Teksti: Tiina Heikkinen

Luin mielenkiinnolla Marko Ulvilan artikkelin kohtuusliikkeen historiasta (Elonkehä 4/18). Artikkeli toteaa, että valtavirran kansantaloustiede puolustaa edelleen jatkuvan kasvun ideologiaa yhä vakavammaksi käyvästä ympäristökriisistä huolimatta. Artikkeli nostaa myös esiin Hilkka Pietilän hyvän kysymyksen, miten 1970-luvulla käyty vihreän liikkeen kasvukriittinen keskustelu liittyy kohtuutalouden teemaan. Menneen kertauksena Ulvila mainitsee Gorzin (1989) ja Georgescu-Roegenin (1971). Täydennyksenä tähän kommentoin alla kohtuutalouden  teoreettista tutkimusta, jolla on suoria yhtymäkohtia aiempaan kasvukritiikkiin.  Kohtuutalouden malli osoittaa talouskasvulle mahdollisen murrospisteen ja liittää yhteen kokonaisuuteen kaksi erilaista järjestelmää: kasvuun pyrkivän tehokkaan talouden ja hitaasti muuttuvan omavaraisemman järjestelmän.  Tällaisessa mallissa omaehtoinen kokonaiskulutuksen kohtuullistaminen parantaa yhteiskunnan kokonaishyvinvointia, vaikka talouskasvu hidastuukin. Kohtuullistaminen ei  teoreettisessa tasapainomallissa aiheuta häiriötä talousjärjestelmän toiminnassa, vaan ainoastaan heikentää talouskasvua.

Kohtuus taloustieteessä

Ensimmäinen kansantaloustieteen talouskasvumalli on matemaatikko John von Neumannin (1937) esittämä tasapainomalli, johon kaikki taloustieteen kasvu- ja tasapainoteoriat perustuvat. Tässä mallissa oli taustalla kohtuuden oletus kuluttamisen suhteen: von Neumannin mallissa yksityinen kulutus sisältää vain välttämättömän kulutuksen. Historian valossa onkin yllättävää, että moderni kansantaloustiede on täysin sivuuttanut kohtuuden. Degrowth (kohtuullistaminen) merkitsee palaamista kohtuuden aiheeseen (Latouche 2009). Kohtuutalouden siirtymämallit (Heikkinen 2015, 2018) palauttavat kohtuuden ja säästeliäisyyden periaatteita takaisin osaksi matemaattista taloustiedettä. Näissä siirtymä- eli transitiomalleissa omaehtoinen kulutuksen rajoittaminen kuvastaa syväekologista ajattelua ja merkitsee tietoista ja laaja-alaista sitoutumista ekologiseen elämäntapaan (Elgin ja Mitchell 1977). Syväekologinen lähestymistapa on kohtuutalouden teoriassa välttämätön, jotta saavutetut säästöt kulutuksen rajoittamisesta eivät vuotaisi kotitalouden muuhun kulutukseen (vrt. Druckman ja Jackson 2009). Modernissa talousteoriassa kotitaloudet pyrkivät maksimoimaan kulutustaan. Kohtuutalouden siirtymämallit poikkeavat tästä siten, että osa toimijoista voi toimia kuten valtavirran kasvumallissa, mutta samalla sallitaan, että mikä tahansa osa kotitalouksista voi myös valita toisin ja parantaa omaa hyvinvointiaan omaehtoisesti siirtymällä pienempään, ekologisia rajoitteita huomioivaan kokonaiskulutukseen – kuten todellisuudessa tapahtuukin. Kohtuutaloudessa yhteisöllinen kuluttaminen ja jakamistalous edesauttavat kulutuksen kohtuullistamista (Lahti ja Selosmaa 2013). Valtavirran taloustiede ei huomioi yhteisöllistä kuluttamista tai tuotantoa ellei näitä toteuteta markkinoiden välityksellä.

