka onkin henkistä laiskuutta ja ihmisen vajaavaisuuden peittelyä.

Naiivius tarkoitti aluperin lapsenomaista teeskentelemättömyyttä, luonnollista ja välitöntä suhtautumista sekä rehellisyyttä. Niin tarkoitettuna ja ymmärrettynä nimitys on kunniaksi ja osoittaa aihepiirin arvostusta.
Dostejevskin kirjassa ”Karamazovin veljekset” perheen hyväsydäminen hunsvotti Dmitrij pohtii kauneutta kiihtyneesti ja vakavasti jokseenkin näin: ”Kauneus on kauhea ja pelottava asia. Se on pelottava koska se on käsittämätön eikä sitä voi selittää, sillä Jumala on antanut meille vain arvoituksia….Kauneus on kauhea, koska se on mystinen ja salaperäinen. Siinä Jumala ja Paholainen käyvät kamppailua ja taistelukenttänä on ihmissydän.”
Dmitrijn tapauksessa kysymys oli lähinnä naiskauneudesta, joka sekoitti hänen päänsä ja mielensä täysin, mutta hän koki tunteikkaana ihmisenä vahvasti kaiken muunkin, minkä eteen hän elämässään joutui.

Tuskin on olemassa sellaista ihmistä, jolla ei olisi minkäänlaista kauneudentajua tai joka ei kokisi minkäänlaista tunnetta luontomaiseman, taulun, musiikin tai jonkun muun taideteoksen edessä. Estetiikassa ja taiteessa on muitakin ulottuvuuksia kuin kauneus, mutta kysymykset ovat yhä samat: Mitä taideteoksessa tai maisemassa on itsessään, kun se tekee meihin vaikutuksen, mitä herkkää kohtaa se meissä koskettaa, miten ja miksi? Tätä alati kysyn itseltänikin.

Mikä yhdessä sävelessä, värissä, liikkeessä, muodossa – tai kokonaisuudessa – voi olla niin voimakasta, että se saa meidät itkemään? Liikutuksesta tai jostain, mitä emme itsekään tiedä. Todellisten tarinoiden ja tarinoita kertovien taidelajien osalta voimakkaat tunteet ovat ymmärrettäviä, mutta miten vaikkapa maisemalla ja niinkin abstraktilla taidelajilla kuin musiikilla voi olla samanlainen vaikutus?

Kun Pentti Saarikoski tuli pidemmän ajan jälkeen eteläisestä Ruotsista takaisin Suomeen ja näki tumman kuusimetsän, hän purskahti itkuun. Kun Jean Sibelius nuorukaisena pääsi Saksassa kuulemaan maailmanmusiikkia parhaiden soittajien esittämänä, hän poistui salista hillittömästi itkien.

Ei eroavaisuudet, vaan yhtäläisyydet

Eroavatko luonnon meille antamat elämykset niistä, joita koemme ihmisen aikaansaannoksien edessä? Eroavatko ihmisyksilöiden kokemukset toisistaan? Helpoin vastaus molempiin kysymyksiin lienee, että eroavaisuuksia on. Erot johtuvat eri asiayhteyksistä, kokemuksista, odotuksista, henkilökohtaisesta luonteesta, kasvatuksesta, arvomaailmasta jne.

Subjektiivisuus on pitkään ollut muotisana, jota käytetään niin myönteisissä kuin kielteisissäkin tarkoituksissa. Emme hevin pääse irti itsestämme, kokemuksemme ovat aina subjektiivisia. Se ei silti tarkoita sitä, ettei kaikkien subjektiivisissa kokemuksissa voisi olla paljon yhteistä. Mitä syvemmälle menemme ihmisen mieleen, sitä hallitsevammaksi tulee ihmisen arkaainen, synnynnäinen luonto ja sitä vähäisemmäksi jäävät kasvatuksen, olosuhteiden, yhteiskunnan ja trendien vaikutukset. Mitä syvemmältä kokemukset tulevat, sitä enemmän yhteistä niissä on. Estetiikassa tämä tarkoittaa juuri sitä, että itse kohteen laatu saa suurimman merkityksen. Siksi se synnyttää eri kokijoissa paljon samanlaisia kokemuksia.

Taideteosten herättämissä kokemuksissa merkityksellisiä mielestäni eivät siksi olekaan eroavaisuudet, vaan yhtäläisyydet. Mitä löytyy yhtäläisten kokemusten taustalta, eli mitä todellisia arvoja ja sanomia kohteessa on? Onko kauneus sittenkin itse kohteessa?

Samat kysymykset koskevat luontomaiseman herättämiä kokemuksia. Henkilökohtaisia eroavaisuuksia on, mutta yhtäläisyydet ovat merkittävämpiä. Eivätköhän vanhan ajan taidemaalarimestarit samoin kuin uudemman ajan luontovalokuvaajatkin ole aika hyvin osoittaneet läpileikkauksen siitä, mitä ihminen pitää kauniina ja puhuttelevana luonnossa? Kyse ei ole sattumalta valituista maisemista ja elementeistä, jotka olisivat muodostuneet vakioiksi joita alettiin matkimaan, ei myöskään tekemällä tehdyista muoti-ilmiöistä tai erikoisuuden tavoittelusta (kuten aivan liian usein nykytaiteessa). Se, mikä on puhutellut, on ollut näkymässä itsessään, kohteen sisäisessä laadussa, minkä herkät taiteilijat tunnistivat ja välittivät teoksillaan yleisölle, joka tunnisti saman laadun.

Ihmisyksilöiden tajunnan yhtäläisyydet ovat luonnollinen asia, niin evoluution ja biologian kuin humanististen tieteidenkin kautta arvioituna. Mielenkiintoisimmaksi asiaksi tässä muodostuukin kohde; taideteos, rakennettu ympäristö tai luontomaisema. Mitä yhteisiä piirteitä, laatuja ja arvoja on eri kohteissa, jotka synnyttävät eri kokijoissa samankaltaisia, koskettavia elämyksiä? Se on kysymys, johon tässä olen tähdännyt.

Mieleni tekee tehdä harppaus, koska päätelmä on näköpiirissä ja lähellä, vaikka tie sinne oikeasti voi olla pitkäkin. Yllä käytin jo erästä suomenkielistä käsitettä, joka viitoittaa tien sinne, mihin haluan harpata: Elämys – Elämä. Eli sisältävätkö kohteet, jotka koskettavat meitä syvemmin, jotain olennaista, joka on intiimissä kosketuksessa elämään ja sen alkulähteeseen, vaikka emme sitä aina suoraan näe? Juuri näin uskon asian olevan.

Asiaa voi myös lähestyä syväekologiselta pohjalta. Syväekologiassa on elämä itsessään ilmiönä itseisarvo, kaikkien arvojen äiti. Tästä perustasta ei tarvitse kulkea pitkälle, kunnes päädymme siihen, että myös totuus, hyvyys ja kauneus ovat arvoja, jotka pohjautuvat elämän ytimeen ja sen itseisarvoon. Luonnossa arvostammekin useimmiten maisemia, kohteita ja ilmiöitä, jotka kuuluvat elämän perusedellytyksiin: vesi sen eri muodoissa, aurinko ja kaikki sen valoilmiöt, vihreys, vehmaus, moninaisuus. Myös vastakohdat – dramatiikka ja lempeys, pauhu ja hiljaisuus – ovat elämässä väistämättöminä omilla tavoillaan mukana.

Yhtälailla kuin maalaustaiteessa ja valokuvauksessa olisi pelkkien kukkien, sateenkaarien ja auringolaskujen kuvaaminen latistavaa ajan mittaan, on ihmisyhteiskunnassakin kokonaan ylihoidettu ja tarkassa järjestyksessä oleva ympäristö ihmisineen latistava, lopuksi sietämätön ja elinkelvoton. Tämä ajautus syntyi minulle kerran ollessani muutaman päivän eräässä hyvin siistissä ja tarkkaan suunnitellussa ja hoidetussa asuinympäristössä. Ensimmäisten iltojen kävelylenkeillä ympäristö miellytti, mutta vähitellen jokin sisäinen ahdistus kasvoi minussa. Yht’äkkiä oivalsin syyn: Sieltä puuttui ripaus luonnollista epäjärjestystä; ei yhtään roskaläjää, kallellaan olevaa vajaa, ruosteista polkupyörää seinustalla, kaatunutta aitaa. Eikä minkäänlaista laitakadun kulkijaa.

Kysymys ei saa olla epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta tai tekemällä tehdystä epäjärjestyksestä, vaan luonnollisen elämisen mukaantuomasta vaihtelevaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Kuten luonnossakin; myös lahoavat puut, homeinen sammal, seisova vesi ja rämeiköt ovat tarpeellisia elämän jatkumiselle. Nekin puhuttelevat meitä jollain tapaa ja meidän on annettava niidenkin olla. Olkoonkin niin, että ihmisellä on taipumus välillä pikkuisen vetää kotiin päin ja ihailla luonnossa erityisesti ympäristöjä, joissa hänellä on hyvä olla. Se suotakoon hänelle. Samoin kuin hänen vaihtelun tarpeensa ja haikailunsa maailmojen perään, jotka ovat ”aavan meren tuolla puolen”.

Kahlil Gibran antaa kirjassaan ”Profeetta” päähenkilönsä puhua ihmisille kauneudesta näin: ”Kauneus on elämä, kun elämä riisuu hunnun pois pyhiltä kasvoiltaan….Kauneus on ikuisuutta, joka tuijottaa itseään peilistä”. Miltä elämän pyhät kasvot näyttävät ilman huntua ja millaisena ikuisuus näkee itsensä peilissä ovat niin vaikeita kysymyksiä, että siinä joskus ihanassa, joskus sietämättömän raastavassa tuskassa taiteenkin alkuvoima syntyy. Ja usein tuntuu siltä, että mitä yksinkertaisemman vastauksen löydämme, sitä ihmeellisempi se on.

Hyvän ja pahan millä puolen?

Olen usein tuntenut arkuutta, tai jopa jonkinlaista häpeää, lausuessani julki näitä ajatuksia taiteilijoiden keskuudessa. Ehkä monesti aiheettomasti. Tunteeni tulevat siitä, mihin jo alussa viittasin, että pelkään ajatusten kuulostavan muiden korvissa naiiveilta, käsitteen pilkallisessa merkityksessä. Tai että asiaa ei saisi edes yrittää selittää, jotta taiteen arvoituksellisuus ei hälvenisi.

Naiiviudesta ajattelen, että sekin on olemassaolon yksi perusedellytys. Kauneus, totuus ja hyvyys ovat naiiveja; ne ovat paljaita ja puolustuskyvyttömiä itsessään. Mutta jos eksymme niistä tai halveksimme niitä, olemme hukassa.
Se, että taiteen ja estetiikan arvoituksellisuus ja mystisyys hälvenisivät jos niiden alkulähteeksi paljastuu elämä, on aiheeton pelko. Elämän ja koko olemassaolon arvoituksellisuus on arvoituksista suurin ja sietämättömin. Ei sen julkilausuminen voi sitä hälventää. Tulemme tässä takaisin myös Dmitrij Karamazovin epätoivoiseen purkaukseen kauneuden olemuksesta; kauhea, pelottava, käsittämätön, selittämätön, mystinen ja arvoituksellinen, Jumalan ja Paholaisen taistelukenttä.

Toinen kysymys, josta keskustellaan ehkä enemmän kuin kauneuden olemuksesta, on taiteen etiikka. Onko taide oma maailmansa, joka on ”elämää suurempi” ja ns. hyvän ja pahan tuolla puolen? Vai onko se osa elämää ja kuuluu samoihin etiikan ja moraalin lainalaisuuksiin kuin kaiken muunkin ihmiskunnassa tulisi kuulua? Sanon tulisi kuulua, koska kaikkia ollaan nykyisin irrottamassa etiikasta ja moraalista. Sellainen on elämän lopun alku.
Elämää suurempia asioita ei ole, jos ajattelemme elämää ilmiönä ja kokonaisuutena. Elämä itsessään on synnyttänyt taiteenkin, sen suurempaa ja ihmeellisempää synnyttäjää ja elättäjää ei ole. Olisi kauheaa ja taidettakin täydellisesti alentavaa, jos nykytilanteessa – jossa talous, politiikka ja tekniikka ovat irroitetut elämästä, etiikasta ja moraalista ja toimivat siten elämää vastaan – taidekin irroitettaisiin kokonaan omaksi osaksi ilman syvempää tarkoitusta.
Itseisarvo on aivan keskeinen käsite. Mikä on sellainen asia, joka on arvokas itsessään, eikä vain välineenä johonkin toiseen tavoitteeseen ja arvoon? Maailmassa on vain yksi itseisarvo, ja se on Elämä. Elämä on kaikkien muiden arvojen äiti. Joudumme tekemään vain yhden valinnan, kaikki muu on seurausta siitä. Joudumme valitsemaan, pidämmekö elämää arvokkaana itsessään. Jos päädymme kielteiseen vastaukseen, millään ei ole mitään väliä, mitään ei voida perustella millään ja päädymme täysin arvotyhjään nihilismiin, jonka seurauksena on itsekeskeisyys, häikäilemättömyys, barbaria, kaaos ja tuho.

Jos päädymme myönteiseen valintaan, kaikella on merkitystä ja kaikki merkitykset pohjautuvat elämään ja sen jatkuvuuteen. Miksi haluaisimme edes yrittää erottaa kauneuden, estetiikan ja taiteen käsitteet, sisällöt ja tavoitteet elämästä ja sen perusarvosta? Vaikkei tarkoitus olisi tietoisesti paha, vaan perustuisi vaatimukseen taiteen riippumattomuudesta, olisi lopputulos silti paha ja taidetta alentava. Taiteesta tulisi elämästä vieraantuneiden taiteilijoiden temmellyskenttä, jossa vain itsensä toteuttaminen, kilpailu ja pinnallinen menestyminen olisi taiteen tarkoitus.