Kohtuutalouden siirtymämalli ja kasvun murrospiste

Kohtuutalouden siirtymämalleilla (Heikkinen 2015, 2018) on ollut tavoitteena talouskasvuteorian haastaminen. Perinteisessä makrotalousmallissa yksilöt toimivat ympäristöstä piittaamatta; ns. ulkoisvaikutuksia ympäristölle ei huomioida yksilötason päätöksenteossa. Kohtuutalouden siirtymämallit esittävät uuden kansantalouden mallikehikon, jossa toimijat voivat olla erilaisia sekä resurssien että preferenssien suhteen ja voivat myös tietoisesti huomioida yksityisen kulutuksensa ympäristövaikutuksia.  Vapaaehtoinen vaatimattomuus merkitsee mallissa kulutuskilpailusta luopumista, jolloin tavoitetason ylittävä kuluttaminen ei paranna lainkaan yksilön hyvinvointia. Ekologinen rajoite ohjaa tällöin vahvasti yksilötason päätöksentekoa. Mallikehikossa huomioidaan yhteiskunnan sosiaalinen pääoma, jonka oletetaan kasvavan keskimääräisen vapaa-ajan lisääntyessä (sosiaalinen pääoma on ns. paikallinen julkishyödyke, vrt. Bilancini ja D’Alessandro 2012). Tekninen kehitys huomioidaan soveltamalla endogeenisen kasvun teoriaa (Romer 1986) kuten peruskasvumallissa.  Siirtymämallin ratkaisu toteuttaa talouden tasapainoehdon , jossa erilaiset yksilöt toimivat kukin omien tavoitteidensa mukaisesti huomioiden samalla yksilökohtaiset resurssirajoitteet .

Kohtuutalouden mallin ratkaisu määrittää tuotannon, talouskasvun ja hyvinvoinnin kansantalouden tasapainossa. Mallissa omaehtoinen kulutuksen rajoittaminen johtaa pienempään palkkatyön määrään ja lisää vapaa-aikaa ja sosiaalista pääomaa. Kulutuksen kohtuullistaminen (degrowth) voi siten parantaa sekä yksilön että kansantalouden hyvinvointia. Kohtuutalouden mallissa talouskasvulla on mahdollinen murrospiste: mikä tahansa kasvava ja teknisesti kehittyvä kansantalous saavuttaa jossain vaiheessa tilan, jossa harkitusti alennettu kokonaiskulutus ja -tuotanto mahdollistavat merkittävästi lyhyemmän työajan (tai vastaavasti alemman tuottavuustason) ja tätä kautta paremman hyvinvoinnin; siirtymä toteuttaisi  Keynesin (1930) ennustaman utopian. Samantapainen ajatus on ollut keskeisellä sijalla jo kauan suomalaisessa syväekologisessa ajattelussa (Linkola, Paloheimo, Ekström). Mahdollinen käännöspiste kohtuutalouden suuntaan on Suomessa saavutettu tietysti jo kauan sitten. Kohtuutalousmalli tuo lisäymmärrystä aiheeseen esittämällä täsmällisesti ne yleiset reunaehdot (mm. teknologian tason sekä resurssien ja palkkatyön jakautumisen suhteen), joiden vallitessa hyvinvointia parantava kulutuksen ja tuotannon kohtuullistaminen voivat toteutua missä tahansa kansantaloudessa annetusta lähtötilanteesta käsin. Ekologisesti kestävä kulutustaso on tavoitetaso, joka pitää sisällään hyvään elämään tarvittavan riittävän kulutuksen. Palkkatyön määrän omaehtoinen vähentäminen niin, ettei kulutustaso silti laske alle tavoitetason, on mahdollista vain taloudessa, jossa kaikilla toimijoilla on käytössään riittävästi resursseja yksityisen tai yhteisöllisen varallisuuden tai tuotannon kautta. Perinteinen kasvutasapaino toteutuu kohtuutalouden mallissa vain jos yksikään toimija ei voi tai halua kohtuullistaa kulutustaan.

Kansantalouden malleilla on itseään toteuttava vaikutus (Kortekallio 2018), joten vaihtoehtoja perinteiselle kasvumallille todella tarvitaan. Kohtuutalouden siirtymämalli osoittaa toimivan ja paremman suunnan taloudelle. Kohtuutalouteen siirtyminen edellyttää mallissa ensisijaisesti asennemuutosta: kysymys on yksilön ja yhteiskunnan valinnasta järjettömän kulutuksen maksimoinnin ja järkevän luontoa säästävän asenteen välillä. Siirtymämalli tuottaa myös uuden stabiilisuustuloksen: toisin kuin kohtuusliikkeen vastustajat usein väittävät, kohtuullistaminen (degrowth) ei mallia simuloitaessa häiritse talouden toimintaa vaan ainoastaan pienentää talouskasvua. Mallin ääritapauksessa, jossa kaikki valitsevat alemman kulutustason, talouskasvu loppuu ja talous kutistuu.

Siirtymämalli yhdistää kaksi järjestelmää

Siirtymämallin avulla on mahdollista tutkia erilaisia polkuja kohtuutalouteen annetusta kansantalouden lähtötilanteesta käsin. Transitioliike on esittänyt radikaalia yhteiskunnallista uudistusta, jossa ekologiset rajoitteet pakottavat talouden koon murto-osaan nykyisestä, kantokyvyn moninkertaisesti ylittävästä tasosta (Trainer, 2012). Siirtyminen kapitalistisesta kilpailutaloudesta uuteen järjestelmään, jossa suuri osa tuotannosta olisi paikallista ja osuustoiminnallista, toteutuisi vähitellen. Uusi permakulttuurinen järjestelmä, joka toimii ilman voiton tai kasvun tavoittelua, muodostuu transitiomallissa vanhan talousjärjestelmän sisälle. Kasvutasapainosta osa väestöstä voi omaehtoisesti siirtyä keskimääräistä alemmalle ekologisemman kulutuksen tasolle. Malli on yleinen ja sallii vaihtoehtoisia kulutuksen tasoja. Jos vain pieni osuus väestöstä valitsee keskimääräistä alemman kulutustason, on tällä vain vähäinen merkitys talouden toimintaan. Toisessa ääripäässä siirtymämalli voi suoraan johtaa tarkoituksellisesti pienempään kokonaistuotantoon (vrt. esim. Paloheimo), olettaen että kaikki toimijat samanaikaisesti ja yksimielisesti näin valitsisivat. Kilpailuun perustuvan kasvutalouden ja kohtuutalouden välissä on kokonainen jatkumo mahdollisia tasapainotiloja, joissa kaksi talousjärjestelmää – kilpailullinen ja kooperatiivinen – toimivat samanaikaisesti ja yhteydessä toisiinsa. Kahden järjestelmän mallissa kilpailullinen osa järjestelmästä toimii korkean tuottavuuden tasolla, kun taas vaihtoehtoinen järjestelmä sallii alemaan tuottavuuden ja /tai enemmän vapaa-aikaa.  Kilpailuun perustuva kasvutalous ja uusi hitaampi ja omavaraisempi järjestelmä voivat hyvin täydentää toisiaan siirtymämallissa.  Samantapainen ajatus ilmenee  myös esiim. Japanin vähähiiliyhteiskunnan sunnitelmasta vuodelle 2050, jossa on kaksi skenaariota: teknologiavetoinen tehokas yhteiskunta ja sen vastapainona slow-yhteiskunta, jossa muutos on hitaampaa ja yhdyskuntien kehitys omavaraisempaa (Heinonen 2008).