Taide on osa elämää ja se auttaa parhaassa tapauksessa ihmistä tuntemaan ja kokemaan sellaista, mikä syventää häntä, lohduttaa ja puhdistaa, eheyttää ja innostaa. Taide on hyvää, kun sillä aikaansaadaan hyvää, se on huonoa ja pahaa, kun se aikaansaa pahaa. Molempia vaikutuksia on ja niitä täytyy miettiä yhä enemmän maailmassa, jossa ihmisestä ja hänen elämäntavastaan on tullut elämän jatkumisen uhka.

Estetiikan syvempi merkitys on myös huomioitava yhteiskunnan fyysisessä ympäristössä ja abstrakteissa rakenteissa. Kaikessa elämää ja hyviä elinmahdollisuuksia tuhoavassa on sisäistä ja useimmiten myös ulkoista rumuutta, kaikessa elämää suojaavassa ja hoivaavassa on kauneutta. Sillä on myös keskeinen kasvattava vaikutus. Ei ole mitenkään outoa, että luontomaisemalla on ihmiseen myönteinen ja eheyttävä vaikutus. Jo puitten näkeminen ikkunasta on todistetusti ihmiselle tervehdyttävää terapiaa. Vielä parempaa terapiaa on metsässä kulkeminen, aluskasvillisuuden aistiminen, puiden koskettaminen, tuoksujen tunteminen ja hiljaisuuden tai luonnonäänien kuuleminen.

Ihminen on itsekin osa luontoa, joka moninaisuudessaan kaikkine lajeineen muodostaa sen maailman, minkä me tunnemme, mikä meidät on synnyttänyt ja mikä meitä elättää. Siihen kuuluu ihmisen osalta kiinteästi myös inhimillisyys, myötätunto ja yhteenkuuluvaisuudentunne, kaiken ja kaikkien kanssa; sekin on kauneutta.
Hyvin yleisellä tasolla voidaan ehkä sanoa, että hyvää taidetta ja estetiikkaa voi syntyä kahdella tavalla. Yksi on kun ihminen tietoisesti pyrkii hyvään vaikutukseen ja osaa toteuttaa sen hyvin. Toinen tapa, joka voi olla vielä parempi mutta jota ei voi tekemällä tehdä, on jos hyvää tarkoittava ihminen suunnittelematta panee koko sielunsa ja sydämensä teoksiinsa.

Emme voi tehdä mitään yksiselitteistä ja yksityiskohtaista luetteloa hyvästä ja huonosta taiteesta tai ympäristöestetiikasta ja niiden osista, mutta aika paljon yhteisiä nimittäjiä voimme silti tunnistaa. Etenkin meidän täytyy ajatella asiaa jatkuvasti, etsiä suuntaa ja myös korjata ja vetää rajoja, kun huomaamme selkeitä haittoja ja vaaroja.

Taide, kulttuuri ja yhteiskunta läpikäy aina muutosta, mutta muutos ei saa olla itsetarkoituksellinen, sen täytyy johtaa johonkin hyvään. Tässä mielessä meidän on hyvä tiedostaa ja pohtia asiaa, että taiteen, estetiikan ja yhteiskuntakehityksen tulokset ja vaikutukset ovat niitä eteenpäin vievien voimien mukaiset.

Haamusärkyä: huomioita viime vuosisadan metsäsuhteen heikkouksista

Teksti Pasi Takkinen & Tere Vadén. Julkaistu Elonkehässä 3/2013.

Kokemus ihmistä suuremmasta ja lohdullisesta pyhyydestä liittyy länsisiperialaisella Suomenniemellä usein luontoon yleensä ja erityisesti metsään. Kokemus on monille tuttu, itsestäänselvä ja eräässä mielessä yleisesti hyväksyttykin. Silti sillä ei ole muotoa, joka olisi pystynyt merkittävällä tavalla estämään metsien tuhoutumista ja pyhyyden kokemuksen katoamista. Kuten esimerkiksi Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009) havainnollisesti kertoo, metsän pyhyyden kokemuksesta huolimatta suomalaiset ovat pääosin pullikoimatta – osin halukkaasti, toisinaan pitkin hampain – osallistuneet metsiensä tuhoamiseen ja kärsineet henkisyytensä menettämisen hiljaisuudessa. Tämä on yksi hämmentävä metsien pyhyyden piirre: miten helpolla siitä on sittenkin nöyrrytty luopumaan. Kärsitään itsekseen, ollaan mykkiä, nuollaan haavat, tyydytään vähään – metsien ja niiden pyhyyden säilymisen kannalta tämä piirre on voinut olla kielteinen, mutta kenties juuri näennäisessä ristiriitaisuudessaan se samalla osoittaa metsäkokemuksen juuriin. Kivulias metsäkokemus on ikään kuin haamusärkyä, tuskaa sielu-ruumiin osassa, joka on jo amputoitu pois.

Kristillinen kieli luontokokemuksen kanavana

Immi Hellénin Paimenpoika-runon tunnetut säkeet (vuodelta 1930) ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täälläi palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa!” ovat iskulauseenomainen ilmaus luonnon pyhyyden tunnolle. Samalla ne kertovat metsän merkityksen tulkitsemisesta kristillisesti. Kuten kansainvälisesti kuuluisampi aikalaisensa, skotlantilais-yhdysvaltalainen John Muir esimerkiksi teoksessa Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla (1911, suomennos 2013), Hellén yhdistää ainakin kielen tasolla monoteismin ja luonnontunteen, ja kokee metsän itsensä julistavan Luojan sanomaa.

Voidaan tietysti kysyä, kuinka hyvin kristinusko ja metsän pyhyys sopivat yhteen. Esimerkiksi historioitsija Lynn White väitti 60-luvulla kohutulla tavalla, että kristinuskolle lankeaa suuri vastuu luonnon esineellistämisestä ja viime aikoina uskontotieteilijä Bron Taylor on huomauttanut, että monoteistiset uskonnot suhtautuvat vihamielisimmin syntymässä olevan luonto-henkisyyteen, jota Taylor (2010) kutsuu ”tummanvihreäksi uskonnoksi”. Taylorin tutkima tummanvihreä uskonnollisuus korostaa elollisten olentojen ja luonnon itseisarvoa, ja on siten paremmin ymmärrettävissä animististen ja panteististen uskomusperinteiden kuin kristinuskon kautta. Yhtä kaikki kristillinen kieli on Hellénille, Muirille ja vaikkapa eräkirjallisuuden klassikolle A.E. Järviselle tapa ilmaista luontokokemuksen ja metsän erityinen anti. Toisaalta, mitä vaihtoehtoisia tapoja kristillisessä yhtenäiskulttuurissa eläneillä kirjoittajilla olisi ollut kuvata pyhää luontokokemusta? Kenties merkittävin kristillinen luontomystikko oli sydänkeskiajalla vaikuttanut Franciscus Assisilanen, jonka katolinen kirkko sittemmin nimitti luonnonsuojelun suojeluspyhimykseksi. Franciscuksen läheinen suhde luontoon ja kaikkeen elolliseen on kristillisen opin kanntalta kiusallisen lähellä panteismia. Myöhempi tutkimus on osoittanut myös esimerkiksi Muirin jättäneen kirjoituksistaan pois kohtia, jotka ovat räikeimmässä ristiriidassa kristillisyyden kanssa. Järviseltäkin löytyy tekstejä, jotka varovaisesti koettelevat kristinuskon ja pakanallisuuden rajaa. Yksi tapa tulkita edellä mainittua on, että eräiden mystikoiden, kirjailijoiden ja eränkävijöiden pyhä luontokokemus ei ole syntynyt kristillisyyden ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Kristinuskon hankala asema pyhyyden kokemuksen ja länsimaisen valtapolitiikan välikätenä jatkuu yhä, kuten eräs tuore tapaus kertoo. Sisä-suomalaisessa kunnassa hiljattain virkaan astunut nuori pappi kirjoitti virkansa puolesta metsän pyhyyttä korostavan ja avohakkuita kritisoivan lehtiartikkelin. Sanomattakin on selvää, että metsäteollisuuden kritisointi herätti laajaa närkästystä ja jopa uhkauksia: mitä valtuuksia kirkon edustajalla on puuttua paikalliseen elinkeinoon? Kun nuori pappi sai nuhteita myös kirkon hierarkiassa ylemmiltä tahoilta, voi hänen kirjaimellisesti sanoa jääneen puun ja kuoren väliin. Vaikka ympäristönsuojelun tärkeyttä korostava ekoteologia onkin viime vuosina nostanut päätään, voi sitä pitää marginaalisena ilmiönä kristinuskossa, joka on itsessään yhä pienemmässä asemassa suomalaisten ajattelussa. Sitä paitsi voidaanko edes olettaa, että luterilainen kirkko kyseenalaistaisi kansallisesti ja alueellisesti tärkeiden elinkeinojen oikeutuksen? Luonnon pyhyys on erotettu maallisesta elinkeinosta ja niiden ristiriitojen osoittaminen herättää suuttumusta ja torjuntaa. Huolehtikoon kirkko seurakunnasta ja metsänhoitajat metsistä.

Tätä kahtiajakoa vasten katsottuna Hellénin Paimenpoika on erityislaatuinen, koska siinä kertojalla on luonteva, suoraan perinteisiin elinkeinoihin liittyvä syy olla metsässä. Paimenessa Muirkin Sierralla on, mutta toimi on hänelle tekosyy päästä erämaahan. A.E. Järviselle kuten monelle muullekin suomalaiselle eräkirjailijalle metsänkäynti on puolestaan jotakin hartaan harrastuksen, sisäisen pakon ja nolon ylimäärän välillä. Järviselle eränkäynti käy mahdolliseksi työn vuoksi, kun hän metsänhoitajana kulkee Lapissa. Mutta eränkäynti sinällään ei ole hänelle, eikä monelle muullekaan eräkirjoittajalle, elinkeino. Pikemminkin erityislaatuiset elämykset niin Muirilla kuin Järviselläkin nousevat sovittamattomaksi jäävästä ristiriidasta luonnonläheisten pyhyydenkokemusten ja sivistyneen arkielämän ja modernin elannonhankinnan välillä. Ristiriidan pahanlaatuisuutta kuvaa, että sen paremmin Järvinen kuin Muirkaan eivät oikeastaan voi toivoa kaikkien nauttivan metsästä samaan tapaan kuin he. Jos näin kävisi, ei heidän arvostamiaan villejä metsiä jäisi käytäväksi.

Metsän pyhyys saa Järvisen, Muirin ja Hellénin teksteissä hyvin vaikuttavan ja tunnustetun hahmon. Samalla se ajatutuu ilmeiseen umpikujaan. Moderni, mutta romantisoitu ja kristillistetty luontokokemus ei löydä luonnossa elämisen tapaa, joka jättäisi luonnon tuhoamatta ja samalla pitäisi sen itsestäänselvästi pyhänä. Ihmisen suojelema luonto ei ole se villi, jota Muir ja Järvinen kaipaavat, eikä monoteistisesti tulkittu pyhyys se itseisarvoisuus, jota he kokevat. Muirilla on merkittävät ja Järviselläkin jonkinlaiset ansiot luonnonsuojelun edistäjinä, mutta kuten Järvinen ällistyttävässä Pekka Tiilikaisen radiohaastattelussa vuodelta 1963 toteaa, ovat ihmistä kasvattavat alkuperäisen ”suuren luonnon” metsät kadonneet ja ihmiskunnan on toivottava löytävänsä uusia rajamaita ”avaruuden valloituksen” kautta. Muirin ja Järvisen metsän pyhyys jää ilkeästi sanottuna osaksi turistin näkökulmaa, osaksi hetkellistä rajaseutujen kokemusta, vailla elävää yhteyttä laajempaan yhteisölliseen kokemukseen ylisukupolvisesta elämästä kyseisessä luonnonympäristössä. Vailla tätä yhteyttä myös kokemuksen kuvaus joutuu hakeutumaan muualta tuotuihin malleihin, romantiikkaan ja kristinuskon ylistysteksteihin, joilla on kirjoittajien itsensäkin ainakin osittain tunnistamia ikäviä seurauksia.