Hyvinvointi kohtuutaloudessa

Kokonaishyvinvointi kohtuutaloudessa voidaan laskea keskiarvona erilaisten kotitalouksien hyvinvoinnista niin, että huomioidaan yksityinen kulutus, vapaa-aika sekä sosiaalinen pääoma ajan kuluessa. Kasvumallissa kulutuksen ulkoisvaikutus ajaa talouskasvuun, status-kilpailuun ja liialliseen palkkatyöhön ilman vapaaehtoista kohtuullistamista.  Kun kulutustaan omaehtoisesti rajoittavien toimijoiden osuus väestöstä kasvaa, talouskasvu hidastuu ja keskimääräinen kulutustaso transitiohetkellä putoaa, mutta kokonaishyvinvointi kasvaa silti. Mallia simuloitaessa osoittautuu, että tietyn kasvun käännöspisteen saavuttamisen jälkeen kaikki erilaiset kotitaloudet voittaisivat siirtymisessä kohtuutalouteen (vrt. Soininvaara 2007). Hyvinvoinnin kannalta vapaaehtoinen siirtyminen kasvutaloudesta kohtuutalouteen on teoriassa aina parempi ratkaisu kuin kasvutasapainoon lukkiutuminen. Puhtaasti kilpailuun perustuvalle kasvutaloudelle on sekä toimivia että parempia vaihtoehtoja, jotka muodostuvat kahden erilaisen järjestelmän, tehokkaan kilpailullisen ja hitaamman kooperatiivisen, mahdollisista kombinaatioista.

Kohtuutalouteen siirtymisestä

Lukkiutuminen kasvutasapainoon on peliteoreettinen pattitilanne. Kohtuutalouteen siirtymiseen tarvitaan uudenlaista ajattelua ja distributiivisia rakenteita (Raworth 2018, Heikkinen 2018). Kohtuutalouden malli perustelee korkeilla ekologisilla veroilla rahoitettavan perustulon, joka ohjaisi kohtuullistamaan kulutusta (vrt. Andersson 2009). Perustulo toimii mallissa samantapaisesti kuin henkilökohtaisella tasolla toteutettava päästöoikeuskauppa, ohjaten kulutuksen kohtuullistamiseen. Niin kauan kuin yhteiskunnan keskimääräinen kulutustaso selvästi ylittää ekologisesti kestävän tason, voidaan ekologisilla veroilla rahoitettava perustulo perustella vanhalla ajatuksella jokaisen kansalaisen yhtäläisestä ekologisesta osuudesta. Kasvutalous kannustaa kuluttamaan, markkinatalouden hintasignaalit jättävät ekologiset rajat huomioitta ja ohjaavat toimintaa väärään suuntaan. Kohtuutalouteen siirtymisen tueksi mekanismeja, jolla palkitaan luontoa säästävästä elämäntavasta.

Ympyrä sulkeutuu

Kohtuutalousajattelulla on Suomessa pitkät perinteet syväekologiassa ja vihreässä liikkeessä. Kohtuutalouden transitiomalli osoittaa, että syväekologisia ajatuksia on sekä mahdollista että välttämätöntä tuoda osaksi taloustiedettä ja samalla haastaa ikuisen kasvun ideologia. Vallitseva talouskasvumalli, jossa kaikki kotitaloudet oletetaan lyhytnäköisesti kulutusta tai voittoja maksimoiviksi toimijoiksi, on vain erikoistapaus yleisemmästä kohtuutalouden mallista, jossa mikä tahansa osuus toimijoista voi valita kohtuuden ja yhteistyön konsumerismin ja kilpailun sijaan. Kohtuutalouden siirtymämallin viesti on selvä: mitä suurempi osuus väestöstä omaehtoisesti toteuttaa syväekologista ajattelua myös käytännössä, sen parempi on lopputulos yhteiskunnan hyvinvoinnin ja ympäristön kannalta. Kulutuksen kohtuullistamisella on oleellinen rooli haettaessa ratkaisuja ilmastokriisiin, joka pohjimmiltaan johtuu ylikulutuksesta. Perinteinen kasvumalli vie kehitystä väärään suuntaan sekä ihmisten että ympäristön kannalta, kuten jo pitkään on tiedetty.  Kohtuutalouteen siirtymistä helpottavat tässä ajassa kuitenkin vahvistuvina ilmiöinä yhteisöllinen kuluttaminen ja tuotanto.