Pientilallisuus ja maaltapako

Vertailun vuoksi kattava ja yksityiskohtainen kuvaus sopusointuisemmasta luonnonläheisestä ja henkisesti tyydyttävästä elämäntavasta löytyy Heikki Turusen pohjois-karjalaista maalaiselämää koskevista kirjoista. Elämänmuoto, johon Turunen kerta toisensa jälkeen palaa, muodostuu sodan jälkeen, kun karujen asutustilojen myötä syntyy uusia vireitä kyliä, joissa pienimuotoinen perinteinen maanviljelys löytää uuden kukoistuksen. Elämä on nykyaikaan verrattuna aineellisesti niukkaa, mutta ainakin Turusen kuvaamana oikeanlaista ja henkisesti antoisaa. Usein Turunen antaa jonkin kirjansa hahmon puhua äänellä, joka näkee omavaraisessa maalaiselämässä suorastaan Jumalan valtakunnan. Romaanissa Kaikkitietävän tasavalta (2000) on kaksikin tavanomaisen elämänmenon kannalta outoa hahmoa, Kaikkitietävä-Einari, joka shamanistisesti ennustaa ja tuntee asioita, jotka ovat toisten tavoittamattomissa, ja mieletään järkkynyt Silvo Havunen, joka omituisena mutta hyväksyttynä saa sanoa asioita, joita muut vain hämärästi tunnistavat ja jotka siksi edustavat jonkinlaista maahenkisen alkuperäiskansan ääntä. Näin Turunen kuvaa Silvon työntekoa heinäpellolla:

”Huomasi, että mies oli päässyt elementtinsä, johonkin, jota hän oli odottanut koko vuoden. Työ sujui häneltä vaistomaisesti, ilman että hänen tarvitsi lainkaan harkita sen eri vaiheita ja liikkeitään etukäteen. Katse oli valpas, pää pyörähteli terävästi, sieraimet värähtelivät hänen nuuskiessaan heinäniityn tuoksuja. […] Oksman tiesi että uutterasta ja rivakasta työskentelystään huolimatta Silvo tiedosti jokaisen perhosenlehahduksen leinikkikedon päällä, joka kaskaansyljen hiirenhernetureikossa, kuuli joka sirkan sirityksen sängen päällä lojuvan niitoksen uumenissa, otti jokaisen kärsäheinän ja veltostuneen putkenrangan tuoksun tärkeänä tekijänä. Hiennihkeillä luisilla intiaaninkasvoilla näytti toisinaan olevan jotain hurmioitunutta.” (256)

Silvo – ja hänen äänellään Turunen – ilmaisee oppinsa sanoilla, jotka olisivat tuttuja niin Hellénille kuin Muirillekin:

”Kesä on jumalanpalvelys ulkoilmakirkossa.  […] Touonpano on rukous ja rippi. Elonkorjuu on kiitos ja anteeksipyyntö. Heinänteko on sen ylistysosuus, jossa on uhrimenon ja kilvoittelun henki. Aurinko on korkeimmillaan, kesä ihanimmillaan. Se on suuri armo kylmän ja pimeän Pohjolan ihmiselle, mutta myös suuri koettelemus. Pohjoisen sielun suuri katharsis. Katso väsyneitä, kärsiviä raatajia kuuman auringon alla. Näe tuskista suurin ja onnesta suurin. Me nöyrrymme ja sovitamme auringossa katsovaa Jumalaa ylistäen, hyvän sadon toivossa. Järvet ja taivas ovat alttaritaulumme, liturgisia värejä vaarojen sini ja heinänvihreä ja angervonkukan maito ja horsman purppura, suitsukkeena timotein tuoksu. Tuuli soittaa metsän urkuja.” (276)

Hämmästyttävää ja karmeaa Turusen kokemana ja kuvaama on, miten nopeasti lähes paratiisillinen ja jopa sellaiseksi koettu elämänmuoto menetettiin. ”Talonpojan tappolinja” ja maaltamuutto etelään ja Ruotsiin iskevät jo 60-luvulla, ja liittyminen EU:hun viimeistelee Turusen kuvaaman ihanteellisen elämäntavan lopun. EU-projektissa Turusen näkemänä on erityisen katkeraa, että omat koirat purevat: MTK Heikki Haavistoa myöten on asiaa ajamassa, joten maahenkisille Keskustaan samaistuneille eläjille ei jää juuri minkäänlaista poliittisen tai yhteiskunnallisen vastarinnan kanavaa. Seuraa mustaa epätoivoa, luopumista, itsemurhia, sopeutumista, uusia alkujakin. Mutta omavaraisuus, pieneläjyys ja siihen liittyvät ruumiillisen työn, yhteisöllisyyden ja henkisen luontokokemuksen arvot ovat menneitä.

Ulkopuoliselle herää Turusen kuvauksesta väistämättä kysymys, miten on mahdollista että ihanteellinen ja vieläpä aineellisesti pitkälti omavarainen elämäntapa voidaan tuhota tai tuhoutuu runsaassa parissa vuosikymmenessä? Voisi kuvitella, että jos Turusen kuvaus on oikea, olisi hänen ihanteellisella elämänmuodollaan ollut resursseja vastustaa tuhoaan, kaappaustaan tai muutostaan paljon pidempään, vuosikymmeniä ellei jopa satoja. Vastustuskyvyttömyyteen on varmasti monia syitä ja yksi Turusen kirjojen mittavista ansioista on tarjota ikään kuin sisäpiirin näkymä tähän aineellisen ja henkisen omavaraisuuden romahtamiseen; näkymä, joka on todennäköisesti paljon antoisampi ja tärkeämpi kuin esimerkiksi tilastolliset tutkimukset muuttoliikkestä, voin tuotantomääristä tai elinkustannuksista.

Yksi mahdollinen heikkouden juuri jää Turuselta lähes kokonaan kommentoimatta. Pientilallisuus, johon Turunen kasvaa ja jota hän kuvaa, syntyy hyvin keskusjohtoisesti. Kirjassa Hupeli (1978) asumattomalle rannalle taloa pystyttämään lähtevällä nuorella perheellä ei veneessään ole paljoa mukana (”pari lapiota, suokuokka, joku kirvesnyrhi, muutama hanko ja harava ja viikate, lantatalikko, puutarhakuokka, Viljon savottavälineet, rautapata, puolenkymmentä repaletta viholaissäkkiä ja merkillinen pahanhajuinen nyytti” (289); pihi perheenisä Viljo harkitsee vieläpä arvokkaan huussinalusen ottamista mukaan), mutta tontti on järjestetty valtion toimin, jotka sisälsivät niin pakko-ottoja kuin katerpillarilla tasoitustakin. Näin Turunen taustoista:

”Siinä oli ollut presidentinvaihdosta, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä, asekätkentäjuttua, setelinleikkuuta, sotavelkojen maksua, hallitusten vaihdosta; maata oli jälleenrakennettu. Kaikessa hiljaisuudessa maa oli jaettu, muodostettu kymmeniä tuhansia uusia viljelystiloja, asuntoviljelystiloja, kalastustiloja, asuntotiloja. Täälläkin oli Holmstenin johtama maanlunastuslautakunta syynännyt kaiken maatalouskelpoisen maan, asukkaanottolautakunta pitänyt kokouksiaan […]. Egyptinkorvessakin heilui hakkuuaukeilla kymmenittäin etelästä tulleita lentojätkiä, metsätyömiehiä kautta läänin. Joet olivat täyttyneet tukkisumista, rannat laaneista, tienvarret puutavarapinoista. Pellonraivausyhtiön keltaiset katepillarit ärisivät kannokoilla kuin pedot […] Uudistiloja paalutettiin, rajoja pyykitettiin, uusia teitä punnittiin niittyjen ja ruskomultasärkkien yli, vaakitussäleiden suoraviivaiset jonot helottivat valkeina kuusikonrintuusta vasten.”

Toki omavaraisella maataloudella on pitkät juuret. Nuorten taidot ovat kotona opittuja, eivätkä sotien jälkeisen asutuksen olosuhteet työtavoiltaan tai tavoitteiltaan merkittävästi eroa sotia edeltävistä. Silti sekä pientilallisuuden synnyssä että sen juurissa on myös hämmästyttävä määrä käytäntöjä, jotka määräytyvät mono-kulttuurisesti ja ylhäältä ohjatusti. Turusen kuvauksessa ”vaakitussäleiden suoraviivaiset jonot” korostavat eroa vuosikymmenten mittaan syntyneisiin kiemurteleviin kärrypolkuihin. Kansakoulu, maamiesseurat, kirkko, maanomistusolot ja maatalousmarkkinat, metsänhoito ja puumarkkinat, lavatanssit, jopa Turusen itse edustama tiedonvälitys ja korkeakulttuuri – kaikki nämä tuottavat pääosin yhtenäiskulttuuria, jossa paikallisuudella on korkeintaan paikallisvärin rooli. Ikään kuin Turunen jälleenrakennuksesta kirjoittaessaan kuvaisi onnistunutta pakolaisleiriä, jolla toisin kuin yleensä on riittävästi tilaa ja resursseja, mutta joka sittenkin on ulkopuolisen hyväntahtoisuuden varassa. Aineellisesta omavaraisuudesta ja ihanteellisesta arvomaailmastaan huolimatta Turusen kuvaaman maalaisyhteisön elämä on riippuvainen ”etelän herrojen” taloudellisista päätöksistä, myös ennen kaikkea yhtenäiskulttuurin arvoista. Jos maidolle ja voille ei enää ole järkeviä markkinoita, on elinkeinoa muutettava – mutta vain koska pienimuotoinen paikallinen omavaraisuus ei sittenkään ole itseisarvo kuin poikkeusyksilöille.

Maalta Ruotsiin ja kaupunkeihin muuttaneet nuoret olisivat aineellisesti ottaen voineet elää samalla tavalla kuin vanhempansa. Pellot tuottivat samaan tapaan, järvissä oli kaloja samaan tapaan ja niin edelleen. Sen sijaan maalaiselämä tuli henkisesti mahdottomaksi kuten monet kirjailijat Turusesta Helmi Kellokumpuun ovat kertoneet. Esimerkiksi Simpauttajassa (1973) on kuuluisa kohtaus, kun nuori Imppa kyllästyksissään rovauttelee pellolla lantaa ojaan. Asiasta seuraa isän kanssa sanaharkka, ja niiltä sijoilta isä ajaa Impan kotoa. Sukupolvisen ketjun näköalattomuus on kohtauksessa karusti esillä. Aidon taiteilijan tapaan Turunen nostaa esiin niin isän kuin pojankin halun itsemääräämiseen, joka ajaa molemmat toimintaan, jonka seurauksia oikeastaan kumpikaan ei halua tai toivo.

Helmi Kellokummun teoksen Lasteen alaisia (1998) novellissa ”Maan äitejä – muotokuva” puolestaan on pakahduttava kuvaus yhdestä nöyrästä maan äidistä linja-autopysäkillä tytärtään poismuuttoon saattamassa. Äidillä on huoli ja rakkaus – Kellokummun taidokkaan hienovaraisessa kuvauksessa hän suojaa omalla ruumillaan ohkoisiin vaatteisiin pukeutunutta tytärtä kylmältä tuulelta, mutta tytär ei asiaa edes huomaa, koska on niin innokas päästessään lähtemään. Jälleen on selvää, että paitsi itsemääräämisen halu, myös itsekunnioitus ja siihen liittyvä eroottinen pyrkimys tekevät tyttärelle mahdottomaksi edes harkita maalle jäämistä, kun tilaisuus muuttoon aukeaa. Novellissa ”Hyvästi kylä” (Kellokummun kokoelmasta Havun takana, 2000) Anna-Kaisa, paikallislehden toimittaja kuten nuori Heikki Turunenkin, palaa kotikylälleen tekemään juttua. Äidin entisessä kotitalossa porstuan perällä nousee mieleen lapsuusmuisto juustovarkaudesta. Anna-Kaisa jää kiinni, veli kielii ja ukki rankaisee:

”Ukki tulee ja päästelee tuppivyötä. Lyö, lyö, eikä kukaan tule armanhtamaan, ei mummi, ei eno, sillä varasta on lyötävä. Lopulta äiti juoksee ulkoa, tarraa isänsä käteen: – Tappaako aiotte. Hän jää siiden makaamaan kyljelleen. Jalat sätkivät kuin pikkuvasikalla, jonka sydämeen on puukko pistetty, jotta veri voisi rintakomeroon juosta. Itku ei tule. – Sinnikkokin vielä, joku sanoo.” (142)

Kotitalon uudet asukit, kaukaiset sukulaiset, ottavat Anna-Kaisan jotakuinkin ystävällisesti vastaan, pyytävät yöksikin. Mutta aamulla Anna-Kaisa kuulee heidän keskustelunsa ja suivaantuu lähtemään hyvästejä sanomatta:

”- Joko se röökynä on noussut? – Eikö tuo vielä nukkune, Sämi vastasi. – Ei ole silläkään kaksinen virka, kun kyselemällä pitää leipänsä hankkia. – Samanlainen untelo näyttää olevan kuin isänsä. Oli se muutamanlainen aapailija, Arviiti. Mutta ryypyksissä se vilkastui. […] Sämi nauroi päälle ja Elsi sanoi, että niinhän sillä oli tapana uhota, että antaapa olla, kunhan saan viinaa … Anna-Kaisa odotti. Lopulta ne menivät sisälle. Silloin hän hyppäsi autoonsa ja lähti kaasuttamaan pihalta […] Tulipa saatua päin näköä. Että ne kehtaa. Edessä niin ystävällisiä, sitä erehtyy luulemaan … Kuolleetkin siellä elää kauemmin kuin muualla. Niitä ne oikein tikun kanssa kalvaa […] Murre oli kuin mikäkin toteemi, josta heimonsa tunsi. […] Punnittu ja köykäiseksi havaittu. Nämäkö hänet määrittelisivät.” (142-143)

Omavaraisen elämäntavan ankaruus vaatii kovaa kuria ja hierarkiaa, työteliäitä elämänarvoja. Mutta jos niiden pääasiallinen perusta on auktoriteetti, synkkä uskonnollisuus ja tiukka sosiaalinen kontrolli, on niitä vaikea siirtää tuleville sukupolville, kun suurempi liikkuvuus tulee mahdolliseksi. Luonnon pyhyyden tunnistavan ja siitä ja ruumillisesta työstä elämän merkityksen saavan elämäntavan ovat Turusen kuvauksessa kokonaan sisäistäneet eräänlaiset aidot hullut, osittain sen tunnistavat Turusen kaltaiset herkät hahmot ja toisaalta suurelta osin sanattomiksi jäävät maan hiljaiset, jotka mykkinä kärsivät maailman muutoksesta, mutta suurimmalle osalle elämäntapa kaikkineen on ulkoinen pakko. Siksi se ei pysty siirtämään ekologisesti kestävämpiä käytäntöjään eteenpäin. Kuten monet ihanteellista valtiotonta ja hierarkiatonta yhteisöllisyyttä koskevat käsitykset kuten anarkismi ja primitivismi olettavat, ahdistetut ihmiset, tässä tapauksessa pääosin nuoret, tilaisuuden tullen yksinkertaisesti lähtevät pois.

Tässä on ainakin osa ongelman ytimestä. Turusen tai Kellokummun kuvaamalla maalaisella elämantavalla ei ole jaettua ja itsenäistä henkistä pohjaa. Se mikä on jaettua, on epäitsenäistä (keskusjohtoisen kristillistä, keskustalaista, ja ylpeän survivalistista kuten Ilmari Kiannon sanoittamassa Nälkämaan laulussa), ja itsenäinen on poikkeusyksilöiden kehittelemää, eikä luonnehdi koko yhteisön itseymmärrystä riittävän laajasti, syvästi ja tahdonvapautta kunnioittaen.

Sama pirstalaisuus, keskusjohtoinen ohuus ja epäitsenäisyys luonnehtii perinteiseen maalaiselämään sisältyvää suhdetta metsään. Metsässä ja metsästä eletään, hyvin luontevasti, sukupolvien ketjussa. Monet asiat muuttuvat, mutta monet myös pysyvät. Silti suomea puhuvat eivät ole pystyneet luomaan käsitystä metsästä tai omaan metsäkokemukseensa perustuvaa maailmankuvaa, joka olisi yhtä aikaa ylisukupolvisesti jaettu ja itsenäinen.

Metsätyökulttuuri luodaan ja hylätään

Sotien jälkeen valtion metsäkomitea alkoi suunnittella metsätöiden tehostamista ja kuinka radiota voisi käyttää propagandavälineenä. Aluksi kansanhuoltoministeriö järjesti kampanjoita miesten saamiseksi metsätöihin. Kansaan iskostettiin lause ”Puulla parempiin päiviin”. Vuonna 1945 Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki teki aloitteen erillisen metsäradion perustamisesta, mikä sai kannatusta myös kansanhuoltoministeriöltä. Kiinnostava yksityiskohta on kansanhuoltoministeriön sijainti Helsingin yliopiston Metsätalolla, joka valmistui juuri ennen talvisotaa ja jonka tarkoitus oli toimia metsätieteiden tiedekunnan tiloina, vaikka tuo toiminta pääsi jatkumaan vasta joitain vuosia sotien jälkeen.

Kokonaan oma aiheensa onkin metsänhoitajien ammattikunta, joka oli etenkin 1900-luvulla tiivis ja metsähoidollisilta näkemyksiltään yhtenäinen joukko miehiä. Nämä sisällissodassa pääasiassa valkoisten puolella taistelleet metsäherrat ovat olleet keskeisessä asemassa määrittämässä suomalaisten metsäsuhdetta ja metsien käyttöä. Metsäherrat eivät olleet herroja vain valkoisuuttaan, vaan myös asemansa ja vaikutusvaltansa puolesta. Pienillä paikkakunnilla heidän asuntonsa oli kunnanjohtajasta seuraava, oma autonkuljettaja oli itsestäänselvyys. Metsäasioissa metsänhoitaja otti vakavasti vain toisen metsänhoitajan, kaltaisensa, mielellään sellaisen, joka oli akateemisuutensa lisäksi varteenotettava ulkoilmaihminen. Vasta 1900-luvun lopulla on ammattikunnan yhtenäiskulttuuri rakoillut kun enenevissä määrin naisia, kaupunkilaisia ja ympäristönsuojeluhenkisiä ihmisiä on kouluttautunut metsänhoitajiksi.

Metsänhoitajien yhtenäisyys ja akateemisuus on poikkeuksellisella tavalla heikentänyt paikallisen ja ylisukupolvisen metsäkokemuksen asemaa. On vaikea kuvitella ammattikuntaa ja asiantuntemusalaa, jolla sisäinen paine ja noitavainot olisivat olleet ankarampia. Oletusarvoisesti metsänhoitajan tuli arvostaa metsää ja luontoa, aina siihen pisteeseen asti että kännipäiten niitä pidettiin kavereiden kesken pyhinä. Tämän pyhyyden kokemuksen ei kuitenkaan missään tapauksessa oletettu vaikuttavan ammatin harjoittamiseen. Metsänhoitajan ylpeyteen kuului paitsi kyseenalaistamaton usko omaan amattitaitoon, myös yhtä kyseenalaistamaton käsitys oman henkilökohtaisen metsä- ja luontosuhteen ylivertaisuudesta. Suhteessa maalaisiin metsänhoitaja edusti tiedettä, järkeä, hyötyä ja taloudellista edistystä, suhteessa kaupunkilaisiin näiden lisäksi tervejärkistä ja kokemuspohjaista luontosuhdetta. Järkevän, hyötyyn tähtäävän ammatinharjoittamisen ja irrationaalisen, miehekkään metsän pyhyyden kokemuksen yhteensovittajana toimi sekoitus mykkyyttä, naivia uskoa luonnon ehtymättömyyteen, itsevarmaa edistysuskoa ja yleistä eurooppalaisen ja paikallisen kokemuksen jakomielitautia. Metsänhoidon merkitys jälleenrakennuksessa ja työllistämisessä ja tähän liittyvä metsänhoitajien ja muiden metsäammattilaisten yhtenäiskulttuuri pakottivat esiin ylpeyden muurin, jonka takana paikallinen ja ylisukupolvinen metsäkokemus ei oikeastaan voinut muuta kuin näivettyä ja myrkyttyä.

Ristiriitaisuudesta on hyvä esimerkki A.E. Järvinen, joka toimi Lapissa metsänhoitajana ja ylimetsänhoitajana useita vuosikymmeniä, ja josta elämäkerran Kairanviemä (2006) kirjoittaneet Holma ja Pyykkö toteavat: ”Järvisen maine luonnonsuojelijana ei näyttänyt kärsivän vähääkään arvioimistoimiston johtajan virkatoimista, jotka tähtäsivät määrätietoisesti syrjäisimpienkin metsien saamiseen hakkuiden piiriin” (222-223) Jos ei kärsinyt maine luonnonsuojelijana, ei kärsinyt myöskään maine suurista erämaista tunnelmoivana eräkirjailijana. Yhtenäiskulttuurin voimasta kertoo juuri, että Järvisellä säilyi maine paitsi omissa, myös muiden silmissä. (Poikkeuksia tietysti oli, kuten nuori Pentti Linkola, joka vuonna 1959 Ylioppilaslehdessä moitti Pohjois-Suomen hakkuita tavalla, joka kirvoitti Järviseltä vastineen Kaltioon). Vain erityislaatuisissa tilanteissa ristiriidan päädyt törmäsivät pahasti. Eläkkeelle jäätyään Järvinen toimi Lapin luonnonystävien puheenjohtajana, ja Koitilaisen alueen hakkuita vastustettaessa hän otti tehtäväkseen selvittää, millaiset hakkuut alueelle oli määritelty.  Holma ja Pyykkö kertovat Järvisen raportoineen selvityksensä tulokset näin: ”Tämä tekee nyt vähän ikävän vaikutelman … Nämä hakkuut … Ne ovat minun suunnitelemiani.” (290) Yhden eliniän sisään mahtuu viime vuosisadalla niin metsän hakkaaminen kuin sen suojeleminenkin, kaikki ihmisessä, jolle suuret erämaat olivat riemukkaan elämän välttämätön ehto.

Ylimielisen metsä-asiantuntijuuden kielteisten vaikutusten takuumiehenä toimi valtio, niin talouden kuin kulttuurinkin yhtenäistäjänä. Alkuvaiheessa Metsäradio lähetti ohjelmaa useampana päivänä viikossa ja niin metsätöiden ja metsurien arvostus lähti nousuun. Koulutetut metsänhoitajat olivat ylpeitä ”akateemisen jätkän” asemastaan, ja kunnon metsänhoitaja olikin olemukseltaan ja taidoiltaan aidon metsätyömiehen veroinen. Yhä toimiva Metsäradio on yksi YLE:n pitäikaisimpia ohjelmia ja on vuosikymmenten aikana vaikuttanut suuresti metsämies- ja jätkäkulttuuriin. Metsätöihin ja metsäammatteihin liittyvä kulttuuri on kaikesta romanttisuudestaan ja merkityksellisyydestään huolimatta luotu keskusjohtoisesti palvelemaan kansakunnan hetkellisiä metsätaloudellisia tarpeita. Metsänhoitajien henki syntyi metsäopistokursseilla ja yliopistokampuksilla ja metsurien kämpille kantautui säännöllisesti Metsäradion ääni. Tämä kaikki palveli lopulta suomalaista metsäteollisuutta ja se voitiin hylätä turhana metsäalan myöhempien rakennemuutosten myötä.

Tänäkin päivänä saattaa jossain päin Suomea, esimerkiksi entisillä tukinuittoseuduilla, kokoontua joukko harmaantuvaa väkeä tukkilaismuisteloihin. Iltama aloitetaan kenties Metsäradion varhaisella tunnussävelellä ja Teuvo Pakkalan sanoilla, jotka palauttavat kuulijoiden mieleen vanhat hyvät ajat: ”Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen sydänmailla. Vielä niitä ollaan reippaita poikia tukkijoilla vailla.” Mukaansatempaava iskelmä, jota lukemattomat suomalaiset ovat vuosikymmenten ajan radiosta kuulleet, pitää itse asiassa sisällään vihjeen metsätyökulttuurin hetkellisyydestä ja katoavuudesta: vielä humisee honkia sydänmailla ja vielä on reippaita poikia tukkijoilla, mutta tuskin enää kauaa. Jätkä- ja metsämieskulttuurin hetkellisyys tiedostettiin ainakin alitajuisesti, siitä pidettiin kiinni niin kauan kuin sitä kesti, ja yhä edelleen sitä vaalitaan arvokkaana muistona. Se on tiettyjen sukupolvien mukana katoava rajaseutujen ja poikkeusaikojen aarre, jota ei edes periaatteessa voi siirtää perintönä eteenpäin jälkipolville.

Itsenäistä metsäsuhdetta etsimässä

Edellä tarkastellut suomalaisen metsäsuhteen osaset – pientilallisuus, kristinusko ja metsätyökulttuuri – voidaan ilmaista myös tutummin: koti, uskonto ja isänmaa. Ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, vaurastuvaa ja modernsioituvaa Suomea. Tästä syystä esimerkiksi kristillisesti kasvatettu metsänhoitaja voi hävittää metsät ja olla samalla kunnon kristitty ja suomalainen, vieläpä tunnettu luonnonystävä. Hän ei riko uskontoaan tai isänmaataan vastaan, mutta kenties tuntee silti sanoinkuvaamatonta tuskaa ja haikeutta, joka ei tunnu löytävän ilmaisukanavaa. Jännittävää on myös, että nämä arvot, joiden yleisesti uskotaan olevan sekä konservatiivisia, siis säilyttäviä, että pyhiä, itse asiassa toimivat itsenäistä henkisyyttä hävittäen.

Suomalaisesta metsäsuhteesta saa etsiä sellaista itsenäisyyttä, jota joissain paikallisissa esimoderneissa elintavoissa on. Modernisaation varjossa sisukkaasti elävä alkuperäiskansa voisi kenties sanoa selvästi, miksi kaupunkeihin muuttaminen, metsän henkien hylkääminen ja metsien kaato teollisuutta varten on itsessään huono asia. Itsenäinen metsäsuhde ei tarvitse poliitikkoja, pappeja tai metsänhoitajia, vaan todennäköisemmin asettuu näiden oppeja vastaan. Lopulta itsenäisyys tarkoittaa myös sitä, että yhteisö pystyy kasvattamaan nuorensa niin, etteivät he ensimmäisen tilaisuuden tullen pakene kaupunkeihin.

Jos jotain tällaista Suomesta löytyisikin, olisi se luultavasti kaupungin näkökulmasta takapajuista, kristillisyyden näkökulmasta vääräoppista ja metsänhoidollisessa mielessä järjetöntä. Ja onhan toki poikkeustapauksia, maaseuturomantikkoja, luontoa kristillisesti ylistäviä kirjoittajia sekä metsänhoitajia, jotka etsivät pyhää eräkokemusta tai kasvattavat maillaan ”satumetsiköitä” paetakseen ammattinsa arkea. Mutta nämä ovat valitettavan pistemäisiä poikkeuksia kulttuurin kokonaisuudessa, pieniä pyörteitä suuremmassa virrassa. Poikkeustapaukset eivät muodosta omaa ylisukupolvista kulttuurin kokonaisuutta, eivätkä he lopulta voi astua pois ympäröivän kulttuurin virrasta, saati asettua vastustamaan sitä.

Tämä ei merkitse, etteikö haaveilulla metsän pyhyydestä tai maalaiselämän ihanteellisuudesta olisi arvoa. Antropologi David Graeber (2009) on huomauttanut, että ajatuksen ja kokemuksen vieraantumisesta ei tarvitse perustua oletukseen, että joskus todella on ollut aito kulta-aika, jonka olemme kadottaneet. Ihmiset voivat verrata oloaan myös ihanteisiinsa, ja nämä ihanteet voivat tuomita nykyhetken yhtä voimakkaasti kuin todella koetut kulta-ajatkin. Voimakkaan rakenteellisen väkivallan oloissa vieraantuminen koetaan tuttuna listana: epätoivoa, itsetuhoisuutta, mykkää surua. Näiden kokemusten pitäisi osoittaa itsestäänselvästi väkivaltaan, yhtä hyvin tai pikemminkin kuin kulta-aikaan tai sen olemattomuuteen.
Lähteet

David Graeber. ”Vallankumous käännetyssä järjestyksessä.” niin & näin 4/2009.

Petteri Holma ja Risto Pyykkö. Kairanviemä: kirjailija A. E. Järvisen elämä. Otava, Helsinki 2006.

Helmi Kellokumpu. Havun takana. WSOY, Helsinki 2000.

Helmi Kellokumpu. Lasteen alaisia.WSOY, Helsinki 1998.

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Hiilinielu tuotanto & Miellotar 2009.

John Muir. Ensimmäinen kesäni Sierravuorilla. Suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki 2013. (Alkuteos 1911.)