Kate Raworth (2018) esittää ajatuksia siitä, miten taloustiedettä on muotoiltava uudelleen kasvun rajoja huomioivalla tavalla. Kasvuteorian osalta rajojen huomioiminen tuo tutkimusta takaisin alkupisteeseen. Ensimmäinen kasvuteoria (von Neumann 1937), jossa yksityinen kulutus oli vielä kohtuullista, pitää sisällään myös tasapainoratkaisuja, joissa talouden koko pysyy vakiona tai jopa kutistuu. Kasvuteorian osalta ympyrä alkaa sulkeutua: ensimmäinen kasvuteoria on samalla myös osa kohtuutalouden teoriaa, jossa kasvuun pyrkiminen täytyy pystyä perustelemaan.

 

Viitteet:

Aalto, Sari. Vaihtoehtopuolue  –  Vihreän liikkeen tie puolueeksi. Into Kustannus. 2018

Andersson, Jan-.Otto. Basic Income From an Ecological Perspective. Basic Income Studies 4(2): 1-8. 2009

Bilancini, Ennio ja D’Alessandro, Simone. Long-run Welfare under Externalities in Consumption, Leisure, and Production: A Case for Happy Degrowth vs. Unhappy Growth. Ecological Economics 84: 194-205. 2012

Druckman, Angela ja Jackson, Tim. The carbon footprint of UK households 1990-2004: a socio-economically disaggregated, quasi- multiregional input-output model. Ecological Economics 68(7). 2009

Ekström, Gunnar. Utopia pelastaa maailman. Biofilos. 2009

Elgin, Duane ja Mitchell, Arnold. Voluntary Simplicity. The Co-Evolution Quarterly. 1977

Georgescu-Roegen, Nicolas.The Entropy Law and the Economic Process. Cambridge, MA. 1971

Gorz, Andre. Critique of Economic Reason, Verso. 1989

Heikkinen, Tiina. (De)growth and Welfare in an Equilibrium Model with Heterogeneous Consumers. Ecological Economics 116: 330-340. 2015

Heikkinen, Tiina. An Equilibrium Framework for the Analysis of a Degrowth Society with Asymmetric Agents, Sharing and Basic Income. Ecological Economics 148: 43-53. 2018

Heinonen, Sirkka. Hidas asuminen ja energia vähähiiliyhdyskunnassa – Slow housing-konseptin kuvaus ja kytkennät energia-asioihin. Sitra. 2008

Keynes, John. Economic Possibilities for our Grandchildren (1930). In Essays in Persuasion, 358-373. Harcourt Brace. 1932

Kortekallio, Kaisa. Ekologisesti kestävän hyvinvointivaltion pohjapiirros. Elonkehä 4/18. 2018

Lahti, Vesa-Matti ja Selosmaa, Jenni. Kaikki Jakoon! Kohti uutta yhteisöllistä taloutta. Atena. 2013

Latouche, Serge. Farewell to Growth. Polity Press. 2009

Linkola, Pentti. Unelmat paremmasta maailmasta. WSOY. 1971

Linkola, Pentti. Voisiko elämä voittaa. Tammi. 2004

Paloheimo, Eero.  Suomi  –  Mahdollinen maa. WSOY. 1982

Raworth, Kate.  Donitsitaloustiede. Seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä. Helsinki: Terra Cognita. 2018

Romer, Paul. Increasing returns and long-run growth. Journal of Political Economy 95(5), 1002–1037. 1986

Soininvaara, Osmo. Vauraus ja aika. Teos, Helsinki. 2007

Trainer, Ted. De-growth: Do you realise what it means? Futures 44: 590-599. 2012

Ulvila, Marko. Kohtuusliikkeen lyhyt historia. Elonkehä 4/18. 2018

von Neumann, John. Uber ein ökonomisches Gleichungssystem und eine Verallgemeinerung des Brouwerschen Fixpunktsatzes”. Ergebnisse eines mathematischen Kolloquiums 8: 73-83. 1937 (Englanninkielinen versio: A Model of General Economic Equilibrium. Review of Economic Studies 13: 1-9. 1945)

Weiss, Martin ja Cattaneo, Claudio. Degrowth – Taking Stock and Reviewing an Emerging Academic Paradigm. Ecological Economics 137: 220-230. 2017