Bron Taylor. Dark Green Religion: Nature Spirituality and the Planetary Future. University of California Press, Berkeley 2010.

Heikki Turunen. Kaikkitietävän tasavalta. WSOY, Helsinki 2000.

Heikki Turunen. Hupeli. WSOY, Helsinki 1978.

Heikki Turunen. Simpauttaja. WSOY, Helsinki 1973.

Ystävän sylissä, hänen korkeutensa hartioilla

Teksti Pertti Koskimies. Julkaistu Elonkehässä 2/2013.

Kun ihmisen kehutaan ammoin astuneen uudelle ja entistä kehittyneemmälle asteelle, sanotaan hänen laskeutuneen puusta.

Minusta tuo ajatus on pöhkö, sillä puussa ihminen on paljon viisaampi ja kaukonäköisempi kuin maassa. Tiedän sen yli 50 vuoden kokemuksella, jollaista ei ole 99,99 prosentilla ihmisistä. Se on yksi syy, miksi he ovat niin onnettomia ja toistaitoisia, vihamielisiä puille ja kaikelle kauniille.

Puussa on hyvä olla, siksi nousen puuhun satoja kertoja kesät talvet ja vietän siellä yhteenlukien päiväkausia joka vuosi. Mikään muu työ tai toimi ei saa mieltä keskittymään samaan mittaan, ei tuomaan sellaista mielihyvää kuin nousu seutukunnan järeimpään petäjään, korkeimpaan kuuseen tai huimimpaan haapaan, julmista jättikoivuista puhumattakaan.

Tunnen satoja ja taas satoja puita jokaisen kaarnankolon, rungonpahkuran, oksanmutkan ja taivasta tavoittavan latvanipukan tarkkuudella. Kymmenet tuhannet kerrat olen kietonut käsivarteni rungon ympäri, solminut sormeni lomittain kuin rukoillessa, puristanut jalkani puun kylkiä vasten ja vetäissyt itseni irti maasta. Se on juhlava hetki, silloin nousee mielikin sellaisiin korkeuksiin, joita ei maassa tavoita.

Nuorempana meni reisimällä melkein kaksikymmentä metriä, kunhan petäjää ei peittänyt punainen ja liukas hilse ensimmäisellä kymmenmetrisellä. Nyt kuudenkympin porstuassa ei lihasten puristusvoima enää ihan samaan yllä, mutta suunnaton nautinto on silti yhä edelleen kohota ilman pylväskenkiä useimpiin niistä samoista puista kuin poikasena. Vaikka omat mittani ovat samat kuin kaksikymppisenä, paidannapit ja vyönreiät entisillä kohdillaan, ovat nuo puut paksuuntuneet ja pidentyneet. Monet vajaamittaiset, joiden ympäri ylsivät nuoret sormet sormien lomahan, ovat nyt jo niin jylhiä, että käsi ei vastapuolella enää toista tavoita.

Parasta näissä puissa on, että ne on rauhoitettu ihmiseltä, edes ne kuuluvat metsässä muille kuin meille. Saan kiivetä niihin aikojeni loppuun asti, ja joku toinen nousee niihin minun jälkeeni.

Juurenniskasta saakka on suuri nautinto sivellä samaa kaarnanpintaa kuin silloin kun elämäni oli vielä edessä, antaa kättä ja panna henkensä alimman oksan varaan kuin parhaan tutun, joka oli silloin vielä ehjä, elävä ja verevä mutta nyt jo kuoliaaksi keloutunut. Sittenkin siihen luotan kuin parhaaseen ystävään, tiedän sen tukevan tyven kantavan painoni elämäni ehtooseen, siihen viimeiseen kertaan kun tässäkin petäjässä joskus käyn, päivänä jota en onneksi vielä tiedä mutta jonka aprikointi vetää mielen apeaksi, ainakin haikeaksi.

Puuhun nousussa parasta on rautainen rutiini, tuttuuden tunne, jokaisen liikkeen huolellinen harkinta. Puuhun nousu on osaamisen juhlaa, ammattitaidon aatelia, todistus siitä että ihminen voi oppia jotain tärkeää ja keskittyä olennaiseen.

Oppia itse.

Suuri Erno Paasilinna sanoi viisauksia satojen oppineiden edestä. Yksi siteeratuimmista on, että vain itseoppinut on oppinut, muut ovat opetettuja. Kolmannes kansakunnan älystä meni hautaan Ernon mukana.

Melkein kaksi kolmasosaa asuu siinä kahdeksankymppisessä, joka jo kauan ennen minua nousi näihin samanlaisiin puihin Hämeen järviseuduilla, samankaltaisissa maisemissa kuin minä tällä omalla rakkaalla järvimaallani itärajan sylissä.

Puuhun nousija jos kuka on Ernon kehuma itseoppinut, hän on voittanut pelkonsa mutta hillinnyt uhmansa, rakentanut rohkeutensa huolellisuudellaan ja harkinnallaan, tiedoillaan ja taidoillaan, ennakoiden ja arvioiden.

Paras opettaja on kokemus, kymmenes tai sadas kerta kun oikean käden sormet kouristuvat pään ylle kaartuvan oksantyven ympäri, vasen käsi koukistaa rungon syliotteeseen, oikea päkiä asettuu pitävästi kelo-oksan tyveen ja vasen kohoaa hallitusti runkoa hipoen oikeaa ylemmäs seuraavaa jalansijaa tavoittamaan. Neljästä raajasta kolme on yhtä puun kanssa, vain yksi on vuorollaan irti ja sekin hakee jo tuttua sijaansa. Enää kymmenen metriä, ja molemmat kädet ja jalat lepäävät elävän oksan varassa.

Lihaksilla on muisti siinä kuin silmillä ja aivoillakin. Suunnaton tyydytys tulee siitä, että kymmenet kerrat kiivetyn vanhan tutun turvallisille hartioille nousisi vaikka silmät ummessa, ja silti jokainen kurkotus, veto, venytys, taivutus, ojennus olisi hallittu ja täydellinen, liikerata tarkoituksenmukainen ja ihanteellinen.

Kaikki turha on silloin karsittu, on vain puu ja ihminen, he ovat yhtä. Ihmisen ruumis yhtyy puun ruumiiseen, ottaa omissa liikkeissään huomioon sen jokaisen mutkan, pahkuran, haaran, oksan, puun jokaisen liikkeen joka on päivä päivältä erilainen sen mukaan, miten sen runko ja oksat ottavat syliinsä tuulen, suunnaltaan ja voimaltaan kerta kerralta vaihtelevan.

Mitä isompi puu on, sitä syvemmin ihminen siihen yhtyy, sitä täyteläisimmin aistii ja ajattelee sen jokaisen yksityiskohdan, sitä perinpohjaisemmin keskittyy puuhun, puun pintaan, oksien järjestykseen, paksuuteen, elinvoimaan, suuntaan, heilahduksiin, kantavuuteen, kaikkeen.

Isoon puuhun nousija ei ajattele mitään muuta kuin kaarnan liukkautta tai tuohen karkeutta, kuolleen oksantyven vetolujuutta, oksien välistä senttimäärää suhteessa käsiensä ja jalkojensa pituuteen, sopivinta noususuuntaa, omien asentojensa ja liikkeidensä pienipiirteisimpiä yksityiskohtia, liikeratojensa laajuutta ja kestoa, painopisteen muutosta pienessäkin liikkeessä, levähdyshetkien ajoitusta, tuulen nousua horisontissa huojuvien latvojen kaarista.

Isossa puussa ihminen ei ajattele tekemättömiä töitä, ei perhettään, ei huoliaan, ei surujaan, ei onnellisuuttaan. Hän keskittyy täydellisesti siihen, mitä on. On vain puu ja hän, ja se miten hän on yhtä puun kanssa.

Poikavuosilta muistan monia puita, joita pelkäsin. Alas päästyäni ajattelin, että enää 365 päivää ja minun on seisottava tässä paikassa pelkoni kanssa uudelleen. Nyt nekin puut ovat hyviä ja turvallisia tuttuja, kuin ystäviä. Vaikka teoria oli jo silloin hallussa, ei ollut kokemusta. Pelkäsin putoamista, kelo-oksan katkeamista, otteeni pettämistä. Olinhan nähnyt mehiläishaukan pesällä, yläpuolelta, kun perässäni noussut rengastajatoveri putosi oksan katkettua kahdeksassa metrissä, selälleen metsänpohjalle. Näen sen tänä päivänä kuin hidastetussa filmissä, näen sen niin kuin se puukin silloin näki, kuinka ylemmyydentuntoinen ihminen kärsii häviön.

Nyt ei ole yhtään puuta, jota pelkäisin. Nousen niihin ihan erilaisella, luottavaisella asenteella, jossa jännityksen on syrjäyttänyt rentous.

Puuhun nousijan tärkein ominaisuus on itseluottamus ja omavaraisuus, tinkimätön luottamus omaan osaamiseen, Ernon ylistämä riippumattomuus. Puussa hän on täydellisesti omien taitojensa, tietojensa ja kokemustensa varassa. Hän asettaa terveytensä ja henkensä osaamisensa varaan, koko kohtalonsa sen varaan, miten hän lukee puuta. Osaaminen tai henki.

Täysinoppinut puuhun nousija ei sorrukaan ylimielisyyteen eikä uhkarohkeuteen. Hän ei yliarvioi kykyjään, ei asetu taitojensa epävarmoille ylärajoille, todennäköisyyksien luotettavuusvälien tuolle puolen. Hänen on oltava varma puusta ja ennen kaikkea itsestään.

Viimeisten kymmenen päivän aikana en noussut kahteen puuhun yli kuudestakymmenestä, koska latvat olivat liian ohuet, koska pohjoiset puhurit pauhasivat liian kovaa. Luultavasti ne olisivat kestäneet, kestiväthän ne satojen kilojen risulinnat viime vuosien julmissa myrskyissäkin, mutta silti. Varma on aina varmaa, sanoi viisas isäni, joka eli 92 vuoden kunnioitettavaan ikään, esimerkikseni.

Nousen puuhun paitsi puiden vuoksi myös päästäkseni lähemmäs lintuja, lintujen maisemaa, vapautta maan kahleista, näköalattomuuden vankeudesta. Pisimpään, viidettä vuosikymmentä, olen noussut samoihin, soiden, saarten ja kankaiden korkeimpiin honkiin ja kuusiin saadakseni edes hetken elää samassa maailmassa kuin sääksi, suunnattomasti ihailemani kalakotka. Kun keinun korkean kelon tai elävän lakkapääpetäjän latvassa, yliskuusen ylimmillä oksilla, maanpiirin korkeimmalla kohdalla, tunnen olevani yhtä paitsi puun myös komean ilmanlinnun kanssa.

Tunnen olevani maailmanpuun huojuvilla hartioilla, iskulinnun, käyräkynnen, vaakasiiven suuressa satumaassa, jonka ovesta vain harva, onnekas ja uuttera, sitkeä ja määrätietoinen, omanarvontuntoinen ja itsetietoinen ihminen pääsee kurkistamaan.

Tuo ovi on puu, puun kunnioittaminen ihmistä ylempänä olentona, puun aistiminen silmin, korvin, sormin, nenälläänkin. Suuri puu on minulle ovi toiseen todellisuuteen, niin kuin se oli esi-isillemme ovi yliseen ja aliseen maailmaan, ihmistä isomman hengen maailmaan.

Syvistä syvin suhteeni puuhun syntyi jo pikkupoikana, kun olin Saikon Pakkalassa Taipalsaarella isäni tuttujen, juurevien isäntien mailla rankametsässä. Kirves pysyi hädin tuskin käsissäni, mutta isäni opetti minut jo aisaamaan, katkomaan ja karsimaan. Muistan sen rankamääränkin, mikä pikkuinen kotimökkimme kulutti kamarin pönttöuunissa ja keittiön hellassa, siinä oikeassa Högforsissa, talvessa se oli 14 tai 15 pinomottia. Ne motit teimme isäni kanssa.

Oli kädessäni sitten pihkainen mänty, sileänvalkoinen koivu, rosoinen raita, karhea kuusi, mattapintainen pihlaja, lempeänlämmin leppä – kaikki ne tuntuivat iholla sanomattoman hyviltä. Mikään kosketus ei ennen sitä ollut hivellyt tuntoaistiani yhtä ylevästi kuin ote puusta, ja siksi se on tänä päivänä suurempi kuin ylimmän ystävän kättely aikojen ja matkojenkin takaa.

Tajusin puun ainutlaatuisuuden, turvallisuuden, tuttuuden, luotettavuuden jo lapsena, vaikka silloin tunnustelin enemmän kuolleita kuin eläviä puita. Kun elintasoni rankametsässä, halonhakkuussa ja muussa polttopuunteossa on onneksi yhtä korkea kuin isän kanssa poikasena, ja kun omakin perheeni pysyy lämpimänä samalla mottimäärällä kiitos hienoista hienoimman Högforssin H-kuutoseni, olen vieläkin rakastuneempi puuhun.

Mutta vannoutuneinkaan puulämmittäjä ei voi aavistaakaan, miten uskollisen suhteen ihminen voi solmia elävien puiden kanssa, miten suunnaton ja harvoille suotu onni on tervehtiä kädellään ylispuuta, metsän ja suon mahtihonkaa, aarnikuusta, jättihaapaa, jopa ihmisen lailla suojaamaa, usein menneen metsän viimeiseksi jäänyttä oikeaa puuta, puiden puuta.

Kun eroan sellaisesta puusta, kuulen askelteni yli, kuinka se sanoo minulle kaikkein kauneimman toivotuksen mitä olen koskaan kuullut, saman kuin saamelaiset tunturiin menevälle toverilleen.

Mene terveenä!

Vihreä valta?

Teksti Sirpa Elina Tulirinta. Julkaistu Elonkehässä 1/2013.

Vihreän puolueen perustajajäsen Ville Rantanen vastaili kysymyksiin vihreydestä ja vallankumouksesta.

Miksi vallankumous?

Mitä vallankumouksella tarkoitetaan? Ensisijaisesti vallitsevan yhteiskunta-, talous- ja valtajärjestelmän kumoamista. Talousjärjestelmä on näistä olennaisin, sillä se on vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen taustalla. Vallankumous tarkoittaa yhteiskunnallisten valtarakenteiden muuttamista, mikä edellyttää myös talousjärjestelmän muuttamista. Sitä on vallankumous, erotuksena esim. vallankaappaukseen, jossa rakenteet eivät muutu, vaan henkilöt vain vaihtuvat, tai reformiin, jossa tehdään pieniä muutoksia vallitsevien rakenteiden sisällä ja puitteissa. Vallankumous on välttämätön, kun koko järjestelmän perusta on väärä. Emme voi kuvitella elävämme jatkuvan talouskasvun maailmassa, kun elämme kuitenkin rajallisessa maailmassa. Jatkuva talouskasvu on mahdotonta.

Entä miksi suljet parlamentaarisen vaikuttamisen mahdollisuuden kokonaan pois?

On ollut olemassa myös sellaisia vallankumouksellisia ryhmiä, jotka ovat pyrkineet vallankumoukseen parlamentaarisin keinoin. Esim. uudelleenradikalisoituneet sosiaalidemokraatit, näiden vasen fraktio pyrki tähän 60-luvulta alkaen jonnekin 70-luvun lopulle asti.

Vallitsevassa järjestelmässä ei likikään kaikkialla ole esim. kunnon äänioikeutta. Ajatellaan vaikka Kiinaa tai Pakistania. Eivät ihmiset siellä voi vaikuttaa asioihin, ja se on kaikki kuitenkin tätä samaa järjestelmää, Suomi on vain tällainen vähän parempiosaisten asuinalue täällä.

Suomessakin, täällä parempiosaisten alueella, tarvittaisiin perustuslain muuttamiseksi eduskunnassa 5/6 enemmistö, jonka saavuttaminen olisi varmaan kuitenkin realistisempaa kuin 2/3 enemmistö kaksi kertaa peräkkäin, joka on toinen vaihtoehto. Tämä ei silti onnistuisi millään koalitiolla, jo kokoomuksen olemassaolo tekee tällaisen mahdottomaksi.

Ja pitää muistaa, minkä perusteella ihmiset äänestävät: siinäkin on kyse valtarakenteista. Se, jolla on hallussaan media, muokkaa ihmisten mielipiteet. Eivät arvot siinä mielessä sisäsyntyisiä ole, että ne tulisivat jostain tyhjästä ihmisen päähän, vaan ne luodaan, vallitsevat olosuhteet luovat ne. Pitää myös muistaa, että lyhytnäköisesti suuri osa suomalaisista hyötyy nykyjärjestelmästä. On epätodennäköistä että ihmiset äänestäisivät omia taloudellisia intressejään vastaan. Ihmisen tulevaisuushorisontti on lyhyt, ajatellaan korkeintaan muutaman vuoden pätkissä, ei ajatella esim. seuraavia sukupolvia. Tämä on aivan ilmeistä, kun katsotaan ihmisten päätöksentekoa, sitä minkälaisia ratkaisuja ihmiset ovat valmiita tekemään, tai ainakin olemaan hiljaa silloin kun toiset tekevät niitä ratkaisuja.

Mutta parlamentaarisesti ajatellen, jotta asioita voitaisiin muuttaa, pitäisi olla olemassa se valta. Se valtahan ei ole siellä parlamentissa, jossa pitäisi muuttaa perustuslakia, jotta voitaisiin kajota yksityisomaisuuteen, kuten esim. suureen mediaan, tuotantovälineisiin jne., jotka todellisuudessa määrittävät valtasuhteet. Kuitenkin voidakseen voittaa vaaleissa nämä pitäisi jo olla hallussa, tai ainakin tämä edesauttaisi sitä aivan valtavasti. Eihän se ole mahdotonta, että parlamentaarinenkin muutos tapahtuu siinä rinnalla, mutta ei sillä oikeastaan ole mitään virkaa siinä mielessä, jos ajatellaan esim. mitä tapahtui Suomessa heinäkuussa 1917, kun äänestettiin valtalaista. Ei silloin ollut merkitystä sillä, että enemmistö äänesti valtalain puolesta, kun sen sijaan ne, joilla oli todellinen valta, liittoutuivat venäläisten asevoimien kanssa ja estivät valtalain toteutumisen. Tällöin siis sosiaalidemokraatit, Maalaisliiton alkiolaiset ja Nuorsuomalaisten ritavuorelaiset äänestivät valtalain puolesta, joka oli siis käytännössä itsenäisyysjulistus, jota valtaosa porvaripuolueista vastusti: Vanhasuomalaiset, kalliolaiset Maalaisliitosta, RKP jne. Valtalain puoltajien voitolla ei ollut mitään väliä, koska sitten vain hajotettiin eduskunta ja määrättiin uudet vaalit.
Eduskuntaan ei pääse, ellei ole jo valmiiksi sitä valtaa, niitä mediakoneistoja ja muita. Toisekseen, tarvitaan aivan mieletön enemmistö, jotta voidaan muuttaa vallitsevaa järjestelmää, jota voidaan siis helposti ylläpitää, vaikka suhteellisen suurikin enemmistö vastustaisi sitä.

Mutta onko vallankumoukselle todellisuudessa edellytyksiä?

On olemassa monia vallan teorioita, mutta jos mennään ihan yksinkertaiselta pohjalta, voidaan katsoa olevan olemassa talous-, hegemonia- ja valtiovaltaa. Valtiovallalla tarkoitetaan väkivaltakoneistoja, byrokraatteja, koko valtioapparaattia. Hegemoniavallalla taas tarkoitetaan mielipidevaltaa, sitä, mikä mahtuu ihmisten arkijärkeen ja senhetkiseen arvomaailmaan, esim. litteän maan teoria keskiajalla, talouskasvu meidän aikanamme. Talouden pitää kasvaa, koska talouden pitää kasvaa. Nämä esimerkkeinä.

Tietenkin kyse on suuremmista kokonaisuuksista eikä vain tällaisista pienistä yksityiskohdista. Tottakai tähän liittyy paljon syvempiä ajatuskokonaisuuksia, kuten esim. se onko yksityisomaisuuden suoja loukkaamaton vai onko se yhteiskuntasopimuksellinen eli voidaanko se neuvotella koska tahansa uusiksi, jne. Eli hegemoniavalta täytyy saada, talousvaltaa ei voi suoraan saada, koska ei pystytä kamppailemaan nykyisen kanssa, jonka järjestelmässä eletään.

Vallankumouksen toteuttamisesta on kaksi pääteoriaa: otetaan valtiovalta ja sen avulla aikaansaadaan hegemoniavalta, tuputetaan ihmisille se näkemys, tai: kamppaillaan hegemoniavallasta, voitetaan yleinen mielipide ja sitten kun enää vähemmistö on vallitsevan järjestelmän takana kaapataan valtiovalta. Se täytyy siis kaapata, koska sitä ei kuitenkaan anneta. Mikään järjestelmä ei luovu vallasta vapaaehtoisesti.

Vallankumous ei tietenkään tule olemaan helppoa, ja kamppailua tullaan käymään sekä hegemoniavallan että valtiovallan areenoilla. Tämä tarkoittaa välttämätöntä rinnakkaisvallan rakentamista molempien osalta. Oikeastaan kaikki onnistuneet vallankumoukset on toteutettu rinnakkaisvallan kautta. Viimeaikaisina esimerkkeinä Hizbollahin toiminta Libanonissa tai Meksikon Chiapasissa zapatistien toiminta. Ideana on se, että kun vallitseva yhteiskunta kriisiytyy ja alkaa rapistua, niin pikku hiljaa luodaan sille rinnakkainen koneisto, joka korvaa alkuperäisen. Esim. jos kattava terveydenhuoltojärjestelmä lakkaa olemasta, luodaan rinnakkaisvallalla uusi. Pitää myös luoda oma vastamedia.

Ne taas, jotka eivät tukeudu rinnakkaisvallan teoriaan, ajattelevat esim. että valtakoneistot vallataan sisältäpäin, mutta se on oikeastaan huomattavasti työläämpää kuin rakentaa tyhjästä rinnakkaisvaltaa.

Jos sitten sitä mietitään, että onko vallankumous toteutettavissa, niin en tiedä onko se. Mutta ihmeellisiä asioita on ihmiskunnan historiassa tapahtunut. Ei varmaan kukaan esim. ollut ennen vuotta 1917 uskonut, että bolshevikit voisivat tehdä Venäjällä vallankumouksen. Ja vaikka mitä tahansa mieltä olisikin lokakuun vallankumouksesta ja siitä mitä siitä seurasi, on myönnettävä, että siinä tapahtui todella radikaali muutos, joka osoitti että yhteiskunnan suuntaa voidaan täysin muuttaa. Ranskan vallankumouksessa 1789 muuttui myös paljon.

Pointti ei ole siinä, voidaanko se tehdä, vaan siinä loppujen lopuksi, että se on ainoa mahdollisuus. On toissijaista, onko vallankumous mahdollista tehdä, kun kuitenkin vallankumous on kaiken olennaisen muutoksen reunaehto. Vallankumous voi mennä pieleenkin, mutta on silti tarvitsemamme muutoksen reunaehto.Vaikka ei voida tietää auttaako se, toimiiko se, on sitä yritettävä, ihan velvollisuuseettiseltäkin pohjalta.

Miten se vihreys sitten tähän vallankumouksen ajamiseen istuu? Kun ollaan vielä marginaalin marginaalissa?

No, vihreyden avullahan ei mitään vallankumousta tehdä. Vallankumoukseen tarvitaan aina hyvin suuri väestönosa. Ei ehkä enemmistöä, mutta erittäin suuri väestönosa, ja lisäksi enemmistön vähintään passiivinen hyväksyntä tai sietäminen. Periaatteessa ihmiset eivät koskaan lähde barrikaadeille sen takia, että mäyrät katoavat tai vanhat puut hakataan. Kyllä nyt yksittäiset ihmiset lähtevät lukitsemaan itsensä traktoreihin ja muihin, mutta se on hyvin, hyvin pieni joukko. Eli ihmiset eivät lähde tekemään vallankumousta siksi, että muu elonkehä voi huonosti, tai että tuleville sukupolville käy huonosti, koska ihmisen tulevaisuushorisontti on lyhyt. Vallankumous tulee tapahtumaan niistä samoista syistä kuin aina ennenkin. Vallankumoukset ovat aina ennenkin tapahtuneet sen takia, että ihmisillä on ollut paha olla, perusturva on puuttunut: päivittäinen leipä, päivittäinen vakaus yhteiskunnassa, muut vastaavat, nykyään voisi olla terveys, tällaiset asiat. Kun nämä alkavat puuttua, näitä ihmiset lähtevät vaatimaan. Tätä kautta tapahtuu se vallankumous.

Mitä tekemistä tällä on sitten vihreyden kanssa? Vihreiden toimijoiden on hoksattava se, että periaatteessa se vallankumous voi tapahtua vain tällaisen sosiaalisen vallankumouksen siivellä. Kaikkein realistisin strategia on lähteä toteuttamaan sosiaalipohjaisen vihreän vallankumouksen teoriaa. Pyritään saamaan mahdollisimman vankka sija vallankumouksellisessa kentässä, jotta sosiaalipohjainen vallankumous olisi toteutuessaan myös vihreä.
On arvokysymys, ettei lähdetä mukaan johonkin sosiaalipohjaiseen vallankumoukselliseen järjestöön. Kysymys on näiden asioiden itseisarvon tunnustamisesta ja siitä, että yksinkertaisesti jokainen puolue voi puhtaasti palvella vain yhtä agendaa ja kaikilla organisaatioilla on jokin päätehtävä, ja muut jutut ovat vain sivuhommia oikeastaan. Esim. naisten oikeudet jäivät Neuvostoliitossa hieman puolitiehen, koska ne olivat tällainen sivuhomma, ja niistä toteutuivat vain ne, jotka sopivat yhteen työläisten asian kanssa. Vihreys on tottakai samankaltainen juttu. Se tulee aina olemaan vain sellainen sivuhomma, että okei nämäkin jutut pitää hoitaa. Vaikka vihreys on kaikkein tärkein kysymys, koska siinä on kyse eloonjäännistä, niin tämän mukaan ei toimita, koska ihmisen tulevaisuushorisontti on lyhyt.

Emme siis voi mennä mukaan tämmöiseen isompaan porukkaan, joka nyt ajaisi vaikka työläisten asiaa, koska oma asiamme jäisi siellä sivuagendaksi, joka tulisi aina vasta tämän työläisten asian jälkeen. Mielipiteillä on tapana yhdenmukaistua aina yhdessä joukossa. Jos menisimme entristisesti tällaiseen mukaan, rupeaisivat mielipiteemme pikkuhiljaa muuttumaan. Oleminen muuttaa tajuntaa, vanhaa marxilaista fraasia käyttääkseni. Seura tekee kaltaisekseen.

Miten sitten, jos vallankumous toteutuu joka tapauksessa sosiaalipohjaisesti, sitä tehdään vihreyden kannalta? Vihreyden kannalta sitä toteutetaan siten, että pysytään erillään, mutta liittolaisina. Eli toisin sanoen liittoudutaan muiden vallankumouksellisten tahojen kanssa, luodaan luottamukselliset suhteet. Erillisyys takaa ”puhdasoppisen” syvävihreän linjan.

Yhteistyö on välttämätöntä ja onnistuminen edellyttää muidenkin porukoiden onnistumista. On oltava mahdollisimman paljon yhteistyötahoja, sillä ei ole järkevää laittaa kaikkia munia yhteen tai kahteenkaan koriin. Jos yksi porukka epäonnistuu, toinen jatkaa. Jos tällaisia reservejä ei ole, ja se ainoa porukka epäonnistuu, joudutaan odottamaan ehkä vuosikymmeniä ennen kuin sosiaaliset prosessit ovat taas sopivassa pisteessä. Vallankumouksen moneus, josta nyt puhutaan, tarkoittaa myös sitä, että hajautetummalla kentällä on helpompi päästä käytännön yhteistyön kautta eri tahoihin vaikuttamaan ja liikkumavara on paljon suurempi kuin vaikkapa yhden suuren yhteistyökumppanin kanssa.

Mitä tällaisesta moneudesta sitten tulee, kun ihmisillä on kuitenkin se taipumus, että sekä henkilöt että klikit riitelevät keskenään?

Jos otamme taas esimerkkejä menneistä vallankumouksista, vaikkapa nyt taas se Venäjä, jota on paljon dokumentoitu ja kaikki tuntevat tapauksen. Siellähän oltiin heti toistensa kurkussa. Oli anarkisteja, vasemman laidan mensevikkejä, eserriä, bolsevikkejä, desistejä ja muita. Hyvin nopeasti tuli epäluottamusta ja konflikteja, mutta muistetaan historiallinen tilanne: tsaarin Venäjällä kaikki vallankumoustoiminta oli maanalaista, pienissä soluissa, joten ihmiset eivät voineet luottaa, koska ohrana kuitenkin solutti näitä organisaatioita aika tehokkaasti, otti kiinni ja nakkasi väkeä Siperiaan tai hirtti tai muuta. Periaatteessa tästä jo syntyi epäluottamuksen ilmapiiri, kun ei ollut mahdollista eri ryhmien tavata toisiaan. Edes saman porukan eri osastot eivät välttämättä voineet tavata toisiaan, eivätkä siten ehkä luottaneet toisiinsa.

Meillä on siis nyt hyvin erilainen historiallinen tilanne. Meillä ei ole tällä hetkellä Suomessa sellaista poliisivaltaa, koska järjestelmä saa tahtonsa läpi hegemoniavallan kautta, joten sen ei tarvitse käyttää koko ajan valtiovaltaa. Valtiovalta on toistaiseksi vain reservissä ja pamppu tulee esiin vasta sitten kun tällä hegemoniavallalla eli suostuttelulla ja mielipiteillä ei enää saada ihmisiä tämän homman taakse. Suomessa ei käytetä paljoa pakkovaltaa, joten kumoukselliset ryhmät voivat toimia suhteellisen avoimesti ja tavata toisiaan, tutustua toisiinsa, saavuttaa luottamukselliset välit. Yksi avainjuttu on se, että skene on hirveän pieni. Ei koko Suomessa ole hirveän montaa vallankumouksellista. Porukoita on useita, mutta väkeä ei juurikaan, ja tässä on se etu, että kaikki voivat oppia tuntemaan toisensa.

Sitten kun opitaan tuntemaan toiset, voidaan toimia yhteistyössä ja auttaa toisiaan käytännön synergiaeduissa, eli kaikkien ei kannata järjestää erikseen esim. maastoselviytymiskurssia tai esiintymistaitokoulutusta, vaan hyödyntää synergiaetua. Käytännön yhteistyökokemuksista syntyy luottamus. Alkukokemukset ja suunta johon lähdetään määrittävät pitkälle myös seuraavien aktivistipolvien toimintaa. Tulevan toiminnan määrittää se mitä tapahtuu tässä ja nyt.

Kähmintää ja selkäänpuukottelua esiintyy kaikkialla, täytyy vain yrittää päästä sen yli, koska tämä on kuitenkin onnistumisen edellytys. On hyvä jos eri porukoissa on päällekkäisyyttä, yhteisiä jäseniä, koska se vähentää todennäköisyyttä järjestöjen välisiin isompiin kähinöihin. On suurempi kynnys lähteä kähinöimään toisen järjestön kanssa, jos välien rikkominen voi viedä ison osan omasta jäsenistöstä. Tällaistakin joutuu ottamaan huomioon käytännön strategiassa. Ei voi laskea ihmisten hyväntahtoisuuden varaan. Ihmiset toimivat sen mukaan mikä on kannattavaa; pitää luoda sellaiset rakenteet, että ”tuhoava” toiminta on mahdollisimman epäkannattavaa. Ihmiset eivät tietysti aina ole rationaalisia, joten kaikkea ei voida välttää, jotain tulee tai ei. Jos ihminen käyttäytyy irrationaalisesti, ei sitä voida mitenkään ennakoida. Mutta tässäkin auttaa kun on monia eri tahoja.

Missä nyt mennään ViPun kanssa? Kritiikkiä on kuultu esim. siitä, että järjestellään vain keskustelutilaisuuksia.

On aikamoista hätähousun hommaa, jos näin ajatellaan. Keskustelutilaisuuksien määrä on lisääntynyt huimasti, esim. Tampereella oli aikoinaan kaksi tilaisuutta kuukaudessa, nyt on vähintään kolme viikossa. Välissä on ollut taukoa, jolloin ei ollut ollenkaan toimintaa, joten toiminta piti aloittaa uudelleen alusta. Oulussa on kahdesti viikossa, Forssassa, Lahdessa viikoittain. Lisäksi Kokkolassa ynnä muualla harvemmin. Koko ajan ollaan menty eteenpäin. On maltitonta hommaa ajatella, että asiat tapahtuvat naps tuosta noin vain.

Asiat tehdään yksi kerrallaan. Eikä keskustelutilaisuuksien ainoa pointti ole keskustelu. Valistus ei ole toki koskaan haitaksi. Tilaisuudet ovat myös hyvä tilaisuus kouluttaa omaa väkeä esiintymään. Se on myös jatkuvaa näkyvää propagandaa. Se, että meillä on jatkuvaa, näkyvää toimintaa lähtettää tiettyä viestiä.

Keskustelutilaisuus on yleensä ensimmäinen paikka, jossa saadaan kontakti uusiin ihmisiin, jotka saattavat lähteä mukaan toimintaan jopa, eli toimii myös värväyskanavana. Harvemmin kukaan vain pystymetsästä soittaa, että hei haluan tulla mukaan. Tärkein pointti kuitenkin on, että mikään ei ole niin haitallista agendalle kuin ihmisten ennakkoluulot. Meillähän on tällainen poliittisesti marginaalinen agenda kuin vihreys. Eli tärkeää ei ole ainoastaan ketkä lähtevät mukaan, vaan myös ketkä eivät lähde vastaan. Luodaan mahdollisuus ihmisille kohdata meitä viikoittain, jolloin huomaavat, että nämähän ovat ihan normaaleja tyyppejä, ei mitään hulluja. Vierasta pelätään ja vieroksutaan. Tämän takia pitää olla suoran kontaktin väylä.

Aiheet valitaan myös osittain tätä ajatellen. Jos aiheet olisivat esim. pelkkää Arne Naessin ajattelua, ei tilaisuuksiin tulisi muita kuin niitä, jotka jo valmiiksi ajattelevat samalla tavalla. Mutta jos aiheena on vaikkapa terve ruokavalio tai sahdin valmistus, niin sinne tulee ihmisiä, jotka eivät ole esim. politiikasta kiinnostuneita, mutta joilla on kuitenkin taas oma lähipiirinsä, joiden asenteisiin he saattavat vaikuttaa. Eli kun saadaan joku huomaamaan, että tämä on ihan mukavaa, tavallista porukkaa, hän voi sitten myös muille kysyttäessä kertoa, että olivat ihan mukavaa, tavallista porukkaa. Tavoitellaan siis – ei välttämättä ihmisten mukaanlähtöä, suoraa kannattajuutta, vaan myötämielisyyttä, tai edes penseyden, vihamielisyyden puutetta. Tämä on hirveän tärkeä asia, jota iso osa ihmisistä ja ryhmistä ei ymmärrä. Ajatellaan että tilaisuuksilla pyritään ainoastaan vaikuttamaan suoraan ”kohderyhmään” ja värväämään uusia toimijoita. Ei se ole näin yksinkertaista, on hirveä määrä muutakin porukkaa, ja tämäkin porukka tekee jotain siinä vaiheessa kun yhteiskunnassa alkaa tapahtua murroksia. Esim. se lähtevätkö tukemaan vastavallankumousta on paljon kiinni siitä millainen kuva heillä on vallankumouksellisista tahoista. On jo puoli voittoa, jos porukka jää kotiin, eikä lähde vastapuolen matkaan.

Ja ylipäätään, jostain on aloitettava. Ei kannata aloittaa keräämällä 10 tyyppiä ja kahlitsemalla itsensä sitten traktoreihin ja muihin. Ensin hankitaan ihmisten positiivinen suhtautuminen ja tunnettuus, värvätään riittävästi väkeä juuri esim. keskustelutilaisuuksien kautta. Ensin saavutetaan ihmisten myötämielisyys – esim. Oulussa siihen meni noin kolme vuotta, nyt käy ”vastapuolen” ihmisiäkin meillä luennoimassa, kaikki on ”arkista ja normaalia”, kun alkuun vieroksuttiin ja jopa vasemmistonuoret kieltäytyivät tulemasta luennoimaan tilaisuuksiin leimautumisen pelossa.

Tästä aloitetaan, ja sitten vasta kun on luotu tämä hyvä mielikuva ihmisille ja saatu väkeä värvättyä ruvetaan tekemään muita juttuja. Sitä paitsi keskustelutilaisuuksien järjestäminen vaatii vähiten resursseja ja vähiten osaamista, kun hyödynnetään ulkopuolisia asiantuntijoita, joita on aina vähintään puolet luennoitsijoista. Rahaa tietysti menee esim. julisteisiin, mutta rahaa on kuitenkin helpompi saada kuin työvoimaa. Paljon tapahtuu: säännöllistä valistustoimintaa, sisäisen koulutuksen järjestelmät lähdössä käyntiin, käytännön tekemistä tulossa myös. Nämä ovat niitä seuraavia askeleita kun ensimmäinen eli valistus vakiinnutettu. Ei voi ottaa kaikkia askeleita saman tien, vaan yksi askel kerrallaan, eikä opetella juoksemaan ennen kuin on opittu kävelemään.

Monia ihmisiä hirvittää ajatus vallankumouksesta väkivallan vuoksi. Mitä sitten kun ”oheisvahinkoa” väistämättä tulee?

Vallankumous ei ole kiva ja kauhean mukava ja ihana asia, vaan ainoastaan potentiaalisesti siedettävämpi kuin nykytilanne, joka vie väistämättä tuhoon, elonkehän tuhoutumiseen, resurssien loppuunkuluttamiseen, elämän lakkaamiseen maapallolla. On aika vaikeaa kuvitella mitään hirveämpää. Pahin vaihtoehto on, että päädytään takaisin samaan. Mutta onpahan sitten yritetty. Vallankumousta ei voi myydä sillä, että se tulee olemaan helppoa ja mukavaa ja kaikki tulee olemaan kivaa, se olisi valehtelua.

Ei tsaarikaan lähtenyt vapaaehtoisesti palatsistaan. Vaikka porukka olisi miten väkivallatonta tahansa, vallassa oleva puoli ampuu aina. Gandhinkin väkivallaton vallankumous oli väkivaltaa omaa puolta kohtaan, itseen kohdistettua väkivaltaa. Britit teurastivat valtavan määrän ihmisiä, esim. Amritsarissa ampuivat konekiväärillä aseetonta väkijoukkoa. Mutta Gandhin joukot eivät halunneet luovuttaa Intiaa. Kyseessä oli välttämätön prosessi joka oli käytävä läpi, koska muuten Intia olisi jäänyt Brittien siirtomaaksi.

Ihmiselämässä ei ole kyse siitä että valitaan kakun ja paskan välillä, vaan siitä että valitaan ruton ja koleran välillä. Kolera on kuitenkin aika paljon pienempi paha, se hoituu perusnesteytyksellä, vaikka onkin ikävä tauti. Tuommoinen keuhkorutto kun pamahtaa päälle on kuolleisuus 97,7%.

Ihmisten pitäisi tajuta ettei kyse ole siitä vaihdetaanko nykyinen mukava olotila – täällä harvojen hyvinvoivien etuoikeutetulla alueella, joka on täysin kestämättömällä pohjalla, periaatteessa sahaa omaa oksaansa ja on vain ajan kysymys koska se katkeaa – kurjuuteen. Tälläkin hetkellä kun katsotaan tätä järjestelmää niin taloudellinen epätasa-arvo, yhteiskunnallinen epätasa-arvo, sosiaalinen epätasa-arvo ovat kaikki huipussaan, katsotaan vaikka YK:n tilastoja. Ei se nytkään mitään autuasta ole. Turha meidän on sanoa, että järjestelmä toimii hyvin, kyllähän se hyvin toimi tsaarin hovinkin mielestä, kun siellä Talvipalatsissa tanssittiin. Me olemme sitä Talvipalatsia täällä Suomessa esimerkiksi, vaikka iso osa ehkä lakeijoita ja muita, mutta nekin voivat pulskasti, samaan aikaan kun Pietarin slummeissa jo kuollaan nälkään.

Helppohan meidän on sanoa että järjestelmä toimii. Suomea ei voi kuitenkaan erottaa Pakistanista ja Kongosta, meillä on kännykät ja muut joihin on raaka-aineita louhittu jostain Kongosta ja sieltä. Jotta tämä systeemi pyörii täällä, se edellyttää niiden ihmisten pahoinvointia, sen luonnon tuhoutumista. Tämä järjestelmä ei ole hyvä eikä autuas eikä kestävällä pohjalla. Tämä järjestelmä on poissuljettu vaihtoehto. Muu vaihtoehtokin voi olla huono, muttei huonompi. Huonosta ja huonoimmasta tulee valita se huono. Teoriassa vallankumous voisi olla hyväkin vaihtoehto, mutta itse en siihen usko, olen pessimisti.

Pidätkö itseäsi syväekologina?

Ehdottomasti. Paljon tukeudun Arne Naessiin eettisessä ajattelussani ja maailmankuvassani, allekirjoitan selvrealisering-ajattelun ym., allekirjoitan lajien välisen periaatteellisen tasa-arvon, ekosysteemien itseisarvon jne. Kyllä on hyvin vaikeaa määritellä itsensä jonakin muuna kuin syväekologina. Ollakseen syväekologi ei tarvitse olla esim. 100% naessilainen syväekologi. Esim. Linkolan ja Naessin näkemykset eroavat paljonkin toisistaan, silti molempia pidetään syväekologeina. Se on laaja kenttä. Oman yhteiskunnallisen aktiviteetin pääpaino on ollut tämä. Usein on osaltani nostettu pöydälle Kommunistinen nuorisoliitto ja Sosialistiliitto, joissa olen toiminut, ja unohdetaan se, että jo ennen kuin kuuluin Sosialistiliittoon, kuuluin VESL:on, ja ennen KomNL:a esim. Maan ystäviin.

Tietyt sosialistiset arvot toki on opittu jo vasemmistodemarikodista, mutta kyllä ykkösasia on aina ollut se ympäristökysymys. KomNL oli ensimmäinen joukkojärjestö, johon törmäsin, joka puhui jatkuvan talouskasvun mahdottomuudesta – tällä saivat homman minulle myytyä. Porukka joka edes tämän itsestäänselvyyden ymmärsi ja sanoivat ääneenkiin. Mikä tietenkin nykyään on ihan yleistä, että monetkin ymmärtävät ja sanovat, mutta kymmenen vuotta sitten tätä ei sanonut kukaan muu. Näillä oli myös ymmärrys vallankumouksen välttämättömyydestä, siitä ettei vallitsevaa järjestelmää pysty muuttamaan sen puitteissa, jos sen koko perusta on mätä.

Kapitalismin sosiaalinen oikeutus yhteiskunnassa perustuu nimenomaan jatkuvan kasvun ajatukselle. Talousjärjestelmä ei muuten pyöri. Investointeja ei tule, jollei voittoja ole odotettavissa.

Esim. Naess on paljon painottanut henkilökohtaista puolta syväekologiassa, mitä itse ajattelet ristiriidoista, joita usein ilmenee yksilön valintojen ja yhteiskunnallisen puolen painottajien välillä?

Naessilla ja varsinkin Skolimowskilla, joka on vaikuttanut paljon varsinkin suomalaiseen syvävihreyden kenttään – ja kansainvälisestikin – löytyy henkilökohtaisuuden korostamista. Se on vähän onanistista suoraan sanottuna, vihreys jossa keskitytään vain omiin tekoihin. Maailma ei muutu pelkästään siitä. Silti se naapuri ajaa edelleen sillä mersulla. Tottakai näillä on teon propagandallinen arvo. Mutta yksin teon propaganda ei tee mitään.
Gandhi joka käytti tätä organisoi väkijoukkoja, jotka käyttivät joukkovoimaa, tekivät joukolla teon propagandaa. Yksittäisillä teoilla joita ihminen tekee yksinään on ehkä itsensä jalostamisen kannalta arvoa, ja ovat kauniita eleitä, mutteivät saa toimia esteenä hyville jutuille. Esim. jos et koskaan peseydy veden säästämisen nimissä, ei kukaan halua bussissa tai kapakassa istua viereesi ja kuunnella juttujasi, kun yrität ajaa asiaasi.
En voi sanoa, että itse viettäisin erityisen kuluttavaa elämää, en ole esim. käynyt ulkomailla seitsemään vuoteen, enkä elä ylellisyydessä, mutta nämä ovat täysin toissijaisia juttuja. Olennaisempaa on se, miten muuttaa kokonaisuutta. Ja miten vaikuttaa joukkoina.

Entä esim. Linkolan kovasti painottama väestökysymys? Mitä vihreiksi itsensä mieltävien ihmisten pitäisi tehdä väestöasian suhteen omassa elämässään?

Taas kerran tuo ”omassa elämässään” on epäolennaista. Ensinnäkin voi olla kaksi perusteltua strategiaa: Kaczynskin esittämä ajatus, että jokaisen vallankumouksellisen pitäisi tehdä mahdollisimman paljon lapsia, koska yleensä arvomaailma ja ajattelumallit siirtyvät vanhemmilta lapsille, sitten olisi mahdollisimman paljon tätä väkeä tekemässä toivottavia muutoksia. Toinen on se, ettei missään tapauksessa lisää ihmisiä.
Mutta jos maailmassa on joku 50 000 syväekologia, niin vaikka jokainen olisi lestadiolainen, ei siitä tulisi merkittävää väestölisää. Joten ei kannata tuijotella sellaisiin asioihin liikaa. Tottakai pitää ajaa sellaista politiikkaa, joka tähtää väestönkasvun rajuun laskemiseen, mutta on sivuseikka mitä yksilö siinä tekee, varsinkin jos on syväekologi, joita on vähän. Ei ehkä edes sitä 50 000.

Toinen juttu on se, että väestönkasvu on ongelma jota ei pystytä ratkaisemaan yksin talousjärjestelmää muuttamalla, suuri ekologinen ongelma, joka ei liity suoraan vallitsevaan talousjärjestelmään, vaikka tottakai siinä on talouteenkin liittyviä seikkoja, kuten että jos perusturva puuttuu pitää hankkia lapsia vanhuuden turvaksi. Mutta silti, tämä vaikutus ei ole niin suuri.

Väestönkasvusta muuten, sehän ei ole ongelma siltä kannalta, etteikö maapallo pystyisi elättämään suurtakin ihmisväestöä, vaikka kaksinkertaista nykyiseen verrattuna, vaan pointti on lajien tasa-arvo, se mistä sitten löytyy sitä lääniä muille lajeille. Tämänhetkiset nälänhädäthän eivät johdu väestönkasvusta sinänsä, vaan kaikki alueet joilla on ollut nälänhätää ovat esim. vieneet viljaa tms. maanviljelystuotteita, vaikkapa kukkia, kuten Etiopia.

Ne hirvet, karhut, peurat, mäyrät, valaat ym. tarvitsevat oman tilansa eikä ole hyväksyttävää että ihmiset omivat kaiken itselleen. Ei kannata käyttää virheellisiä argumentteja, kuten tätä nälänhätäjuttua. Täällä ei ole tarpeeksi tilaa sekä ihmisille että muille eliöille. Ehkä on myös typerää paitsi taktisesti myös faktuaalisesti keskittyä liikaa väestökysymykseen poliittisena kysymyksenä, sillä kukaan, joka on asioita seurannut, ei varmaan epäile, että kun resurssit ovat rajalliset ja tietyt avainresurssit käytetään loppuun, se johtaa väestön vähenemiseen, halusimme sitä tai emme.

Romahduskehityksen myötä siis, kun öljy vähenee, fosfaatit vähenevät. Käytettävissä olevalla energiamäärällä ei pystytä enää näitä ihmisiä elättämään, ja tämä tapahtuu, halusimme tai emme, ja siinä mielessä on jopa haitallista liikaa huudella väestöasiasta, jonka väistämättä tuleva romahdus ratkaisee.

On harjoitettava tottakai silti järkevää väestönsuunnittelupolitiikkaa.

Onko mielestäsi tekniikka olennainen kysymys, että ollaanko tässä nyt paloheimolaisia vai anarkoprimitivistejä vai jotain siltä väliltä?

ViPussa on mukana myös ihmisiä, jotka uskovat teknologisiin ratkaisuihin, mutta enemmän teknologiakriittisiä, teknologiapessimistejä, tai oikeastaan nämä teknologisiin ratkaisuihin uskovatkin ovat teknologiakriittisiä.

Toki voisi ajatella siten, että jos edellinen tuotantomuoto kuluttaa 30 yksikköä, ja uusi 2 yksikköä, eli huomattavasti vähemmän, niin jos talousjärjestelmä on sellainen joka vaatii jatkuvaa kasvua, pian on pallo silti kaluttu loppuun. Pitää muistaa, että meillä ollut talouskasvupainoinen ja -pakotteinen talousjärjestelmä vasta parisataa vuotta, ja sinä aikana olemme tehneet suurimman osan tästä ekologisesta tuhosta, mitä on tehty.

Kiihtyvässä talouskasvussa, vaikka kuinka saataisiin parempaa teknologiaa, joka ei kuitenkaan pysäytä kasvupakkoa, on ihan sama kalutaanko pallo loppuun 20 vai 100 vuodessa, ero on aika pieni. Hyvä esimerkki tästä on Jevonsin paradoksi. Kun on tutkittu, että tulee tehokkaampi tuotantomuoto, joka vaikkapa puuta hyödyntää tehokkaammin, saha joka enemmän saa puuta talteen ja vähemmän tulee purua sun muuta, niin tällaisesta huolimatta puun kulutus ei vähene vaan se kiihtyy, se kokonaiskulutus. Vaikka yksikkö saadaan tehtyä pienemmällä energialla, on kokonaiskulutus kasvanut. Teknologia ei siis auta tähän.

Ja samat ongelmat: jotta teknologiaa voidaan ottaa käyttöön, tarvitaan yhteiskunnallisia muutoksia. Vallitsevat tuotantorakenteet ovat linkittyneet tiettyihin energiamuotoihin jne., näitä on aika vaikea lähteä vaihtamaan vaihtamatta valtarakenteita.

Tällä hetkellä ei ole olemassa päästötöntä teknologiaa jolla ratkaista ekokatastrofi. Tilanne rinnastuu siihen, jos joku ihminen jolla on HIV harrastaa suojaamatonta seksiä tietäen tartuttavansa sen ja perustelee tätä sillä, että kyllä tähän kohta keksitään lääke, tämä on ihan ok. Sama logiikka on siinä, että kyllä tämä teknologia kohta ratkaisee tämän ekologisen ongelman. Johan sen on pitänyt ratkaista se yli 40 vuotta, jonka ongelma on ollut tiedossa. Eikä ole ratkaissut. Ja vaikka tämä olisikin edes teoreettisesti mahdollista, ei siihen voi lähteä, sillä se on moraalitonta uhkapeliä.

Entäpä teknologian ja internetin rooli vallankumouksessa?

Eipä kukaan varmaan kiistä internetin hyödyntämismahdollisuuksia: esim. Lasse Nordlund ja John Zerzan ovat levittäneet sanomaansa internetin kautta. Unabomberkin, vaikkei silloin ollut vielä internetaika, levitti modernin lehdistön kautta, joka myös edellyttää tiettyä teknologiaa, teknologisia rakenteita, eikä hän uskonut moderniin lehdistöön. Niitä keinoja käytetään, jotka toimivat kunkin asian ajamiseen.

On itsestäänselvää, että internet on käyttökelpoinen foorumi. Itse en sen käytössä ole taidokas, eikä moni muukaan alkuajoista ViPussa ollut, mutta nyt onneksi tullut ihmisiä, jotka enemmän osaavat käyttää tietokoneita. Osaamattomuus on kostautunutkin, näkyvyys ollut huonoa, netti on kuitenkin sellainen paikka, jossa helposti ja varsin pienellä taloudellisella panostuksella saa levitettyä sanomaansa, verrattuna vaikka painettuun sanaan tai varsinkin puhuttuun sanaan. Ja vielä toistaiseksi meille tasavertaisempi kilpailuareena kuin vaikkapa lehdistö.

Jos Elonkehälläkin on painosmäärä ehkä tuhat neljästi vuodessa, niin samaan aikaan Iltalehteä painetaan joka päivä satojatuhansia kappaleita. Ei pysty mitenkään siis kilpailemaan tällaisessa mediassa, eli internet on paljon helpompi, halvempi ja sitä on vastapuolen vaikeampi kontrolloida.

Tietenkin jos yhtäkkiä Elonkehää lukisi 100 000 suomalaista, niin se varmaan kiellettäisiin järjestelmälle vaarallisena lehtenä. Tällaiset lehdet saavat ilmestyä niin kauan, kun niitä ”ei lue kukaan”, siis juurikaan. Pentti Linkola voi puhua mitä tahansa niin kauan kuin kukaan ei lähde toimimaan sen pohjalta. Näin yhteiskunnat toimivat. Toisinajattelu sallitaan niin kauan kuin hegemoniavalta on riittävän kova. Jos hegemoniavalta alkaa lipsua valtakoneiston käsistä, toisinajattelu kielletään. Perussetti.

Haluaisin vielä sanoa yhden olennaisen jutun vihreydestä, siitä mikä erottaa vihreyden ja syvävihreyden: vihreys on sitä että tunnustaa ekologiset reunaehdot ja pyrkii ajamaan politiikkaa, joka ottaa nämä huomioon, eli tunnustetaan jatkuvan talouskasvun mahdottomuus, ymmärretään ihmisyhteiskunnan vuorovaikutteisuus ympäröivän luonnon kanssa, että olemme osa luontoa. Tämä on minimivihreyttä, vihreyden reunaehto. Tätä ei edusta yksikään eduskuntapuolue, kaikki ovat sitoutuneet talouskasvuun.

Parlamentin ulkopuolella löytyy useita pieniä ryhmiä jotka täyttävät minimivihreyden vaatimukset. Syvävihreys sitten menee syvemmälle, eikä ajattele pelkästään ihmisen kannalta eli ekohumanistisesti, vaan myös muiden lajien kannalta. Ja ViPu on juurikin syvävihreä.